Miten pääsit naimisiin? Pitkä parisuhde ja kosinnan odotus

Olin vain oma itseni ja kosinta tuli. Häitä odottelimme 4 vuotta kihlauksesta, koska halusin käyttää säästöt ennemmin asunnon ostamiseen ja piti kerryttää säästöt taas alusta. Hääpäivän päätimme, kun olimme selvinneet kriisistä ja todenneet, ettei olisi olemassa parempaa puolisoa.

Olimme seurustelleet noin 7 vuotta ennen naimisiinmenoa. Itse en odotellut kosintaa, mutta ajattelin, että olishan se kiva ehkä mennä naimisiin jossain vaiheessa. En edes muista, puhuttiinko ikinä naimisiinmenosta... ainakaan mitenkään vakavasti.

Oltiin just herätty kahvikupit kädessä sängyllä ja sanoin, et "olis kyl kiva mennä naimisiin". Puolisoni vastasi heti: "Mennään vaan". Minä: "No mennään". Vaihdettiin pusut, ostettiin viikon sisällä kihlasormukset ja häät oli sitten seuraavana kesänä.

Me olimme yhdessä suunnilleen puoli vuotta kun mies kosi, osasin odottaa.

Alussa molemmat kylläkin oli sitä mieltä että mitään sormuksia ei tarvita   ja avioliitto on yök yök.   Ja ku suhde lähti lentoon, unohtui molemmilta noi puheet.. oltiin tuolloin molemmat 28 vuotiaita. Vähän oli vuosi ja naimisiin. Nyt takana 15 vuotta, ja yksi lapsi.

Ennen toisiamme molemmilla oli pitkiä suhteita takana, mutta kumpaakaan ei  aiemmin  ollut kiinnostanut  kihlautua tai avioitua, vaikka molemmilla oli ollut  kumppanit jotka sitä halusivat. Meillä nyt vaan kolahti, ja asiat loksahti paikalleen, eikä me enää sen jälkeen mietitty, tuntui oikealta.  Epäilijöitä kyllä riitti, mutta eivät ole osuneet ennustuksineen paikkaansa. Edelleen yhdessä ja elämä on helppoa kun on oikeanlainen kumppani rinnalla.

Ei siinä ole mitään noloa, että toivoo että kosittaisiin. Että haluaisi mennä naimisiin, haluaisi sormuksen. Edes prinsessahäissä ei ole mitään noloa. Ne, jotka väheksyvät tai halventavat näitä toisten haaveita, voivat miettiä, miksi niin tekevät? Jokaisella on oikeus haaveilla mistä haluaa. Prinsessahäähaaveet eivät ole keneltäkään muulta pois.

Itse olen kanssa vähän vastaavanlaisessa tilanteessa. Seurusteltu on kohta 5 vuotta ja naimisiinmenosta sekä lapsihaaveista puhuminen on lähes mahdotonta. Mies ahdistuu välittömästi ja hänen on vaikea edes kuunnella, kun kerron kuinka paljon ne minulle merkitsisivät. Hänen kaveriporukkansa on nuorempaa ja siellä kukaan ei ole naimisissa ja yhdellä on lapsi.

Arki ja yhteiselo meillä sujuu mallikkaasti. Tehdään paljon asoita yhdessä ja erikseen, matkustellaan, kummallakin hyvät työpaikat ja ollaan tyytyväisiä elämään. Ainoa asia mikä hiertää on tuo avioliiton solmiminen ja sen vaikeus. Minulle sillä on symbolinen arvo ja siinä suvun ja muun yhteisön edessä juhlitaan parisuhdetta ja rakkautta. En halua 200 vieraan prinsessahäitä mutta haluaisin kutsua miestäni aviomiehekseni, haluaisin meille saman sukunimen ja haluaisin muodostaa hänen kanssaan yhteisen perheen. Minusta nuo ovat ihan normaaleja toiveita ja haluja, jos on parisuhteessa sellaisen kanssa jota rakastaa.

Kerran vuodessa käydään keskustelu näistä jutuista ja se aiheuttaa miehelleni jostain syystä kauheaa ahdistusta. Pikkuhiljaa olen alkanut miettiä, että ehkä vika onkin minussa. Ehkä en ole hänen mielestään riittävän hyvä ja hän ei näe suhteellamme mitään tulevaisuutta. Nämä ajatukset aiheuttavat minussa suurta epävarmuutta ja avuttomuuden tunnetta. Rakastan miestäni ja haluaisin elää loppuelämäni hänen kanssaan mutta en saa häneltä mitään selkeää vastausta. Ikääkin meillä on jo 34 ja mietin että mitä minun pitäisi tehdä.

Viimeiset kaksi vuotta olen ollut lempeä ja ymmärtäväinen toisen ahdistusta kohtaan. Tuntuu kuitenkin niin suurelta vaatimukselta että luopuisin omista tulevaisuuden haaveistani toisen takia. Tuntuu myös ihan väärältä alkaa pakkailemaan muuttolaatikoita koska rakastan häntä. Toisen painostaminen on ehdottoman väärin ja erolla uhkailu aika halpamaista. En oikein tiedä miten ratkaisisin tämän asian. Hyviä neuvoja otetaan vastaan.

Runsaasta saaduista alapeukkujen määrästä aloituspostaukseen huolimatta huomaan (kuten arvasin) että tämä on yleisempää kuin moni ajattelee. 

Monet voivat olla monien vuosien pitkissä ja onnellisissa parisuhteissa, joissa toinen osapuoli haluaisi naimisiin ja toinen ei halua/ei uskalla/ei saa aikaiseksi.

Itse en ymmärrä varsinkaan yhtä kaveripiirissäni - 10 vuotta oltu yhdessä, tietävät menevänsä naimisiin, mutta miehen mukaan "sitten 2 vuoden päästä". No mitä se 2 vuotta muuttaa enää kun on yhteinen asuntolaina heilläkin? Miksei voi mennä naimisiin jos se tekee toisen onnelliseksi "eikä muuta mitään".

t. AP

En oo päässyt mitenkään päin naimisiin ja tämäkös kummastuttaa sekä varattuja miehiä että naisia. Syytä ei ole, ehkäpä vaan en ole koskaan halunnut naimisiin.

Milloinkohan heteroilla on mahdollista rekisteröidä parisuhteensa? Meille kun sopisi se. Olisi kiva saada yhteinen rekisterinumero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin päättänyt jo parikymmpisenä, että en aio päätyä tilanteeseen, missä asutaan yhdessä ja mä odotan malttamattana kosintaa. Tai siis varmuutta siitä, haluaako mies varmasti mut vai ei. Kun sitten tapasin nykyisen mieheni, ja hän noin puolen vuoden seurustelun jälkeen alkoi puhua yhteen muuttamisesta, niin sanoin että mielelläni muutan, mutta sitten kun on kosittu ja hääpäivä sovittu. :) Parin viikon päästä mies kosi ja mä kannoin kamat miehen asuntoon. Häät oli seuraavana kesänä.

Suosittelen tätä toimintamallia lämpimästi kaikille, joille naimisiin meneminen on tärkeää. Kaikille ei ole, ja silloinhan ei tietekään oo mitään väliä koska mies kosii vai kosiiko lainkaan.

Minä en suosittele kenellekään laittaa miehelle tälläisiä pakoitteita. Vain lassukat suostuu!!!!!

Miten niin pakotteita? Mies kosii jos haluaa ko. naisen, jos ei halua niin ei kosi. Simple as that.

"Pääsit naimisiin". Elätkö 1800-lukua, jolloin naisen ainoa tavoite oli "päästä" naimisiin. Herätys! Elämme vuotta 2017 ja kenenkään naisen ei pidä enää ajatella pääsevänsä naimisiin. Avioliitto ei ole mikään tavoite nykyään.

Vaimoni ei koskaan ole ollut kovin sitkeä automatkailija, ja niinpä matkalla kohti pohjoista pinna alkoi olla kireällä. Jossain ennen Kolaria käytiin tämmöinen keskustelu, joka tuli suorastaan puun takaa, koska aiheesta ei oltu aiemmin puhuttu:

"Ja sitten mua vituttaa se, että jos et ymmärräkään kosia siellä Lemmenjoella!"

Pysäytin auton tienlaitaan ja hiljaisuus vallitsi hetken.

"En minä aiokaan kosia Lemmenjoella... Vaan aion kosia jo Nordkapissa!"

Esitin kosintani paria päivää myöhemmin Nordkapissa, hän hyväksyi sen, ja osoittautui että molemmat olivat ajatelleet häitä seuraavaksi kesäksi.

Vierailija kirjoitti:

"Pääsit naimisiin". Elätkö 1800-lukua, jolloin naisen ainoa tavoite oli "päästä" naimisiin. Herätys! Elämme vuotta 2017 ja kenenkään naisen ei pidä enää ajatella pääsevänsä naimisiin. Avioliitto ei ole mikään tavoite nykyään.

Joillekin valitettavasti tuntuu olevan ja siksi naimisiin nimenomaan päästään.

Miksi muuten ette uskaltaisi ostaa asuntoa? Meillä on mieheni kanssa yhteinen asuntolaina, vaikka emme naimisissa vielä olekaan. Asunto ostettiin vuosi sitten. Laina on yhteinen ja henkivakuutus on turvaamassa puolta lainasta. 

t. AP

Onko miehellä lapsia tai onko teillä yhteisiä lapsia? Kenen turvaksi lainaa turvaava henkivakuutus on ajateltu?  Jos ei ole lapsia eikä aviopuolisoa ja mies kuolee,  hänen vanhempansa perivät  hänen osuutensa  asunnosta. Jos tarkoitat sillä lainaa turvaavalla henkivakuutuksella, että kuolemantapauksessa vakuutus maksaa miehen lainan, niin sinua avopuolisona se ei millään lailla turvaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin päättänyt jo parikymmpisenä, että en aio päätyä tilanteeseen, missä asutaan yhdessä ja mä odotan malttamattana kosintaa. Tai siis varmuutta siitä, haluaako mies varmasti mut vai ei. Kun sitten tapasin nykyisen mieheni, ja hän noin puolen vuoden seurustelun jälkeen alkoi puhua yhteen muuttamisesta, niin sanoin että mielelläni muutan, mutta sitten kun on kosittu ja hääpäivä sovittu. :) Parin viikon päästä mies kosi ja mä kannoin kamat miehen asuntoon. Häät oli seuraavana kesänä.

Suosittelen tätä toimintamallia lämpimästi kaikille, joille naimisiin meneminen on tärkeää. Kaikille ei ole, ja silloinhan ei tietekään oo mitään väliä koska mies kosii vai kosiiko lainkaan.

Halusit naimisiin vaikket ollut päivääkään kokeillut miten yhteiselo sujuu miehen kanssa?

No luuletko, että kaikkien niiden avioliitot kestää, jotka ovat kokeilleet yhdessä asumista? Ei todellakaan. Eroja tulee ihan kaikissa elämän vaiheissa.

Jotenkin ihmetyttää nämä "pakko asua yhdessä" tai "pakko olla seksiä x kertaa" ennen avioliittoa. Ei ne takaa yhtään mitään. Ihmiset muuttuvat siitä huolimatta ovatko he asuneet yhdessä tai eivät aiemmin. Sen sijaan se voi taata pitkän suhteen, että päätetään olla yhdessä niin ne ylä- kuin alamäetkin.

Tietysti tuo systeemi ei sovi monelle nykyajan ihmiselle, jolla on tarve liueta heti kun tulee vähän vastoinkäymisiä.

Näin "nykyajan ihmisenä" pidän mainitsemiasi asioita riskinhallintana. En osta taloakaan tutustumatta siihen, enkä autoa koeajamatta. Parisuhteissa olen vakavissani, joten toki haluan katsella rauhassa, ennen kuin hosun naimisiin jonkun kanssa, johon tutustuisinkin mallisi mukaan aidosti vasta jo ollessani avioliitossa. En vain näe siinä mitään logiikkaa.

Ja kyllä, tiedän että yllätyksiä voi ilmaantua vaikka kymmenenkin vuoden jälkeen ihan samalla tavoin kuin puolen vuodenkin jälkeen, mutta minusta kyseessä on silti terve ja looginen varautuminen. Vähän kuten avioehto, ei sitä kirjoiteta "koska erotaan kumminkin", vaan sen varalta, että sitä tarvitaankin. Jos olen pitkään kumppanini kanssa ja vasta sitten päätän "päästä" naimisiin, ei se mitätöi jo koettuja vuosia tai vie sitä yhteistä aikaa pois. Loppujen lopuksi avioliitto on kuitenkin sopimus, enkä halua sitoutua sopimukseen "kunnes kuolema teidät erottaa", jos en ennen sitä koe varmuutta.

Joo, aika pitkää ja turhaa jaarittelua, kunhan halusin kertoa oman näkemykseni.

Mari Kiviniemi kertoi joskus pääministeriaikoinaan lehtihaastattatelussa, että Juha oli vähän hoksautettuna ymmärtänyt kosia New Yorkissa.

Näitä ketjuja kun lukee, niin vahvistuu se tosiasia että tänä päivänä ei missään nimessä kannata ainakaan suomalaisen naisen kanssa naimisiin mennä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kanssa vähän vastaavanlaisessa tilanteessa. Seurusteltu on kohta 5 vuotta ja naimisiinmenosta sekä lapsihaaveista puhuminen on lähes mahdotonta. Mies ahdistuu välittömästi ja hänen on vaikea edes kuunnella, kun kerron kuinka paljon ne minulle merkitsisivät. Hänen kaveriporukkansa on nuorempaa ja siellä kukaan ei ole naimisissa ja yhdellä on lapsi.

Arki ja yhteiselo meillä sujuu mallikkaasti. Tehdään paljon asoita yhdessä ja erikseen, matkustellaan, kummallakin hyvät työpaikat ja ollaan tyytyväisiä elämään. Ainoa asia mikä hiertää on tuo avioliiton solmiminen ja sen vaikeus. Minulle sillä on symbolinen arvo ja siinä suvun ja muun yhteisön edessä juhlitaan parisuhdetta ja rakkautta. En halua 200 vieraan prinsessahäitä mutta haluaisin kutsua miestäni aviomiehekseni, haluaisin meille saman sukunimen ja haluaisin muodostaa hänen kanssaan yhteisen perheen. Minusta nuo ovat ihan normaaleja toiveita ja haluja, jos on parisuhteessa sellaisen kanssa jota rakastaa.

Kerran vuodessa käydään keskustelu näistä jutuista ja se aiheuttaa miehelleni jostain syystä kauheaa ahdistusta. Pikkuhiljaa olen alkanut miettiä, että ehkä vika onkin minussa. Ehkä en ole hänen mielestään riittävän hyvä ja hän ei näe suhteellamme mitään tulevaisuutta. Nämä ajatukset aiheuttavat minussa suurta epävarmuutta ja avuttomuuden tunnetta. Rakastan miestäni ja haluaisin elää loppuelämäni hänen kanssaan mutta en saa häneltä mitään selkeää vastausta. Ikääkin meillä on jo 34 ja mietin että mitä minun pitäisi tehdä.

Viimeiset kaksi vuotta olen ollut lempeä ja ymmärtäväinen toisen ahdistusta kohtaan. Tuntuu kuitenkin niin suurelta vaatimukselta että luopuisin omista tulevaisuuden haaveistani toisen takia. Tuntuu myös ihan väärältä alkaa pakkailemaan muuttolaatikoita koska rakastan häntä. Toisen painostaminen on ehdottoman väärin ja erolla uhkailu aika halpamaista. En oikein tiedä miten ratkaisisin tämän asian. Hyviä neuvoja otetaan vastaan.

Sama homma itsellä. Mies jossain vaiheessa lupaili että sitten kun on sitä ja tätä voitaisiin yrittää lasta. Nykyisin puhuu ettei halua lapsia. Itse olen tässä viiden vuoden aikana ehtinyt kiintyä ja rakastua niin paljon, etten enää halua erota. Olen kosinut miestä mutta saanut pakit. Hän ei ole valmis. Itse olen jo sitoutunut häneen täysin.... Minäkin ajattelen että minussa on joku vika kun minua ei voi viedä vihille, vaikka olen luopunut lapsihaaveistakin hänen takiaan.

"Loppujen lopuksi avioliitto on kuitenkin sopimus, enkä halua sitoutua sopimukseen "kunnes kuolema teidät erottaa", jos en ennen sitä koe varmuutta."

Ei ole turhaa jaarittelua, vaan aivan täysin järkeenkäypää. Hommahan tuossa onkin se, että toinen kokee suhteen varmaksi, mutta toinen ei. 

T: sormusta haluava

-

Näitä ketjuja kun lukee, niin vahvistuu se tosiasia että tänä päivänä ei missään nimessä kannata ainakaan suomalaisen naisen kanssa naimisiin mennä.-

HAH! Ulkomaalaisen naisen kanssa et pääse edes sänkyyn ennen kuin on papin aamen sanottu. Ja sitten alkaakin vaimon suvun elättäminen ;)

Vierailija kirjoitti:

-

Näitä ketjuja kun lukee, niin vahvistuu se tosiasia että tänä päivänä ei missään nimessä kannata ainakaan suomalaisen naisen kanssa naimisiin mennä.-

HAH! Ulkomaalaisen naisen kanssa et pääse edes sänkyyn ennen kuin on papin aamen sanottu. Ja sitten alkaakin vaimon suvun elättäminen ;)

Jaa, kyllä ainakin oma vaimo toisilla deiteillä sänkyyni pääty. Enkä ole kyllä päivääkään sukua elättänyt. Yleensä kun appivanhemmilla vierailen niin appiukko antaa mulle rahaa "kaikkeen kivaan". Eli kumpikaan väite ei oikein pidä paikkansa.