Mikä on ollut hirvein "tutustumisleikki", johon olet aikuisena joutunut?

Miksi leikki-ikään jumahtaneet aikuiset eivät tajua, että suurin osa aikuisista on kasvaneet ohi leikki-iästä?

Miksi näihin suostutaan? Miksi ei uskalla sanoa ei älyttömyyksille? Miksi ei pysty pitämään omia rajojaan ja puolustamaan omaa henkistä ja fyysistä koskemattomuuttaan? Ei joku konsultti ole mikään auktoriteetti, jota olisi ehdottomasti toteltava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en tykkää niistä tavallisista "nouse seisomaan, kerro nimesi ja vähän itsestäsi". Mun mielestä on jottenkin helpompi esitellä itsensä tuollai hauskasti :D

Olisi varmaan syytä opetella esittelemään itsensä ihan normaalisti, koska se on se taito mitä työelämässä ja yleensäkin aikuisen ihmisen elämässä tarvitaan. Pupuhyppelyt ja lempieläinten ääntelyt ei ole. 

Näitä oppeja kannattaa ilman muuta hyödyntää työnhaussa! Jos olet saanut karenssin uhalla "työtarjouksen" ja menet toiveikkaana haastatteluun, hypähdä reippaan rusakon tavoin haastattelijoiden eteen, haistele ilmaa ja kerro, ettei keppi ja porkkana ole sitä, mitä haet, vaan haluat oikean vakituisen palkkatyön. 🥕

Vierailija kirjoitti:

Vihaan eniten sitä luottamusleikkiä, jossa seistään yksin piirin keskellä ja kaadutaan suorin vartaloin selälleen piiriläisten syliin luottaen, että he kykenevät ottamaan sinut kiinni. Mitä, jos porukassa on vaivaisia, heikkoja tai hoksaamattomia tyyppejä ja halkaisen kalloni sen takia? Tähän en tule enää ikinä suostumaan.

Klassikkohan on video, jossa kiinniottajat ovat takana ja heppu kaatuu eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Olin varmaan 11 v ja mukana leirillä, jossa iso osa oli koulusta tuttuja tai omia luokkalaisia, pikkukaupungissa kun asuttiin. Tunnettiin siis hyvin ja oltiin kavereita. No, kaikkien selkiin laitettiin paperi johon piti kirjoittaa jotain kivaa. Muistan kun itse kirjoittelin innoissani mielikuvitusta käyttäen monelle jotain, ja vähän ihmettelin kun itselleni vieras leiriohjaaja kävi pari kertaa kirjoittamassa mun paperiin. Vieläkin käy sääliksi se lapsi-minä, kun oikein odotin että pääsen lukemaan oman paperini. Leiriohjaajan kirjoittamien ”kiva” ja ”upea” lisäksi oli varmaan kaksi tai kolme sanaa, kun olin nähnyt miten muiden paperit oli täynnä kaikkea hauskaa. En ollut siinä hyöriessäni sitä huomannut. Siinä kohtaa tuli kyllä sellanen itsetutkiskelun paikka, että eikö mun kaverit tykkääkään musta vai mikä on vialla.

🤗

Liikuttava tarina. Kivalta ja upealta kuulostaa edelleen.

Armeijassa simputus on kielletty ja kitketty paljolti pois, mutta muualla näköjään vahvassa nousussa.

Nämähän ovat selvää ihmisten kiusaamista. Itse osallistuin niihin työuran alussa, kun ei ollut varaa "heittäytyä hankalaksi". Nykyään jos joku ehdottaisi näitä niin haistattaisin v*tut. Tai esim jos pitäisi tehdä joku hassu ele ja kertoa itsestäni niin heilauttaisin natsitervehdyksen ja sanoisin että olen Göring, Herman Göring, tjsp.

Sama juttu armeijan kanssa, varusmiehenä hypättiin, reservissä tehdään oikeat hommat ilman mitään pelleilyä.

Ikävin muistoni on sellaiseta, jossa koko n. 20-25 hengen porukka oli ringissä. Kaikkia käskettiin keksimään joku itseä kuvaava, oman etunimen alkukirjaimella alkava adjektiivi, tyyliin "avulias Anne" tai "onnellinen Ossi". Ringissä edettiin niin, että jokainen sanoi vuorotellen ensin kaikkien edellä olleiden nimen+adjektiivin ja lopuksi omansa, ja sitten tuli seuraavan vuoro. Oma nimeni alkaa F:llä, olin ringin viimeinen ja kärsin pahasta esiintymisjännityksestä, joten eihän siitä mitään tullut... Nolotti vaan, kun kaikki muut muisti ainakin melkein kaikkien muiden nimet oikein ja keksi itselleen myös kuvaavan tai hauskan adjektiivin. 

Olin hiljattain lisäkoulutuksessa, jossa oli saman alan monelta työpaikalta vieraita ihmisiä. Koulutuksen kesto oli noin 4tuntia sisältäen kahvitauon. Aluksi mentiin (meitä oli joku 20-30) piiriin ja jokaisen piti miettiä eläin josta pitää. Sitten alkoi tutustuminen niin, että yksi aloitti: Olen Emma, koira. Seuraava sanoi: Emma koira, olen Suvi kissa. Ja taas seuraava toisti ne ekat ja sitten omansa ja ai että oli mukahauskaa sillä viimeisellä joka koitti kaikki jo esittäytyneet muistaa. Siihen meni hitto 40minuuttia! Ihan kun mua olis kiinnostanut muistaa sen 4 tunnin päivän jälkeen joku random jostain toisesta kaupungista joka nyt vaan sattuu olemaan samalla alalla töissä. Ja työnantaja maksoi siitä lystistä pitkän pennin että minä toistin eläimiä ringissä kyllästyneenä 🤷‍♀️ Koulutus itsessään oli kyllä hyvä..mutta loppui kouluttajan sanoihin; harmi kun meidän pitää nyt lopetella, aiheesta olisi riittänyt juttua pidempään! No shit! Oliskohan voitu jättää ne alkulöpinät väliin 🤷‍♀️

Vierailija kirjoitti:

Olen ilmeisesti hyvin erilainen kuin kaikki muut, koska minusta melkein kaikki nuo leikit kuulostivat hauskoilta. Olen heittäytyjä ja itselleen nauraja ja hullu muutenkin.😆

Itse kanssa olen lapsenmielinen ja suurin osa näistä jutuista olisi ollut minulle täysin ok, miksi aina pitää olla niin hemmetin tosissaan ja kaikki leikkimielinen koetaan nöyryyttävänä... Mutta kyllä munkin mielestä tuo ensimmäisellä sivulla mainittu banaaninsyöntileikki ja sylissäistuminen menee kyllä jo liian pitkälle, kyllä ihmisellä on oikeus siihen, että ventovieraat ihmiset eivät tule ihan noin lähelle.

Pitkään työelämässä toimineena yhteisöpedagogina voin sanoa, että yli puolet täällä kuvatuista "tutustumisleikeistä" ei liity mitenkään tutustumiseen vaan nimien opetteluun tai siihen "jään murtamiseen". Samalla voi sanoa, että osa on sellaisia, joita leikittiin ehkä vielä 90-luvulla, mutta nykyään ei kukaan itseään arvostava ammattilainen niitä enää vedä edes humalassa opiskelukavereilleen.

Aikuiset harvoin tarvitsevat tässä kuvattuja leikkejä mihinkään, mutta nimien opetteluun uudessa ryhmässä osasta on hyötyä. 

Vierailija kirjoitti:

Kamalia oli myös ne joissa piti koko ryhmän kirjoittaa jokaisesta ryhmän jäsenestä tämän paperiin jokin positiivinen asia/kuvaus siitä henkilöstä. No, näin hiljaisena introverttina tunsin kun tyypit mietti pää savuten että mikä tyyppi tää on? Ja sitten se paperi on täynnä "rauhallista" ja "kilttiä". Tuskaista lukea ääneen niitä toisiaan toistavia adjektiiveja...

Anteeksi. Minä olen ollut kirjoittamassa jotain tyyliin "mukava ja rauhallinen" hiljaisesta ihmisestä, kenestä en oikein tiennyt mitään. En keksinyt parempaa. Syntyi juuri tuollainen kuvailemasi kiusallinen tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Ihan hirveitä!!

Tuo banaanijuttu ei voi oikeasti olla totta, en usko.

Olen ollut todistamassa banaanileikkiä kesäleirillä, missä ohjaajilla teetettiin tuo.

Vierailija kirjoitti:

Nämähän ovat selvää ihmisten kiusaamista. Itse osallistuin niihin työuran alussa, kun ei ollut varaa "heittäytyä hankalaksi". Nykyään jos joku ehdottaisi näitä niin haistattaisin v*tut. Tai esim jos pitäisi tehdä joku hassu ele ja kertoa itsestäni niin heilauttaisin natsitervehdyksen ja sanoisin että olen Göring, Herman Göring, tjsp.

Sama juttu armeijan kanssa, varusmiehenä hypättiin, reservissä tehdään oikeat hommat ilman mitään pelleilyä.

Hah haa. Itse olisin näytellyt masturboivaa simpassia vastaavassa tilanteessa :)

Jossain työllistämiskurssilla oli ysärillä luontopäivä. Jee. Yksi rasti oli heittää joku kurssilaisista riman yli. Tosi hauskaa.

Mulle valikoitui kaksi jätkää ja ne sitten heitti pikkuisen tytön siitä riman yli. Korkealle. Se sattui. Siinä sitten ryhmäydyttiin kun jätkät nauraa ja mä kiroilen ja huudan.

Olisi voinut käydä pahastikin.

Toivon että korona jatkuu ikuisesti

jottei kukaan enää ikinä joudu

vieraiden ihmisten hiveltäväksi ja siveltäväksi

imemään limaisia elintarvikkeita hikisistä haaroista ja

näppyläisistä naamoista

tuottaakseen sirkushupia

ringissä räkättäjille

Vierailija kirjoitti:

Pitkään työelämässä toimineena yhteisöpedagogina voin sanoa, että yli puolet täällä kuvatuista "tutustumisleikeistä" ei liity mitenkään tutustumiseen vaan nimien opetteluun tai siihen "jään murtamiseen". Samalla voi sanoa, että osa on sellaisia, joita leikittiin ehkä vielä 90-luvulla, mutta nykyään ei kukaan itseään arvostava ammattilainen niitä enää vedä edes humalassa opiskelukavereilleen.

Aikuiset harvoin tarvitsevat tässä kuvattuja leikkejä mihinkään, mutta nimien opetteluun uudessa ryhmässä osasta on hyötyä. 

Jos tarkoitus on opetella nimiä, niin miksi se pitää tehdä niin ahdistavasti, että moni jännitykseltään ei muista yhtään kenenkään nimeä? Miksei vaan voi esittäytyä, "hei olen X" ja laittaa sitten nimilappu rintaan, josta sen nimen voi myöhemminkin luntata. Itse en muista kenenkään nimiä, jos ne vain sanotaan. Jos näen ne kirjoitettuna, muistan varsin hyvin nimet. Ja mitä "jään murtamiseen" tulee, miksi ei voi vain istua alas ja juoda vaikka kupit kahvia ja olla epämuodollisesti. Kyllä siinä halukkaat alkavat puhua ja jokainen saa tulla esiin omaan tahtiinsa.

No miksi näin tehdä? Siksi, että teidän sadistipedagogien on saatava kiusata ihmisiä, että voitte kuitata palkkionne. Tutustumiseen ja hyvän ryhmähengen luomiseen teitä "ammattilaisia" ei tarvita. Mihinköhän teoriaan teidän "ammattimaisuutenne" muuten perustuu, kun iso osa ihmisistä pitää teidän toimintaanne epämiellyttävänä?

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ollut itselleni paha, mutta ei ihan loppuun asti ajateltu järjestäjiltä.

Ohjaaja ”piirsi” (rajasi muutamalla tuolilla tms) salin lattiaan Suomen kartan. Kaikkien piti asettua siihen kohdalle, josta on kotoisin. Ihan ok leikki, ei mitään noloja lauluja tai koskemista.

Yksi osallistuja oli kuitenkin kotoisin kaukaa Aasiasta, ohjaaja hämmentyi tästä ja viittelöi hänet sitten kauas meistä kaikista muista, suunnilleen sinne päin mistä hän oli kotoisin. Ei varmaan yhtään ulkopuolinen olo tullut kun muut seisoittiin samassa nipussa ja hän yksin siellä viimeisessä peränurkassa.

Ja tästä vielä unohtui osa! Kaikkien piti kertoa joku juttu kotipaikkakunnastaan, ja ohjaaja unohti kokonaan tämän nurkassa seisovan. Hän oli myös osittain sellaisen kulmauksen takana, ettei varmaan edes kuullut mitä muut puhuivat.

Tämä ei ole varsinaisesti leikki, mutta meillä piti rippileirillä kirjoittaa yhdelle "salaiselle kirjekaverille" kaksi kirjettä - toinen leirin alku- ja toinen loppupuoliskolla. Alussa luvattiin, että kirjeiden saajat eivät saa missään vaiheessa tietää, keneltä kirjeet ovat tulleet, vaan salaisuudet täytyy pitää. Kirjeet piti kuitenkin pitää tallessa.

No, leirin lopuksi ohjaajat passittivat jokaisen vuorollaan piirin keskelle seisomaan. Sen, joka oli kirjeet kyseiselle ihmiselle kirjoittanut, piti mennä halaamaan tätä ja LUKEMAAN lähettämänsä kirjeet. Suurin osa oli saanut kivan piristäviä ja positiivisia viestejä. Minä olin saanut eräältä leirille osallistuneelta pojalta vain yhden kirjeen leirin alusta, loppukirjettä hän ei antanut ollenkaan. Siinä yhdessä saadussa kirjeessä luki yksi lause tähän tyyliin: "Moi, susta ei ota mitään selkoa kun oot noin hissukka. Voisit puhua vähän kovempaa." Sinänsä vähäpätöinen juttu, mutta jäi mieleen pitkäksi aikaa ja pidättelin itkua tossa vaiheessa, koska olin aina tosi ujo ja pelokas eikä tollanen viesti helpottanut asiaa yhtään.

Leikit ovat pärseestä, kuten olemme saaneet lukea. Kukaan ei ole tainnut positiivisesti kertoa (paitsi se, jolla leiriohjaaja oli kirjoittanut lappuun mukavia asioita, siinä on ollut tilannetajua ohjaajalla ♥). Leikit eivät ota huomioon erilaisia persoonia ja ihmisiä laisinkaan, vaan tukevat vainoastaan sosiaalisten megafoniin huutavien persoonien yhteen kuuluvuutta leimaten kaikki muut tylsiksi ja hissukoiksi. jotka käytännössä tulevat kiusatuksi.