Miten pääsit naimisiin? Pitkä parisuhde ja kosinnan odotus

Vierailija kirjoitti:

Aunakaan stadissa päin on turha kuvitella että joku sinkkumies haluaisi edes seurustella kun montaa reikääkin voi pyörittää niin helpisti samaan aikaan.Todella kaukaisia kuvitelmia mitkään häöt tai kosunta tai lapset.Mieluummin jiujitsutreenejä kuus kertaa viikossa plus muita harrastuksia muutaman kerran viikossa. Viikonloppuna voi sitten säätöjä tavata ja käydä "parilla" poikaporukassa.

Joo jutsuharrastajat eivät ole mitään parisuhdeainesta. Siis miehet.

Pidin huolta miehestä parhaani mukaan vuosikausia, ei mitään aloitetta naimisiinmenosta, minun tarpeisiini vastaamisesta tai muustakaan. Lopulta sain tarpeekseni ja muutin pois yhteisestä kodista. On tullut sittemmin mieheen vipinää ja paljonkaivattua muutosta. Kuulemma katuu vuosia jolloin ei osannut arvostaa minua ja sitä mitä meillä oli. Toisin sanoen, löysin itse oman itsekunnioitukseni ja rajani ja samalla mieskin löysi ne. Älä ole jalkamattona kenellekään vaan vaadi sitä mitä oikeasti haluat ja tarvitset, jos miehesi ei halua vastata tarpeisiisi, niin se on hänen menetyksensä eikä sinun. Jos suhde kaatuu sitten siihen, niin teet itsellesi palveluksen, sillä selkeästi mies ei koskaan ollut oikeasti motivoitunut tarjoamaan sinulle parastaan ja ainoa mikä piti suhdetta pystyssä oli sinun yksipuolinen panoksesi.

Vierailija kirjoitti:

syy miksi miehet ei kosi, on koska naiset puhuvat naimisin pääsemisestä. Aivan kuin se olisi joku vitun elämän tavote

Yksi elämän tärkeimmistä päätöksistä kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se kertoo siitä, että mies ei halua naimisiin tai on epävarma suhteesta (on nyt "ihan hyvän" kanssa, mutta ei "täydellisen", tms.) ja pohjimmiltaan odottaa jotain parempaa, vaikkei ehkä tule edes itse ajatelleeksi asiaa.

Muutosta asiaan ja kosintaa voi vauhdittaa puhumalla toiveistaan suoraan. Niin että tietää, mitä kummatkin oikeasti haluavat. Jos mies ei nyt halua naimisiin 6 vuoden jälkeen, miksi hän haluaisi 8 vuodenkaan jälkeen? Toki jotkut voivat vain kaivata potkuja persuksille, että saavat aikaiseksi kosittua.

Mutta entäs kun mies on kuitenkin halukas tekemään lapsen ja toisenkin? Tuskin kukaan (järkevä) näin tekisi, jos parempaa odottelisi?

Me oltiin oltu kihloissa jo aiemmin mutta parisuhdekriisin takia kihlaus purkautui ja asuttiin hetki erillämme. Tuon jälkeen molemmat totesi että tässä tämä on, kyllä halutaan jatkaa. Kihlausta vaan ei silloin jatkettu vaikka yhteen palattiinkin ja elämä meni eteenpäin.

Mulla oli kaikki ihan ok, oli lapsiluku täynnä, vakituinen työ, asuntolaina ja vahva parisuhde. Sitten kolmekympin kriisi pukkasi päälle oikein kunnolla. Mietin, että mitä mä toivoisin lisää. Paras ystäväni oli kuunnellut jo tovin mun kriiseilyä kunnes keksin, että nyt vois olla aika mennä naimisiin. Tuumasta toimeen. Me kaverin kanssa katseltiin kalenteria ja todettiin että ens vuos on vielä liian aikaisin, miten olis kesä -13. Heinäkuussa porukat on mökeillä/lomalla, jussina ei enää häitä juuri vietetä (enkä sitä halunnut), kesäkuun eka lauantai on ylppäreille... Joten toi, toi päivä se on! Eli ihan oikeesti, me kaverin kanss päätettiin meidän hääpäivä ja mun alkuperäinen ajatus oli että laitan vain miehen kännykkään kalenterimuistutuksen jotta tule paikalle, menet naimisiin. 

Jonnin aikaa siinä suunniteltiin (tai itse käytin tehokasta työaikaa hyväkseni ja googlailin kaikkia juttuja) kunnes kaveri laittoi stopin. Sanoi, ettei enää jatka hommaa jos en miehelle puhu. Otin sitten miehen kanssa puheeksi, että ollaan tossa Maijan* kanssa suunniteltu häitä. Mies kysyi että aija, kenen? Vastasin jotta meidän mihin mies tokaisi vain "no kiva, milloin ne on?".

Ja mies oli täysillä mukana siitä edespäin (eli suunniteltiin jatkossa yhdessä, toteutuksen mies kyllä jätti mulle). Naimisiinmeno oli hänelläkin joskus häilynyt taka-alalla, mutta avioliitto instituuttina ei ollut hänelle niin tärkeä tai sen merkitys avautunut. Hänen vanhempansa kun olivat kimpassa apen kuolemaan asti ilman valoja (vrt. mun isä eronnut jo kolmasti). Virallinen kosinta tuli noin puoli vuotta ennen hääpäivää, kaikki oli siis jo varattu ja näin mutta laitettiin silloin sormukset takaisin.

Nyt kaiken kaikkiaan 16 v ollaan oltu yhdessä ja kolme häiden vuosipäivää takana. Kumpikaan ei ole katunut ja kummastakin on tuntunut, että jotain lisää naimisiin menosta on meidän suhteeseen tullut. Ehkä vain vahvistunut entisestään. Vaikka normiarkea tässä eletään ja riitojakin tulee, on jotenkin kaikenkaikkiaan parempi fiilis.

Itselläni on sellainen kokemus, että jos mies ei kosi/ halua avioliittoon suhteen alkuvaiheessa (n. kolmen vuoden sisällä) ei kosintaa tule jatkossakaan ja todennäköisesti syy on siinä, ettei mies ole varma tunteistaan. Itse olin seitsemän vuotta suhteessa jossa mies aluksi sanoi, että mennään joskus naimisiin mutta vuosien varrella ei kihlautuminenkaan enää kiinnostanut. Selityksiä oli aina, että ei kiirettä avioliittoon ja ettei avioliitolla ole niin merkitystä jos ei ole lapsia jne. Erohan siitä lopulta tuli, tosin syitä oli muitakin.

Nykyisessä suhteessa pari vuotta ja kosinta on jo tullut, kihloissa ollaan ja avioliitto varmaan n. vuoden sisällä. Toki, tarinoita on monia erilaisia mutta itse koen vahvasti, että jos mies todella rakastaa, haluaa hän naisen ihan virallisestikin "omakseen".

Vierailija kirjoitti:

Me oltiin oltu kihloissa jo aiemmin mutta parisuhdekriisin takia kihlaus purkautui ja asuttiin hetki erillämme. Tuon jälkeen molemmat totesi että tässä tämä on, kyllä halutaan jatkaa. Kihlausta vaan ei silloin jatkettu vaikka yhteen palattiinkin ja elämä meni eteenpäin.

Mulla oli kaikki ihan ok, oli lapsiluku täynnä, vakituinen työ, asuntolaina ja vahva parisuhde. Sitten kolmekympin kriisi pukkasi päälle oikein kunnolla. Mietin, että mitä mä toivoisin lisää. Paras ystäväni oli kuunnellut jo tovin mun kriiseilyä kunnes keksin, että nyt vois olla aika mennä naimisiin. Tuumasta toimeen. Me kaverin kanssa katseltiin kalenteria ja todettiin että ens vuos on vielä liian aikaisin, miten olis kesä -13. Heinäkuussa porukat on mökeillä/lomalla, jussina ei enää häitä juuri vietetä (enkä sitä halunnut), kesäkuun eka lauantai on ylppäreille... Joten toi, toi päivä se on! Eli ihan oikeesti, me kaverin kanss päätettiin meidän hääpäivä ja mun alkuperäinen ajatus oli että laitan vain miehen kännykkään kalenterimuistutuksen jotta tule paikalle, menet naimisiin. 

Jonnin aikaa siinä suunniteltiin (tai itse käytin tehokasta työaikaa hyväkseni ja googlailin kaikkia juttuja) kunnes kaveri laittoi stopin. Sanoi, ettei enää jatka hommaa jos en miehelle puhu. Otin sitten miehen kanssa puheeksi, että ollaan tossa Maijan* kanssa suunniteltu häitä. Mies kysyi että aija, kenen? Vastasin jotta meidän mihin mies tokaisi vain "no kiva, milloin ne on?".

Ja mies oli täysillä mukana siitä edespäin (eli suunniteltiin jatkossa yhdessä, toteutuksen mies kyllä jätti mulle). Naimisiinmeno oli hänelläkin joskus häilynyt taka-alalla, mutta avioliitto instituuttina ei ollut hänelle niin tärkeä tai sen merkitys avautunut. Hänen vanhempansa kun olivat kimpassa apen kuolemaan asti ilman valoja (vrt. mun isä eronnut jo kolmasti). Virallinen kosinta tuli noin puoli vuotta ennen hääpäivää, kaikki oli siis jo varattu ja näin mutta laitettiin silloin sormukset takaisin.

Nyt kaiken kaikkiaan 16 v ollaan oltu yhdessä ja kolme häiden vuosipäivää takana. Kumpikaan ei ole katunut ja kummastakin on tuntunut, että jotain lisää naimisiin menosta on meidän suhteeseen tullut. Ehkä vain vahvistunut entisestään. Vaikka normiarkea tässä eletään ja riitojakin tulee, on jotenkin kaikenkaikkiaan parempi fiilis.

Kai te Maijan kanssa mietitte senkin, milloin olisi hyvä aika jättää ehkäisy pois ja positiivisen testin tehtyäsi laitoit vain muistutuksen miehen kalenteriin, että tuossa on muuten laskettu aika, ja lähdit Maijan kanssa ostamaan vaunuja ja turvakaukaloita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me oltiin oltu kihloissa jo aiemmin mutta parisuhdekriisin takia kihlaus purkautui ja asuttiin hetki erillämme. Tuon jälkeen molemmat totesi että tässä tämä on, kyllä halutaan jatkaa. Kihlausta vaan ei silloin jatkettu vaikka yhteen palattiinkin ja elämä meni eteenpäin.

Mulla oli kaikki ihan ok, oli lapsiluku täynnä, vakituinen työ, asuntolaina ja vahva parisuhde. Sitten kolmekympin kriisi pukkasi päälle oikein kunnolla. Mietin, että mitä mä toivoisin lisää. Paras ystäväni oli kuunnellut jo tovin mun kriiseilyä kunnes keksin, että nyt vois olla aika mennä naimisiin. Tuumasta toimeen. Me kaverin kanssa katseltiin kalenteria ja todettiin että ens vuos on vielä liian aikaisin, miten olis kesä -13. Heinäkuussa porukat on mökeillä/lomalla, jussina ei enää häitä juuri vietetä (enkä sitä halunnut), kesäkuun eka lauantai on ylppäreille... Joten toi, toi päivä se on! Eli ihan oikeesti, me kaverin kanss päätettiin meidän hääpäivä ja mun alkuperäinen ajatus oli että laitan vain miehen kännykkään kalenterimuistutuksen jotta tule paikalle, menet naimisiin. 

Jonnin aikaa siinä suunniteltiin (tai itse käytin tehokasta työaikaa hyväkseni ja googlailin kaikkia juttuja) kunnes kaveri laittoi stopin. Sanoi, ettei enää jatka hommaa jos en miehelle puhu. Otin sitten miehen kanssa puheeksi, että ollaan tossa Maijan* kanssa suunniteltu häitä. Mies kysyi että aija, kenen? Vastasin jotta meidän mihin mies tokaisi vain "no kiva, milloin ne on?".

Ja mies oli täysillä mukana siitä edespäin (eli suunniteltiin jatkossa yhdessä, toteutuksen mies kyllä jätti mulle). Naimisiinmeno oli hänelläkin joskus häilynyt taka-alalla, mutta avioliitto instituuttina ei ollut hänelle niin tärkeä tai sen merkitys avautunut. Hänen vanhempansa kun olivat kimpassa apen kuolemaan asti ilman valoja (vrt. mun isä eronnut jo kolmasti). Virallinen kosinta tuli noin puoli vuotta ennen hääpäivää, kaikki oli siis jo varattu ja näin mutta laitettiin silloin sormukset takaisin.

Nyt kaiken kaikkiaan 16 v ollaan oltu yhdessä ja kolme häiden vuosipäivää takana. Kumpikaan ei ole katunut ja kummastakin on tuntunut, että jotain lisää naimisiin menosta on meidän suhteeseen tullut. Ehkä vain vahvistunut entisestään. Vaikka normiarkea tässä eletään ja riitojakin tulee, on jotenkin kaikenkaikkiaan parempi fiilis.

Kai te Maijan kanssa mietitte senkin, milloin olisi hyvä aika jättää ehkäisy pois ja positiivisen testin tehtyäsi laitoit vain muistutuksen miehen kalenteriin, että tuossa on muuten laskettu aika, ja lähdit Maijan kanssa ostamaan vaunuja ja turvakaukaloita?

Jos olisit lukenut sen alkuosan kirjoituksestani, niin olisit varmaan huomannut maininnan lapsiluku täynnä. Lastenhankinta-aikaan mies ehdotti ehkäisyn poisjättämistä. Maija* kuuli raskaudesta samoihin aikoihin kuin muutkin. 

Vierailija kirjoitti:

En lukenut ketjua, mutta KUKA nainen nykypäivänä odottaa kosintaa? Kyllä tällaisista asioista pitää pystyä puhumaan ja sopimaan. Miehet ovat tunnetusti mukavuudenhaluisia ja saamattomia, miten ihmeessä ne oma-aloitteisesti naimisiin päätyisivät, kun suurin osa ei ymmärrä edes viedä roskia tai laittaa perunavettä kiehumaan ilman kehotusta? Sama pätee lasten saamiseen. Miksi ihmeessä odotella tulisilla hiilillä sitä, että mies saisi spontaanin tomeruuskohtauksen?

Miehet tyypillisesti vähän kokeilevat kepillä jäätä, puhuvat että joskus voisi mennä naimisiin tai lisääntyä, mutta ei se toiminnaksi jalostu. Ihan sama juttu kuin vaikka lomamatkojen kanssa. Kyllä miehet puhuvat että voisivat lähteä Roomaan, mutta monessako perheessä mies varaa lentoliput? Kehottamatta???

Olisit lukenut keskustelun, niin tietäisit että pointti ei ole siinä itse kosimisessa, vaan siinä, että halutaan naimisiin. Ero on siis siinä, että tässäkin keskustelussa aika moni on ottanut miehensä kanssa esille sen että tahtoisi mennä naimisiin. Moni on kysynyt ihan suoraan, mutta mies ei ole tahtonut ainkaan vielä. Ja se on se ongelma mitä puidaan. Kyse ei monessakaan tapauksessa ole ainakaan naisen aikaansaamattomuudesta asian suhteen.

Pääsystä en tiedä. Mutta rakastuimme, kihlaus ja avioliitto (maistraatissa) samana vuonna. Hääjuhlat seuraavana kesänä suvulle ja ystäville, juhlat olivat ikimuistoiset - kolme vuosikymmentä sitten. 💍

 Minäkin olen sitä mieltä, että sellainen kosinta on jotain teatteria. Mieheni ja minä emme ole seurustelleet päivääkään, mutta olimme useita vuosia työtovereita ja tunsimme siten arjessa toisemme. Sattuipa tilanne, että hän oli meillä käymässsä, illan edetessä sanoin, ettei tarvitse lähteä kotiin näin myöhään. Siitä asti hän on asunut minun asunnossani. Heti mentiin naimisiin, huomenna tulee täyteen 40 vuotta.  Asuntoa on vaihdettu isompaan ja tässä nämä lapsenlapset jo leikkiivät trampalla tuossa pihalla. Ei elämässä kannata tuhlata aikaa jos kaikki selvää.  Siis silloin halusimme heti kirkkohäät, eivät ne olleet silloin oikein muotia, saimme heti ajan isoon Tuomiokirkkoon.