Kun suuri suru kohtaa, kaiken lisäksi harmittaa 2 parhaan ystäväni reaktio asiaan.

Se kertoo että olet kyyninen ja kylmä. Surullista ettei välit äitiisikään tunnu kovin lämpöiselle ja että surusta on tullut äitisi esimerkillä valtaväline ja ruma asia. Tiesitkö että toisille suru aiheuttaa niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin oireita. Aluksi voi olla shokki. Itselläni meni niin että itkin itkemistä(ihan yksin kotona), ruoka halu meni, unet meni, rinnan päällä tuntui raskas levy, ahdistus kohtauksia, fyysisesti heikko olo, jalat ei kanna..unohtelua, alakuloisuutta, yksinäisyyden tunnetta. Ja nämä ovat NORMAALEJA tuntoja surun keskellä. Suru on iso elämää mullistava shokki. Itse surin isäpuolen äidin kuolemaa täysin eritavalla kuin oman mummoni kuolemaa. Joku pv jos puolisosi tai lapsesi kuolee ja olet yh, imetkö surun itseesi ja jatkat elämää kun ei ole aikaa surra. Yksin kotona pyörittelet ja ajattelet että on ihan ok jos paras ystäväsi ei voi edes kerran käydä luonasi.

Vierailija kirjoitti:

Saikuttajia näyttää riittävän.. Onhan se helvetin hyvä syy hakea saikkua, harva lääkäri kehtaa kieltäytyä.

Mut vaatii pokkaa käyttää tilanne hyväksi.

Joo ja kyllä, niitä kyselyjä tulee että mitäs vanhemmillesi kuuluu ja voi sanoa, että kuollut on, ei ole tarvetta koko maailmalle sitä siltikään kuuluttaa.

Kyllä noita viestittelijöitä/ soittelijoita riittää, että se ja se on kuollut ja nyyh ja voih. Kyllähän ne on niitä jotka nauttii siitä huomiosta ja tiedostaan ja juoruamisesta ja kätkee sen johonkin voivotteluun.

Aika kovasti sanottu, mutta osa totuutta.

Ihmiset, jotka eivät tippaakaan tai ole missään tekemisissä kun läheinen elää ottavat kaupassa osaa, surrakseen omaa suruaan tai saadaksern hyvän jutun. Ne, jotka oikeasti välittävät ja ovat ennenkin lähellä elävät elämää rinnalla voivottelematta.

Sairaslomaa saa joiltakin lääkäreiltä surun vuoksi, mutta yleensä se taitaa olla palkatonta. Mä muistan lukeneeni, että lääkäreitä on ohjeistettu käyttämään z-koodia, jolloin sairasloma on palkaton. Ihan reilua noin, koska suru ei ole sairaus ja läheisten kuolemia tulee meille jokaiselle.

Useimmilla on pakko pysyä kiinni normaalielämässä, vaikka olis kuinka suuri suru. On lapsia, joista on huolehdittava, voi olla käytännön järjestelyt hoidettavana jne. Aika harva taitaa pystyä siihen, että jää vaan saikulle suremaan ja odottelee lohduttelijoita. Eikä tuollainen sitä surua helpota. Kyllä se suru helpottuu, mutta vain ajan kanssa. Surun kanssa on vaan pakko elää. Niitä kuolemia tulee paljon elämän varrella vastaan, eikä jatkuvasti voi saikuttaa.

Lapsen tai oman puolison kuolema voi suistaa normaalielämän raiteiltaan, mutta ei silloinkaan voi lopettaa normaalielämää. Se on vaan pakko jaksaa. Pitäähän ne käytännönjärjestelyt jonkun hoitaa.

Huomiojankkaajalle : mä oon pahoillani, että sun elämässäsi ei ole ollut ihmisiä jotka oisivat rakastanut sua niin, että kokisit turvalliseksi purkaa heille pahaa mieltä. Onneksi me tääklä AV:llä rakastetaan kaikkia. Mä oon pahoillani sun menetyksistä *virtuaalihalaus*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

VoimaLissu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, äitini keskittyi omaan suruunsa ja siihen että kaikki huomaavat hänet. Hautajaisissakin makasi sängyllä keskellä huonetta jotta kaikki huomaavat hänet, surevan lesken.

Itse olin niin poikki hautajaisjärjestelyistä ja surusta ihan arjen keskellä, että meinasin oksentaa kun passasin hautajaisväelle kahvia, mutta ketä kiinnosti, kun osaava marttyyri makasi sängyllä poraamassa.

Onnea näille osaaville sureville joilla on pokkaa ja taitoa

Hetkonen...sinähän tässä olet se huomiohuora. Miten sinun surusi on ollu niin kaameaa ja silti sinä arjen sankari jaksoit kaiken keskellä puurtaa kaiken yksin omin pikkukätösin - kehukaa minua miten hyvä surija olen!

Joko olet persoonallisuushäiriöinen narsisti, joka nauttii siitä, että saa hämmentää pakkaa aiheella, joka herättää empatian kaikissa normaaleissa (oman puolison kuolema).

Tai olet todellisuudessa itse huomionhakuinen persoonallisuus, joka vihaa kaikkien muiden muka saamaa huomiota. Tulkitset kaikki normaalit tilanteet, kuten puolison kuolema, siitä seurannut suru ja viestittely läheisille, äärimmäisen kieroutuneesti, koska kukaan ei kiinnittänyt sinun "paljon" suurempaan suruusi tarpeeksi huomiota (niiiiin monta ei niin emotiaalisesti läheistä ihmistä kuoli vuoden sisään).

Tai sitten olet äitisi ja huomiohakuisen veljesi traumatisoima ihmisraunio, joka ei tunnista enää normaaleja tunteita, normaaleja tunnereaktioita, vaan projisoit kaikki surijat äitiisi ja veljeesi. Näet ympärilläsi pelkkiä äitejäsi ja veljiäsi, jotka ratsastavat huomiolla. Et erota enää sairasta käyttäytymistä normaalista. Et normaaleja ihmisiä niiltä sairailta perheenjäseniltäsi.

Mikä tahansa nuista oletkaan, olet avun tarpeessa. Kipeästi. Ihan sama, miksi vastailet täällä ihmisille, miten vastailet, niin sinulla ei ole mitään oikeutta olla kusipää muille. Vaikka olisi ollut miten traumaattinen lapsuus ja vaikka mitä. Hae apua, tai pysy poissa ihmisten parista.

T. Ulkopuolinen tarkkailija, joka ei voinut enää sietää paskamaista käytöstäsi palstalla

Niin. Onhan se täysin normaalia lähetellä viestejä tutuille ja tuntemattomille omasta tilanteestaan, olla hirveän surullinen ja oikein piehtaroida surussa ( moni täällä käyttänyt) käydä hampurilaisella, hakea viikko saikkua ja keskittyä siihen, kuka vastaa ja soittaa, kuka lähettää kukkia ja kuka surusanoman ja pitää kirjaa. Lisäksi täälläkin tullut ilmi, että sotasuunnitelma on valmiina, kenelle ollaan avuksi ja kenelle ei kun heillä itsellä tulee tilanne vastaan.

On joo täysin normaalia, ämmiltä.

Ikävä kyllä en tunne ketään, kuka olisi siinä arjessaan menetyksen keskellä pystynyt täysin menemään itseensä ja omaan suruunsa. Ihmisillä on siinä muitakin ihmisiä joita pitää ajatella.

Jos olisin ajatellut kuten moni täällä tai äitini, joka ajatteli nyt olevan tilaisuus saada kaikki säälimään itseään ja huomion itseeni, olisi hommat jääneet hoitamatta.

Ikävä kyllä, äitini on edelleen yksin, ei kukaan jaksanut häntä vaikka hän kuinka koitti. Ei kukaan jaksa vatvoa hänen ongelmiaan, se ei vaan mene niin.

Yleensä kun suvusta menee joku, on se mennyt tärkeä monelle ihmiselle ja täytyy muistaa että muutkin suree, et vain sinä. Ja ystävät eivät ole mikään likasäiliö joihin mahtuu pelkkää negatiivista energiaa loputtomasti.

Kuka lie ap.lla esim kuollut mutta ikävä kyllä harva edes niistä, jotka joutuvat jälkipuinteihin, saavat viikkojen saikkua asian takia.

Realismia nyt vähän.

Kauhean ikävää, mutta toki kuuntelen jos joku haluaa puhua, mutta en onneksi tunne ketään joka haluasi minun ajelevan hänen surunsa takia 40 min bussilla tai joka pitäisi kirjaa siitä olenko soittanut.. Ja ikävä kyllä porukkaa on kuollut paljon, ihan meidän koko porukalta, joten kaikki ymmärtää että ei tässä ketään valjasteta kenenkään surusaaviksi.

Jos joku nuori ihminen nyt harjoittelusurussaan tulisi poraamaan että hänellä on niin raskasta kun mummu kuoli, niin lohduttaisin ja ottaisin osaa, mutta ikävä kyllä ei multa siihen kauheasti sääliä irtoaisi jos hän kertoisi " piehtaroivansa" surussa ja olevansa asian takia saikulla viikon.

Ikävä kyllä näin.

Sinä keksit nämä tilanteet omasta päästäsi. Kukaan täällä ei ole lähetellyt viestejä kaikille tutuille ja puolituntemattomille ja oikein piehtaroinut surussa. Jos sinun äitisi ja veljesi ovat tällaisia, niin muut eivät ole. Ymmärrätkö? Se että suree oman miehensä kuolemaa täysin normaalilla tavalla ei ole surussa piehtaroimista ja viestien lähettelyä koko maailmalle. Kaikki nämä täysin övereiksi viedyt esimerkkisi olet sinä keksinyt. Sinä, omassa sairaassa päässäsi. Ne kaikki ovat sinun sairaan mielikuvituksesi tuotetta. Sinä haet huomiota, vaikka syytät siitä muita. Sinä oikein huudat huomiota näillä sinun kieroutuneilla viesteilläsi. Ja sillä, että jankkaat näitä kieroutuneita tarinoitasi rikkinäisen levyn tapaan jo varmaan kymmenen sivun verran. Sinä olet hyvin sairas ihminen. Lopeta, tai häivy.

Kyllä täällä on monta viestiä siitä, kuinka lähetellään viestejä ja odotellaan vastausta ja laitetaan muistiin kuka vastasi ja miten ja jopa kuinka on tehty suunnitelma tulevaisuuden varalle, miten näitä " väärin käyttäytyneitä" kohdellaan.

Ikävä kyllä maailmassa on ihmisiä jotka käyttävät suruaan syynä ryypätä, koittaa paikata vanhoja ihmissuhteitaan sillä että nyt minua pitää sääliä tai niitä jotka käyttävät omaisensa kuolemaa keppihevosena saada huomiota tai asioita.

Ei siinä, surua on hyvä harjoitella mutta en näe minään oikeutena käyttää sitä lyömäaseena ystävyydessä tai en symppää ihmisiä jotka ulisevat kuin hullut muutaman päivän ja asia unohtuu. Tai niitä jotka eivät käsitä että joillakin elämän pitää jatkua, on perhe ja työ ja ehkä se huolehdittava leski siinä, eikä voi linnoittautua kotiin siltikään saikulle ja pommittamaan ystäviä ja kerjäämään sääliä ja huomiota.. Aivan kuin olisi itse kuollut..

Vierailija kirjoitti:

Sairaslomaa saa joiltakin lääkäreiltä surun vuoksi, mutta yleensä se taitaa olla palkatonta. Mä muistan lukeneeni, että lääkäreitä on ohjeistettu käyttämään z-koodia, jolloin sairasloma on palkaton. Ihan reilua noin, koska suru ei ole sairaus ja läheisten kuolemia tulee meille jokaiselle.

Useimmilla on pakko pysyä kiinni normaalielämässä, vaikka olis kuinka suuri suru. On lapsia, joista on huolehdittava, voi olla käytännön järjestelyt hoidettavana jne. Aika harva taitaa pystyä siihen, että jää vaan saikulle suremaan ja odottelee lohduttelijoita. Eikä tuollainen sitä surua helpota. Kyllä se suru helpottuu, mutta vain ajan kanssa. Surun kanssa on vaan pakko elää. Niitä kuolemia tulee paljon elämän varrella vastaan, eikä jatkuvasti voi saikuttaa.

Lapsen tai oman puolison kuolema voi suistaa normaalielämän raiteiltaan, mutta ei silloinkaan voi lopettaa normaalielämää. Se on vaan pakko jaksaa. Pitäähän ne käytännönjärjestelyt jonkun hoitaa.

Näin, täysin samaa mieltä!

Tiedoksi nyt sairausloma-asiasta sen verran, että tyypillisesti jos vaikka mummo kuolee vanhuuteen, ei saa sairauslomaa. Siihen voi saada palkatonta lomaa joko suoraan esimieheltä tai sitten lääkäri voi suosittaa siihen palkatonta vapaata kirjaamalla z-koodin lääkärintodistukseen (diagnoosiksi). Z-koodi ei ole sairausdiagnoosi vaan oirediagnoosi. Sen avulla lääkäri ilmaisee, että on jokin oire (itkuisuus esimerkiksi), jonka vuoksi olisi hyvä olla pois työstä pari päivää, mutta henkilö ei kuitenkaan ole sairas ja siten oikeutettu palkalliseen sairauslomaan. Työkaveristasi et voi tietää kumpi on kyseessä, etkä naapuristasi. Jos taas esim. puoliso kuolee tai joku lapsuuden perheen jäsen liian nuorena yllättäen esim. onnettomuudessa, niin sellainen tilanne on psyykkisesti niin stressaava ja raskas, että silloin täyttyy "sairauden kriteerit". Ihmiselle tulee voimakas psyykkinen stressireaktio, joka sisältää voimakasta ahdistuneisuutta, unettomuutta jne. Tällöin hän ei ole terveydentilansa puolesta työkykyinen. Tällöin hän saa sairausdiagnoosin, ja palkallisen sairausloman. Suomen sairaaksikirjoittamisjärjestelmä perustuu siihen, että verrataan henkilön oireita henkilön työhön. Riippuu työstä, että saako sairauslomaa vai ei ja kuinka paljon. Tietyissä töissä olosuhteet ja työn vaatimukset on sellaisia, että "lievemmillä oireilla" henkilö laitetaan sairauslomalle. Tietyissä töissä taas pystyy hyvin olemaan ns. puolikuntoisena. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saikuttajia näyttää riittävän.. Onhan se helvetin hyvä syy hakea saikkua, harva lääkäri kehtaa kieltäytyä.

Mut vaatii pokkaa käyttää tilanne hyväksi.

Joo ja kyllä, niitä kyselyjä tulee että mitäs vanhemmillesi kuuluu ja voi sanoa, että kuollut on, ei ole tarvetta koko maailmalle sitä siltikään kuuluttaa.

Kyllä noita viestittelijöitä/ soittelijoita riittää, että se ja se on kuollut ja nyyh ja voih. Kyllähän ne on niitä jotka nauttii siitä huomiosta ja tiedostaan ja juoruamisesta ja kätkee sen johonkin voivotteluun.

Aika kovasti sanottu, mutta osa totuutta.

Ihmiset, jotka eivät tippaakaan tai ole missään tekemisissä kun läheinen elää ottavat kaupassa osaa, surrakseen omaa suruaan tai saadaksern hyvän jutun. Ne, jotka oikeasti välittävät ja ovat ennenkin lähellä elävät elämää rinnalla voivottelematta.

Kyllä, mulle tuli ainakin paljon ihmisiä vastaan, joille sitten kerroin että isä kuoli, otettiin osaa ja halattiin. Oli tuttuja ja tuntemattomia, omia ja isän tuttuja. Nämä oli niitä luonnollisia ystävällisiä reaktioita. Jos olisin kaikkien numerot kaivanut ja lähettänyt viestejä ja soitellut, olisi reaktio varmasti ollut että okei, mitäs tämä on vailla.. Niin ihminen vain toimii.

Äiti taas kännissä soitteli kaikki läpi, vaivasi ihmisiä tuntien puheluilla, jaaritteli taksikuskeille, kaupankassoille.. Siitä seurasi se että ihmiset juoksivat karkuun hänet nähdessään.

Kyllä suru pitää osata käsitellä itse, ei ihmisiä voi tuollalailla vaivata.

Vierailija kirjoitti:

Sairaslomaa saa joiltakin lääkäreiltä surun vuoksi, mutta yleensä se taitaa olla palkatonta. Mä muistan lukeneeni, että lääkäreitä on ohjeistettu käyttämään z-koodia, jolloin sairasloma on palkaton. Ihan reilua noin, koska suru ei ole sairaus ja läheisten kuolemia tulee meille jokaiselle.

Useimmilla on pakko pysyä kiinni normaalielämässä, vaikka olis kuinka suuri suru. On lapsia, joista on huolehdittava, voi olla käytännön järjestelyt hoidettavana jne. Aika harva taitaa pystyä siihen, että jää vaan saikulle suremaan ja odottelee lohduttelijoita. Eikä tuollainen sitä surua helpota. Kyllä se suru helpottuu, mutta vain ajan kanssa. Surun kanssa on vaan pakko elää. Niitä kuolemia tulee paljon elämän varrella vastaan, eikä jatkuvasti voi saikuttaa.

Lapsen tai oman puolison kuolema voi suistaa normaalielämän raiteiltaan, mutta ei silloinkaan voi lopettaa normaalielämää. Se on vaan pakko jaksaa. Pitäähän ne käytännönjärjestelyt jonkun hoitaa.

Ja tämä asenne näkyy sitten psyykeläketilastoissa, ennenaikaisissa eläkkeelle siirtymisissä, burn outeissa, masennus- ja ahdistuneisuusluvuissa, väkivaltatilastoissa, huostaanotto- ja lastensuojelutilastoissa. On ihan normaali psyykkinen reaktio pysähtyä hetkeksi, jos kohtaa yllättävän kriisin. Ja sitä psyyke vaatii, pysähtymistä surun äärelle, jotta mieli voi parantua. Siitä surusta pääsee paljon nopeammin eteenpäin, kun sen suree, eikä yritä väkisin puskea eteenpäin.

Siinä ei ole mitään tervettä, että ihmiset pakotetaan jopa oman lapsen kuoleman jälkeen hetikohta töihin. Eikä se perustu mihinkään tutkittuun tietoon, vaan se perustuu markkinatalouden raadollisuudelle. Ja markkinataloudella ei taas ole mitään tekemistä normaalin elämän kanssa, etenkään inhimillisyyden.

Ja huomiojankkaajalla sama levy pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii ja...

Vierailija kirjoitti:

Se kertoo että olet kyyninen ja kylmä. Surullista ettei välit äitiisikään tunnu kovin lämpöiselle ja että surusta on tullut äitisi esimerkillä valtaväline ja ruma asia. Tiesitkö että toisille suru aiheuttaa niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin oireita. Aluksi voi olla shokki. Itselläni meni niin että itkin itkemistä(ihan yksin kotona), ruoka halu meni, unet meni, rinnan päällä tuntui raskas levy, ahdistus kohtauksia, fyysisesti heikko olo, jalat ei kanna..unohtelua, alakuloisuutta, yksinäisyyden tunnetta. Ja nämä ovat NORMAALEJA tuntoja surun keskellä. Suru on iso elämää mullistava shokki. Itse surin isäpuolen äidin kuolemaa täysin eritavalla kuin oman mummoni kuolemaa. Joku pv jos puolisosi tai lapsesi kuolee ja olet yh, imetkö surun itseesi ja jatkat elämää kun ei ole aikaa surra. Yksin kotona pyörittelet ja ajattelet että on ihan ok jos paras ystäväsi ei voi edes kerran käydä luonasi.

Isäpuolen äiti ja mummo. Just näin.

Ja mistä tämä tietää keltä on kuollut ja kuka. Penikoissa on just se vika, että kuvitellaan oikeasti tietävänsä kaikesta kaiken.

Joo, multa on kuollut lapsi, enkä siltikään nähnyt tarvetta saada huomiota itseeni.. Jostain kumman syystä..:D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairaslomaa saa joiltakin lääkäreiltä surun vuoksi, mutta yleensä se taitaa olla palkatonta. Mä muistan lukeneeni, että lääkäreitä on ohjeistettu käyttämään z-koodia, jolloin sairasloma on palkaton. Ihan reilua noin, koska suru ei ole sairaus ja läheisten kuolemia tulee meille jokaiselle.

Useimmilla on pakko pysyä kiinni normaalielämässä, vaikka olis kuinka suuri suru. On lapsia, joista on huolehdittava, voi olla käytännön järjestelyt hoidettavana jne. Aika harva taitaa pystyä siihen, että jää vaan saikulle suremaan ja odottelee lohduttelijoita. Eikä tuollainen sitä surua helpota. Kyllä se suru helpottuu, mutta vain ajan kanssa. Surun kanssa on vaan pakko elää. Niitä kuolemia tulee paljon elämän varrella vastaan, eikä jatkuvasti voi saikuttaa.

Lapsen tai oman puolison kuolema voi suistaa normaalielämän raiteiltaan, mutta ei silloinkaan voi lopettaa normaalielämää. Se on vaan pakko jaksaa. Pitäähän ne käytännönjärjestelyt jonkun hoitaa.

Ja tämä asenne näkyy sitten psyykeläketilastoissa, ennenaikaisissa eläkkeelle siirtymisissä, burn outeissa, masennus- ja ahdistuneisuusluvuissa, väkivaltatilastoissa, huostaanotto- ja lastensuojelutilastoissa. On ihan normaali psyykkinen reaktio pysähtyä hetkeksi, jos kohtaa yllättävän kriisin. Ja sitä psyyke vaatii, pysähtymistä surun äärelle, jotta mieli voi parantua. Siitä surusta pääsee paljon nopeammin eteenpäin, kun sen suree, eikä yritä väkisin puskea eteenpäin.

Siinä ei ole mitään tervettä, että ihmiset pakotetaan jopa oman lapsen kuoleman jälkeen hetikohta töihin. Eikä se perustu mihinkään tutkittuun tietoon, vaan se perustuu markkinatalouden raadollisuudelle. Ja markkinataloudella ei taas ole mitään tekemistä normaalin elämän kanssa, etenkään inhimillisyyden.

Juuri näin.

On ihmisiä, jotka ei kestä omassa itsessään heikkoutta. Heikkoutta on esimerkiksi suru, itkeminen, ahdistus jne. Koska he eivät kestä noita asioita itsessään, he eivät kestä niitä myöskään muissa ihmisissä. Muiden heikkoudet muistuttavat heitä heidän omista heikkouksistaan. Nämä ihmiset huutelevat tällaisia juttuja: läheisen kuoleman vuoksi ei saisi "kirkua ja parkua", "vain narsistiset ja huomionhakuiset jäävät saikulle ja viestittelevät pitkin maailmaa" jne. 

Oikeasti tasapainoisen itsetunnon omaava henkilö, joka on sinut heikkouksiensa ja vahvuuksiensa kanssa, uskaltaa pysähtyä sen surunsa äärelle. Uskaltaa tarvittaessa ottaa hieman vapaata töistä voidakseen surra. Voidakseen käsitellä suruaan. Nämä ihmiset pääsevät nopeammin eteenpäin surustaan. Ne taas, jotka pakenevat suruaan johonkin raatamiseen tai surun välttelyyn tms, heidän surureaktio pitkittyy ja voi johtaa esim. tunnekylmyyteen, empatian katoamiseen, ahdistukseen, masennukseen jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairaslomaa saa joiltakin lääkäreiltä surun vuoksi, mutta yleensä se taitaa olla palkatonta. Mä muistan lukeneeni, että lääkäreitä on ohjeistettu käyttämään z-koodia, jolloin sairasloma on palkaton. Ihan reilua noin, koska suru ei ole sairaus ja läheisten kuolemia tulee meille jokaiselle.

Useimmilla on pakko pysyä kiinni normaalielämässä, vaikka olis kuinka suuri suru. On lapsia, joista on huolehdittava, voi olla käytännön järjestelyt hoidettavana jne. Aika harva taitaa pystyä siihen, että jää vaan saikulle suremaan ja odottelee lohduttelijoita. Eikä tuollainen sitä surua helpota. Kyllä se suru helpottuu, mutta vain ajan kanssa. Surun kanssa on vaan pakko elää. Niitä kuolemia tulee paljon elämän varrella vastaan, eikä jatkuvasti voi saikuttaa.

Lapsen tai oman puolison kuolema voi suistaa normaalielämän raiteiltaan, mutta ei silloinkaan voi lopettaa normaalielämää. Se on vaan pakko jaksaa. Pitäähän ne käytännönjärjestelyt jonkun hoitaa.

Ja tämä asenne näkyy sitten psyykeläketilastoissa, ennenaikaisissa eläkkeelle siirtymisissä, burn outeissa, masennus- ja ahdistuneisuusluvuissa, väkivaltatilastoissa, huostaanotto- ja lastensuojelutilastoissa. On ihan normaali psyykkinen reaktio pysähtyä hetkeksi, jos kohtaa yllättävän kriisin. Ja sitä psyyke vaatii, pysähtymistä surun äärelle, jotta mieli voi parantua. Siitä surusta pääsee paljon nopeammin eteenpäin, kun sen suree, eikä yritä väkisin puskea eteenpäin.

Siinä ei ole mitään tervettä, että ihmiset pakotetaan jopa oman lapsen kuoleman jälkeen hetikohta töihin. Eikä se perustu mihinkään tutkittuun tietoon, vaan se perustuu markkinatalouden raadollisuudelle. Ja markkinataloudella ei taas ole mitään tekemistä normaalin elämän kanssa, etenkään inhimillisyyden.

Jaa, kyllä lapsen kuolemasta saa saikkua, mutta mummon kuolemasta sitä on turha hakea ja jos saakin, kannattaa hakea näyttelijäkouluun.

Mikä siinä on niin vaikeaa tajuta että lapsen kuolema/ puolison kuolema on eri kaliberia kuin mummun kuolema.

Vierailija kirjoitti:

Huomiojankkaajalle : mä oon pahoillani, että sun elämässäsi ei ole ollut ihmisiä jotka oisivat rakastanut sua niin, että kokisit turvalliseksi purkaa heille pahaa mieltä. Onneksi me tääklä AV:llä rakastetaan kaikkia. Mä oon pahoillani sun menetyksistä *virtuaalihalaus*

Tuo menee täysin hukkaan. Kai tiedät sen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairaslomaa saa joiltakin lääkäreiltä surun vuoksi, mutta yleensä se taitaa olla palkatonta. Mä muistan lukeneeni, että lääkäreitä on ohjeistettu käyttämään z-koodia, jolloin sairasloma on palkaton. Ihan reilua noin, koska suru ei ole sairaus ja läheisten kuolemia tulee meille jokaiselle.

Useimmilla on pakko pysyä kiinni normaalielämässä, vaikka olis kuinka suuri suru. On lapsia, joista on huolehdittava, voi olla käytännön järjestelyt hoidettavana jne. Aika harva taitaa pystyä siihen, että jää vaan saikulle suremaan ja odottelee lohduttelijoita. Eikä tuollainen sitä surua helpota. Kyllä se suru helpottuu, mutta vain ajan kanssa. Surun kanssa on vaan pakko elää. Niitä kuolemia tulee paljon elämän varrella vastaan, eikä jatkuvasti voi saikuttaa.

Lapsen tai oman puolison kuolema voi suistaa normaalielämän raiteiltaan, mutta ei silloinkaan voi lopettaa normaalielämää. Se on vaan pakko jaksaa. Pitäähän ne käytännönjärjestelyt jonkun hoitaa.

Ja tämä asenne näkyy sitten psyykeläketilastoissa, ennenaikaisissa eläkkeelle siirtymisissä, burn outeissa, masennus- ja ahdistuneisuusluvuissa, väkivaltatilastoissa, huostaanotto- ja lastensuojelutilastoissa. On ihan normaali psyykkinen reaktio pysähtyä hetkeksi, jos kohtaa yllättävän kriisin. Ja sitä psyyke vaatii, pysähtymistä surun äärelle, jotta mieli voi parantua. Siitä surusta pääsee paljon nopeammin eteenpäin, kun sen suree, eikä yritä väkisin puskea eteenpäin.

Siinä ei ole mitään tervettä, että ihmiset pakotetaan jopa oman lapsen kuoleman jälkeen hetikohta töihin. Eikä se perustu mihinkään tutkittuun tietoon, vaan se perustuu markkinatalouden raadollisuudelle. Ja markkinataloudella ei taas ole mitään tekemistä normaalin elämän kanssa, etenkään inhimillisyyden.

Juuri näin.

On ihmisiä, jotka ei kestä omassa itsessään heikkoutta. Heikkoutta on esimerkiksi suru, itkeminen, ahdistus jne. Koska he eivät kestä noita asioita itsessään, he eivät kestä niitä myöskään muissa ihmisissä. Muiden heikkoudet muistuttavat heitä heidän omista heikkouksistaan. Nämä ihmiset huutelevat tällaisia juttuja: läheisen kuoleman vuoksi ei saisi "kirkua ja parkua", "vain narsistiset ja huomionhakuiset jäävät saikulle ja viestittelevät pitkin maailmaa" jne. 

Oikeasti tasapainoisen itsetunnon omaava henkilö, joka on sinut heikkouksiensa ja vahvuuksiensa kanssa, uskaltaa pysähtyä sen surunsa äärelle. Uskaltaa tarvittaessa ottaa hieman vapaata töistä voidakseen surra. Voidakseen käsitellä suruaan. Nämä ihmiset pääsevät nopeammin eteenpäin surustaan. Ne taas, jotka pakenevat suruaan johonkin raatamiseen tai surun välttelyyn tms, heidän surureaktio pitkittyy ja voi johtaa esim. tunnekylmyyteen, empatian katoamiseen, ahdistukseen, masennukseen jne.

No jopa oli taas diagnoosi!:D Sä taidat olla oikein ammattilainen!?

Voi vittu kun elämä olisikin noin suoraviivaista ja helppoa, kuten teillä nuoremmilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairaslomaa saa joiltakin lääkäreiltä surun vuoksi, mutta yleensä se taitaa olla palkatonta. Mä muistan lukeneeni, että lääkäreitä on ohjeistettu käyttämään z-koodia, jolloin sairasloma on palkaton. Ihan reilua noin, koska suru ei ole sairaus ja läheisten kuolemia tulee meille jokaiselle.

Useimmilla on pakko pysyä kiinni normaalielämässä, vaikka olis kuinka suuri suru. On lapsia, joista on huolehdittava, voi olla käytännön järjestelyt hoidettavana jne. Aika harva taitaa pystyä siihen, että jää vaan saikulle suremaan ja odottelee lohduttelijoita. Eikä tuollainen sitä surua helpota. Kyllä se suru helpottuu, mutta vain ajan kanssa. Surun kanssa on vaan pakko elää. Niitä kuolemia tulee paljon elämän varrella vastaan, eikä jatkuvasti voi saikuttaa.

Lapsen tai oman puolison kuolema voi suistaa normaalielämän raiteiltaan, mutta ei silloinkaan voi lopettaa normaalielämää. Se on vaan pakko jaksaa. Pitäähän ne käytännönjärjestelyt jonkun hoitaa.

Ja tämä asenne näkyy sitten psyykeläketilastoissa, ennenaikaisissa eläkkeelle siirtymisissä, burn outeissa, masennus- ja ahdistuneisuusluvuissa, väkivaltatilastoissa, huostaanotto- ja lastensuojelutilastoissa. On ihan normaali psyykkinen reaktio pysähtyä hetkeksi, jos kohtaa yllättävän kriisin. Ja sitä psyyke vaatii, pysähtymistä surun äärelle, jotta mieli voi parantua. Siitä surusta pääsee paljon nopeammin eteenpäin, kun sen suree, eikä yritä väkisin puskea eteenpäin.

Siinä ei ole mitään tervettä, että ihmiset pakotetaan jopa oman lapsen kuoleman jälkeen hetikohta töihin. Eikä se perustu mihinkään tutkittuun tietoon, vaan se perustuu markkinatalouden raadollisuudelle. Ja markkinataloudella ei taas ole mitään tekemistä normaalin elämän kanssa, etenkään inhimillisyyden.

Jaa, kyllä lapsen kuolemasta saa saikkua, mutta mummon kuolemasta sitä on turha hakea ja jos saakin, kannattaa hakea näyttelijäkouluun.

Mikä siinä on niin vaikeaa tajuta että lapsen kuolema/ puolison kuolema on eri kaliberia kuin mummun kuolema.

Ei täällä kenelläkään muulla ole ymmärryksessä vikaa, kuin sinulla. Kukaan muu ei ole verrannut mummon ja lapsen kuolemaa, kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se kertoo että olet kyyninen ja kylmä. Surullista ettei välit äitiisikään tunnu kovin lämpöiselle ja että surusta on tullut äitisi esimerkillä valtaväline ja ruma asia. Tiesitkö että toisille suru aiheuttaa niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin oireita. Aluksi voi olla shokki. Itselläni meni niin että itkin itkemistä(ihan yksin kotona), ruoka halu meni, unet meni, rinnan päällä tuntui raskas levy, ahdistus kohtauksia, fyysisesti heikko olo, jalat ei kanna..unohtelua, alakuloisuutta, yksinäisyyden tunnetta. Ja nämä ovat NORMAALEJA tuntoja surun keskellä. Suru on iso elämää mullistava shokki. Itse surin isäpuolen äidin kuolemaa täysin eritavalla kuin oman mummoni kuolemaa. Joku pv jos puolisosi tai lapsesi kuolee ja olet yh, imetkö surun itseesi ja jatkat elämää kun ei ole aikaa surra. Yksin kotona pyörittelet ja ajattelet että on ihan ok jos paras ystäväsi ei voi edes kerran käydä luonasi.

Isäpuolen äiti ja mummo. Just näin.

Ja mistä tämä tietää keltä on kuollut ja kuka. Penikoissa on just se vika, että kuvitellaan oikeasti tietävänsä kaikesta kaiken.

Joo, multa on kuollut lapsi, enkä siltikään nähnyt tarvetta saada huomiota itseeni.. Jostain kumman syystä..:D

Joo joo, blaa blaa. Sulta on kuollu lapset ja isät ja tädit ja serkut ja kaikki yhden vuoden aikana ja sinä et hakenut huomiota, et itkenyt etkä puhunut etkä mitään, vaan sankarina tein työsi ja elit täysin normaalisti. Joo joo, uskotaan, älä jankkaa enää!

Täällä nyt joku pentu koittaa selitellä itselleen kuinka on ollut täysin ok kerjätä huomiota läheisiltään ja omaisiltaan kun mummu kuoli.

Kyllä tulee yllärinä ettei maailma taputtele päähän tai lääkäri kirjoittele saikkua, kun pääset siihen ikään että rupeaa oikeasti tapahtumaan. Eikä työkaverit ymmärrä lainkaan jos haet viikon saikun kun äites tai isäs kuolee. Ihanan vaaleanpunainen maailma.

Eteesi tulee perintöriidat ym. ja ketään ei enää kiinnosta sun surussa piehtarointi..

Ja kun kasvat, ei kukaan suhtaudu sun suruihin mitenkään sen ihmeemmin kuin muidenkaan omaisensa menettäineiden ihmisten juttuihin. Tervetuloa oikeaan maailmaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm..mitä merkitystä sillä on, kuka on kuollut? Vain sillä on merkitystä millainen tunneside tähän ihmiseen on ollut. Ihmiset helposti ajattelee että äiti ja isää voi surra enemmän kuin mummoa tai pappaa. Kummia tai tätiä ei ole syytä surra niinkö? Kuulkaas kun toisille se oma täti voi olla vaikka äitiä vastaava, hyvin hyvin läheinen, tiiviisti elämässä ja tunne ja side molemmin puolista. sitten kun täti kuolee on suru suuri..vaikka joku voi ajatella että "minun tätini kun kuoli en edes itkenyt". Jokaisen suru on henkilökohtainen ja sen suurruutta ei voi verrata eikä väheksyä. Kaikilla ei edes ole muita rakkaita kuin oma mies ja lapset. Itselleni henkilökohtaisesti oma äiti, mummo ja kummini (mummon sisko) on todella todella tärkeitä,rakkaita ja läheisiä.paljon olemme tekemisissä juhlina ja arjessa.

Niimpä. Ja jollakin ei ehkä edes ole niitä lapsia ja puolisoa.. ja suku etäinen. Ei sisaruksiakaan. Silloin ne omat vanhemmat saattaa olla se kaikkein läheisin.. Vaikka olisi jo 30-vuotias. Jokaiselle ihmiselle joku on äärettömän läheinen ja rakas. Ei muut voi tietää, että onko vaikka täti se ainoa läheinen ihminen. 

Kompaan edellisiä ja lisään: riippumatta siitä kuinka läheinen kuollut oli, ulkopuolisten ei kannattaisi kovin heppoisilla tiedoilla arvioida.

Esim: 

Pahasti alkoholisoitunut vanhempi on kuollut.  Aikuinen lapsi luovutti vuosia sitten, eikä ole pystynyt pitämään yhteyttä. Mutta tämä lapsi voi surra ensinnäkin sitä, ettei koskaan ollut kunnon vanhempaa, eikä tulevilla mahdollisilla lastenlapsillakaan koskaan isovanhempaa. Toiseksi hän voi surra sitä, miten surullisesti tämän vanhemman elämä meni, olisi halunnut hänelle parempaa. Tähän päälle joku sukulainen voi syyllistää siitä, kun ei pitänyt yhteyttä, auttanut ja tehnyt enemmän. Ja vielä lisäksi se ajatus, joka monelle siinä tilanteessa tulee eli "minä olen sukupolvien jatkumossa seuraava" - vaikka se olisikin todennäköisesti monien vuosikymmenien päästä.

Tähän päälle ei enää kaipaa ulkopuolisilta arvioita suremistyylistä, jos esim. haluaa pysähtyä ja vetäytyä miettimään elämäänsä hetkeksi. Etenkään, kun ei välttämättä osaa edes itselleen jäsentää, saati muille sanoittaa monenlaisia tunteita ja ajatuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se kertoo että olet kyyninen ja kylmä. Surullista ettei välit äitiisikään tunnu kovin lämpöiselle ja että surusta on tullut äitisi esimerkillä valtaväline ja ruma asia. Tiesitkö että toisille suru aiheuttaa niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin oireita. Aluksi voi olla shokki. Itselläni meni niin että itkin itkemistä(ihan yksin kotona), ruoka halu meni, unet meni, rinnan päällä tuntui raskas levy, ahdistus kohtauksia, fyysisesti heikko olo, jalat ei kanna..unohtelua, alakuloisuutta, yksinäisyyden tunnetta. Ja nämä ovat NORMAALEJA tuntoja surun keskellä. Suru on iso elämää mullistava shokki. Itse surin isäpuolen äidin kuolemaa täysin eritavalla kuin oman mummoni kuolemaa. Joku pv jos puolisosi tai lapsesi kuolee ja olet yh, imetkö surun itseesi ja jatkat elämää kun ei ole aikaa surra. Yksin kotona pyörittelet ja ajattelet että on ihan ok jos paras ystäväsi ei voi edes kerran käydä luonasi.

Isäpuolen äiti ja mummo. Just näin.

Ja mistä tämä tietää keltä on kuollut ja kuka. Penikoissa on just se vika, että kuvitellaan oikeasti tietävänsä kaikesta kaiken.

Joo, multa on kuollut lapsi, enkä siltikään nähnyt tarvetta saada huomiota itseeni.. Jostain kumman syystä..:D

Miksi sitten riehut tässä ketjussa? Miksi sitten kirjoittelet tänne kymmeniä viestejä siitä miten sinulta on kuollut lukuisia läheisiä, etkä surrut heitä??

Mitä haet näillä viesteilläsi muuta kuin huomiota?

Sillä huomiota sinä täällä haet. Jos et olisi huomion perässä, niin olisit tyytynyt kirjoittamaan tähän ketjuun vain yhden viestin.

Olet paljastanut oman huomionhakuisuutesi, sen näkee sokea Reetakin.