Kuinka käsitellä traumaattista naista?

Pariterapia ei kohdallanne auta, koska nainen on niin sekaisin, eikä näe, että hänen tulisi itse käsitellä omat sairaat ajatusmallinsa. Minulla on takanani 10 vuoden liitto, ja traumataustani vaikutti vahvasti siihen, miten huonosti suhde toimi. Vasta eron jälkeen tuli kunnon romahdus, masennus ja alkoi paranemisprosessi: sain ja jouduin kohtaamaan itseni itsenäni, eikä ollut enää sitä suhdetta, jolla perustella vaikeuksiaan ja ajatuksiaan.

Mitään neuvoa en osaa antaa. Olisin saattanut hyötyä jämäkästä ja älykkäästä miehestä, joka kerta toisensa jälkeen sanoittaisi tilanteet, joissa alan toistaa sairasta ajattelu/käytösmallia ja vaatisi minua hakemaan apua. Sen lisäksi vahva viesti rakkaudesta: halusta auttaa, tukea ja suojella, syliinottamista, hellyyttä, rakkautta. Kuitenkin selkeästi osoittaen, että sinulla on omat rajat, eikä naisen tausta oikeuta häntä käyttäytymään sinua kohtaan kuten hän käyttäytyy.

Naisesi on valitettavan huonossa tilanteessa, kun ei itse edes myönnä/tunnista että tarvitsisi apua ja asioiden käsittelyä.

Kaikkea hyvää teille kummallekin, toivottavasti saisitte apua!

Vierailija kirjoitti:

Epäluuloinen persoonallisuushäiriö? Itse olen epävakaa, siinä samoja piirteitä. Oman tilanteen ymmärtäminen ja psykoterapia on auttanut.

Miten ohjauduit terapiaan? Menitkö itse vai läheisten suosituksesta?  Mikä on mielipiteesi, saisiko narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän jotenkin ymmärtämään että hän tarvitsee apua? -ei ap.

Vierailija kirjoitti:

Ap, miten olet suhtautunut puolisosi lapsuuden traumoihin?

Kun se on kielletty aihe, niin ei ole tarvinnut suhtautua mitenkään. Joitain vähemmän vakavia asioita se on kertonut, ja olen aina kuunnellut uteliaisuudella. Enkä ole koskaan väkisin tentannut liian pitkälle, olen tehnyt selväksi että minulle ei tarvitse kaikkea kertoa, mutta olisi hyvä jos jollekin edes. 

Ap, 

traumaterapeutti Anne Suokas-Cunliffen artikkelissa "Lapsuuden kompleksisen traumatisoitumisen seuraukset aikuisuudessa" (PDF löytyy googlella) avataan asiaa aika selkeällä tavalla. Traumasta parantuneena ja traumasta parantumattoman äidin lapsena olen aikaisempien kirjoittajien kanssa samaa mieltä, että puolisosi tarvitsee ehdottomasti ammattiapua. Se miten saat hänet sen ymmärtämään onkin toinen juttu.

Itse olin haudannut oman traumani masennuksen, itsetuhoisuuden, ahdistuksen ja syömishäiriön alle ja parantuminen alkoi vasta kun olin niin loppu, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuolla tai muuttua. En osaa sanoa miten minua olisi noin vaikeimpina aikoina pitänyt "käsitellä". Olin niin kaukana todellisuudesta ja raivokkaan päättäväinen pärjääjä, että kaikenlaiset "käsittelijät" ohitin taakseni katsomatta.

Yksi traumatisoitumisen seurauksista onkin "coping methodsien" yksipuolistuminen. Traumatisoitunut lapsi on joutunut luottamaan omiin vähäisiin keinoihinsa rauhoittaessaan itseään pelottavissa, epämukavissa ja/tai vaarallisissa tilanteissa, ja koska trauma on häirinnyt kasvua ja uusien, monipuolisempien ja tehokkaimpien keinojen oppimisen sijaan hän jatkanut vanhoihin tuttuihin keinoihin turvautumista. 

Tämän takia on naivia ajatella, että pieni lapsi olisi häiriintyneessä perheessä jotenkin tilanteen ulkopuolella, koska nämä monipuoliset tunne-elämän säätelytaidot opitaan nimenomaan vanhemmilta, ja lapset oppivat lukemaan sanatonta viestintää hyvin pienenä, ja mukautuvat epätasapinoisen ja arvaamatoman vanhemman tunne-elämän kuohuihin oman hyvinvointinsa kustannuksella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäluuloinen persoonallisuushäiriö? Itse olen epävakaa, siinä samoja piirteitä. Oman tilanteen ymmärtäminen ja psykoterapia on auttanut.

Miten ohjauduit terapiaan? Menitkö itse vai läheisten suosituksesta?  Mikä on mielipiteesi, saisiko narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän jotenkin ymmärtämään että hän tarvitsee apua? -ei ap.

Narsistisia piirteitä on ihmisissä hyvin eri asteisena. Itselläni on narsistisesti häiriintynyt vanhempi ja ne samat piirteet ovat tulleet minussa esiin mm. ollessani vihainen. Olen syyttänyt muita omista tunteistani ja ollut hyvin itsekeskeinen. Olen kuitenkin tuntenut syyllisyyttä huonosta käytöksestäni ja tuntenut empatiaa toisia ihmisiä kohtaa. Olen pystynyt muuttumaan ja osaan toimia nykyään toisin. Aika keskeistä pystyykö näkemään omaa osuuttaan tapahtumiin myöhemminkään vai syyttääkö jatkuvasti toisia omasta käytöksestään..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, miten olet suhtautunut puolisosi lapsuuden traumoihin?

Kun se on kielletty aihe, niin ei ole tarvinnut suhtautua mitenkään. Joitain vähemmän vakavia asioita se on kertonut, ja olen aina kuunnellut uteliaisuudella. Enkä ole koskaan väkisin tentannut liian pitkälle, olen tehnyt selväksi että minulle ei tarvitse kaikkea kertoa, mutta olisi hyvä jos jollekin edes. 

Ei saisi olla kielletty aihe ja sun pitäisi tehdä se selväksi puolisollesi. Ajan myötä tuosta voi tulla pahasti vahinkoa lapsellenne ja siitä on täälläkin esimerkkejä monissa ketjuissa. Aikuisten lasten elämän energia menee terapiohin. Sun pitää ajatella kaikkea pidemmällekin, myös puolisosi, miten tunteiden tukahduttaminen vaikuttaa lapseen, myös itseenne. En tiedä, kuinka paljon olet palstaa seurannut, täällä on ollut todella hyviä ketjuja, jotka on ollut tukemassa kaikista traumoista avautumista, myös niistä salaisuuksistakin. Eikä ne enää mitään salaisuuksia ole, vaan avointa faktojen käsittelyä kohti parempaa itsetuntoa ja ihmissuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Ap, 

traumaterapeutti Anne Suokas-Cunliffen artikkelissa "Lapsuuden kompleksisen traumatisoitumisen seuraukset aikuisuudessa" (PDF löytyy googlella) avataan asiaa aika selkeällä tavalla. Traumasta parantuneena ja traumasta parantumattoman äidin lapsena olen aikaisempien kirjoittajien kanssa samaa mieltä, että puolisosi tarvitsee ehdottomasti ammattiapua. Se miten saat hänet sen ymmärtämään onkin toinen juttu.

Itse olin haudannut oman traumani masennuksen, itsetuhoisuuden, ahdistuksen ja syömishäiriön alle ja parantuminen alkoi vasta kun olin niin loppu, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuolla tai muuttua. En osaa sanoa miten minua olisi noin vaikeimpina aikoina pitänyt "käsitellä". Olin niin kaukana todellisuudesta ja raivokkaan päättäväinen pärjääjä, että kaikenlaiset "käsittelijät" ohitin taakseni katsomatta.

Yksi traumatisoitumisen seurauksista onkin "coping methodsien" yksipuolistuminen. Traumatisoitunut lapsi on joutunut luottamaan omiin vähäisiin keinoihinsa rauhoittaessaan itseään pelottavissa, epämukavissa ja/tai vaarallisissa tilanteissa, ja koska trauma on häirinnyt kasvua ja uusien, monipuolisempien ja tehokkaimpien keinojen oppimisen sijaan hän jatkanut vanhoihin tuttuihin keinoihin turvautumista. 

Tämän takia on naivia ajatella, että pieni lapsi olisi häiriintyneessä perheessä jotenkin tilanteen ulkopuolella, koska nämä monipuoliset tunne-elämän säätelytaidot opitaan nimenomaan vanhemmilta, ja lapset oppivat lukemaan sanatonta viestintää hyvin pienenä, ja mukautuvat epätasapinoisen ja arvaamatoman vanhemman tunne-elämän kuohuihin oman hyvinvointinsa kustannuksella. 

Eipähän ole sossut edes puhuneet lasten huostaanotosta vaikka minulla on traumatausta ja psykooseja takana. En ole myöskään terapeutin mielestä kehno äiti. Itse olen miettinyt, että lapset käyvät ehkä omat terapiansa aikuisina. Ovat hyvinvoivia ja onnellisia sekä menestyvät koulussa ja kavereiden kanssa. Onhan lapsilla se toinenkin vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Ap, 

traumaterapeutti Anne Suokas-Cunliffen artikkelissa "Lapsuuden kompleksisen traumatisoitumisen seuraukset aikuisuudessa" (PDF löytyy googlella) avataan asiaa aika selkeällä tavalla. Traumasta parantuneena ja traumasta parantumattoman äidin lapsena olen aikaisempien kirjoittajien kanssa samaa mieltä, että puolisosi tarvitsee ehdottomasti ammattiapua. Se miten saat hänet sen ymmärtämään onkin toinen juttu.

Itse olin haudannut oman traumani masennuksen, itsetuhoisuuden, ahdistuksen ja syömishäiriön alle ja parantuminen alkoi vasta kun olin niin loppu, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuolla tai muuttua. En osaa sanoa miten minua olisi noin vaikeimpina aikoina pitänyt "käsitellä". Olin niin kaukana todellisuudesta ja raivokkaan päättäväinen pärjääjä, että kaikenlaiset "käsittelijät" ohitin taakseni katsomatta.

Yksi traumatisoitumisen seurauksista onkin "coping methodsien" yksipuolistuminen. Traumatisoitunut lapsi on joutunut luottamaan omiin vähäisiin keinoihinsa rauhoittaessaan itseään pelottavissa, epämukavissa ja/tai vaarallisissa tilanteissa, ja koska trauma on häirinnyt kasvua ja uusien, monipuolisempien ja tehokkaimpien keinojen oppimisen sijaan hän jatkanut vanhoihin tuttuihin keinoihin turvautumista. 

Tämän takia on naivia ajatella, että pieni lapsi olisi häiriintyneessä perheessä jotenkin tilanteen ulkopuolella, koska nämä monipuoliset tunne-elämän säätelytaidot opitaan nimenomaan vanhemmilta, ja lapset oppivat lukemaan sanatonta viestintää hyvin pienenä, ja mukautuvat epätasapinoisen ja arvaamatoman vanhemman tunne-elämän kuohuihin oman hyvinvointinsa kustannuksella. 

Kerrot täyttä asiaa.

Epävakaa persoonallisuus häiriö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, 

traumaterapeutti Anne Suokas-Cunliffen artikkelissa "Lapsuuden kompleksisen traumatisoitumisen seuraukset aikuisuudessa" (PDF löytyy googlella) avataan asiaa aika selkeällä tavalla. Traumasta parantuneena ja traumasta parantumattoman äidin lapsena olen aikaisempien kirjoittajien kanssa samaa mieltä, että puolisosi tarvitsee ehdottomasti ammattiapua. Se miten saat hänet sen ymmärtämään onkin toinen juttu.

Itse olin haudannut oman traumani masennuksen, itsetuhoisuuden, ahdistuksen ja syömishäiriön alle ja parantuminen alkoi vasta kun olin niin loppu, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuolla tai muuttua. En osaa sanoa miten minua olisi noin vaikeimpina aikoina pitänyt "käsitellä". Olin niin kaukana todellisuudesta ja raivokkaan päättäväinen pärjääjä, että kaikenlaiset "käsittelijät" ohitin taakseni katsomatta.

Yksi traumatisoitumisen seurauksista onkin "coping methodsien" yksipuolistuminen. Traumatisoitunut lapsi on joutunut luottamaan omiin vähäisiin keinoihinsa rauhoittaessaan itseään pelottavissa, epämukavissa ja/tai vaarallisissa tilanteissa, ja koska trauma on häirinnyt kasvua ja uusien, monipuolisempien ja tehokkaimpien keinojen oppimisen sijaan hän jatkanut vanhoihin tuttuihin keinoihin turvautumista. 

Tämän takia on naivia ajatella, että pieni lapsi olisi häiriintyneessä perheessä jotenkin tilanteen ulkopuolella, koska nämä monipuoliset tunne-elämän säätelytaidot opitaan nimenomaan vanhemmilta, ja lapset oppivat lukemaan sanatonta viestintää hyvin pienenä, ja mukautuvat epätasapinoisen ja arvaamatoman vanhemman tunne-elämän kuohuihin oman hyvinvointinsa kustannuksella. 

Eipähän ole sossut edes puhuneet lasten huostaanotosta vaikka minulla on traumatausta ja psykooseja takana. En ole myöskään terapeutin mielestä kehno äiti. Itse olen miettinyt, että lapset käyvät ehkä omat terapiansa aikuisina. Ovat hyvinvoivia ja onnellisia sekä menestyvät koulussa ja kavereiden kanssa. Onhan lapsilla se toinenkin vanhempi.

Miksi lastesi pitäisi mennä terapiaan aikuisena? Miksi teet lapsillesi tietoisesti jotain sellaista, jotta lasket heille aikuiselämän terapian varaan? Ei tervettä suhtautumista vanhemmalta. Terapeuttien tehtävä ei ole kasvattaa lasta tai aikuista, vaan se on vanhempien tehtävä. Miten ihmeen sairaaksi on vanhemmuus mennyt joillakin. Vanhempien terapia olisi todella tarpeen ja akuutisti.

"Traumaattinen" nainen??

Tarkoitat varmaan traumatisoitunut nainen.

Opettele suomen kieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei helkkari kuinka joku edes voi olla niin tyhmä että vetää narsistikortin esiin tämän naisen tapauksessa? Kyse on traumasta ja luottamusongelmasta, josta nainen kärsii itsekin. Pohjimmiltaan ei koe olevansa minkään arvoinen tai rakastettava. Versus narsisti joka kokee olevansa muiden yläpuolella, rakastettavin ikinä.

Narsisti on itsekeskeinen, näkee maailman vain itsensä kautta. Aloittajan vaimo on aivan samanlainen, mies suree isäänsä, nainen kokee kummallisena tilanteen miksi HÄNTÄ ei huomioida!!

Ap:n vaimolla ei ole kyllä mitään tekemistä narsismin kanssa minkään luetun perusteella. Oletko ikinä tullut ajatelleeksi ettö ihminen voi käyttäytyä samalla tavalla ERI SYISTÄ? Toi on niin yksioikoista narsistiksi leimaamista että ei mitään perää. Narsismi nyt on sellanen tän päivän keittiöpsykologiatrendi että pitihän arvata että joku sen vetää esiin tähänkin pinoon...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei helkkari kuinka joku edes voi olla niin tyhmä että vetää narsistikortin esiin tämän naisen tapauksessa? Kyse on traumasta ja luottamusongelmasta, josta nainen kärsii itsekin. Pohjimmiltaan ei koe olevansa minkään arvoinen tai rakastettava. Versus narsisti joka kokee olevansa muiden yläpuolella, rakastettavin ikinä.

Narsisti on itsekeskeinen, näkee maailman vain itsensä kautta. Aloittajan vaimo on aivan samanlainen, mies suree isäänsä, nainen kokee kummallisena tilanteen miksi HÄNTÄ ei huomioida!!

Ap:n vaimolla ei ole kyllä mitään tekemistä narsismin kanssa minkään luetun perusteella. Oletko ikinä tullut ajatelleeksi ettö ihminen voi käyttäytyä samalla tavalla ERI SYISTÄ? Toi on niin yksioikoista narsistiksi leimaamista että ei mitään perää. Narsismi nyt on sellanen tän päivän keittiöpsykologiatrendi että pitihän arvata että joku sen vetää esiin tähänkin pinoon...

Samoin näen ap:n teksteistä. Näen myös, miten moni on niin hukassa, kun tunteita ei käsitellä, ei avauduta, eikä ymmärretä itseä, saatika toista. Täällä he, jotka eivät ymmärrä, leimaavat ongelman yhdellä sanalla ja yhdellä ratkaisulla: ero. Eikä nähdä kokonaisuutta, ei edes lasta. Ihmettyttää itseasiassa, ettei ap puhu enemmän lapsesta ja on sokea sille, ettei ymmärrä vaikutuksia lapseen aikuisten huonoista väleistä.

Tunnen 2 ap:n kaltaista naista, ja molemmilla on yksi asia 100% yhteinen; täysin lässy ja selkärangaton lähipiiri.

Toisen kanssa on valitettavasti sukua nykyään, ja kun eukko alkoi juhlapöydässä itkeä ja syytellä kaikkia hänen virheistään (niin että hänen lapsensa murtui palasiksi), niin nousin pystyyn ja sanoin että nyt loppu tollanen käytös, ja että kaikki hänen kiukuttelut on täysin omaa syytään. Ja jos ei pyydä anteeksi, niin on eka ja vika kerta kun tullaan sinne. Sain sitten toiselta paikalla olleelta kuulla, että eka kerta kun ko. rouva sai kuulla käytöksestään. Hänen äitinsä, entinen miehensä, lapsensa.. Kukaan ei vaan sano koskaan, että nyt saatana turpa kiinni tai saat kuolla yksin ja mädäntyä. Kuulostaa hirveältä, mutta kyseinen nainen on ajanut joka toisen ihmisen ympäriltään mielisairaalaan.

Olen saanut todella, todella vääntää tämän ihmisen kanssa, jota kautta minulla on naiseen yhteys, että joka kerta kun nainen kohtelee häntä huonosti, niin sanoo tiukaan vastaan. En voi ymmärtää miten nuo ihmiset murtavat ympäristönsä ihmiset!!! Keskellä yötä saattaa tulla viesti, että et ole enää minun luokseni tervetullut, kun et mitään vuokseni tee (huoltanut/pessyt/katsastanut auton + miljoona muuta asiaa tehty). Ja tämä viestin saaja toteaa, että helpompi olla vastaamatta mitään. No, hirveän väännön jälkeen laittoi viestin, että "jos noin minua kohtelet, niin parempi varmaan niin". Itse olisin kyllä soittanut ja haukkunut pystyyn...

Nyt on sitten hankkiutunut terapiaan tämä täti. Minä sanon että näiden ihmisten takana on mahdollistajia. He antavat jonkun sikailla ja rellestää ja alistaa. Prkle. Oma vika jos ei osaa vastaan pistää.

Minulla on traumaattinen tausta ja oli hyvin samankaltainen malli toimia, olen tosin sen työstänyt terapiassa ja näen milloin olen ajautumassa siihen. Kyse on juurikin dissosiaatiosta, joka jo aiemmin mainittiin. Sillä ei ole MITÄÄN tekemistä narsismin kanssa, se on alunperin terve defenssi ylikuormittavassa tilanteessa. Se jää ikäänkuin päälle ja heijastuu läheisiin ihmissuhteisiin. Aivan kuin ap kuvasi, se ei heijastu lapsiin välttämättä ollenkaan. Kyse on usein juurikin parisuhteesta, joka on tässä tapauksessa vaimolle se peili, jonka kautta hän mittaa joskus rikottua turvallisuudentunnettaan.

Perustan tämän sekä omaan traumataustaani että pitkään koulutukseen terapeuttina.

Ainoa ulospääsy on luultavasti se kipein tie- käyttäytymisen syiden tuleminen tietoiseksi vaimolle itselleen. Jos ap sinusta tuntuu ettet kestä enää niin älä venyytä itseäsi eroon saakka vaan vaadi asioiden käsittelyä, mutta muista ehdottaa se siltä pohjalta että haluat pitää perheenne koossa ja elää vaimosi kanssa. Vaadi paljon, mutta anna paljon. Anna turvallisuutta, syliä, jakamista, sitoutumista. Vaadi avautumista, joko sinulle tai ja mielellään myös terapeutille. Ihminen jolla on traumatausta voi selvitä siitä hienosti kun kokee olevansa turvassa.

Oli

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, 

traumaterapeutti Anne Suokas-Cunliffen artikkelissa "Lapsuuden kompleksisen traumatisoitumisen seuraukset aikuisuudessa" (PDF löytyy googlella) avataan asiaa aika selkeällä tavalla. Traumasta parantuneena ja traumasta parantumattoman äidin lapsena olen aikaisempien kirjoittajien kanssa samaa mieltä, että puolisosi tarvitsee ehdottomasti ammattiapua. Se miten saat hänet sen ymmärtämään onkin toinen juttu.

Itse olin haudannut oman traumani masennuksen, itsetuhoisuuden, ahdistuksen ja syömishäiriön alle ja parantuminen alkoi vasta kun olin niin loppu, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuolla tai muuttua. En osaa sanoa miten minua olisi noin vaikeimpina aikoina pitänyt "käsitellä". Olin niin kaukana todellisuudesta ja raivokkaan päättäväinen pärjääjä, että kaikenlaiset "käsittelijät" ohitin taakseni katsomatta.

Yksi traumatisoitumisen seurauksista onkin "coping methodsien" yksipuolistuminen. Traumatisoitunut lapsi on joutunut luottamaan omiin vähäisiin keinoihinsa rauhoittaessaan itseään pelottavissa, epämukavissa ja/tai vaarallisissa tilanteissa, ja koska trauma on häirinnyt kasvua ja uusien, monipuolisempien ja tehokkaimpien keinojen oppimisen sijaan hän jatkanut vanhoihin tuttuihin keinoihin turvautumista. 

Tämän takia on naivia ajatella, että pieni lapsi olisi häiriintyneessä perheessä jotenkin tilanteen ulkopuolella, koska nämä monipuoliset tunne-elämän säätelytaidot opitaan nimenomaan vanhemmilta, ja lapset oppivat lukemaan sanatonta viestintää hyvin pienenä, ja mukautuvat epätasapinoisen ja arvaamatoman vanhemman tunne-elämän kuohuihin oman hyvinvointinsa kustannuksella. 

Eipähän ole sossut edes puhuneet lasten huostaanotosta vaikka minulla on traumatausta ja psykooseja takana. En ole myöskään terapeutin mielestä kehno äiti. Itse olen miettinyt, että lapset käyvät ehkä omat terapiansa aikuisina. Ovat hyvinvoivia ja onnellisia sekä menestyvät koulussa ja kavereiden kanssa. Onhan lapsilla se toinenkin vanhempi.

Miksi lastesi pitäisi mennä terapiaan aikuisena? Miksi teet lapsillesi tietoisesti jotain sellaista, jotta lasket heille aikuiselämän terapian varaan? Ei tervettä suhtautumista vanhemmalta. Terapeuttien tehtävä ei ole kasvattaa lasta tai aikuista, vaan se on vanhempien tehtävä. Miten ihmeen sairaaksi on vanhemmuus mennyt joillakin. Vanhempien terapia olisi todella tarpeen ja akuutisti.

En ole tietoisesti sairastunut! Olen kyllä puhunut sairaudesta avoimesti ja kehottanut lapsia puhumaan kuraattorille tms. jos mun sairaus vaivaa. Tarkoitin että jos olen tiedostamatta aiheuttanut lapsille traumoja esim. suuttuessani miehelle, niin ne voi tulla ilmi vasta aikuisena. Tietenkin toivon ettei terapioita tarvita. Itse olisin tarvinnut apua jo lapsena, mutta sitä en saanut. Siksikin toivon etteivät omat lapset patoa asioita sisäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, 

traumaterapeutti Anne Suokas-Cunliffen artikkelissa "Lapsuuden kompleksisen traumatisoitumisen seuraukset aikuisuudessa" (PDF löytyy googlella) avataan asiaa aika selkeällä tavalla. Traumasta parantuneena ja traumasta parantumattoman äidin lapsena olen aikaisempien kirjoittajien kanssa samaa mieltä, että puolisosi tarvitsee ehdottomasti ammattiapua. Se miten saat hänet sen ymmärtämään onkin toinen juttu.

Itse olin haudannut oman traumani masennuksen, itsetuhoisuuden, ahdistuksen ja syömishäiriön alle ja parantuminen alkoi vasta kun olin niin loppu, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuolla tai muuttua. En osaa sanoa miten minua olisi noin vaikeimpina aikoina pitänyt "käsitellä". Olin niin kaukana todellisuudesta ja raivokkaan päättäväinen pärjääjä, että kaikenlaiset "käsittelijät" ohitin taakseni katsomatta.

Yksi traumatisoitumisen seurauksista onkin "coping methodsien" yksipuolistuminen. Traumatisoitunut lapsi on joutunut luottamaan omiin vähäisiin keinoihinsa rauhoittaessaan itseään pelottavissa, epämukavissa ja/tai vaarallisissa tilanteissa, ja koska trauma on häirinnyt kasvua ja uusien, monipuolisempien ja tehokkaimpien keinojen oppimisen sijaan hän jatkanut vanhoihin tuttuihin keinoihin turvautumista. 

Tämän takia on naivia ajatella, että pieni lapsi olisi häiriintyneessä perheessä jotenkin tilanteen ulkopuolella, koska nämä monipuoliset tunne-elämän säätelytaidot opitaan nimenomaan vanhemmilta, ja lapset oppivat lukemaan sanatonta viestintää hyvin pienenä, ja mukautuvat epätasapinoisen ja arvaamatoman vanhemman tunne-elämän kuohuihin oman hyvinvointinsa kustannuksella. 

Eipähän ole sossut edes puhuneet lasten huostaanotosta vaikka minulla on traumatausta ja psykooseja takana. En ole myöskään terapeutin mielestä kehno äiti. Itse olen miettinyt, että lapset käyvät ehkä omat terapiansa aikuisina. Ovat hyvinvoivia ja onnellisia sekä menestyvät koulussa ja kavereiden kanssa. Onhan lapsilla se toinenkin vanhempi.

En missään nimessä ole sitä mieltä, että mielenterveysongelmista kärsivä vanhempi olisi huono vanhempi. Itseasiassa omasta mielestäni vakavia häiriöitä sairastaneet ja kunnon terapiat käyneet ystäväni suhtautuvat lapsiinsa aivan erityisellä kärsivällisyydellä, ymmärtäväisyydellä ja rakkaudella. Rajat on mutta on niin pojilla kuin tytöilläkin on lupa kiukutella ja itkeä ilman, että lasta leimataan hankaksi, eikä vaikeita asioita kuoliaaksihyssytellä vaan niistä  puhutaan. Anteeksi pyydetään ja annetaan, ja jokainen tietää ja myöntää olleensa joskus väärässä ja käyttäytyneensä tyhmästi. 

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta epätasapainoinen henkilö ei välttämättä pysty tarjoamaan huollettavalleen tervettä tunneympäristöä, jolloin huoltajastaan riippuvainen lapsi alkaa muuntaa käytöstään saadakseen tarvitsemnsa positiivisen huomion.  Jätän ap:n puolison diagnosoinnin ja sinun äitiytesi arvioinnin ilomielin ammattilaisten käsiin, mutta näin kokemuksistani viisastuneena sanoisin, että yhden perheenjäsenen sairastuminen fyysisesti tai henkisesti vaikuttaa tavalla tai toisella koko perheeseen. Ei siis välttämättä negatiivisesti, jos asiaan suhtaudutaan vakavasti, avoimesti ja se  nähdään mahdollisuutena oppia uutta.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen 2 ap:n kaltaista naista, ja molemmilla on yksi asia 100% yhteinen; täysin lässy ja selkärangaton lähipiiri.

Toisen kanssa on valitettavasti sukua nykyään, ja kun eukko alkoi juhlapöydässä itkeä ja syytellä kaikkia hänen virheistään (niin että hänen lapsensa murtui palasiksi), niin nousin pystyyn ja sanoin että nyt loppu tollanen käytös, ja että kaikki hänen kiukuttelut on täysin omaa syytään. Ja jos ei pyydä anteeksi, niin on eka ja vika kerta kun tullaan sinne. Sain sitten toiselta paikalla olleelta kuulla, että eka kerta kun ko. rouva sai kuulla käytöksestään. Hänen äitinsä, entinen miehensä, lapsensa.. Kukaan ei vaan sano koskaan, että nyt saatana turpa kiinni tai saat kuolla yksin ja mädäntyä. Kuulostaa hirveältä, mutta kyseinen nainen on ajanut joka toisen ihmisen ympäriltään mielisairaalaan.

Olen saanut todella, todella vääntää tämän ihmisen kanssa, jota kautta minulla on naiseen yhteys, että joka kerta kun nainen kohtelee häntä huonosti, niin sanoo tiukaan vastaan. En voi ymmärtää miten nuo ihmiset murtavat ympäristönsä ihmiset!!! Keskellä yötä saattaa tulla viesti, että et ole enää minun luokseni tervetullut, kun et mitään vuokseni tee (huoltanut/pessyt/katsastanut auton + miljoona muuta asiaa tehty). Ja tämä viestin saaja toteaa, että helpompi olla vastaamatta mitään. No, hirveän väännön jälkeen laittoi viestin, että "jos noin minua kohtelet, niin parempi varmaan niin". Itse olisin kyllä soittanut ja haukkunut pystyyn...

Nyt on sitten hankkiutunut terapiaan tämä täti. Minä sanon että näiden ihmisten takana on mahdollistajia. He antavat jonkun sikailla ja rellestää ja alistaa. Prkle. Oma vika jos ei osaa vastaan pistää.

Ihana :D, jämäkkä malli. Tämän itsekin haluan tehdä, yhteistä tilaisuutta odotellen.  Mahdollistajat ovat aivan totta, niitä voi eräissä tapauksissa kutsua myös apaateiksi.

https://fi.sott.net/article/355-Empaattiset-ihmiset-ovat-sosiopaatin-en…

ei tätä.. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhdetta takana 10 vuotta ja yksi lapsi. Vuosikaudet nainen on latonut minua ja muita ihmisiä kohtaan suuria epäluottamuslauseita, jotka tuntuvat vain pahenevan ajan myötä. On esimerkiksi ilmoittanut sellaista, että hän ei voi tietää olenko väkivaltainen vai en, vaikka en ole ikinä lyönyt, mutta hänen mukaansa eihän sitä koskaan tiedä. Hän ei voi tietää olenko pettäjä, huijari tai varas, joten on varmuuden vuoksi epäluottavainen, vaikka mitään todellista perustetta ei ole.

Isäni kuoli jokin aika sitten ja ilmoitin haluavani surra rauhassa ja yksin. Parin päivän päästä kuoleman jälkeen nainen kertoo, että hän kokee kodin hiljaisen ilmapiirin niin, että minä vihaan häntä ja haluan hänelle pahaa. Että minä en muka oikeasti surisi isääni vaan käytän sen ajan pahantahtoisiin ajatuksiin naista kohtaan. Minulle tämä oli viimeinen pisara, koska tällainen meno on aivan sairasta ja se myrkyttää tämän suhteen.

Muita juttuja joita en käsitä: jos jokin asia on pielessä, niin se on muiden syy. Esimerkiksi bussista myöhästyminen on ensimmäisenä kuskin tai aikataulujen syy, ei ikinä oma syy. Jos lapselta on ulkoiluvaate vähän aikaa hävöksissä, niin joku on aivan varmasti varastanut sen, vaikka hetkeä myöhemmin se löytyy omasta laukusta. Primitiivireaktioita: keneenkään ei voi luottaa, kaikki haluavat varastaa käsilaukun, tuossa ravintolassa ei voi syödä koska kokit ihan varmasti sylkevät ruokaan. Autostani löytyy vieraiden naisten sormenjälkiä, vaikka ne olisivat omiani. Ylipäätään kaikessa näkyy jotain pahaa. Emme voi puhua esimerkiksi kasvatukseen liittyvistä asioista, koska hän kokee että haluan vain arvostella nykyistä toimintaa ja loukata. Asiaperusteet menevät aivan kuuroille korville kun torjuntareaktio iskee päälle.

Olen tullut siihen tulokseen, että minä en voi oikeasti olla niin paha ihminen, että kaikki ongelmat johtuisivat minusta. Naisella on ollut vaikea lapsuus: alkoholisoitunut väkivaltainen isäpuoli ja toinen vähän parempi isäpuoli, joka oli läsnä suurimman osan lapsuudesta ja nuoruudesta. Oikea biologinen isä tuli tyhjästä esiin vasta suhteemme aikana, hänen ei ylipäätään pitänyt olla enää olemassa, ja kuolikin pian esiintulon jälkeen. Sitten sieltä löytyy jotain, joka saa hänet totaalisesti murtumaan kyyneliin jos yritän kaivella, raiskaus ehkä? Tästä hän ei ole ikinä kertonut tarkemmin, eikä ole varmaan koskaan käsitellyt asiaa, mutta luultavasti se on yksi suurimmista syistä näihin epäluottamusongelmiin.

En tiedä miten tästä pääsee eteenpäin. Käymme pariterapiassa, mutta hän on kieltänyt että siellä ei saa kaivella vanhoja lapsuusjuttuja. Jos ehdotan henkilökohtaista terapiaa, niin tulee automaattinen torjuntareaktio: "ei minussa ole mitään vikaa, itsessäsi on". Nainen pitää itseään vahvana, koska on sanojensa mukaan selvinnyt läpi kamalan lapsuuden, mutta minun mielestä hän on kaikkea muuta kuin vahva. Epäluottamus ei ole vahvuutta tai kovuutta.

Olen aivan finito, jos tähän ei tule muutosta. Löytyykö täältä vastaavia naisia, jotka voisivat neuvoa miten tässä voisi edetä?

En ole samanlainen nainen, mutta äitini on ja voin kertoa, että tuollainen ihminen ei parannu ilman, että saa apua. Kaikki samat jutut on tulleet äitini suusta. Jos naisesi ei hae apua, tulet olemaan lopun elämääsi tuossa välikädessä ja kidut hitaasti kuoliaaksi. Neuvoni on, että ala eroa heti. Ala sen sijaan kerätä todisteita naisen käytöksestä. Olkoon ne viestejä, nauhoitteita, videoita. Muista, että vain keskusteluja, joissa itse olet osallisena, on laillista äänittää salaa.  Miksi sanon näin? Siinä vaiheessa, kun otat lähdöt ja viet lapsen mukanasi, hän pistää niin hel**tillisen shown pystyy, että sinä olet kohta vähintään pedari ja naistenhakkaajapsykopaatti. Kun siinä vaiheessa pystyt laittamaan faktaa tiskiin, on peli osaltasi helpompi. Minun äitini nimittäin teki tuon saman neljän eri miehen kanssa. Ensimmäinen olikin eron tullessa yllättäen väkivaltainen alkoholisti (isosiskoni isä, herttainen mies, joka otti saunakaljat eikä koskaan lyönyt meitä), toinen oli väkivaltainen narsisti (minun isäni, kiltti vässykkä), kolmas taas jälleen kerran väkivaltainen alkoholisti (ei olisi tappanut kärpästäkään, mutta alko maistui kyllä viikonloppuisin) ja neljäs teki muka suunnilleen kaiken: joi, ryyppäsi, petti ja vähän taisi harjoittaa sopimatonta käytöstä lasten kanssa (ja oikeasti on tosi mahtava tyyppi eikä tehnyt ikinä muuta kun halasi tai silitti päälaelta). Naista uskottiin silloin, vaikka meiltä vanhemmmilta lapsilta kysyttiin että onko isäpuoline koskenut mihinkään - ja silloin oli myös vallalla käsite, että lasten on parempi olla äitinsä kanssa. Me lapset jäimme äidille tuon onnistuneen pelin vuoksi, äiti nosteli yhteiskunnan tukia onnellisena ja kuppasi exiltään rahaa "lapsille" ja hassasi kaiken itseensä. Vanhuuttaan äiti elelee nykyään yksinään.

Minullekin tuli mieleen, että mites se ap:n lapsi. Ap:n vaimo on traumatisoitunut, ja hänen käytöksensä johtuu ainakin osaksi siitä, mutta se syyhän ei lasta lohduta, jos äiti käyttäytyy itsekeskeisesti tai muuten oudosti.

Ei ole kokemusta eikä viisaita sanojakaan, mutta paljon voimia ap! Pidä huolta lapsestasi ja itsestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettyttää itseasiassa, ettei ap puhu enemmän lapsesta ja on sokea sille, ettei ymmärrä vaikutuksia lapseen aikuisten huonoista väleistä.

Tiedostan kyllä lapsen herkkyyden vanhempien sanattomalle viestinnälle ja kodin yleisilmapiirille. Pariterapiaankin ryhdyimme juuri lapsen hyvinvoinnin takia. Ei siksi että hänessä näkyisi oireita (lapsi on noin vuoden ikäinen) vaan siksi että parisuhteen ongelmat eivät myöhemmin heijastuisi häneen. Tämän ketjun myötä on minulle tullut selväksi, että asioiden käsittelyllä alkaa olla kiire. Alkuperäiseen viestiin on tullut todella paljon hyviä vastauksia, jotka pistävät miettimään, ja olen tyytyväinen että jaoin tilanteen muille.