Miten pääsit naimisiin? Pitkä parisuhde ja kosinnan odotus

"Pääsit naimisiin"... ei juma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin päättänyt jo parikymmpisenä, että en aio päätyä tilanteeseen, missä asutaan yhdessä ja mä odotan malttamattana kosintaa. Tai siis varmuutta siitä, haluaako mies varmasti mut vai ei. Kun sitten tapasin nykyisen mieheni, ja hän noin puolen vuoden seurustelun jälkeen alkoi puhua yhteen muuttamisesta, niin sanoin että mielelläni muutan, mutta sitten kun on kosittu ja hääpäivä sovittu. :) Parin viikon päästä mies kosi ja mä kannoin kamat miehen asuntoon. Häät oli seuraavana kesänä.

Suosittelen tätä toimintamallia lämpimästi kaikille, joille naimisiin meneminen on tärkeää. Kaikille ei ole, ja silloinhan ei tietekään oo mitään väliä koska mies kosii vai kosiiko lainkaan.

Halusit naimisiin vaikket ollut päivääkään kokeillut miten yhteiselo sujuu miehen kanssa?

En ole tuo jolle vastasit, mutta mitä ihmeellistä siinä on? En minä ainakaan "kokeile" ihmisiä. En aio asua miehen kanssa avoliitossa ollenkaan vaan yhteenmuutto tapahtuu vasta vihkimisen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

pettynyt ja surullinen kirjoitti:

Minä odotin kosintaa vuosikaudet. Seurustelun alkaessa mieskin oli niin rakastunut, ett sanoi meidän menevän joku päivä naimisiin. Kun kosintaa ei kuulunut, kosin itse, kun kymmenes yhteinen vuosi jo lähti. Mies irvisti ja sanoi :"ei...jotenkin vaan ei tunnu siltä". Hän meni naimisiin toisen kanssa vajaa vuosi erostamme.

Olen seurannut, että etenkin pitkissä avoliitoissa ei välitetä enää mennä naimisiin, kun ollaan jo liian tuttuja ja arki on astunut elämään. Kuinka ollakaan, mies usein löytää toisen naisen ja avioliitto alkaakin maistua melko nopeasti. Se on väärin.

Me emme olleet avoliitossa, mutta mies olisi jatkanut seurustelua "kaikkine etuineen". Se ei vaan enää minulle riittänyt. Unelma kaatui suureen järkytykseen ja epäuskoon.

Miten se olisi väärin? Sinä vain et ollut hänelle se joka herättää avioitumishalut. Surullista, mutta tuskin väärin. Väärin olisi mennä naimisiin jos siltä ei tunnu.

Sanoin, että etenkin pitkissä avoliitoissa ei välitetä enää mennä naimisiin ja sitten mies löytääkin uuden ja avioituu nopeasti. Tämä on yleistä, kun mennään asumaan yhdessä, vaikkei niin rakastetakaan. Monet julkkiksetkin ovat roikottaneet tällä lailla jopa lapsiensa äitejä.. Se nimenomaan on väärin!

Itse en siis kuulunut edes tähän avoliittolaisten ryhmään, vaan vietin seurustelevaa matkalaukkuelämää (tarpeelliset tavarat kulkivat kahden kodin väliä). Se, jos mikä on vuosia toteutettuna raskasta. Kelpasin kutenkin siihen ja olisin kelvannut jatkossakin, kunnes tämä tuleva puoliso olisi astunut kuvioon. Kyllästyin kulkemaan ja odottamaan sitä ennen.

Suomalaisen naisen markkina-arvo parisuhdemarkkinoilla on romahtanut uusfeminismin ja idioottimaisen some/foorumivoimaistumisen takia. Ei liene yllätys että höynäytettävimpiä ja alistuvimpia miehiä lukuunottamatta naiset joutuvat kiristämään ja/tai painostamaan miehiään naimisiin.

Ja vain hölmöt ja ajattelemattomimmat suostuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kanssa vähän vastaavanlaisessa tilanteessa. Seurusteltu on kohta 5 vuotta ja naimisiinmenosta sekä lapsihaaveista puhuminen on lähes mahdotonta. Mies ahdistuu välittömästi ja hänen on vaikea edes kuunnella, kun kerron kuinka paljon ne minulle merkitsisivät. Hänen kaveriporukkansa on nuorempaa ja siellä kukaan ei ole naimisissa ja yhdellä on lapsi.

Arki ja yhteiselo meillä sujuu mallikkaasti. Tehdään paljon asoita yhdessä ja erikseen, matkustellaan, kummallakin hyvät työpaikat ja ollaan tyytyväisiä elämään. Ainoa asia mikä hiertää on tuo avioliiton solmiminen ja sen vaikeus. Minulle sillä on symbolinen arvo ja siinä suvun ja muun yhteisön edessä juhlitaan parisuhdetta ja rakkautta. En halua 200 vieraan prinsessahäitä mutta haluaisin kutsua miestäni aviomiehekseni, haluaisin meille saman sukunimen ja haluaisin muodostaa hänen kanssaan yhteisen perheen. Minusta nuo ovat ihan normaaleja toiveita ja haluja, jos on parisuhteessa sellaisen kanssa jota rakastaa.

Kerran vuodessa käydään keskustelu näistä jutuista ja se aiheuttaa miehelleni jostain syystä kauheaa ahdistusta. Pikkuhiljaa olen alkanut miettiä, että ehkä vika onkin minussa. Ehkä en ole hänen mielestään riittävän hyvä ja hän ei näe suhteellamme mitään tulevaisuutta. Nämä ajatukset aiheuttavat minussa suurta epävarmuutta ja avuttomuuden tunnetta. Rakastan miestäni ja haluaisin elää loppuelämäni hänen kanssaan mutta en saa häneltä mitään selkeää vastausta. Ikääkin meillä on jo 34 ja mietin että mitä minun pitäisi tehdä.

Viimeiset kaksi vuotta olen ollut lempeä ja ymmärtäväinen toisen ahdistusta kohtaan. Tuntuu kuitenkin niin suurelta vaatimukselta että luopuisin omista tulevaisuuden haaveistani toisen takia. Tuntuu myös ihan väärältä alkaa pakkailemaan muuttolaatikoita koska rakastan häntä. Toisen painostaminen on ehdottoman väärin ja erolla uhkailu aika halpamaista. En oikein tiedä miten ratkaisisin tämän asian. Hyviä neuvoja otetaan vastaan.

Sama homma itsellä. Mies jossain vaiheessa lupaili että sitten kun on sitä ja tätä voitaisiin yrittää lasta. Nykyisin puhuu ettei halua lapsia. Itse olen tässä viiden vuoden aikana ehtinyt kiintyä ja rakastua niin paljon, etten enää halua erota. Olen kosinut miestä mutta saanut pakit. Hän ei ole valmis. Itse olen jo sitoutunut häneen täysin.... Minäkin ajattelen että minussa on joku vika kun minua ei voi viedä vihille, vaikka olen luopunut lapsihaaveistakin hänen takiaan.

Kolman samankaltainen liittyy seuraan.

Itse olen myös kosinut miestä pari kertaa. Ja puhunut muutenkin naimisiinmenosta, mutta ei se keskustelu ole mennyt minnekään. Kosinnatkin mies on ottanut vitsillä. Joka kerta kun puhun siitä, ettei mies halua samaa kuin minä, vastaus on "kyllä mä haluan ostaa asunnon sun kanssa". OK. Asunto. Kiva. Mä en halua ostaa asuntoa, ennen kuin ollaan naimisissa.

Eilen kerroin miehelle että paras kaverini on raskaana - silmät meni suureksi ja järkyttyi. Hekotteli loppuillan asialle.. Ai että.

Pitäisköhän vain erota? Kivempi olla yksin, kuin odottaa jotain.

Ollaan molemmat hyvin käytännönläheisiä jalat maassa-tyyppiä. En ole koskaan erityisemmin haaveillut avioliitosta, vaan pitänyt sitm enemmänkin juridisena sopimuksena.

Mies kosi 6 vuoden seurustelun jälkeen, kun alettiin suunnitella yhteisen asunnon ostamista. Sitä ennen oltiin asuttu 3 vuotta yhdessä vuokralla. Asunnon ostoa mietittäessä pohdittiin, että pitäisi teettää keskinäinen testamentti ja sopimukset omaisuuden jaosta eron varalle. Mies sitten totesi, että helpommalla päästään, kun mennään naimisiin. Vihkiminen oli maistraatissa vain todistajien läsnäollessa. Lähimmille ystäville ja perheelle pidettiin juhlat kotona, kun muutimme omaan asuntoon. Sopi meidän tyyliin ja oli ihanat juhlat. Kohta häistä on kolme vuotta ja meidän esikoisen laskettu aika on elokuussa. :)

"Pääsin" naimisiin sillä tavalla, että sovimme asian mieheni kanssa yhdessä tuumin, sillä se oli sillä hetkellä ainoa keino meille muuttaa yhteen asumaan. Mieheni on siis ulkomaalainen, ja sai naimisiin mentyämme oleskeluluvan Suomeen avioliiton perusteella. Kyllähän sitä oli virallinen kosintakin sitten :-) Olimme olleet vain vuoden yhdessä ja tavanneet n. 6 kertaa mennessämme naimisiin. Nyt yli kymmenen vuotta aviossa, on lapsia. Asumme nykyään ulkomailla. Eli meillä ihan käytännön syyt ja byrokratia olivat syynä mennä niin nopeasti naimisiin.

Turhauttaa kun yhdessä oltu kolome vuotta täällä eikä mies vain suostu kosimaan, vaikka hän tahtoo viettää loppuelämän kanssani. Kerran ehdotti ihan hääpäivääkin muttei varsinaisesti kosinut. Minä taas en suostu puhumaan häistä ennen kuin mies on kosinut, sillä vain miehen tekemä kosinta on minulle varmistus siitä, että hän tahtoo kanssani naimisiin :( En naisena viitsi kosia itse vaan mieluummin jätän miehen, ellei hän kosi :(/

Meillä taas tosiaan niin että minä olen kosinut yli vuosi sitten, mies vastannut myöntävästi, mutta hän ei ole halunnut sormusta sormeensa laittaa asian merkiksi. Tänään tilanne sitten eskaloitui niin, että iso riita tuli. Selityksiä löytyy vaikka millä mitalla, mutta mun mielestä ainoa oikea syy on se että hän ei halua että hänestä näkyy yhdellä vilkaisulla päälle päin että hän on varattu. Muuta syytä en kertakaikkiaan keksi, sillä eihän sormus muuta tilannetta mitenkään muuten kuin siten että suhteen tila on muiden helposti havaittavissa heti kättelyssä. Tätä ei myönnä tietenkään vaan keksii syitä syiden perään, ja lopulta sanoi että mennään sitten ostamaan ne sormukset vaikka heti. En todellakaan  halua häneltä sitä sormusta enää, kiristämällä. Hätävalheena keksi myös että ajatteli kosia viikon päästä. Aika jännä, kun minä olen jo häntä kosinut, joten ylimääräinen kosinta oli ihan keksitty juttu. Ehkä joskus myöhemmin vielä haluan, mutta tuskin tänä vuonna. Nyt en tiedä miten tästä jatkan eteenpäin? Puoli vuotta sitten ostettu yhteinen talokin on tässä. Muuten olisin varmaan jo pakannut kimpsuni ja jättänyt miehen miettimään keskenään että olenko minä sormuksen aroinen nainen vai en. Ihan totta ettei olisi kannattanut myöntyä asunnon ostoon ennen sormusta, tyhmä minä. Luotin sokeasti siihen että mies on sanansa mittainen, ja että oikeasti jopa jo vuoden kuluessa pääsisimme sormuskaupoille. Taitaa olla niin kuin moni on epäillyt täällä, että mitä sitä lehmällä kun on jo maito kaapissa. Jännä että talolaina ei ole yhtä iso sitoumus kuin yksi rinkula sormessa, vaan taloja voi kyllä ostaa, mutta sormusta ei.

Vierailija kirjoitti:

Runsaasta saaduista alapeukkujen määrästä aloituspostaukseen huolimatta huomaan (kuten arvasin) että tämä on yleisempää kuin moni ajattelee. 

Monet voivat olla monien vuosien pitkissä ja onnellisissa parisuhteissa, joissa toinen osapuoli haluaisi naimisiin ja toinen ei halua/ei uskalla/ei saa aikaiseksi.

Itse en ymmärrä varsinkaan yhtä kaveripiirissäni - 10 vuotta oltu yhdessä, tietävät menevänsä naimisiin, mutta miehen mukaan "sitten 2 vuoden päästä". No mitä se 2 vuotta muuttaa enää kun on yhteinen asuntolaina heilläkin? Miksei voi mennä naimisiin jos se tekee toisen onnelliseksi "eikä muuta mitään".

t. AP

kun haluaa pitää takaporttia auki eikä halua esiintyä ukkomiehenä.

Mulla tulee myös enää mieleen tuo ^vaihtoehto :(

Paitsi että nyt mieheni taisi hätääntyä, ja haluaakin yllättäen sen sormuksen, ettei maidontulo lopukkaan yks kaks. Painostamalla sormus sormeen, jee! Not.

up^

Me mentiin naimisiin ns yhteisellä sopimuksella, eli juteltiin asiasta ja päätettiin että no hitto miks ei. Sitten haettiin kihlasormukset, alettiin järkätä juhlia ja varattiin maistraattiin aika.

Vierailija kirjoitti:

Turhauttaa kun yhdessä oltu kolome vuotta täällä eikä mies vain suostu kosimaan, vaikka hän tahtoo viettää loppuelämän kanssani. Kerran ehdotti ihan hääpäivääkin muttei varsinaisesti kosinut. Minä taas en suostu puhumaan häistä ennen kuin mies on kosinut, sillä vain miehen tekemä kosinta on minulle varmistus siitä, että hän tahtoo kanssani naimisiin :( En naisena viitsi kosia itse vaan mieluummin jätän miehen, ellei hän kosi :(/

Juuri tämän kaltaiset naimisiin menosta itkijät on parempi jättää naimatta

1,5 v seurustelun jälkeen kosi. Minulla ei ollut mitään tarvetta eikä haaveita naimisiinmenosta, mutta se oli miehelle tärkeää, joten suostuin.

Kosi itse, jos asia on sinulle tärkeä. Perustele, jos näkemyksenne eroavat.

Olimme olleet yhdessä kahdeksan vuotta, 18-vuotiaasta asti, kun yksi keväinen päivä tajusin haluavani mieheni kanssa naimisiin ja että ajatus aviosta ei tunnu ahdistavalta niin kuin joskus aiemmin. Tulin kotiin ja kerroin tämän miehelle. En muista sanatarkasti mitä sanoin tai kysyinkö tai mitä mies tarkalleen ottaen vastasi. Mies oli mielissään, hän kun on aina tiennyt että olen hänen vaimonsa ja oli odottanut että pääsen ns. juoneen mukaan.

Ajateltiin ensin että mennään naimisiin syksyllä, mutta ruvettiinkin hätäisiksi ja mentiin vihille jo kolmen viikon kuluttua. Nopeasti se sitten tapahtui kun oli tapahtuakseen.

Mun mies just kosi mua 7 vuoden seurustelun jälkeen<3 Koko seurustelun ajan ollaan kyllä tiedetty, että halutaan mennä tulevaisuudessa naimisiin. Nyt oli vain sopiva aika kihlautua ja alkaa miettiä häitä parin vuoden päähän.

En jaksanut enää odotella, olin 30, mies 26 ja oltiin seurusteltu 4 vuotta. Katsoin almanakasta, että karkausvuosi oli tulossa. Tilasin karkauspäiväksi pöydän hienosta ravintolasta, kutsuin  pahaa-aavistamattoman poikaystäväni illalliselle ja sanoin, että se on nyt sitten tässä: joko naimisiin tai sitten täytyy lopetella tämä homma hamekangaspakan kera. Mies valitsi avioliiton.

t. 25 vuotta aviossa tänään

Ja lisäys: Sormukset ostettiin, mutta kumpikin unohti käyttää niitä muutaman kuukauden jälkeen, kun ne oli niin hankalat ja aina tiellä. Ei se sormus ole siis se asia, vaan se, että tietää kuuluvansa toiselle.

t. 25 vuoden liitto

Me seurusteltiin 7 vuotta ennen kuin mies kosi. Alettiin seurustella 19-vuotiaina ja heti alusta asti molemmat oli sitä mieltä, että ollaan ja elellään kaikessa rauhassa ilman aikatauluja. Vietettiin nuoruusvuodet yhdessä sen kummemmin suunittelematta tulevaisuutta. Sitten syksyllä 7 vuotta sitten mies yllättäen kosi ja aloitti kosinnan kysymällä, että olisiko sen nuoruuden viettämisen aika nyt ohi ja me valmiita aikuistumaan? Naimisissa nyt 6 vuotta :)