Miten pääsit naimisiin? Pitkä parisuhde ja kosinnan odotus

Tuollainen kosinnanodottelu vuosien seurustelun jälkeen on jotenkin pikkutyttömäisen naivia.

Aloittaja oli ihan kuin itse olisin kirjoittanut! Ainut ero oli lähinnä se, että meillä on pari vuotta vähemmän ikää. Yhdessä kuitenkin oltu yli 6 v ja melkein koko se aika yhdessä asuttu. Koirakin on ja myös etäsuhde koettu, koska kävin ulkomailla opiskelemassa. 

Naimisiinmenosta ja lapsista puhuttu, mutta vastaus lapsiin on"ei vielä pariin vuoteen, koska haluan tarjota mukavan elämän ilman että pitää jokaista euroa miettiä" ja naimisiinmenossa myös raha on se suurin ongelma mukamas. Mun mielestä raha ei todellakaan ole ongelma varsinkaan naimisiinmenossa, koska en kaipaa mitään üüberprinsessahäitä, vaan ihan simppelitkin kävisi. Siis lähinnä se, että maistraatissa kahdestaan ja kakkukahvit tai mökkiviikonloppu läheisten kanssa. Miehelle tämäkään ei käy, koska "kyllä nyt semmoiset häät pitää olla että Maija-mummokin kelpuuttaa ne". 

Oon itsekseni laskenut, että n. 4000€ sais jo ihan unelmahäät - semmoiset mitkä varmasti Maija-mummollekin kelpaavat -  ja semmoinen summa on tälläkin hetkellä makaamassa tilillä ja odottamassa sitä että ehkä joskus olisi varaa ostaa oma asunto. Muuten hyvä, mut en uskalla ostaa omaa asuntoa jos ei olla naimisissa - lakiteknisistä syistä jos jommalle kummalle sattuu jotakin..

Tää on niin turhauttavaa, koska toisaalta mies on ihanin ikinä enkä vaihtais mihinkään, mutta sitten toisaalta jos tässä vaiheessa ei halua naimisiin, niin miksi haluaisi muutaman vuoden päästäkään. Väkisinkin mieleen tulee ajatuksia siitä, et tää on vaan ajantuhlausta kun meidän suhde ei vaan etene mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin päättänyt jo parikymmpisenä, että en aio päätyä tilanteeseen, missä asutaan yhdessä ja mä odotan malttamattana kosintaa. Tai siis varmuutta siitä, haluaako mies varmasti mut vai ei. Kun sitten tapasin nykyisen mieheni, ja hän noin puolen vuoden seurustelun jälkeen alkoi puhua yhteen muuttamisesta, niin sanoin että mielelläni muutan, mutta sitten kun on kosittu ja hääpäivä sovittu. :) Parin viikon päästä mies kosi ja mä kannoin kamat miehen asuntoon. Häät oli seuraavana kesänä.

Suosittelen tätä toimintamallia lämpimästi kaikille, joille naimisiin meneminen on tärkeää. Kaikille ei ole, ja silloinhan ei tietekään oo mitään väliä koska mies kosii vai kosiiko lainkaan.

Halusit naimisiin vaikket ollut päivääkään kokeillut miten yhteiselo sujuu miehen kanssa?

No luuletko, että kaikkien niiden avioliitot kestää, jotka ovat kokeilleet yhdessä asumista? Ei todellakaan. Eroja tulee ihan kaikissa elämän vaiheissa.

Jotenkin ihmetyttää nämä "pakko asua yhdessä" tai "pakko olla seksiä x kertaa" ennen avioliittoa. Ei ne takaa yhtään mitään. Ihmiset muuttuvat siitä huolimatta ovatko he asuneet yhdessä tai eivät aiemmin. Sen sijaan se voi taata pitkän suhteen, että päätetään olla yhdessä niin ne ylä- kuin alamäetkin.

Tietysti tuo systeemi ei sovi monelle nykyajan ihmiselle, jolla on tarve liueta heti kun tulee vähän vastoinkäymisiä.

42 jatkaa, et kosinnanodottelu ei tosiaankaan ole se juttu, vaan nimenomaan se et pääis naimisiin. 

Nyt puhuu mies joka halusi naimisiin.

Tapasin naisystäväni 3. kerran ja polvistuin ja ojensin sormuksen ja esitin kysymyksen. Vastaus tuli heti: Tahdon.

Ei sitä enää vaille viisikymppisenä mietitä, sitä mennään.

Oltiin seurusteltu 5 vuotta joista 4 asuttu yhdessä. Oltiin sovittu, että ollaan loppuelämä yhdessä. Tiesin ettei mies saisi aikaiseksi kosia, koska ei ole hänelle tärkeää. Minä sitten otin asian puheeksi ja varasin maistraatin. 2,5 vuotta oltu naimisissa.

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja oli ihan kuin itse olisin kirjoittanut! Ainut ero oli lähinnä se, että meillä on pari vuotta vähemmän ikää. Yhdessä kuitenkin oltu yli 6 v ja melkein koko se aika yhdessä asuttu. Koirakin on ja myös etäsuhde koettu, koska kävin ulkomailla opiskelemassa. 

Naimisiinmenosta ja lapsista puhuttu, mutta vastaus lapsiin on"ei vielä pariin vuoteen, koska haluan tarjota mukavan elämän ilman että pitää jokaista euroa miettiä" ja naimisiinmenossa myös raha on se suurin ongelma mukamas. Mun mielestä raha ei todellakaan ole ongelma varsinkaan naimisiinmenossa, koska en kaipaa mitään üüberprinsessahäitä, vaan ihan simppelitkin kävisi. Siis lähinnä se, että maistraatissa kahdestaan ja kakkukahvit tai mökkiviikonloppu läheisten kanssa. Miehelle tämäkään ei käy, koska "kyllä nyt semmoiset häät pitää olla että Maija-mummokin kelpuuttaa ne". 

Oon itsekseni laskenut, että n. 4000€ sais jo ihan unelmahäät - semmoiset mitkä varmasti Maija-mummollekin kelpaavat -  ja semmoinen summa on tälläkin hetkellä makaamassa tilillä ja odottamassa sitä että ehkä joskus olisi varaa ostaa oma asunto. Muuten hyvä, mut en uskalla ostaa omaa asuntoa jos ei olla naimisissa - lakiteknisistä syistä jos jommalle kummalle sattuu jotakin..

Tää on niin turhauttavaa, koska toisaalta mies on ihanin ikinä enkä vaihtais mihinkään, mutta sitten toisaalta jos tässä vaiheessa ei halua naimisiin, niin miksi haluaisi muutaman vuoden päästäkään. Väkisinkin mieleen tulee ajatuksia siitä, et tää on vaan ajantuhlausta kun meidän suhde ei vaan etene mihinkään.

Tiesin, että on muitakin samassa tilanteessa kuin minä. :) 

Miksi muuten ette uskaltaisi ostaa asuntoa? Meillä on mieheni kanssa yhteinen asuntolaina, vaikka emme naimisissa vielä olekaan. Asunto ostettiin vuosi sitten. Laina on yhteinen ja henkivakuutus on turvaamassa puolta lainasta. 

t. AP

Mikähän tässä monia närkästyttää? Se, että mies halusi juuri minut, lapset ja talon? Tiedän, että monia vuokralaisia ketuttaa ja niitä, joita miehet ei kosi. Kannattaa odottaa sitä oikeata, niin minäkin tein.

Mies kertoi myöhemmin että oli varma että olen hänen tuleva vaimonsa kun oltiin pari kuukautta tunnettu. Kosi noin vuoden seurustelun jälkeen mutta meinasi kosia kuulemma jo pari kertaa aiemminkin. Varmaan vaikutti nopea eteneminen kun mies oli jo 38v kun tavattiin ja minä 29v. Eli ei enää parikymppisiä. Nyt ollaan oltu 5 vuotta yhdessä josta naimisissa vuosi. Pari vuotias lapsi on jo ja toimen syntyy syksyllä. Ollaan onnellisia ja rakastuneita :)

Kohta 10 vuotta yhdessä eikä mitään toivoa naimisiinmenosta.

Pitänee ryhtyä vähättelemään omaa osaansa tässä yhtälössä: avovaimo ->ihan vaan tyttöystävä. Emäntä -> ihan vaan tyttöystävä.

Tylsää silti, lasta ollaan tehty jo tovi. Joskus aikoinaan "ilmoitin", että lapsi syntyy sitten avioliittoon.

Minä uskon, että kosinta viipyy siksi, että viimeinen "varmuus" puuttuu. Jollain tasolla mies epäilee, onko kumppani oikea ja kestääkö liitto. Toinen vaihtoehto on se, että naimisiin meneminen ei ole parille kertakaikkiaan millään tavalla merkityksellistä, mutta se on harvinaisempaa ja silloin mies kai yleensä myös osaa kertoa, ettei häitä ole tulossa, vaikka yhdessä pysytäänkin.

Uskon myös, että painostus (joko suora tai piilopainostus) voi olla hidasteena. Jos kumppani, vanhemmat tai appivanhemmat puhuvat häistä ja hoputtavat. Tai höpöttelevät taka-ajatusten kera, että "nyt se Maisa-serkun kummin kaimakin on menossa naimisiin" tai "olisihan se teidänkin aika..." tai "eikö ole kauniita mekkoja tuolla näyteikkunassa".

Itse olen seurustellut avomieheni kanssa reilut seitsemän vuotta. Olemme sivunneet häitä ja yhteistä tulevaisuutta välillä. Vuosien varrella on ollut puhetta, että miehen mielestä olisi oltava omistusasunto ennen häitä. Neidinkin opiskelut päätöksessään ja vakituinen kokopäivätyö (tämä toteutui 2,5 vuotta sitten). Molempien mielestä häät ennen lapsia.

Noin puolitoista vuotta sitten kävimme vakavan keskustelun siitä, että olen hieman turhautunut nykytilanteeseen. Silloin mies sanoi, että omistusasunto tai edes opiskelu ja osa-aikatyö ei olisi hänelle enää mikään periaatteellinen este. Hän olisi kuulemma kosinut minua "jo vuosia sitten", jos yhteiselomme olisi ollut tasaisempaa. Mekin olemme varmasti ulospäin ihan onnellisen näköinen pari. Mutta yhteisiin vuosiimme on mahtunut myös paljon rajuja riitoja (ei fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa, ei päihteitä), joiden vuoksi mies on kokenut, ettei ole edellytyksiä kosia. Siis epävarmuus siellä taustalla, vaikkei erotukaan ole. Ymmärrän tämän, mutta näin ei voi jatkua loputtomiin.

Olen myös sitä mieltä, että avioliitto ei ole mikään "maali" tai lopullinen päämäärä ja turva, joka takaisi lopullisesti yhteiselon jatkumisen. Naimisiin menon jälkeen parisuhteesta on pidettävä huolta vähintään yhtä hyvin kuin ennen häitä. Ero voi tulla myös avioparille, mutta koska sitä varmasti jokainen haluaa välttää viimeiseen asti, kosinnankin on hyvä olla harkittu teko.

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon, että kosinta viipyy siksi, että viimeinen "varmuus" puuttuu. Jollain tasolla mies epäilee, onko kumppani oikea ja kestääkö liitto. Toinen vaihtoehto on se, että naimisiin meneminen ei ole parille kertakaikkiaan millään tavalla merkityksellistä, mutta se on harvinaisempaa ja silloin mies kai yleensä myös osaa kertoa, ettei häitä ole tulossa, vaikka yhdessä pysytäänkin.

Uskon myös, että painostus (joko suora tai piilopainostus) voi olla hidasteena. Jos kumppani, vanhemmat tai appivanhemmat puhuvat häistä ja hoputtavat. Tai höpöttelevät taka-ajatusten kera, että "nyt se Maisa-serkun kummin kaimakin on menossa naimisiin" tai "olisihan se teidänkin aika..." tai "eikö ole kauniita mekkoja tuolla näyteikkunassa".

Itse olen seurustellut avomieheni kanssa reilut seitsemän vuotta. Olemme sivunneet häitä ja yhteistä tulevaisuutta välillä. Vuosien varrella on ollut puhetta, että miehen mielestä olisi oltava omistusasunto ennen häitä. Neidinkin opiskelut päätöksessään ja vakituinen kokopäivätyö (tämä toteutui 2,5 vuotta sitten). Molempien mielestä häät ennen lapsia.

Noin puolitoista vuotta sitten kävimme vakavan keskustelun siitä, että olen hieman turhautunut nykytilanteeseen. Silloin mies sanoi, että omistusasunto tai edes opiskelu ja osa-aikatyö ei olisi hänelle enää mikään periaatteellinen este. Hän olisi kuulemma kosinut minua "jo vuosia sitten", jos yhteiselomme olisi ollut tasaisempaa. Mekin olemme varmasti ulospäin ihan onnellisen näköinen pari. Mutta yhteisiin vuosiimme on mahtunut myös paljon rajuja riitoja (ei fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa, ei päihteitä), joiden vuoksi mies on kokenut, ettei ole edellytyksiä kosia. Siis epävarmuus siellä taustalla, vaikkei erotukaan ole. Ymmärrän tämän, mutta näin ei voi jatkua loputtomiin.

Olen myös sitä mieltä, että avioliitto ei ole mikään "maali" tai lopullinen päämäärä ja turva, joka takaisi lopullisesti yhteiselon jatkumisen. Naimisiin menon jälkeen parisuhteesta on pidettävä huolta vähintään yhtä hyvin kuin ennen häitä. Ero voi tulla myös avioparille, mutta koska sitä varmasti jokainen haluaa välttää viimeiseen asti, kosinnankin on hyvä olla harkittu teko.

Niin. Toisaalta, jos viimeinen varmuus puuttuu, miksi mieheni olisi ostanut kanssani asunnon yhteisellä asuntolainalla? Johan se on suuri sitoumus - joidenkin mielestä painavampi kuin avioliitto (joissain paikoissa vaikea saada asunto esim. myydyksi). Arjessa en myöskään koe tai huomaa, että jokin ns. varmuus puuttuisi - yhteisestä tulevaisuudesta puhutaan aika-ajoin (esim. lasten yrittäminen joskus) emmekä sen suuremmin riitele. Jos kinaa joskus on, ne saadaan aina selvitettyä eivätkä kestä niin kauaa, kuin joskus parikymppisinä. :) 

Se on ihan totta, että avioliitosta huolimatta erohan voi tulla vaikka saman tien. Itselle kuitenkin avioliitto on symbolisella tavalla tärkeä - kerroinkin aiemmin, että en ole esim. prinsessahäät-tyyppiä, joten siksi en naimisiinmenoa odota. :D

t. AP

Jos olette jo sopineet naimisiinmenosta, olette kihloissa.

Jos teillä on yhteiset asuntolainatkin ja kaikki, niin tuskin mies epäröi suhteenne kestävyyttä, hänelle ei varmaan vaan yksinkertaisesti ole mikään kiire avioliittoon. Se ei todennäköisesti ole hänelle yhtä tärkeää kuin sinulle (ja toisaalta jos häistä on jo ollut puhetta, niin miksikäs sitä vatvomaan enää). Jos noin kovasti haluat kosinnan, kysy, miksi hän ei kosinut sinua. 

En myöskään ihan ymmärrä, mistä tulee toi "Toinen vaihtoehto on se, että naimisiin meneminen ei ole parille kertakaikkiaan millään tavalla merkityksellistä, mutta se on harvinaisempaa". Mun kaveripiirissä kovinkaan moni ei ole naimissa, vaikka ollaan siinä 30 ikävuoden molemmin puolin ja syynä yksinkertaisesti monella se, että sitä ei nähdä kovinkaan tärkeänä. 

Oltiin seurusteltu siinä vaiheessa reilut viisi vuotta ja saatu juuri toinen lapsi, kun ikään kuin ilmoitin että nyt loppu naimisiinmenojahkailu ja ei kai tässä enempää tosissaan voi enää olla, kun on lapset ja talolainakin. Enkä halunnut isoja juhlia joten vietimme kuopuksen nimiäisten yhteydessä häitämme. Hyvin romanttista siis.

syy miksi miehet ei kosi, on koska naiset puhuvat naimisin pääsemisestä. Aivan kuin se olisi joku vitun elämän tavote

Vierailija kirjoitti:

Itse olin päättänyt jo parikymmpisenä, että en aio päätyä tilanteeseen, missä asutaan yhdessä ja mä odotan malttamattana kosintaa. Tai siis varmuutta siitä, haluaako mies varmasti mut vai ei. Kun sitten tapasin nykyisen mieheni, ja hän noin puolen vuoden seurustelun jälkeen alkoi puhua yhteen muuttamisesta, niin sanoin että mielelläni muutan, mutta sitten kun on kosittu ja hääpäivä sovittu. :) Parin viikon päästä mies kosi ja mä kannoin kamat miehen asuntoon. Häät oli seuraavana kesänä.

Suosittelen tätä toimintamallia lämpimästi kaikille, joille naimisiin meneminen on tärkeää. Kaikille ei ole, ja silloinhan ei tietekään oo mitään väliä koska mies kosii vai kosiiko lainkaan.

Minä en suosittele kenellekään laittaa miehelle tälläisiä pakoitteita. Vain lassukat suostuu!!!!!

Mies kosi yllättäen (ei tosin kovin romanttisesti ;)) kun oltiin seurusteltu kolmisen vuotta. Siitä n. Kolme vuotta ja mentiin naimisiin. Kihloihin mentiin kun mies oli 16 ja minä 18 ja naimisiin sitten 19 ja 21 veenä. Kihlat tosissaan tuli yllättäen, mutta naimisiin menosta alettiin vaan jossain vaiheessa puhua ja sit sovittiin hääpäivä.

Kohta 9 vuotta yhdessä tyttöystävän kanssa. Alussa suhtauduin avioliittoon neutraalin myönteisesti. Kun joskus tuntuu siltä, mennään käymään maistraatissa. Kun ymmärsin, että toinen haluaa prinsessahäät, yli 100 vierasta, maailmanlopun polttarit ja vähintään 20 000e häälainan, peräännyin.

Lapsia meillä ei ole eikä tule. Kuolemantapauksessa perintö menee menehtyneen suvulle, eikä esimerkiksi asunto jää lesken ja uuden puolison kodiksi. Parempi näin.

Mä olin 10 vuotta avoliitossa eikä tuntunut yhtään siltä että haluaisin mennä naimisiin. Kaikenlaista pientä ongelmaa ja väljähtymistä täynnä koko suhde.

Eron jälkeen tapasin etsimättä uuden miehen, tiesin seuraavalla viikolla meneväni tämän kanssa naimisiin. Niin tiesi mieskin ja kaksi kuukautta seurusteltuamme sovimme hääpäivän puolen vuoden päähän. Naimisiin mentiin 8kk ensitapaamisesta ja edelleen onnellisina ja lapsetkin tehtynä.

Kukaan ei nähdäkseni kosinut sillä perinteisellä polvistumiskaavalla, vaan asia tuli puheeksi ja koska molemmat oli samaa mieltä niin sitten toteutettiin.

Joten tällä kokemuksella: mies ei tahdo naimisiin jos se vaan sitä lykkää vuosia jatkuvasti.

Meillä ollaan myös puhuttu pitkään häistä, lapsista ja siitä kuinka halutaan olla toistemme kanssa loppuiän. Olemme sopineet että kaikki nämä tapahtuvat joskus, alle viiden vuoden päästä. En ymmärrä miksemme voi olla virallisesti kihloissa kun olemme kuitenkin naimisiin menossa tässä kaunis päivä. Mies taas kokee kihlat oikeiksi vasta kun hän virallisesti kosii. Tässä odotellaan... saas nähdä kuinka kauan. Mies on luonteeltaan erittäin hidas tekemään asioita..