Kuinka käsitellä traumaattista naista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, 

traumaterapeutti Anne Suokas-Cunliffen artikkelissa "Lapsuuden kompleksisen traumatisoitumisen seuraukset aikuisuudessa" (PDF löytyy googlella) avataan asiaa aika selkeällä tavalla. Traumasta parantuneena ja traumasta parantumattoman äidin lapsena olen aikaisempien kirjoittajien kanssa samaa mieltä, että puolisosi tarvitsee ehdottomasti ammattiapua. Se miten saat hänet sen ymmärtämään onkin toinen juttu.

Itse olin haudannut oman traumani masennuksen, itsetuhoisuuden, ahdistuksen ja syömishäiriön alle ja parantuminen alkoi vasta kun olin niin loppu, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuolla tai muuttua. En osaa sanoa miten minua olisi noin vaikeimpina aikoina pitänyt "käsitellä". Olin niin kaukana todellisuudesta ja raivokkaan päättäväinen pärjääjä, että kaikenlaiset "käsittelijät" ohitin taakseni katsomatta.

Yksi traumatisoitumisen seurauksista onkin "coping methodsien" yksipuolistuminen. Traumatisoitunut lapsi on joutunut luottamaan omiin vähäisiin keinoihinsa rauhoittaessaan itseään pelottavissa, epämukavissa ja/tai vaarallisissa tilanteissa, ja koska trauma on häirinnyt kasvua ja uusien, monipuolisempien ja tehokkaimpien keinojen oppimisen sijaan hän jatkanut vanhoihin tuttuihin keinoihin turvautumista. 

Tämän takia on naivia ajatella, että pieni lapsi olisi häiriintyneessä perheessä jotenkin tilanteen ulkopuolella, koska nämä monipuoliset tunne-elämän säätelytaidot opitaan nimenomaan vanhemmilta, ja lapset oppivat lukemaan sanatonta viestintää hyvin pienenä, ja mukautuvat epätasapinoisen ja arvaamatoman vanhemman tunne-elämän kuohuihin oman hyvinvointinsa kustannuksella. 

Eipähän ole sossut edes puhuneet lasten huostaanotosta vaikka minulla on traumatausta ja psykooseja takana. En ole myöskään terapeutin mielestä kehno äiti. Itse olen miettinyt, että lapset käyvät ehkä omat terapiansa aikuisina. Ovat hyvinvoivia ja onnellisia sekä menestyvät koulussa ja kavereiden kanssa. Onhan lapsilla se toinenkin vanhempi.

En missään nimessä ole sitä mieltä, että mielenterveysongelmista kärsivä vanhempi olisi huono vanhempi. Itseasiassa omasta mielestäni vakavia häiriöitä sairastaneet ja kunnon terapiat käyneet ystäväni suhtautuvat lapsiinsa aivan erityisellä kärsivällisyydellä, ymmärtäväisyydellä ja rakkaudella. Rajat on mutta on niin pojilla kuin tytöilläkin on lupa kiukutella ja itkeä ilman, että lasta leimataan hankaksi, eikä vaikeita asioita kuoliaaksihyssytellä vaan niistä  puhutaan. Anteeksi pyydetään ja annetaan, ja jokainen tietää ja myöntää olleensa joskus väärässä ja käyttäytyneensä tyhmästi. 

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta epätasapainoinen henkilö ei välttämättä pysty tarjoamaan huollettavalleen tervettä tunneympäristöä, jolloin huoltajastaan riippuvainen lapsi alkaa muuntaa käytöstään saadakseen tarvitsemnsa positiivisen huomion.  Jätän ap:n puolison diagnosoinnin ja sinun äitiytesi arvioinnin ilomielin ammattilaisten käsiin, mutta näin kokemuksistani viisastuneena sanoisin, että yhden perheenjäsenen sairastuminen fyysisesti tai henkisesti vaikuttaa tavalla tai toisella koko perheeseen. Ei siis välttämättä negatiivisesti, jos asiaan suhtaudutaan vakavasti, avoimesti ja se  nähdään mahdollisuutena oppia uutta.

Ja kun yhden perheenjäsenen (äidin) psyykkisiin ongelmiin isä ei suhtaudu vakavasti, kun äiti hallitsee, eikä suostu näkemään ongelmiaan, niin pakka on täysin paska elämänloppuun asti, varsinkin lasten kohdalla. Lapsilta ei voi vaatia  näkemistä vanhemman mielenterveysongelmista, kyllä se on aikuisen puolison tehtävä puuttua yhteiseen vanhemmuuteen ja toisen pahoinvointiin. Liittyipä sitten parisuhteeseen tai puolison omiin traumoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäluuloinen persoonallisuushäiriö? Itse olen epävakaa, siinä samoja piirteitä. Oman tilanteen ymmärtäminen ja psykoterapia on auttanut.

Miten ohjauduit terapiaan? Menitkö itse vai läheisten suosituksesta?  Mikä on mielipiteesi, saisiko narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän jotenkin ymmärtämään että hän tarvitsee apua? -ei ap.

Ihan itse menin. Ainoa joka suositteli psykoterapiaa vaikean lapsuuden takia oli psykologin vuosia aiemmin.

Se miten tajusin että minussa on jotain vialla onkin sitten monimutkaisempi kuvio. Ihmisillä, ihan taviksillakin kun on tapana selittää kaikki parhain päin ja itselleen edulliseksi. Mielen puolustusmekanismi. Törmäsin kuitenkin netissä henkilöön, jonka käytöstä en millään voinut hyväksyä, mutta ymmärsin mistä se kumpusi. Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovatkin eri asioita. Kun lähdin kyökkipsykologina selvittämään mikä tätä henkilöä saattaa vaivata, sain selville mikä itseäni vaivaa. Napakymppi. Kamala olohan siitä tuli, mutta nyt ainakin voin tehdä asialle jotain.

En nyt tiedä miten narsistinen persoonallisuushäiriö tähän liittyy. Mutta isälläni on selvät piirteet, enkä usko tämän hakevan apua. Uskon silti että kaikista persoonallisuushäiriöistä voi periaatteessa parantua, tai oireita voi helpottaa huomattavasti, mutta tilansa ymmärtäminen ja avun hakeminen on se ensimmäinen askel. Narsistille varmasti haastavaa.

-90

Vierailija kirjoitti:

Minulla on traumaattinen tausta ja oli hyvin samankaltainen malli toimia, olen tosin sen työstänyt terapiassa ja näen milloin olen ajautumassa siihen. Kyse on juurikin dissosiaatiosta, joka jo aiemmin mainittiin. Sillä ei ole MITÄÄN tekemistä narsismin kanssa, se on alunperin terve defenssi ylikuormittavassa tilanteessa. Se jää ikäänkuin päälle ja heijastuu läheisiin ihmissuhteisiin. Aivan kuin ap kuvasi, se ei heijastu lapsiin välttämättä ollenkaan. Kyse on usein juurikin parisuhteesta, joka on tässä tapauksessa vaimolle se peili, jonka kautta hän mittaa joskus rikottua turvallisuudentunnettaan.

Perustan tämän sekä omaan traumataustaani että pitkään koulutukseen terapeuttina.

Ainoa ulospääsy on luultavasti se kipein tie- käyttäytymisen syiden tuleminen tietoiseksi vaimolle itselleen. Jos ap sinusta tuntuu ettet kestä enää niin älä venyytä itseäsi eroon saakka vaan vaadi asioiden käsittelyä, mutta muista ehdottaa se siltä pohjalta että haluat pitää perheenne koossa ja elää vaimosi kanssa. Vaadi paljon, mutta anna paljon. Anna turvallisuutta, syliä, jakamista, sitoutumista. Vaadi avautumista, joko sinulle tai ja mielellään myös terapeutille. Ihminen jolla on traumatausta voi selvitä siitä hienosti kun kokee olevansa turvassa.

Ei! Tämä on vahingollista kaikille

Ja etenkin sille terveelle. Sen pitäisi jaksaa ja jaksaa. En myöskään hyväksy ajatusta, että kaikki salaisuudet pitäisi jakaa. Miksi? Siitä seuraa vain pahaa

Vaimo voi mennä terapiaan. Sen ei tarvitse olla psykodynaamista

Mies pitää huolen omasta jaksamisestaan. Omista rajoistaan. Ja lapsesta

Hyvin todennäköisesti kannattaa erota.

Vierailija kirjoitti:

Suhdetta takana 10 vuotta ja yksi lapsi. Vuosikaudet nainen on latonut minua ja muita ihmisiä kohtaan suuria epäluottamuslauseita, jotka tuntuvat vain pahenevan ajan myötä. On esimerkiksi ilmoittanut sellaista, että hän ei voi tietää olenko väkivaltainen vai en, vaikka en ole ikinä lyönyt, mutta hänen mukaansa eihän sitä koskaan tiedä. Hän ei voi tietää olenko pettäjä, huijari tai varas, joten on varmuuden vuoksi epäluottavainen, vaikka mitään todellista perustetta ei ole.

Isäni kuoli jokin aika sitten ja ilmoitin haluavani surra rauhassa ja yksin. Parin päivän päästä kuoleman jälkeen nainen kertoo, että hän kokee kodin hiljaisen ilmapiirin niin, että minä vihaan häntä ja haluan hänelle pahaa. Että minä en muka oikeasti surisi isääni vaan käytän sen ajan pahantahtoisiin ajatuksiin naista kohtaan. Minulle tämä oli viimeinen pisara, koska tällainen meno on aivan sairasta ja se myrkyttää tämän suhteen.

Muita juttuja joita en käsitä: jos jokin asia on pielessä, niin se on muiden syy. Esimerkiksi bussista myöhästyminen on ensimmäisenä kuskin tai aikataulujen syy, ei ikinä oma syy. Jos lapselta on ulkoiluvaate vähän aikaa hävöksissä, niin joku on aivan varmasti varastanut sen, vaikka hetkeä myöhemmin se löytyy omasta laukusta. Primitiivireaktioita: keneenkään ei voi luottaa, kaikki haluavat varastaa käsilaukun, tuossa ravintolassa ei voi syödä koska kokit ihan varmasti sylkevät ruokaan. Autostani löytyy vieraiden naisten sormenjälkiä, vaikka ne olisivat omiani. Ylipäätään kaikessa näkyy jotain pahaa. Emme voi puhua esimerkiksi kasvatukseen liittyvistä asioista, koska hän kokee että haluan vain arvostella nykyistä toimintaa ja loukata. Asiaperusteet menevät aivan kuuroille korville kun torjuntareaktio iskee päälle.

Olen tullut siihen tulokseen, että minä en voi oikeasti olla niin paha ihminen, että kaikki ongelmat johtuisivat minusta. Naisella on ollut vaikea lapsuus: alkoholisoitunut väkivaltainen isäpuoli ja toinen vähän parempi isäpuoli, joka oli läsnä suurimman osan lapsuudesta ja nuoruudesta. Oikea biologinen isä tuli tyhjästä esiin vasta suhteemme aikana, hänen ei ylipäätään pitänyt olla enää olemassa, ja kuolikin pian esiintulon jälkeen. Sitten sieltä löytyy jotain, joka saa hänet totaalisesti murtumaan kyyneliin jos yritän kaivella, raiskaus ehkä? Tästä hän ei ole ikinä kertonut tarkemmin, eikä ole varmaan koskaan käsitellyt asiaa, mutta luultavasti se on yksi suurimmista syistä näihin epäluottamusongelmiin.

En tiedä miten tästä pääsee eteenpäin. Käymme pariterapiassa, mutta hän on kieltänyt että siellä ei saa kaivella vanhoja lapsuusjuttuja. Jos ehdotan henkilökohtaista terapiaa, niin tulee automaattinen torjuntareaktio: "ei minussa ole mitään vikaa, itsessäsi on". Nainen pitää itseään vahvana, koska on sanojensa mukaan selvinnyt läpi kamalan lapsuuden, mutta minun mielestä hän on kaikkea muuta kuin vahva. Epäluottamus ei ole vahvuutta tai kovuutta.

Olen aivan finito, jos tähän ei tule muutosta. Löytyykö täältä vastaavia naisia, jotka voisivat neuvoa miten tässä voisi edetä?

Ainakin minä löydyn. Kuvailemasi on ihan tuttua, paitsi isäni ei ollut väkivaltainen. Rakkaudeton vain ja alkoholisti. En osaa nyt kuitenkaan neuvoa, koska minä olen jo vuosia tiedostanut traumani ja ongelmani. Tulin uskoon yli kymmenen vuotta sitten ja se oli lähtölaukaus sille, että ylipäätään tunnistin omat tai muiden "synnit" ja rikkomukset. Kesti kuitenkin vuosia "parantua" ja muuttaa omia ennakkoluuloja ja toimintamalleja, enkä tiedä mikä muu motiivi olisi liikuttanut minua kuin jumalanpelko. Mutta voithan aina yrittää vedota vaikka rakkauteen tai hyvään vanhemmuuteen. ?

Yritä vielä, naiset ovat kuitenkin yleensä joustavia. Itse olen itsepäisimmästä päästä ja mieheni on kyllä saanut sanoa hyvinkin kovasti asioista, että suostun edes kuuntelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäluuloinen persoonallisuushäiriö? Itse olen epävakaa, siinä samoja piirteitä. Oman tilanteen ymmärtäminen ja psykoterapia on auttanut.

Miten ohjauduit terapiaan? Menitkö itse vai läheisten suosituksesta?  Mikä on mielipiteesi, saisiko narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän jotenkin ymmärtämään että hän tarvitsee apua? -ei ap.

Ihan itse menin. Ainoa joka suositteli psykoterapiaa vaikean lapsuuden takia oli psykologin vuosia aiemmin.

Se miten tajusin että minussa on jotain vialla onkin sitten monimutkaisempi kuvio. Ihmisillä, ihan taviksillakin kun on tapana selittää kaikki parhain päin ja itselleen edulliseksi. Mielen puolustusmekanismi. Törmäsin kuitenkin netissä henkilöön, jonka käytöstä en millään voinut hyväksyä, mutta ymmärsin mistä se kumpusi. Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovatkin eri asioita. Kun lähdin kyökkipsykologina selvittämään mikä tätä henkilöä saattaa vaivata, sain selville mikä itseäni vaivaa. Napakymppi. Kamala olohan siitä tuli, mutta nyt ainakin voin tehdä asialle jotain.

En nyt tiedä miten narsistinen persoonallisuushäiriö tähän liittyy. Mutta isälläni on selvät piirteet, enkä usko tämän hakevan apua. Uskon silti että kaikista persoonallisuushäiriöistä voi periaatteessa parantua, tai oireita voi helpottaa huomattavasti, mutta tilansa ymmärtäminen ja avun hakeminen on se ensimmäinen askel. Narsistille varmasti haastavaa.

-90

Kiitos. Ymmärrän tässä selittämättä, mitä tarkoitat monimutkaisella kuviolla, kun itsessä onkin jotain vialla. Napakymppi.  Suurimman osaa elämää olen elänyt puolustaen itseäni lapsesta asti ja se tarkoittaa puolustusta pienemmissäkin vastavirroissa. Se on ollut turhaa, en olisi kuollut siihen, lapsuudenkodissa olisin kyllä. Tähän liittyy narsistisen persoonallisuushäiriöisen vanhemman vallan alla eläminen, ei liity ap: n avaukseen, vaan yleensäkin miten saisi ko. ihmiselle apua. Käsittääkseni narsistia ei saa mitenkään terapiaan, saatika että hän mitenkään haluaa ymmärtää lapsiaan, läheisiään että puolisoaan kohti tekemään kaltoinkohtelua. Näen, että narsisti ei sure puolison tai lastensa kuolemaa, häntä kiinnostaa vain perintö, hyöty. Paitsi, jos joku näistä on varaton. Sitten vanhempaa ei kiinnosta yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on traumaattinen tausta ja oli hyvin samankaltainen malli toimia, olen tosin sen työstänyt terapiassa ja näen milloin olen ajautumassa siihen. Kyse on juurikin dissosiaatiosta, joka jo aiemmin mainittiin. Sillä ei ole MITÄÄN tekemistä narsismin kanssa, se on alunperin terve defenssi ylikuormittavassa tilanteessa. Se jää ikäänkuin päälle ja heijastuu läheisiin ihmissuhteisiin. Aivan kuin ap kuvasi, se ei heijastu lapsiin välttämättä ollenkaan. Kyse on usein juurikin parisuhteesta, joka on tässä tapauksessa vaimolle se peili, jonka kautta hän mittaa joskus rikottua turvallisuudentunnettaan.

Perustan tämän sekä omaan traumataustaani että pitkään koulutukseen terapeuttina.

Ainoa ulospääsy on luultavasti se kipein tie- käyttäytymisen syiden tuleminen tietoiseksi vaimolle itselleen. Jos ap sinusta tuntuu ettet kestä enää niin älä venyytä itseäsi eroon saakka vaan vaadi asioiden käsittelyä, mutta muista ehdottaa se siltä pohjalta että haluat pitää perheenne koossa ja elää vaimosi kanssa. Vaadi paljon, mutta anna paljon. Anna turvallisuutta, syliä, jakamista, sitoutumista. Vaadi avautumista, joko sinulle tai ja mielellään myös terapeutille. Ihminen jolla on traumatausta voi selvitä siitä hienosti kun kokee olevansa turvassa.

Ei! Tämä on vahingollista kaikille

Ja etenkin sille terveelle. Sen pitäisi jaksaa ja jaksaa. En myöskään hyväksy ajatusta, että kaikki salaisuudet pitäisi jakaa. Miksi? Siitä seuraa vain pahaa

Vaimo voi mennä terapiaan. Sen ei tarvitse olla psykodynaamista

Mies pitää huolen omasta jaksamisestaan. Omista rajoistaan. Ja lapsesta

Hyvin todennäköisesti kannattaa erota.

Asenteesi on erittäin tuhoava. Opittu mistä, modernista minä-minä kulttuurista? Jossa minä hyvää markkinoidaan niin, ettei perhearvoilla ole sijaa, herää! Et tiedä pätkääkään mitä on hyvä ihmissuhde, jossa kerrotaan luottamuksella puolisolle kipeimmätkin siivut. Mitä kuvittelet perheen olevan, sitäkö että rakastutaan ja panettaa? Ettäkö pelkästään noilla toiminnoilla ei muka ymmärrettäisi tulevaisuutta? Joidenkin ongelma kyllä. En usko, että ap olisi ollut vain tolla asteella, vaan että onglemia on ollut ennen suhdetta molemmin puolin. Jos katsot ap:n tekstejä, näyttää täällä enkeliltä, mutta  nostaa itsensä, eikä lastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on traumaattinen tausta ja oli hyvin samankaltainen malli toimia, olen tosin sen työstänyt terapiassa ja näen milloin olen ajautumassa siihen. Kyse on juurikin dissosiaatiosta, joka jo aiemmin mainittiin. Sillä ei ole MITÄÄN tekemistä narsismin kanssa, se on alunperin terve defenssi ylikuormittavassa tilanteessa. Se jää ikäänkuin päälle ja heijastuu läheisiin ihmissuhteisiin. Aivan kuin ap kuvasi, se ei heijastu lapsiin välttämättä ollenkaan. Kyse on usein juurikin parisuhteesta, joka on tässä tapauksessa vaimolle se peili, jonka kautta hän mittaa joskus rikottua turvallisuudentunnettaan.

Perustan tämän sekä omaan traumataustaani että pitkään koulutukseen terapeuttina.

Ainoa ulospääsy on luultavasti se kipein tie- käyttäytymisen syiden tuleminen tietoiseksi vaimolle itselleen. Jos ap sinusta tuntuu ettet kestä enää niin älä venyytä itseäsi eroon saakka vaan vaadi asioiden käsittelyä, mutta muista ehdottaa se siltä pohjalta että haluat pitää perheenne koossa ja elää vaimosi kanssa. Vaadi paljon, mutta anna paljon. Anna turvallisuutta, syliä, jakamista, sitoutumista. Vaadi avautumista, joko sinulle tai ja mielellään myös terapeutille. Ihminen jolla on traumatausta voi selvitä siitä hienosti kun kokee olevansa turvassa.

Ei! Tämä on vahingollista kaikille

Ja etenkin sille terveelle. Sen pitäisi jaksaa ja jaksaa. En myöskään hyväksy ajatusta, että kaikki salaisuudet pitäisi jakaa. Miksi? Siitä seuraa vain pahaa

Vaimo voi mennä terapiaan. Sen ei tarvitse olla psykodynaamista

Mies pitää huolen omasta jaksamisestaan. Omista rajoistaan. Ja lapsesta

Hyvin todennäköisesti kannattaa erota.

Asenteesi on erittäin tuhoava. Opittu mistä, modernista minä-minä kulttuurista? Jossa minä hyvää markkinoidaan niin, ettei perhearvoilla ole sijaa, herää! Et tiedä pätkääkään mitä on hyvä ihmissuhde, jossa kerrotaan luottamuksella puolisolle kipeimmätkin siivut. Mitä kuvittelet perheen olevan, sitäkö että rakastutaan ja panettaa? Ettäkö pelkästään noilla toiminnoilla ei muka ymmärrettäisi tulevaisuutta? Joidenkin ongelma kyllä. En usko, että ap olisi ollut vain tolla asteella, vaan että onglemia on ollut ennen suhdetta molemmin puolin. Jos katsot ap:n tekstejä, näyttää täällä enkeliltä, mutta  nostaa itsensä, eikä lastaan.

Olen hoitanut hyvin sairaita ja olen opettanut. Hyvin empaattisesti. Olen saanut psykodynaamisen koulutuksen ja siitä luuopunut.

Minulla on hyvä perhe. Se perustuu siten että kaikki saavat olla oma itsensä. Toisia arvostetaan. Mutta kaikkia kohdellaan hyvin. Huonoissa kohdissa tuetaan.

Mutta tätä ei voi saada, jos pitää "salaisuudet" jakaa tai jos pitää vain yhtä kannwtella. Nuorena olin tällainen. Draamaa riitti.

Tasapainoinen kumppani on ollut minulle surin onni. Ja siitä seurannut tasapainoinen perhe. 20 v yhdessä. Tunnemme toisemme hyvässä ja huonossa. Mutta mitään tarvetta ei ole kaivella yhtään mitään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on traumaattinen tausta ja oli hyvin samankaltainen malli toimia, olen tosin sen työstänyt terapiassa ja näen milloin olen ajautumassa siihen. Kyse on juurikin dissosiaatiosta, joka jo aiemmin mainittiin. Sillä ei ole MITÄÄN tekemistä narsismin kanssa, se on alunperin terve defenssi ylikuormittavassa tilanteessa. Se jää ikäänkuin päälle ja heijastuu läheisiin ihmissuhteisiin. Aivan kuin ap kuvasi, se ei heijastu lapsiin välttämättä ollenkaan. Kyse on usein juurikin parisuhteesta, joka on tässä tapauksessa vaimolle se peili, jonka kautta hän mittaa joskus rikottua turvallisuudentunnettaan.

Perustan tämän sekä omaan traumataustaani että pitkään koulutukseen terapeuttina.

Ainoa ulospääsy on luultavasti se kipein tie- käyttäytymisen syiden tuleminen tietoiseksi vaimolle itselleen. Jos ap sinusta tuntuu ettet kestä enää niin älä venyytä itseäsi eroon saakka vaan vaadi asioiden käsittelyä, mutta muista ehdottaa se siltä pohjalta että haluat pitää perheenne koossa ja elää vaimosi kanssa. Vaadi paljon, mutta anna paljon. Anna turvallisuutta, syliä, jakamista, sitoutumista. Vaadi avautumista, joko sinulle tai ja mielellään myös terapeutille. Ihminen jolla on traumatausta voi selvitä siitä hienosti kun kokee olevansa turvassa.

Ei! Tämä on vahingollista kaikille

Ja etenkin sille terveelle. Sen pitäisi jaksaa ja jaksaa. En myöskään hyväksy ajatusta, että kaikki salaisuudet pitäisi jakaa. Miksi? Siitä seuraa vain pahaa

Vaimo voi mennä terapiaan. Sen ei tarvitse olla psykodynaamista

Mies pitää huolen omasta jaksamisestaan. Omista rajoistaan. Ja lapsesta

Hyvin todennäköisesti kannattaa erota.

Asenteesi on erittäin tuhoava. Opittu mistä, modernista minä-minä kulttuurista? Jossa minä hyvää markkinoidaan niin, ettei perhearvoilla ole sijaa, herää! Et tiedä pätkääkään mitä on hyvä ihmissuhde, jossa kerrotaan luottamuksella puolisolle kipeimmätkin siivut. Mitä kuvittelet perheen olevan, sitäkö että rakastutaan ja panettaa? Ettäkö pelkästään noilla toiminnoilla ei muka ymmärrettäisi tulevaisuutta? Joidenkin ongelma kyllä. En usko, että ap olisi ollut vain tolla asteella, vaan että onglemia on ollut ennen suhdetta molemmin puolin. Jos katsot ap:n tekstejä, näyttää täällä enkeliltä, mutta  nostaa itsensä, eikä lastaan.

Mikä hätä sinulla on? Olet kokoajan karvat pystyssä, kun joku sanoo että täytyy itsestäänkin pitää huolta! Kolkuttaako omatunto jostain?

Meillä on vain yksi elämä, jokainen voi omalta osaltaan osallistua elämäänsä tai olla osallistumatta, mutta ei voi toisten varaan heittäytyä ja olettaa, että muut hoitaa ja jaksaa.

Ei parisuhdekaan voi olla ihmiselämän ajan pelkkää huolta ja murhetta, täytyy olla joku mielekäs syy pysyä yhdessä.

Toisen jatkuvat ongelmat ja niissä piehtarointi rasittaa kohtuuttomasti ihan mitä tahansa suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

. Pitää myös muuttaa pois tuollaisen ihmisen luota.

Toista ei voi muuttaa/parantaa, vain itsensä voi pelastaa ja lapsensa.

Nainen voi. Mies ei tuollaisessa tilanteessa voi pelastaa kuin itsensä. Lapsi jää käytännössä aina äidin luo.

Muuttuu jos itse haluaa muuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on traumaattinen tausta ja oli hyvin samankaltainen malli toimia, olen tosin sen työstänyt terapiassa ja näen milloin olen ajautumassa siihen. Kyse on juurikin dissosiaatiosta, joka jo aiemmin mainittiin. Sillä ei ole MITÄÄN tekemistä narsismin kanssa, se on alunperin terve defenssi ylikuormittavassa tilanteessa. Se jää ikäänkuin päälle ja heijastuu läheisiin ihmissuhteisiin. Aivan kuin ap kuvasi, se ei heijastu lapsiin välttämättä ollenkaan. Kyse on usein juurikin parisuhteesta, joka on tässä tapauksessa vaimolle se peili, jonka kautta hän mittaa joskus rikottua turvallisuudentunnettaan.

Perustan tämän sekä omaan traumataustaani että pitkään koulutukseen terapeuttina.

Ainoa ulospääsy on luultavasti se kipein tie- käyttäytymisen syiden tuleminen tietoiseksi vaimolle itselleen. Jos ap sinusta tuntuu ettet kestä enää niin älä venyytä itseäsi eroon saakka vaan vaadi asioiden käsittelyä, mutta muista ehdottaa se siltä pohjalta että haluat pitää perheenne koossa ja elää vaimosi kanssa. Vaadi paljon, mutta anna paljon. Anna turvallisuutta, syliä, jakamista, sitoutumista. Vaadi avautumista, joko sinulle tai ja mielellään myös terapeutille. Ihminen jolla on traumatausta voi selvitä siitä hienosti kun kokee olevansa turvassa.

Ei! Tämä on vahingollista kaikille

Ja etenkin sille terveelle. Sen pitäisi jaksaa ja jaksaa. En myöskään hyväksy ajatusta, että kaikki salaisuudet pitäisi jakaa. Miksi? Siitä seuraa vain pahaa

Vaimo voi mennä terapiaan. Sen ei tarvitse olla psykodynaamista

Mies pitää huolen omasta jaksamisestaan. Omista rajoistaan. Ja lapsesta

Hyvin todennäköisesti kannattaa erota.

Huomasitko että tyrmäsit juuri pitkän kokemuksen (sekä ammatillisen että omakohtaisen) omaavan alan ammattilaisen näkemyksen täysin? Ehdotat eroa perheelle, jossa rakastetaan. Surullinen ja kylmä näkökulma. Ihmiset eivät eheydy ylhäisessä yksinäisyydessä vaan vuorovaikutuksessa. Kun ollaan samaa perhettä voi olla todella lohdullista ja rakentavaa ymmärtää traumaattisiakin asioita toisesta ihmisestä. Eikä se sulje pois sitä että pidetään omista rajoista ja jaksamisesta huolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on traumaattinen tausta ja oli hyvin samankaltainen malli toimia, olen tosin sen työstänyt terapiassa ja näen milloin olen ajautumassa siihen. Kyse on juurikin dissosiaatiosta, joka jo aiemmin mainittiin. Sillä ei ole MITÄÄN tekemistä narsismin kanssa, se on alunperin terve defenssi ylikuormittavassa tilanteessa. Se jää ikäänkuin päälle ja heijastuu läheisiin ihmissuhteisiin. Aivan kuin ap kuvasi, se ei heijastu lapsiin välttämättä ollenkaan. Kyse on usein juurikin parisuhteesta, joka on tässä tapauksessa vaimolle se peili, jonka kautta hän mittaa joskus rikottua turvallisuudentunnettaan.

Perustan tämän sekä omaan traumataustaani että pitkään koulutukseen terapeuttina.

Ainoa ulospääsy on luultavasti se kipein tie- käyttäytymisen syiden tuleminen tietoiseksi vaimolle itselleen. Jos ap sinusta tuntuu ettet kestä enää niin älä venyytä itseäsi eroon saakka vaan vaadi asioiden käsittelyä, mutta muista ehdottaa se siltä pohjalta että haluat pitää perheenne koossa ja elää vaimosi kanssa. Vaadi paljon, mutta anna paljon. Anna turvallisuutta, syliä, jakamista, sitoutumista. Vaadi avautumista, joko sinulle tai ja mielellään myös terapeutille. Ihminen jolla on traumatausta voi selvitä siitä hienosti kun kokee olevansa turvassa.

Ei! Tämä on vahingollista kaikille

Ja etenkin sille terveelle. Sen pitäisi jaksaa ja jaksaa. En myöskään hyväksy ajatusta, että kaikki salaisuudet pitäisi jakaa. Miksi? Siitä seuraa vain pahaa

Vaimo voi mennä terapiaan. Sen ei tarvitse olla psykodynaamista

Mies pitää huolen omasta jaksamisestaan. Omista rajoistaan. Ja lapsesta

Hyvin todennäköisesti kannattaa erota.

Asenteesi on erittäin tuhoava. Opittu mistä, modernista minä-minä kulttuurista? Jossa minä hyvää markkinoidaan niin, ettei perhearvoilla ole sijaa, herää! Et tiedä pätkääkään mitä on hyvä ihmissuhde, jossa kerrotaan luottamuksella puolisolle kipeimmätkin siivut. Mitä kuvittelet perheen olevan, sitäkö että rakastutaan ja panettaa? Ettäkö pelkästään noilla toiminnoilla ei muka ymmärrettäisi tulevaisuutta? Joidenkin ongelma kyllä. En usko, että ap olisi ollut vain tolla asteella, vaan että onglemia on ollut ennen suhdetta molemmin puolin. Jos katsot ap:n tekstejä, näyttää täällä enkeliltä, mutta  nostaa itsensä, eikä lastaan.

Mikä hätä sinulla on? Olet kokoajan karvat pystyssä, kun joku sanoo että täytyy itsestäänkin pitää huolta! Kolkuttaako omatunto jostain?

Meillä on vain yksi elämä, jokainen voi omalta osaltaan osallistua elämäänsä tai olla osallistumatta, mutta ei voi toisten varaan heittäytyä ja olettaa, että muut hoitaa ja jaksaa.

Ei parisuhdekaan voi olla ihmiselämän ajan pelkkää huolta ja murhetta, täytyy olla joku mielekäs syy pysyä yhdessä.

Toisen jatkuvat ongelmat ja niissä piehtarointi rasittaa kohtuuttomasti ihan mitä tahansa suhdetta.

En ole karvat pystyssä, täällä on muitakin ymmärtäjiä.  Sä puolustat näkökulmaa, jossa vanhempien pitäisi ottaa omaa mukavaa elämää, kun lasta ei nähdä.  Niinhän ap:nkin näkökulma on.

Ja lisään edelliseen että tiedostamattomuus on vahingollista kun taas tieto lähes poikkeuksetta yhdistää ja auttaa ymmärtämään. Samalla nimenomaan tämä terve osapuoli (ap) pystyy pitämään rajoistaan paremmin kiinni kun näkee käyttäytymisen kokonaiskuvan. Olen nähnyt niin monta suhdetta, jotka ovat pelastuneet ja muuttuneet koko dynamiikaltaan kun kaikki voimavara ei mene salaisuuksien pitämiseen "pinnan alla"

Toivottavasti miehet oppivat pitämään housut jalassa ko naisten kanssa tai huolehtimaan ihan itse ehkäisystä.Siten jää uusia onnettomia ihmisiä syntymästä.Hetken helpotuksesta vuosien helvetti.Omin käsin onneen jos niin kovasti haluttaa!

Naisellasi on heikko itsetunto mutta ammattiauttajiakin on monenlaisia!Kun sinä tunnistat puolisona vaimosi niin kerro hänelle joskus että rakastat häntä!Kaikilla meillä ovat ongelmamme mutta minusta ne kertomasi eivät ole vakavia.Puhukaa keskustelkaa ja sopikaa!

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti miehet oppivat pitämään housut jalassa ko naisten kanssa tai huolehtimaan ihan itse ehkäisystä.Siten jää uusia onnettomia ihmisiä syntymästä.Hetken helpotuksesta vuosien helvetti.Omin käsin onneen jos niin kovasti haluttaa!

Niin tai sitten lisääntyy vasta sitten kun ongelmat on historiaa. Joskaan tuohon suhteeseen ei ole pakko jäädä, jos ei itse edes osaa tukea toista. Monesti esim nuoret miehet on todella itsekkäitä, joten se on sinänsä ymmärrettävää. Myöskään ei pidä automaattisesti olettaa, että tuo toinen osapuoli olis mitä maailman kultaisin tai välttämättä tasapainoisin itsekään, et sellainen suhde on kyllä tuhoon tuomittu.

Ap:llä on omat ongelmat, joita ei tietty kerro täällä, koska hakee itsekkäästi tukea. Pariterapiassa molemmilla on ongelmia, terapeutti näkee, jopa minäkin. Minut terapeutti heitti ulos, kun olin avoin, miehellä oli ongelmat, lopulta  perhesuhteissa. Mikä mahtaa olla ap:n tausta, kun ei itsestään kerro, paitsi että enkeli ja lapsen äiti sitä ja tätä, mutta ei kritisoitavaa äidin suhtautumisessa lapseen, vain lapsen isään. Ap on ollut aika vaisu erinäisiin kommentein, enkelireaktio johonkin. Ap?

Vierailija kirjoitti:

Ap:llä on omat ongelmat, joita ei tietty kerro täällä, koska hakee itsekkäästi tukea.

Tukea mille? Totta kai haluan ensin varmistaa itselleni, että en kuvittele aivan sekopäisiä ennen kuin otan asian puheeksi naisen kanssa. Ja totta kai tiedän, että tämä on vain minun kokemukseni asiasta ja naisen totuus on erilainen. Minä haluan löytää keinoja, joilla tästä tilanteesta pääsee yli. Varmasti tilanne olisi helpompi jos osaisin antaa tukea enemmän ja olisin rakastavampi.

Aika ja avoimuus, hellyys ja huomio, täydellinen rehellisyys. Ja yksilöterapia. Ne auttaisivat minua jos olisin suhteessa. Olen puolisosi kaltainen nainen, joka kokenut traumaattisen lapsuuden. Nykyisin olen yksin, omasta valinnasta.

Sinun on syytä muuttaa suhtautumisesti täysin. Vähättele, lyö leikiksi ja naura tuollaisille vainoharhaisille ajatuksille.

Toisaalta, en ymmärrä miksi jatkat tuossa suhteessa. Vaikka on aikoinaan luvannut kestää sekä myötä- että vastamäet, niin tuolla tarkoitetaan todellisia vastamäkiä, ei tällaista tyhjästä keksittyä mielikuvitusmaailmaa. Eli vaikka naisellasi olisi kuinka hyvä perse, niin ala katsella elämää muualta.