Kun suuri suru kohtaa, kaiken lisäksi harmittaa 2 parhaan ystäväni reaktio asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan muu ei ole puhunut piinaamisesta ku sä. Se et menettääkö äitinsä 13 vuotiaana vai 60 on hieman eri asia.

Joo on. Ja on eri asia menettää vanhempansa 30- vuotiaana kun itsellä ja muilla on muutakin kuin se kuolema muiden joukossa. Ja 60 - veenä äiti kuolee vanhuuteen, ei saikkuja, ei sääliä.

13- veenä menettää huoltajansa.

Kuolemia on erilaisia. Täytyy osata suhteuttaa, kaikesta ei saa loputtomasti huomioo ja sääliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä puhut täällä pennuista. Lasken tähän alta 18 vuotiaat. Heidän psyykkensä vasta kovilla onkin jos heidän läheinen esim. Ystävä kuolee. Se onkin ihan erilainen prosessi.

Ööö, ei ole. Moni menettää mummut ja vaarit tuossa iässä, muistavat harjoitella suremista viikon ja tutustuvat siihen miten pitää surra ja miten lähipiiri suhtautuu heidän reaktioihinsa.

Kyllä nuori suhtautuu kuolemaan hyvinkin luonnollisesti, se vaan on hyvä ahjo harjoitella laumasieluisuutta ja tunteiden käsittelyä.

Teini- ikäinen antaa kaiken tulla kaikella voimalla ja se heille suotakoon, aikuiset on erikseen.

Mun äitini kuoli joitakin vuosia sitten. Lapset oli liki teini-ikäisiä ja mummo oli heille kovin rakas. Olivat surullisia ja itkivät kovasti. Itkettiin yhdessä ja tuntui, että sydän pakahtuu.

Mä ja mun mies kuitenkin ajateltiin, että äitini haluaisi meidän muistavan kaikki hyvät ajat ja lähdettiinkin sitten lasten kanssa saman tien ulos syömän mummon muistolle. Siellä sitten juteltiin kuolemasta, mummosta ja siitä, mitä kuolema meidän mielestä on jne. Koko ajan ollaan käsitelty kuolemaa normaalina tapahtumana, joka ei ole paha asia, vaan jotain, mikä on aikanaan edessä meillä kaikilla.

Joka vuosi, mummon kuolinpäivänä, ollaan käyty ulkona syömässä. Lapset muistaa sen päivän ja muistaa mummon. Suru ja kaipaus on edelleenkin olemassa, mutta sen kanssa on eletty koko ajan, ihan tavallista elämää. Vieläkin itkettää, kun kirjoitan tätä, on niin kova ikävä ja sydämeen sattuu. Siellä se on, jossain sydämessä, kipeä kohta, kaipaus joka ei koskaan häviä. Äiti.

Minä taas olen itse sellaien, joka ei halua surra muiden kuin miehen ja lapsien nähden, ja mua suorastaan ärsyttää, jos joku tunkee kylään tai soittelee ja kyselee miten voit. Multa kuoli äiti vuosia sitten, ja tottakai surin ja lapsetkin suri mummoaan. Mutta mua ärsytti, jos joku tuli käymään tai soitti, teki mieli olla vastaamatta ja laittaa ovi lukkoon. Mutta mietin näin monen vuoden jälkeen, että koska itse en halunnut pitää kehenkään yhteyttä tai en halua surra muiden nähden, niin en välttämättä kyllä itsekään tule sitten ajatelleeksi että joku haluisi että sinne mennään käymään. Ja kieltämättä tämä kuolemakin on kärsinyt siitä, että kun joku kuuluisuus kuolee, niin faceen laitetaan R.I.P x.x ja sitten ollaan murheen murtamia ja itkunaamoja jne. Tai jonkun vanha koira kuolee, niin sille laitetaan jaksuhaleja ja voimia suureen suruun. Toki koiraa voi surra kuin ihmistä, mutta tuntuu nykyään, että kaikien eläinten ja tuntemattomien kuolemaankin kun haetaan saikkua, niin ei osaa enää suhtautua oikein mitenkään, kun joltain sitten oikeasti kuolee joku läheinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä puhut täällä pennuista. Lasken tähän alta 18 vuotiaat. Heidän psyykkensä vasta kovilla onkin jos heidän läheinen esim. Ystävä kuolee. Se onkin ihan erilainen prosessi.

Ööö, ei ole. Moni menettää mummut ja vaarit tuossa iässä, muistavat harjoitella suremista viikon ja tutustuvat siihen miten pitää surra ja miten lähipiiri suhtautuu heidän reaktioihinsa.

Kyllä nuori suhtautuu kuolemaan hyvinkin luonnollisesti, se vaan on hyvä ahjo harjoitella laumasieluisuutta ja tunteiden käsittelyä.

Teini- ikäinen antaa kaiken tulla kaikella voimalla ja se heille suotakoon, aikuiset on erikseen.

Mun äitini kuoli joitakin vuosia sitten. Lapset oli liki teini-ikäisiä ja mummo oli heille kovin rakas. Olivat surullisia ja itkivät kovasti. Itkettiin yhdessä ja tuntui, että sydän pakahtuu.

Mä ja mun mies kuitenkin ajateltiin, että äitini haluaisi meidän muistavan kaikki hyvät ajat ja lähdettiinkin sitten lasten kanssa saman tien ulos syömän mummon muistolle. Siellä sitten juteltiin kuolemasta, mummosta ja siitä, mitä kuolema meidän mielestä on jne. Koko ajan ollaan käsitelty kuolemaa normaalina tapahtumana, joka ei ole paha asia, vaan jotain, mikä on aikanaan edessä meillä kaikilla.

Joka vuosi, mummon kuolinpäivänä, ollaan käyty ulkona syömässä. Lapset muistaa sen päivän ja muistaa mummon. Suru ja kaipaus on edelleenkin olemassa, mutta sen kanssa on eletty koko ajan, ihan tavallista elämää. Vieläkin itkettää, kun kirjoitan tätä, on niin kova ikävä ja sydämeen sattuu. Siellä se on, jossain sydämessä, kipeä kohta, kaipaus joka ei koskaan häviä. Äiti.

Hohhoijaa, juu toki jotkut lapset, kuten teillä surevat rakasta mummua. Monille se vaan on harjoitustilaisuus katsella ja koittaa miltä suru ja ikävä ja menetys tuntuu. Teillä mummulle on tekemällä tehty pyhäinjäännöspäivä joka muistuttaa, ja sekin on ok, mutta ei välttämätöntä, eikö?

Kannattaa ajatella sitäkin mikä on oikeaa ja mikä kitsiä. Meneekö tunteisiin? Miksiköhän?

Hoidan oman isäni hautaa, teen sen mielelläni ja kunnialla mutta miksi, olisin voinut jättää tuon pois ja käydä syömässä että jaksan muistaa. Elämä on raakaa peliä. Kuolemasta vuosi ja isän asiat kesken, haudassa ei muuta kuin luut ja minulla nippu papereita ja juoppo leski vaivoinani. Et voi voi ja tuu tuu kun ihanaa!;)

On eri tapoja surra, toki. Mutta jos kaikkoaa läheisten elämästä silloin, kun heillä on vaikeaa, voi kohta huomata olevansa yksin. Tämä taas ei tarkoita sitä, mitä tuo huomionhakuinen jankkaaja vääntää ja väittää, että joo sitten saa vaan kuormittaa ja märehtiä muiden elämää haitaten. Sairas mieli ei erota normaalia suremista omista äititraumoistaan/tahallisesta provoamisesta. Tämä keskustelu on itseasiassa hyvä esimerkki siitä, miten persoonallisuushäiriöisen mieli toimii ja miten sellainen ihminen vääntää muiden sanomiset ihan päälaelleen, omaksi hyödykseen, kunnes totuutta kaiken alta on enää vaikeaa löytää. Se on juuri tuollaista kieroa vääntämistä ja valehtelua.

Vierailija kirjoitti:

Läheiseni kuoli äkillisesti..minulle erityinen ihminen. Toinen uutisen kuultuaan laittoi useamman viestin, ihana. Kuitenkaan nyt viikko on kulunut eikä ole tullut käymään eikä ottanut yhteyttä. Olisin odottanut edes viestiä, miten voit? Jos käymään ei pääse..ei asu kaukana ja auto käytössä. Toinen ystäväni on soitellut ja laittanut viestiä mutta "mies tarvitsee autoa" en pääsekkään kylään saa surun pintaan. Itse tulisin 40min matkan vaikka bussilla, autolla nopeampi siis. Molemmat tietävät kuinka läheinen olin kuolleen kanssa ja että olen ollut sairaslomalla ja jatkuu vielä. Olen myös yksin, sukuni asuu muualla ja miestä ei ole. Ystävien tuki on siis suuri.

Ihmiset pelkäävät tilannetta, jossa ystävältä/sukulaiselta on kuollut joku läheinen ja pitäisi kohtata tämä henkilö. Eivät osaa toimia tai pelkäävät, että eivät osaa toimia. Jättävät siis kohtaamatta. Jättävät täysin yksin. Vuosikymmeniksi, jos et itse ota nyt yhtyettä ja pyydä käymään tai vaikka tapamaan kahvilassa kahvien merkeissä, harrastuksessa yhdessä: Jotta näkevät, että olet yhä "normaali".

Olen kaksi läheistä menettänyt ja kummassakin sama: ihmiset jättävät sinut täysin yksin. Eivät uskalla tulla kohtaamaan sinua. Pelkäävät kohdata sinua (kai ne pelkää, että puhut kuolemasta, saat hysteerisen itkukohtauksen tai muuta).

Raadollinen maailma.

Ja edelleen, kannattaa todellakin miettiä miksi kaikki ei kiinnostu ihan hirveästi teidän omaisen kuolemasta tai jaksa välittää, vaan pysyy kauempana ja erossa.

Ei kaikki jaksa kun vainajasta tehdään jotain pyhää ja omasta menetyksestä ja surusta jotain erityisen hienoa ja spesiaalia.

Näin se vain on.

Tää olis ollut hyvä ketju pohtia erilaisia tapoja, mutta menee vähän pilalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheiseni kuoli äkillisesti..minulle erityinen ihminen. Toinen uutisen kuultuaan laittoi useamman viestin, ihana. Kuitenkaan nyt viikko on kulunut eikä ole tullut käymään eikä ottanut yhteyttä. Olisin odottanut edes viestiä, miten voit? Jos käymään ei pääse..ei asu kaukana ja auto käytössä. Toinen ystäväni on soitellut ja laittanut viestiä mutta "mies tarvitsee autoa" en pääsekkään kylään saa surun pintaan. Itse tulisin 40min matkan vaikka bussilla, autolla nopeampi siis. Molemmat tietävät kuinka läheinen olin kuolleen kanssa ja että olen ollut sairaslomalla ja jatkuu vielä. Olen myös yksin, sukuni asuu muualla ja miestä ei ole. Ystävien tuki on siis suuri.

Ihmiset pelkäävät tilannetta, jossa ystävältä/sukulaiselta on kuollut joku läheinen ja pitäisi kohtata tämä henkilö. Eivät osaa toimia tai pelkäävät, että eivät osaa toimia. Jättävät siis kohtaamatta. Jättävät täysin yksin. Vuosikymmeniksi, jos et itse ota nyt yhtyettä ja pyydä käymään tai vaikka tapamaan kahvilassa kahvien merkeissä, harrastuksessa yhdessä: Jotta näkevät, että olet yhä "normaali".

Olen kaksi läheistä menettänyt ja kummassakin sama: ihmiset jättävät sinut täysin yksin. Eivät uskalla tulla kohtaamaan sinua. Pelkäävät kohdata sinua (kai ne pelkää, että puhut kuolemasta, saat hysteerisen itkukohtauksen tai muuta).

Raadollinen maailma.

Pidätkö edelleen yhteyttä näihin ihmisiin?

Vierailija kirjoitti:

Tää olis ollut hyvä ketju pohtia erilaisia tapoja, mutta menee vähän pilalle.

Se menee pilalle, jos antaa persoonallisuushäiriöiselle sen vallan. Jos jatketaan keskustelua siitä välittämättä niin, että kukaan ei vastaa tuolle mitään vaikka se miten yrittää trollata, niin kyllä se häipyy ja luovuttaa ajan kanssa. Nyt vain keskustelemaan järkevien kanssa ja ignooraamaan trollit :).

En viitsi lukea ketjua läpi mutta kysyn koko on selvinnyt surun syy? Sitähän eilen useampi kysyi ja olis kohtuullista et ap kertoisi jotta ymmärtäisi enemmän ap:n valitusta.

Vierailija kirjoitti:

Mitä vit, mun ystävistä ei halua kukaan olla mun kans tekemisissä, vaikka laitoin niille viestiä että piehtaroin täällä surussa ja oon ollut viikon saikulla ja lähettelen jatkuvasti viestejä kuinka surullinen oon ja haluan purkautua niille. Miksi ihmeessä mun ystävät kaikkoo vaikka mä tässä oon uhri! Niille ystäville kyllä riittää aikaa jotka ei joka puhelussa puhu vain itsestään. Ihme juttu!

Kyllä nyt ystävien pitää seistä rinnalla ja auttaa ja ymmärtää miksi mä ahdistelen niitä.

Mikä uhri sinä olet? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä puhut täällä pennuista. Lasken tähän alta 18 vuotiaat. Heidän psyykkensä vasta kovilla onkin jos heidän läheinen esim. Ystävä kuolee. Se onkin ihan erilainen prosessi.

Ööö, ei ole. Moni menettää mummut ja vaarit tuossa iässä, muistavat harjoitella suremista viikon ja tutustuvat siihen miten pitää surra ja miten lähipiiri suhtautuu heidän reaktioihinsa.

Kyllä nuori suhtautuu kuolemaan hyvinkin luonnollisesti, se vaan on hyvä ahjo harjoitella laumasieluisuutta ja tunteiden käsittelyä.

Teini- ikäinen antaa kaiken tulla kaikella voimalla ja se heille suotakoon, aikuiset on erikseen.

Mun äitini kuoli joitakin vuosia sitten. Lapset oli liki teini-ikäisiä ja mummo oli heille kovin rakas. Olivat surullisia ja itkivät kovasti. Itkettiin yhdessä ja tuntui, että sydän pakahtuu.

Mä ja mun mies kuitenkin ajateltiin, että äitini haluaisi meidän muistavan kaikki hyvät ajat ja lähdettiinkin sitten lasten kanssa saman tien ulos syömän mummon muistolle. Siellä sitten juteltiin kuolemasta, mummosta ja siitä, mitä kuolema meidän mielestä on jne. Koko ajan ollaan käsitelty kuolemaa normaalina tapahtumana, joka ei ole paha asia, vaan jotain, mikä on aikanaan edessä meillä kaikilla.

Joka vuosi, mummon kuolinpäivänä, ollaan käyty ulkona syömässä. Lapset muistaa sen päivän ja muistaa mummon. Suru ja kaipaus on edelleenkin olemassa, mutta sen kanssa on eletty koko ajan, ihan tavallista elämää. Vieläkin itkettää, kun kirjoitan tätä, on niin kova ikävä ja sydämeen sattuu. Siellä se on, jossain sydämessä, kipeä kohta, kaipaus joka ei koskaan häviä. Äiti.

Hohhoijaa, juu toki jotkut lapset, kuten teillä surevat rakasta mummua. Monille se vaan on harjoitustilaisuus katsella ja koittaa miltä suru ja ikävä ja menetys tuntuu. Teillä mummulle on tekemällä tehty pyhäinjäännöspäivä joka muistuttaa, ja sekin on ok, mutta ei välttämätöntä, eikö?

Kannattaa ajatella sitäkin mikä on oikeaa ja mikä kitsiä. Meneekö tunteisiin? Miksiköhän?

Hoidan oman isäni hautaa, teen sen mielelläni ja kunnialla mutta miksi, olisin voinut jättää tuon pois ja käydä syömässä että jaksan muistaa. Elämä on raakaa peliä. Kuolemasta vuosi ja isän asiat kesken, haudassa ei muuta kuin luut ja minulla nippu papereita ja juoppo leski vaivoinani. Et voi voi ja tuu tuu kun ihanaa!;)

Oikee tapa on sun tapas? Unohtaa ihminen ja muistot tai muuttaa ne vaan kasaksi luita siellä haudassa.

Ei tuo ole meillä mikään pyhäinjäännöspäivä. Se on meidä tapa muistaa rakasta ihmistä, joka antoi niin paljon, että se ei ikinä unohdu. Mummosta puhutaan meillä ihan normaalisti muistellen. Me asutaan kaukana, joten haudalla käydään vain kerran vuodessa. Kitsiä vai rakkautta?

Mun isäni vie joka vuosi äidin syntymäpäivänä, kuolinpäivänä ja lukuisina muina merkkipäivinä kukkia äidin haudalle. Pyhäinjäännöspäiviä? Vai rakkaista rakkaimman ihmisen muistelua. Ikävää?

Sulle sun isäs voi olla kasa luita haudassa.

Meille mun äitini ja mummo oli ja on edelleen rakas. Juu. Haudassa on kasa luita, mutta sydämessä on kaikki ne muistot. Onko väärin tuntea rakkautta ja kaipuuta kuollutta kohtaan? Eikö voi ikävöidä kuollutta? Eikö saa muistaa?

On ollut jännä seurailla, kuinka nämä hirveän surulliset ihmiset aloittavat jo kun kalma haisee.. Kuka käy eniten katsomassa, kenelle tuleva ruumis on ksikkein rakkain. Kuka järkkää eniten hautajaisiin, kuka kerkee ilmoittamaan ja itkee eniten.

Sitten kysellään kuka on käynyt vainajan kotona ja miksi ja et kai ottanut mitään.

Perukirjoitukset on usein ihan hirveitä.

Kuka käy haudalla ja hoitaa, onhan tarpeeksi lyömäaseitaa.. Toiset olettaa muiden surevan kuin itse ja siitä jaaritellaan.

Täällä sitten esitetään että kuolema on pyhää ja kaunista ja ei meinaa millään toipua. Jep jep.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä puhut täällä pennuista. Lasken tähän alta 18 vuotiaat. Heidän psyykkensä vasta kovilla onkin jos heidän läheinen esim. Ystävä kuolee. Se onkin ihan erilainen prosessi.

Ööö, ei ole. Moni menettää mummut ja vaarit tuossa iässä, muistavat harjoitella suremista viikon ja tutustuvat siihen miten pitää surra ja miten lähipiiri suhtautuu heidän reaktioihinsa.

Kyllä nuori suhtautuu kuolemaan hyvinkin luonnollisesti, se vaan on hyvä ahjo harjoitella laumasieluisuutta ja tunteiden käsittelyä.

Teini- ikäinen antaa kaiken tulla kaikella voimalla ja se heille suotakoon, aikuiset on erikseen.

Mun äitini kuoli joitakin vuosia sitten. Lapset oli liki teini-ikäisiä ja mummo oli heille kovin rakas. Olivat surullisia ja itkivät kovasti. Itkettiin yhdessä ja tuntui, että sydän pakahtuu.

Mä ja mun mies kuitenkin ajateltiin, että äitini haluaisi meidän muistavan kaikki hyvät ajat ja lähdettiinkin sitten lasten kanssa saman tien ulos syömän mummon muistolle. Siellä sitten juteltiin kuolemasta, mummosta ja siitä, mitä kuolema meidän mielestä on jne. Koko ajan ollaan käsitelty kuolemaa normaalina tapahtumana, joka ei ole paha asia, vaan jotain, mikä on aikanaan edessä meillä kaikilla.

Joka vuosi, mummon kuolinpäivänä, ollaan käyty ulkona syömässä. Lapset muistaa sen päivän ja muistaa mummon. Suru ja kaipaus on edelleenkin olemassa, mutta sen kanssa on eletty koko ajan, ihan tavallista elämää. Vieläkin itkettää, kun kirjoitan tätä, on niin kova ikävä ja sydämeen sattuu. Siellä se on, jossain sydämessä, kipeä kohta, kaipaus joka ei koskaan häviä. Äiti.

Hohhoijaa, juu toki jotkut lapset, kuten teillä surevat rakasta mummua. Monille se vaan on harjoitustilaisuus katsella ja koittaa miltä suru ja ikävä ja menetys tuntuu. Teillä mummulle on tekemällä tehty pyhäinjäännöspäivä joka muistuttaa, ja sekin on ok, mutta ei välttämätöntä, eikö?

Kannattaa ajatella sitäkin mikä on oikeaa ja mikä kitsiä. Meneekö tunteisiin? Miksiköhän?

Hoidan oman isäni hautaa, teen sen mielelläni ja kunnialla mutta miksi, olisin voinut jättää tuon pois ja käydä syömässä että jaksan muistaa. Elämä on raakaa peliä. Kuolemasta vuosi ja isän asiat kesken, haudassa ei muuta kuin luut ja minulla nippu papereita ja juoppo leski vaivoinani. Et voi voi ja tuu tuu kun ihanaa!;)

Oikee tapa on sun tapas? Unohtaa ihminen ja muistot tai muuttaa ne vaan kasaksi luita siellä haudassa.

Ei tuo ole meillä mikään pyhäinjäännöspäivä. Se on meidä tapa muistaa rakasta ihmistä, joka antoi niin paljon, että se ei ikinä unohdu. Mummosta puhutaan meillä ihan normaalisti muistellen. Me asutaan kaukana, joten haudalla käydään vain kerran vuodessa. Kitsiä vai rakkautta?

Mun isäni vie joka vuosi äidin syntymäpäivänä, kuolinpäivänä ja lukuisina muina merkkipäivinä kukkia äidin haudalle. Pyhäinjäännöspäiviä? Vai rakkaista rakkaimman ihmisen muistelua. Ikävää?

Sulle sun isäs voi olla kasa luita haudassa.

Meille mun äitini ja mummo oli ja on edelleen rakas. Juu. Haudassa on kasa luita, mutta sydämessä on kaikki ne muistot. Onko väärin tuntea rakkautta ja kaipuuta kuollutta kohtaan? Eikö voi ikävöidä kuollutta? Eikö saa muistaa?

Jatkan vielä asiasta sen verran, että meillä ei ole tarvinnut saikutella surun vuoksi. Lapsetkin oli koko ajan koulussa. Lapset itki, kun kertoivat koulussa, että voivat olla surullisia, koska mummo kuoli. Kumpikaan ei edes halunnut olla pois koulusta. Sanoivat, että on helpompi olla ihan tavallisesti.

Mä olin myös töissä. Mullakin oli helpompaa, kun en jäänyt kotiin, vaan oli muuta ajateltavaa. Muutaman kerran piti mennä vessaan itkemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä puhut täällä pennuista. Lasken tähän alta 18 vuotiaat. Heidän psyykkensä vasta kovilla onkin jos heidän läheinen esim. Ystävä kuolee. Se onkin ihan erilainen prosessi.

Ööö, ei ole. Moni menettää mummut ja vaarit tuossa iässä, muistavat harjoitella suremista viikon ja tutustuvat siihen miten pitää surra ja miten lähipiiri suhtautuu heidän reaktioihinsa.

Kyllä nuori suhtautuu kuolemaan hyvinkin luonnollisesti, se vaan on hyvä ahjo harjoitella laumasieluisuutta ja tunteiden käsittelyä.

Teini- ikäinen antaa kaiken tulla kaikella voimalla ja se heille suotakoon, aikuiset on erikseen.

Mun äitini kuoli joitakin vuosia sitten. Lapset oli liki teini-ikäisiä ja mummo oli heille kovin rakas. Olivat surullisia ja itkivät kovasti. Itkettiin yhdessä ja tuntui, että sydän pakahtuu.

Mä ja mun mies kuitenkin ajateltiin, että äitini haluaisi meidän muistavan kaikki hyvät ajat ja lähdettiinkin sitten lasten kanssa saman tien ulos syömän mummon muistolle. Siellä sitten juteltiin kuolemasta, mummosta ja siitä, mitä kuolema meidän mielestä on jne. Koko ajan ollaan käsitelty kuolemaa normaalina tapahtumana, joka ei ole paha asia, vaan jotain, mikä on aikanaan edessä meillä kaikilla.

Joka vuosi, mummon kuolinpäivänä, ollaan käyty ulkona syömässä. Lapset muistaa sen päivän ja muistaa mummon. Suru ja kaipaus on edelleenkin olemassa, mutta sen kanssa on eletty koko ajan, ihan tavallista elämää. Vieläkin itkettää, kun kirjoitan tätä, on niin kova ikävä ja sydämeen sattuu. Siellä se on, jossain sydämessä, kipeä kohta, kaipaus joka ei koskaan häviä. Äiti.

Hohhoijaa, juu toki jotkut lapset, kuten teillä surevat rakasta mummua. Monille se vaan on harjoitustilaisuus katsella ja koittaa miltä suru ja ikävä ja menetys tuntuu. Teillä mummulle on tekemällä tehty pyhäinjäännöspäivä joka muistuttaa, ja sekin on ok, mutta ei välttämätöntä, eikö?

Kannattaa ajatella sitäkin mikä on oikeaa ja mikä kitsiä. Meneekö tunteisiin? Miksiköhän?

Hoidan oman isäni hautaa, teen sen mielelläni ja kunnialla mutta miksi, olisin voinut jättää tuon pois ja käydä syömässä että jaksan muistaa. Elämä on raakaa peliä. Kuolemasta vuosi ja isän asiat kesken, haudassa ei muuta kuin luut ja minulla nippu papereita ja juoppo leski vaivoinani. Et voi voi ja tuu tuu kun ihanaa!;)

Oikee tapa on sun tapas? Unohtaa ihminen ja muistot tai muuttaa ne vaan kasaksi luita siellä haudassa.

Ei tuo ole meillä mikään pyhäinjäännöspäivä. Se on meidä tapa muistaa rakasta ihmistä, joka antoi niin paljon, että se ei ikinä unohdu. Mummosta puhutaan meillä ihan normaalisti muistellen. Me asutaan kaukana, joten haudalla käydään vain kerran vuodessa. Kitsiä vai rakkautta?

Mun isäni vie joka vuosi äidin syntymäpäivänä, kuolinpäivänä ja lukuisina muina merkkipäivinä kukkia äidin haudalle. Pyhäinjäännöspäiviä? Vai rakkaista rakkaimman ihmisen muistelua. Ikävää?

Sulle sun isäs voi olla kasa luita haudassa.

Meille mun äitini ja mummo oli ja on edelleen rakas. Juu. Haudassa on kasa luita, mutta sydämessä on kaikki ne muistot. Onko väärin tuntea rakkautta ja kaipuuta kuollutta kohtaan? Eikö voi ikävöidä kuollutta? Eikö saa muistaa?

Joo, hyvä että olette löytäneet oman tapanne. Ja sehän se on se ainoa oikea. En mä ole sanonut ettei olisi muita muistoja kuin kasa luita, mutta tarkoitin että maallinen muistuttaa. Joidenkin täytyy tehdä siitä the päivä. Harmi vaan kun teilläkin lapset sanoo joku päivä, että on omia menoja eikä kerkee mummua muistaan. Tai unohdatte itse..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä puhut täällä pennuista. Lasken tähän alta 18 vuotiaat. Heidän psyykkensä vasta kovilla onkin jos heidän läheinen esim. Ystävä kuolee. Se onkin ihan erilainen prosessi.

Ööö, ei ole. Moni menettää mummut ja vaarit tuossa iässä, muistavat harjoitella suremista viikon ja tutustuvat siihen miten pitää surra ja miten lähipiiri suhtautuu heidän reaktioihinsa.

Kyllä nuori suhtautuu kuolemaan hyvinkin luonnollisesti, se vaan on hyvä ahjo harjoitella laumasieluisuutta ja tunteiden käsittelyä.

Teini- ikäinen antaa kaiken tulla kaikella voimalla ja se heille suotakoon, aikuiset on erikseen.

Mun äitini kuoli joitakin vuosia sitten. Lapset oli liki teini-ikäisiä ja mummo oli heille kovin rakas. Olivat surullisia ja itkivät kovasti. Itkettiin yhdessä ja tuntui, että sydän pakahtuu.

Mä ja mun mies kuitenkin ajateltiin, että äitini haluaisi meidän muistavan kaikki hyvät ajat ja lähdettiinkin sitten lasten kanssa saman tien ulos syömän mummon muistolle. Siellä sitten juteltiin kuolemasta, mummosta ja siitä, mitä kuolema meidän mielestä on jne. Koko ajan ollaan käsitelty kuolemaa normaalina tapahtumana, joka ei ole paha asia, vaan jotain, mikä on aikanaan edessä meillä kaikilla.

Joka vuosi, mummon kuolinpäivänä, ollaan käyty ulkona syömässä. Lapset muistaa sen päivän ja muistaa mummon. Suru ja kaipaus on edelleenkin olemassa, mutta sen kanssa on eletty koko ajan, ihan tavallista elämää. Vieläkin itkettää, kun kirjoitan tätä, on niin kova ikävä ja sydämeen sattuu. Siellä se on, jossain sydämessä, kipeä kohta, kaipaus joka ei koskaan häviä. Äiti.

Hohhoijaa, juu toki jotkut lapset, kuten teillä surevat rakasta mummua. Monille se vaan on harjoitustilaisuus katsella ja koittaa miltä suru ja ikävä ja menetys tuntuu. Teillä mummulle on tekemällä tehty pyhäinjäännöspäivä joka muistuttaa, ja sekin on ok, mutta ei välttämätöntä, eikö?

Kannattaa ajatella sitäkin mikä on oikeaa ja mikä kitsiä. Meneekö tunteisiin? Miksiköhän?

Hoidan oman isäni hautaa, teen sen mielelläni ja kunnialla mutta miksi, olisin voinut jättää tuon pois ja käydä syömässä että jaksan muistaa. Elämä on raakaa peliä. Kuolemasta vuosi ja isän asiat kesken, haudassa ei muuta kuin luut ja minulla nippu papereita ja juoppo leski vaivoinani. Et voi voi ja tuu tuu kun ihanaa!;)

Oikee tapa on sun tapas? Unohtaa ihminen ja muistot tai muuttaa ne vaan kasaksi luita siellä haudassa.

Ei tuo ole meillä mikään pyhäinjäännöspäivä. Se on meidä tapa muistaa rakasta ihmistä, joka antoi niin paljon, että se ei ikinä unohdu. Mummosta puhutaan meillä ihan normaalisti muistellen. Me asutaan kaukana, joten haudalla käydään vain kerran vuodessa. Kitsiä vai rakkautta?

Mun isäni vie joka vuosi äidin syntymäpäivänä, kuolinpäivänä ja lukuisina muina merkkipäivinä kukkia äidin haudalle. Pyhäinjäännöspäiviä? Vai rakkaista rakkaimman ihmisen muistelua. Ikävää?

Sulle sun isäs voi olla kasa luita haudassa.

Meille mun äitini ja mummo oli ja on edelleen rakas. Juu. Haudassa on kasa luita, mutta sydämessä on kaikki ne muistot. Onko väärin tuntea rakkautta ja kaipuuta kuollutta kohtaan? Eikö voi ikävöidä kuollutta? Eikö saa muistaa?

Jatkan vielä asiasta sen verran, että meillä ei ole tarvinnut saikutella surun vuoksi. Lapsetkin oli koko ajan koulussa. Lapset itki, kun kertoivat koulussa, että voivat olla surullisia, koska mummo kuoli. Kumpikaan ei edes halunnut olla pois koulusta. Sanoivat, että on helpompi olla ihan tavallisesti.

Mä olin myös töissä. Mullakin oli helpompaa, kun en jäänyt kotiin, vaan oli muuta ajateltavaa. Muutaman kerran piti mennä vessaan itkemään.

Jaa, meillä poika oli koulusta pois kun koira kuoli traagisesti mutta vaarin kuukausia kestänyt kittuuttamisen loppuminen ei oikein hetkauttanut. Lapsille ihmiset on eläissään rakkaita, ei niiden oikeasti tarvi muistella vaikka sinä sitä tapaa heille tuputat?

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni tietävät minut että en halua olla yksin ja pyysin kylään ihan itse. Kerroin kaipaavani muuta ajateltavaa ja kyläily piristäisi. En ole koskaan ennen kohdannut tälläistä surua. Nämä ystäväni ovat ihan lähimpiä,kuin siskoja. On jaettu kaikki ja esim.erot puitu huolella. Tuntuu tylylle kun eivät edes toista päivää ehdottaneet. En tiedä. Tai oikeastaan tiedän..tiedän sen että jokainen on loppupelissä surunsa ja ongelmiensa kanssa yksin, eikä voi luottaa kuin itseensä. Näillä ystävilläni ei ole tällähetkellä isoja suruja taustalla,tiedän koska olemme tiiviisti yhteydessä. Tuntuu että olisin valmis antamaan itse enemmän kuin saan. Ap

Tämä oli ap.n ainoa kommentti sivuja sitten.

Mitä tuohon voi sanoa? Joo on kyllä paskoja ystäviä. Hää antas vaa ko kukaa ei ota

Vierailija kirjoitti:

En viitsi lukea ketjua läpi mutta kysyn koko on selvinnyt surun syy? Sitähän eilen useampi kysyi ja olis kohtuullista et ap kertoisi jotta ymmärtäisi enemmän ap:n valitusta.

Niin, että kuka meni ja miten, epäilen että vähintäänkin puoliso.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä puhut täällä pennuista. Lasken tähän alta 18 vuotiaat. Heidän psyykkensä vasta kovilla onkin jos heidän läheinen esim. Ystävä kuolee. Se onkin ihan erilainen prosessi.

Ööö, ei ole. Moni menettää mummut ja vaarit tuossa iässä, muistavat harjoitella suremista viikon ja tutustuvat siihen miten pitää surra ja miten lähipiiri suhtautuu heidän reaktioihinsa.

Kyllä nuori suhtautuu kuolemaan hyvinkin luonnollisesti, se vaan on hyvä ahjo harjoitella laumasieluisuutta ja tunteiden käsittelyä.

Teini- ikäinen antaa kaiken tulla kaikella voimalla ja se heille suotakoon, aikuiset on erikseen.

Mun äitini kuoli joitakin vuosia sitten. Lapset oli liki teini-ikäisiä ja mummo oli heille kovin rakas. Olivat surullisia ja itkivät kovasti. Itkettiin yhdessä ja tuntui, että sydän pakahtuu.

Mä ja mun mies kuitenkin ajateltiin, että äitini haluaisi meidän muistavan kaikki hyvät ajat ja lähdettiinkin sitten lasten kanssa saman tien ulos syömän mummon muistolle. Siellä sitten juteltiin kuolemasta, mummosta ja siitä, mitä kuolema meidän mielestä on jne. Koko ajan ollaan käsitelty kuolemaa normaalina tapahtumana, joka ei ole paha asia, vaan jotain, mikä on aikanaan edessä meillä kaikilla.

Joka vuosi, mummon kuolinpäivänä, ollaan käyty ulkona syömässä. Lapset muistaa sen päivän ja muistaa mummon. Suru ja kaipaus on edelleenkin olemassa, mutta sen kanssa on eletty koko ajan, ihan tavallista elämää. Vieläkin itkettää, kun kirjoitan tätä, on niin kova ikävä ja sydämeen sattuu. Siellä se on, jossain sydämessä, kipeä kohta, kaipaus joka ei koskaan häviä. Äiti.

Hohhoijaa, juu toki jotkut lapset, kuten teillä surevat rakasta mummua. Monille se vaan on harjoitustilaisuus katsella ja koittaa miltä suru ja ikävä ja menetys tuntuu. Teillä mummulle on tekemällä tehty pyhäinjäännöspäivä joka muistuttaa, ja sekin on ok, mutta ei välttämätöntä, eikö?

Kannattaa ajatella sitäkin mikä on oikeaa ja mikä kitsiä. Meneekö tunteisiin? Miksiköhän?

Hoidan oman isäni hautaa, teen sen mielelläni ja kunnialla mutta miksi, olisin voinut jättää tuon pois ja käydä syömässä että jaksan muistaa. Elämä on raakaa peliä. Kuolemasta vuosi ja isän asiat kesken, haudassa ei muuta kuin luut ja minulla nippu papereita ja juoppo leski vaivoinani. Et voi voi ja tuu tuu kun ihanaa!;)

Oikee tapa on sun tapas? Unohtaa ihminen ja muistot tai muuttaa ne vaan kasaksi luita siellä haudassa.

Ei tuo ole meillä mikään pyhäinjäännöspäivä. Se on meidä tapa muistaa rakasta ihmistä, joka antoi niin paljon, että se ei ikinä unohdu. Mummosta puhutaan meillä ihan normaalisti muistellen. Me asutaan kaukana, joten haudalla käydään vain kerran vuodessa. Kitsiä vai rakkautta?

Mun isäni vie joka vuosi äidin syntymäpäivänä, kuolinpäivänä ja lukuisina muina merkkipäivinä kukkia äidin haudalle. Pyhäinjäännöspäiviä? Vai rakkaista rakkaimman ihmisen muistelua. Ikävää?

Sulle sun isäs voi olla kasa luita haudassa.

Meille mun äitini ja mummo oli ja on edelleen rakas. Juu. Haudassa on kasa luita, mutta sydämessä on kaikki ne muistot. Onko väärin tuntea rakkautta ja kaipuuta kuollutta kohtaan? Eikö voi ikävöidä kuollutta? Eikö saa muistaa?

Joo, hyvä että olette löytäneet oman tapanne. Ja sehän se on se ainoa oikea. En mä ole sanonut ettei olisi muita muistoja kuin kasa luita, mutta tarkoitin että maallinen muistuttaa. Joidenkin täytyy tehdä siitä the päivä. Harmi vaan kun teilläkin lapset sanoo joku päivä, että on omia menoja eikä kerkee mummua muistaan. Tai unohdatte itse..

Sä nyt väännät väkisin meille jotain "the päivää". Ei se sitä ole. Tai on. Mitä väliä? Ei mulla harmita, jos lapset saa omia menoja tai päivä unohtuu. Sekin on ihan normaalia. Meillä mennään sen mukaan miltä tuntuu. Otetaan asiat niin kuin ne tulee. Unohdetaan tai ei. Kaikki käy.

Pääasia mulle kaikessa on, että lapset ei pidä kuolemaa ja surua elämän halvaannuttavana tekijänä, vaan luonnollisena asiana. Ja jo kuolinpäivänä saa nauraa muistoille mummosta tai nauttia hyvästä ruoasta. Ja saa itkeä, jos siltä tuntuu. Unohtaakin saa...