Kun suuri suru kohtaa, kaiken lisäksi harmittaa 2 parhaan ystäväni reaktio asiaan.

Ap, kirkolla on sururyhmä. En tiedä missä asut, mutta ainakin täällä Helsingissä on Vuosaaren kirkossa heti huomenna. Sieltä saa vertaistukea. Uskoisin, että joka paikkakunnalla on tällainen.

Kun oikeasti joutuu järjestämään hautajaisia ja pitämään samalla perheestään huolta ja järjestämään monia asioita jotka seuraavat ihmisen kuolemasta niin ei siinä ole aikaa marttyyrimaisille itkukohtauksille eikä huomionhakemiselle. Elämä koulii.

Tääkin palsta on ollut täynnä noita koiransa takia itsaria suunnittelevia, joten vähän kärsii kuolema inflaation..

Kiva tietää että tää maailma on täynnä " surevia" ihmisiä, joiden sen päivän ilo on lähetellä viestejä ja kieli vyön alla varrota kuka vastaa ja mitä ja kuinka nopeasti. Lisäksi haetaan saikku että keretään miettimään kuka on soittanut vielä uudemman kerran..

Mut niin tyypillistä naisille.

Naurettavaa.

Googleen - apua läheisen kuolemaan- niin löytyy apua. Kirkolta saa apua ja kannattaa pommittaa sitä sairausloman kirjoittanutta lääkäriä, kun ei kerran rupea helpottamaan.

Vierailija kirjoitti:

Ensinäkään kyse ei ole siitä että pitäisi heti siltä istumalta tulla. Aloituksessa sanottin että on kulunut jo viikko. Itse sanoisin, "tänään en valitettavasti pääse mutta sopisiko jokin muu päivä. Ylihuomenna saan autonkin niin voisin tulla jos vain jaksat." Hakisin kukkia vaikka tai veisin ruokaa. Surevalle kun ei ruoka tahdo maistua eikä ole voimaa valmistaakkaan ruokaa. Äitini mies kuoli. Olin hänen luonaan pari päivää. Ihanaa oli huomata miten ihmiset toivat kukkia, toiset ovelle ja antoivat hakauksen. Ihan ne lähimmät tulivat sisälle, istuivat alas..puolikin tuntia teki äidille hyvää ja kertoikin miten ihania ystäviä hänellä on. Moni ystävä sanoi että äitini suru on heilläkin mielen päällä ja nyt tarvitaan kaikkien tukea. Sitä on lähimmäisen rakkaus. Hyi miten itsekkäitä olette!!

Juuri näin.

Jos haluaa surustaan kovasti puhua on parempi hakea ihan ammattiapua. Vaikka ystäviäni kuuntelenkin niin en silti jaksaisi kovin montaa kertaa surusta puhua. Se on itselleni aihe mistä en halua puhua. Tulee liian lähelle. Ei ystäviltä nyt ihan kaikkea voi vaatia. Heilläkin on omat kipupisteensä.

Ylipäätään nyt vanhemmiten kun on tullut jo koettua niin paljon, mieluummin vältän ikävien asioiden puhumista ja puimista. Siitä tulee niin ahdistunut ja väsynyt olo enkä jaksa sellaista. 

Viimeksi kun kaveri soitti ja halusi puhua vaikeuksistaan, olin tunnin puhelun jälkeen niin uupunut, että ihan oksetti. Nyt en puhu sen ihmisen kanssa kyllä ainakaan puoleen vuoteen. 

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa surustaan kovasti puhua on parempi hakea ihan ammattiapua. Vaikka ystäviäni kuuntelenkin niin en silti jaksaisi kovin montaa kertaa surusta puhua. Se on itselleni aihe mistä en halua puhua. Tulee liian lähelle. Ei ystäviltä nyt ihan kaikkea voi vaatia. Heilläkin on omat kipupisteensä.

Ylipäätään nyt vanhemmiten kun on tullut jo koettua niin paljon, mieluummin vältän ikävien asioiden puhumista ja puimista. Siitä tulee niin ahdistunut ja väsynyt olo enkä jaksa sellaista. 

Viimeksi kun kaveri soitti ja halusi puhua vaikeuksistaan, olin tunnin puhelun jälkeen niin uupunut, että ihan oksetti. Nyt en puhu sen ihmisen kanssa kyllä ainakaan puoleen vuoteen. 

Kun minulta kuoli eräs perheenjäsen yllättäen, niin en minä halunnut siitä surustani puhua. Enkä siitä kuolleesta perheenjäsenestä. Kaipasin ystäviä siihen, että saan välillä surultani muuta ajateltavaa. Eräs vei minut kävelylenkille ja jutteli niitä näitä, lähinnä työstään ja kesästä jne. Toinen vei minut hampurilaiselle, ja puhui myös ihan muita juttuja. Ne merkitsi minulle hyvin paljon. Tosin nimenomaan pyysin, että saisin muuta ajateltavaa etten velloisi surussa. Onneksi ystäväni ymmärsivät tilanteen, eivätkä kaikki ottaneet etäisyyttä, etten vain puhuisi surusta ja kuormittaisi heitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa surustaan kovasti puhua on parempi hakea ihan ammattiapua. Vaikka ystäviäni kuuntelenkin niin en silti jaksaisi kovin montaa kertaa surusta puhua. Se on itselleni aihe mistä en halua puhua. Tulee liian lähelle. Ei ystäviltä nyt ihan kaikkea voi vaatia. Heilläkin on omat kipupisteensä.

Ylipäätään nyt vanhemmiten kun on tullut jo koettua niin paljon, mieluummin vältän ikävien asioiden puhumista ja puimista. Siitä tulee niin ahdistunut ja väsynyt olo enkä jaksa sellaista. 

Viimeksi kun kaveri soitti ja halusi puhua vaikeuksistaan, olin tunnin puhelun jälkeen niin uupunut, että ihan oksetti. Nyt en puhu sen ihmisen kanssa kyllä ainakaan puoleen vuoteen. 

Kun minulta kuoli eräs perheenjäsen yllättäen, niin en minä halunnut siitä surustani puhua. Enkä siitä kuolleesta perheenjäsenestä. Kaipasin ystäviä siihen, että saan välillä surultani muuta ajateltavaa. Eräs vei minut kävelylenkille ja jutteli niitä näitä, lähinnä työstään ja kesästä jne. Toinen vei minut hampurilaiselle, ja puhui myös ihan muita juttuja. Ne merkitsi minulle hyvin paljon. Tosin nimenomaan pyysin, että saisin muuta ajateltavaa etten velloisi surussa. Onneksi ystäväni ymmärsivät tilanteen, eivätkä kaikki ottaneet etäisyyttä, etten vain puhuisi surusta ja kuormittaisi heitä.

Se on ihan ok, että tehdään jotakin muuta. Tämä mainitsemani kaveri vaan on sellainen, että se kaataa omat murheensa mun niskaani ihan estoitta. Olen joskus siitä sanonutkin sille muttei se ymmärrä, muista tai välitä.  Nyt en vastaa sen soittoihin pitkän aikaan. En kertakaikkiaan jaksa. 

Joo. Kertoo jotakin että pari kertaa lenkille ja hampparille, jottei velloisi surussaan vähän siitä surun kestosta..

Oikeasti on viikkojen projekti järjestää hautajaisia ja vuoden projekti saada kaikki jälkihommat tehtyä. Kaikki asiat muistuttaa jatkuvasti siitä että kuollut on ja kuopattu se läheinen. Ei siitä pääse eroon millään hampuraisravintola reissulla. Pahimmillaan suru on kuukausien päästä.

Kun suru oikeasti iskee ei siinä ihan oikean oikeasti kerkeä miettimään kuka teki ja mitä ja kuka soitti ja kuka ei.. Silloin ei paskaakaan jaksa kiinnostua pitää kirjaa ystävien yhteyden otoista, sitä koittaa selvitä.

Et melko kevyttä teidän hirvittävät surutilat.

Vierailija kirjoitti:

En käsitä kuka haluaa tulla yksin jätetyksi kriisin kohdatessa, jos muuten ollaan läheisiä. Ilot kuuluu läheisille, mutta surut ei? En tiennyt mitä haluat on jälkikäteen muka hyvä puolustus olla tukematta. Kun ei se nyt ole niin vaikeaa kysyä.

Tämä AP nyt on sellainen mankuja että ravaisi kaikki tuttavat läpi ulisemassa kuukausitolkulla vaikka kultakala kuolisi. Oikein nautti omasta itkemisestään ja haluaa sen vain jatkuvan ikuisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen molempia pyytänyt kylään ja kertonut että olisi tärkeää. Olen ollut kuoleman vuoksi sairaslomalla, ilmeisesti nämä kritisoivat kommentoijat eivät ole todella läheistä ja rakasta ihmistä menettäneet kun noin kommentoivat. Odotin ystäviltäni enemmän, mielestäni ei paljoa vaadi tulla edes hetkeksi. Ap

Mulla on mennyt isä, täti, mummu ja pappa vuoden aikana, enkä silti ole tuollainen. Minusta vaikutat kamalalta ihmiseltä.

Odotit ystäviltäsi enemmän...? Yööh..

Mut se johtuu siitä että olet narsisti,et kykene empatiaan etkä kiintymään toiseen ihmiseen,siksi kenenkään kuolemakaan ei satuta sinua

Aloin oikein muistelee kaverin pikkusiskon kuoleman aikaisia tapahtumia. Lainattiin koiraammeki kaverille muutaman kerran kun hän meni mökille. Ilmeisesti se toi hänelle erittäin suurta lohtua ku sai halata meidän jättiläiset ja kertoa sille murheensa.

Mun mielestä kaikille on tullut selväksi ettet sä halua kertoa kellekään eikä sulle tarvi kertoa. Okei hyväksytään tämä, mutta jos muilla on erilaisia suhteita ni et sä ole mikään kertoo et se on väärin.

Asiat tunteva kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En käsitä kuka haluaa tulla yksin jätetyksi kriisin kohdatessa, jos muuten ollaan läheisiä. Ilot kuuluu läheisille, mutta surut ei? En tiennyt mitä haluat on jälkikäteen muka hyvä puolustus olla tukematta. Kun ei se nyt ole niin vaikeaa kysyä.

Tämä AP nyt on sellainen mankuja että ravaisi kaikki tuttavat läpi ulisemassa kuukausitolkulla vaikka kultakala kuolisi. Oikein nautti omasta itkemisestään ja haluaa sen vain jatkuvan ikuisesti.

Mikä ihme ap:ssa sinua nyppii, kun täällä häntä haukut ja noin ilkeästi puhut. Ymmärtääkseni ap ei ole tehnyt sinulle mitään pahaa. Kannattaisi ehkä miettiä nyt vielä uudemman kerran, että millaisia sanoja kannattaa kirjoittaa ihmiselle, joka suree.

Vierailija kirjoitti:

Niin, äitini keskittyi omaan suruunsa ja siihen että kaikki huomaavat hänet. Hautajaisissakin makasi sängyllä keskellä huonetta jotta kaikki huomaavat hänet, surevan lesken.

Itse olin niin poikki hautajaisjärjestelyistä ja surusta ihan arjen keskellä, että meinasin oksentaa kun passasin hautajaisväelle kahvia, mutta ketä kiinnosti, kun osaava marttyyri makasi sängyllä poraamassa.

Onnea näille osaaville sureville joilla on pokkaa ja taitoa

Hetkonen...sinähän tässä olet se huomiohuora. Miten sinun surusi on ollu niin kaameaa ja silti sinä arjen sankari jaksoit kaiken keskellä puurtaa kaiken yksin omin pikkukätösin - kehukaa minua miten hyvä surija olen!

Joko olet persoonallisuushäiriöinen narsisti, joka nauttii siitä, että saa hämmentää pakkaa aiheella, joka herättää empatian kaikissa normaaleissa (oman puolison kuolema).

Tai olet todellisuudessa itse huomionhakuinen persoonallisuus, joka vihaa kaikkien muiden muka saamaa huomiota. Tulkitset kaikki normaalit tilanteet, kuten puolison kuolema, siitä seurannut suru ja viestittely läheisille, äärimmäisen kieroutuneesti, koska kukaan ei kiinnittänyt sinun "paljon" suurempaan suruusi tarpeeksi huomiota (niiiiin monta ei niin emotiaalisesti läheistä ihmistä kuoli vuoden sisään).

Tai sitten olet äitisi ja huomiohakuisen veljesi traumatisoima ihmisraunio, joka ei tunnista enää normaaleja tunteita, normaaleja tunnereaktioita, vaan projisoit kaikki surijat äitiisi ja veljeesi. Näet ympärilläsi pelkkiä äitejäsi ja veljiäsi, jotka ratsastavat huomiolla. Et erota enää sairasta käyttäytymistä normaalista. Et normaaleja ihmisiä niiltä sairailta perheenjäseniltäsi.

Mikä tahansa nuista oletkaan, olet avun tarpeessa. Kipeästi. Ihan sama, miksi vastailet täällä ihmisille, miten vastailet, niin sinulla ei ole mitään oikeutta olla kusipää muille. Vaikka olisi ollut miten traumaattinen lapsuus ja vaikka mitä. Hae apua, tai pysy poissa ihmisten parista.

T. Ulkopuolinen tarkkailija, joka ei voinut enää sietää paskamaista käytöstäsi palstalla

Vierailija kirjoitti:

Sanonta "vaikeuksien keskellä huomaat ketkä todelliset ystävät ovat" pitää paikkansa

Kyllä se näin taitaa olla. Kun molemmat vanhempani kuolivat, vetäydyin sosiaalisuutta vaativista vapaa-ajan kuvioista joksikin aikaa. Kävin töissä kumminkin. Myöhemmin, kun jaksoin ja halusin ottaa yhteyttä ihmisiin, eräs ystäväksi luulemani listasi puhelun aikana ehdot ystävyyden jatkumiselle - että vaikka eivät kuulemma ole suuttuneita, niin hyvitykseksi minun pitäisi jatkossa olla aktiivisempi osapuoli yhteydenotoissa.

Vasta paljon myöhemmin tajusin, että tosiaan, yleensähän sitä myös sanotaan otan osaa tai jotain vastaavaa. 

VoimaLissu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, äitini keskittyi omaan suruunsa ja siihen että kaikki huomaavat hänet. Hautajaisissakin makasi sängyllä keskellä huonetta jotta kaikki huomaavat hänet, surevan lesken.

Itse olin niin poikki hautajaisjärjestelyistä ja surusta ihan arjen keskellä, että meinasin oksentaa kun passasin hautajaisväelle kahvia, mutta ketä kiinnosti, kun osaava marttyyri makasi sängyllä poraamassa.

Onnea näille osaaville sureville joilla on pokkaa ja taitoa

Hetkonen...sinähän tässä olet se huomiohuora. Miten sinun surusi on ollu niin kaameaa ja silti sinä arjen sankari jaksoit kaiken keskellä puurtaa kaiken yksin omin pikkukätösin - kehukaa minua miten hyvä surija olen!

Joko olet persoonallisuushäiriöinen narsisti, joka nauttii siitä, että saa hämmentää pakkaa aiheella, joka herättää empatian kaikissa normaaleissa (oman puolison kuolema).

Tai olet todellisuudessa itse huomionhakuinen persoonallisuus, joka vihaa kaikkien muiden muka saamaa huomiota. Tulkitset kaikki normaalit tilanteet, kuten puolison kuolema, siitä seurannut suru ja viestittely läheisille, äärimmäisen kieroutuneesti, koska kukaan ei kiinnittänyt sinun "paljon" suurempaan suruusi tarpeeksi huomiota (niiiiin monta ei niin emotiaalisesti läheistä ihmistä kuoli vuoden sisään).

Tai sitten olet äitisi ja huomiohakuisen veljesi traumatisoima ihmisraunio, joka ei tunnista enää normaaleja tunteita, normaaleja tunnereaktioita, vaan projisoit kaikki surijat äitiisi ja veljeesi. Näet ympärilläsi pelkkiä äitejäsi ja veljiäsi, jotka ratsastavat huomiolla. Et erota enää sairasta käyttäytymistä normaalista. Et normaaleja ihmisiä niiltä sairailta perheenjäseniltäsi.

Mikä tahansa nuista oletkaan, olet avun tarpeessa. Kipeästi. Ihan sama, miksi vastailet täällä ihmisille, miten vastailet, niin sinulla ei ole mitään oikeutta olla kusipää muille. Vaikka olisi ollut miten traumaattinen lapsuus ja vaikka mitä. Hae apua, tai pysy poissa ihmisten parista.

T. Ulkopuolinen tarkkailija, joka ei voinut enää sietää paskamaista käytöstäsi palstalla

Niin. Onhan se täysin normaalia lähetellä viestejä tutuille ja tuntemattomille omasta tilanteestaan, olla hirveän surullinen ja oikein piehtaroida surussa ( moni täällä käyttänyt) käydä hampurilaisella, hakea viikko saikkua ja keskittyä siihen, kuka vastaa ja soittaa, kuka lähettää kukkia ja kuka surusanoman ja pitää kirjaa. Lisäksi täälläkin tullut ilmi, että sotasuunnitelma on valmiina, kenelle ollaan avuksi ja kenelle ei kun heillä itsellä tulee tilanne vastaan.

On joo täysin normaalia, ämmiltä.

Ikävä kyllä en tunne ketään, kuka olisi siinä arjessaan menetyksen keskellä pystynyt täysin menemään itseensä ja omaan suruunsa. Ihmisillä on siinä muitakin ihmisiä joita pitää ajatella.

Jos olisin ajatellut kuten moni täällä tai äitini, joka ajatteli nyt olevan tilaisuus saada kaikki säälimään itseään ja huomion itseeni, olisi hommat jääneet hoitamatta.

Ikävä kyllä, äitini on edelleen yksin, ei kukaan jaksanut häntä vaikka hän kuinka koitti. Ei kukaan jaksa vatvoa hänen ongelmiaan, se ei vaan mene niin.

Yleensä kun suvusta menee joku, on se mennyt tärkeä monelle ihmiselle ja täytyy muistaa että muutkin suree, et vain sinä. Ja ystävät eivät ole mikään likasäiliö joihin mahtuu pelkkää negatiivista energiaa loputtomasti.

Kuka lie ap.lla esim kuollut mutta ikävä kyllä harva edes niistä, jotka joutuvat jälkipuinteihin, saavat viikkojen saikkua asian takia.

Realismia nyt vähän.

Kauhean ikävää, mutta toki kuuntelen jos joku haluaa puhua, mutta en onneksi tunne ketään joka haluasi minun ajelevan hänen surunsa takia 40 min bussilla tai joka pitäisi kirjaa siitä olenko soittanut.. Ja ikävä kyllä porukkaa on kuollut paljon, ihan meidän koko porukalta, joten kaikki ymmärtää että ei tässä ketään valjasteta kenenkään surusaaviksi.

Jos joku nuori ihminen nyt harjoittelusurussaan tulisi poraamaan että hänellä on niin raskasta kun mummu kuoli, niin lohduttaisin ja ottaisin osaa, mutta ikävä kyllä ei multa siihen kauheasti sääliä irtoaisi jos hän kertoisi " piehtaroivansa" surussa ja olevansa asian takia saikulla viikon.

Ikävä kyllä näin.

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa surustaan kovasti puhua on parempi hakea ihan ammattiapua. Vaikka ystäviäni kuuntelenkin niin en silti jaksaisi kovin montaa kertaa surusta puhua. Se on itselleni aihe mistä en halua puhua. Tulee liian lähelle. Ei ystäviltä nyt ihan kaikkea voi vaatia. Heilläkin on omat kipupisteensä.

Ylipäätään nyt vanhemmiten kun on tullut jo koettua niin paljon, mieluummin vältän ikävien asioiden puhumista ja puimista. Siitä tulee niin ahdistunut ja väsynyt olo enkä jaksa sellaista. 

Viimeksi kun kaveri soitti ja halusi puhua vaikeuksistaan, olin tunnin puhelun jälkeen niin uupunut, että ihan oksetti. Nyt en puhu sen ihmisen kanssa kyllä ainakaan puoleen vuoteen. 

Ne tunteet kannattaa kohdata ja puida läpi. Et pääse pakenemaan surua ja ahdistusta, vaan ne seuraa aina mukana ja lopulta padotut tunteet vaikuttavat sinun jokapäiväiseen elämääsi ja ihmissuhteisiisi. Kuten on jo vaikuttanut. Alat käyttäytyä tavalla tai toisella sairaalla tavalla, sillä pääsi alkaa kehittämään pakonomaisia pakokeinoja sellaisille jutuille, jotka sinun pitäisi käsitellä. Esim. ylensyönti ja työnarkomania ovat esimerkkejä pakokeinoista.

Surussa ja ahdistuksessa ei ole mitään pahaa. Ne ovat normaaleja tunteita siinä missä ilo ja rakkauskin. Ymmärrän, että olet sitä ikäpolvea, jotka ovat oppineet siihen, että tunteet padotaan ja ikävät asiat työnnetään taka-alalle. Mutta olen nähnyt monta keski-ikäistä, jotka ovat yrittäneet paeta vaikeita asioita käsittelemisen sijaan ja ovat tätä nykyä alkoholisteja. Eräskin henkilö suree alitajuisesti edelleen yli 30 vuotta sitten kuollutta vaimoaan, on menettänyt elämänhalunsa ja juo itseään hengiltä. Pakeni koko tämän ajan, kunnes vanhemmiten puolustusreaktiot sortuvat ikääntymisen aiheuttamien mm. fyysisten muutosten takia (hän pakeni ennen työhön, enää ei kykene koska kroppa rikki). Jos tämä henkilö olisi käsitellyt vaimonsa kuoleman 30-vuotta sitten, hän ei eläisi enää siinä menettämisen tuskassa ja olisi elänyt hyvin erinäköisen elämän. Seesteisemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa surustaan kovasti puhua on parempi hakea ihan ammattiapua. Vaikka ystäviäni kuuntelenkin niin en silti jaksaisi kovin montaa kertaa surusta puhua. Se on itselleni aihe mistä en halua puhua. Tulee liian lähelle. Ei ystäviltä nyt ihan kaikkea voi vaatia. Heilläkin on omat kipupisteensä.

Ylipäätään nyt vanhemmiten kun on tullut jo koettua niin paljon, mieluummin vältän ikävien asioiden puhumista ja puimista. Siitä tulee niin ahdistunut ja väsynyt olo enkä jaksa sellaista. 

Viimeksi kun kaveri soitti ja halusi puhua vaikeuksistaan, olin tunnin puhelun jälkeen niin uupunut, että ihan oksetti. Nyt en puhu sen ihmisen kanssa kyllä ainakaan puoleen vuoteen. 

Ne tunteet kannattaa kohdata ja puida läpi. Et pääse pakenemaan surua ja ahdistusta, vaan ne seuraa aina mukana ja lopulta padotut tunteet vaikuttavat sinun jokapäiväiseen elämääsi ja ihmissuhteisiisi. Kuten on jo vaikuttanut. Alat käyttäytyä tavalla tai toisella sairaalla tavalla, sillä pääsi alkaa kehittämään pakonomaisia pakokeinoja sellaisille jutuille, jotka sinun pitäisi käsitellä. Esim. ylensyönti ja työnarkomania ovat esimerkkejä pakokeinoista.

Surussa ja ahdistuksessa ei ole mitään pahaa. Ne ovat normaaleja tunteita siinä missä ilo ja rakkauskin. Ymmärrän, että olet sitä ikäpolvea, jotka ovat oppineet siihen, että tunteet padotaan ja ikävät asiat työnnetään taka-alalle. Mutta olen nähnyt monta keski-ikäistä, jotka ovat yrittäneet paeta vaikeita asioita käsittelemisen sijaan ja ovat tätä nykyä alkoholisteja. Eräskin henkilö suree alitajuisesti edelleen yli 30 vuotta sitten kuollutta vaimoaan, on menettänyt elämänhalunsa ja juo itseään hengiltä. Pakeni koko tämän ajan, kunnes vanhemmiten puolustusreaktiot sortuvat ikääntymisen aiheuttamien mm. fyysisten muutosten takia (hän pakeni ennen työhön, enää ei kykene koska kroppa rikki). Jos tämä henkilö olisi käsitellyt vaimonsa kuoleman 30-vuotta sitten, hän ei eläisi enää siinä menettämisen tuskassa ja olisi elänyt hyvin erinäköisen elämän. Seesteisemmän.

Ja. Paskat!!!!:D

Se että alitajuisesti suree ja se että käyttää kaikkea vitun mahdollista syynä paskalle käyttäytymiselleen ja alkoholin käytölleen on hieman eri asioita!

Missä ihmeen mikä mikä- maassa te elätte?

Aina aina aina löytyy tuhat syytä varsinkin viinan vetämiselle! Ihmiset on mestareita keksimään syitä ja edellytyksiä omasta elämästään, menneisyydestään ja lapsuudestaan.

Ja tietty pöljimmät uskovat ja vielä säälivät näitä luusereita.

Vierailija kirjoitti:

VoimaLissu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, äitini keskittyi omaan suruunsa ja siihen että kaikki huomaavat hänet. Hautajaisissakin makasi sängyllä keskellä huonetta jotta kaikki huomaavat hänet, surevan lesken.

Itse olin niin poikki hautajaisjärjestelyistä ja surusta ihan arjen keskellä, että meinasin oksentaa kun passasin hautajaisväelle kahvia, mutta ketä kiinnosti, kun osaava marttyyri makasi sängyllä poraamassa.

Onnea näille osaaville sureville joilla on pokkaa ja taitoa

Hetkonen...sinähän tässä olet se huomiohuora. Miten sinun surusi on ollu niin kaameaa ja silti sinä arjen sankari jaksoit kaiken keskellä puurtaa kaiken yksin omin pikkukätösin - kehukaa minua miten hyvä surija olen!

Joko olet persoonallisuushäiriöinen narsisti, joka nauttii siitä, että saa hämmentää pakkaa aiheella, joka herättää empatian kaikissa normaaleissa (oman puolison kuolema).

Tai olet todellisuudessa itse huomionhakuinen persoonallisuus, joka vihaa kaikkien muiden muka saamaa huomiota. Tulkitset kaikki normaalit tilanteet, kuten puolison kuolema, siitä seurannut suru ja viestittely läheisille, äärimmäisen kieroutuneesti, koska kukaan ei kiinnittänyt sinun "paljon" suurempaan suruusi tarpeeksi huomiota (niiiiin monta ei niin emotiaalisesti läheistä ihmistä kuoli vuoden sisään).

Tai sitten olet äitisi ja huomiohakuisen veljesi traumatisoima ihmisraunio, joka ei tunnista enää normaaleja tunteita, normaaleja tunnereaktioita, vaan projisoit kaikki surijat äitiisi ja veljeesi. Näet ympärilläsi pelkkiä äitejäsi ja veljiäsi, jotka ratsastavat huomiolla. Et erota enää sairasta käyttäytymistä normaalista. Et normaaleja ihmisiä niiltä sairailta perheenjäseniltäsi.

Mikä tahansa nuista oletkaan, olet avun tarpeessa. Kipeästi. Ihan sama, miksi vastailet täällä ihmisille, miten vastailet, niin sinulla ei ole mitään oikeutta olla kusipää muille. Vaikka olisi ollut miten traumaattinen lapsuus ja vaikka mitä. Hae apua, tai pysy poissa ihmisten parista.

T. Ulkopuolinen tarkkailija, joka ei voinut enää sietää paskamaista käytöstäsi palstalla

Niin. Onhan se täysin normaalia lähetellä viestejä tutuille ja tuntemattomille omasta tilanteestaan, olla hirveän surullinen ja oikein piehtaroida surussa ( moni täällä käyttänyt) käydä hampurilaisella, hakea viikko saikkua ja keskittyä siihen, kuka vastaa ja soittaa, kuka lähettää kukkia ja kuka surusanoman ja pitää kirjaa. Lisäksi täälläkin tullut ilmi, että sotasuunnitelma on valmiina, kenelle ollaan avuksi ja kenelle ei kun heillä itsellä tulee tilanne vastaan.

On joo täysin normaalia, ämmiltä.

Ikävä kyllä en tunne ketään, kuka olisi siinä arjessaan menetyksen keskellä pystynyt täysin menemään itseensä ja omaan suruunsa. Ihmisillä on siinä muitakin ihmisiä joita pitää ajatella.

Jos olisin ajatellut kuten moni täällä tai äitini, joka ajatteli nyt olevan tilaisuus saada kaikki säälimään itseään ja huomion itseeni, olisi hommat jääneet hoitamatta.

Ikävä kyllä, äitini on edelleen yksin, ei kukaan jaksanut häntä vaikka hän kuinka koitti. Ei kukaan jaksa vatvoa hänen ongelmiaan, se ei vaan mene niin.

Yleensä kun suvusta menee joku, on se mennyt tärkeä monelle ihmiselle ja täytyy muistaa että muutkin suree, et vain sinä. Ja ystävät eivät ole mikään likasäiliö joihin mahtuu pelkkää negatiivista energiaa loputtomasti.

Kuka lie ap.lla esim kuollut mutta ikävä kyllä harva edes niistä, jotka joutuvat jälkipuinteihin, saavat viikkojen saikkua asian takia.

Realismia nyt vähän.

Kauhean ikävää, mutta toki kuuntelen jos joku haluaa puhua, mutta en onneksi tunne ketään joka haluasi minun ajelevan hänen surunsa takia 40 min bussilla tai joka pitäisi kirjaa siitä olenko soittanut.. Ja ikävä kyllä porukkaa on kuollut paljon, ihan meidän koko porukalta, joten kaikki ymmärtää että ei tässä ketään valjasteta kenenkään surusaaviksi.

Jos joku nuori ihminen nyt harjoittelusurussaan tulisi poraamaan että hänellä on niin raskasta kun mummu kuoli, niin lohduttaisin ja ottaisin osaa, mutta ikävä kyllä ei multa siihen kauheasti sääliä irtoaisi jos hän kertoisi " piehtaroivansa" surussa ja olevansa asian takia saikulla viikon.

Ikävä kyllä näin.

Sinä keksit nämä tilanteet omasta päästäsi. Kukaan täällä ei ole lähetellyt viestejä kaikille tutuille ja puolituntemattomille ja oikein piehtaroinut surussa. Jos sinun äitisi ja veljesi ovat tällaisia, niin muut eivät ole. Ymmärrätkö? Se että suree oman miehensä kuolemaa täysin normaalilla tavalla ei ole surussa piehtaroimista ja viestien lähettelyä koko maailmalle. Kaikki nämä täysin övereiksi viedyt esimerkkisi olet sinä keksinyt. Sinä, omassa sairaassa päässäsi. Ne kaikki ovat sinun sairaan mielikuvituksesi tuotetta. Sinä haet huomiota, vaikka syytät siitä muita. Sinä oikein huudat huomiota näillä sinun kieroutuneilla viesteilläsi. Ja sillä, että jankkaat näitä kieroutuneita tarinoitasi rikkinäisen levyn tapaan jo varmaan kymmenen sivun verran. Sinä olet hyvin sairas ihminen. Lopeta, tai häivy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei vaan osaa. Kun mieheni kuoli, osa ns. ystävistäni katosi kuin tuhka tuuleen. Olen ajatellut nyt että se on heidän valintansa. Eipähän tarvitse odottaa tukea täältäpäin jos itse joutuvat vastaavaan tilanteeseen. Varsinkin kun yksi heistä oli yhteiselle ystävälleni sanonut että surussa rypeminen on täysin turhaa ja elämässä pitää mennä eteenpäin. Sivusta on niin helppo huudella.

Jep, surun keskellä on parasta laatia hyvä sotasuunnitelma.

En tiedä mitä tarkoitit mutta mieheni kuolemasta on yli kaksi vuotta joten pahin suru on ohi ja nyt totuttelen vaan elämään näin. Paljon olen asiaa pohtinut koska ystäväni olen kuitenkin tuntenyt yli 30 vuotta. Että näinkö vähän he musta välittivät vai eivätkö vain halua tai osaa ajatella millaista tämä on. Kun tämä ei ole mikään suru joka vaan surraan pois. Ei, surun kanssa oppii elämään mutta todella muuttuneena ihmisenä.

Kyllä se on "vain" suru joka surraan pois, toki on aika rypeä surussa, se on sinun surusi.

Minä annoin itselleni vuoden aikaa surra kun mieheni kuoli, tosin arjesta ja teini-ikäisten lastenkin surusta oli pidettävä huoli. Annostelin surua ystävilleni, usein lopetin puhelun kiitokseen siitä että kuuntelit märinääni, kyllä tästä eteenpäin mennään en ole maailman ensimmäinen leski, kaikki liitot päättyy jonkun kyyneliin jne.

Ai niin ei se vuosi surua riittänyt, mutta silloin viisaat höpöttivät kirjoissa niin. Vielä 16v myöhemmin tulee itku kun tytär odottaa esikoista, jolla ei tule olemaan pappaa, varavaari vaan. Suurimmaksi osaksi suru on surtu, jäljellä on kauniit muistot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa surustaan kovasti puhua on parempi hakea ihan ammattiapua. Vaikka ystäviäni kuuntelenkin niin en silti jaksaisi kovin montaa kertaa surusta puhua. Se on itselleni aihe mistä en halua puhua. Tulee liian lähelle. Ei ystäviltä nyt ihan kaikkea voi vaatia. Heilläkin on omat kipupisteensä.

Ylipäätään nyt vanhemmiten kun on tullut jo koettua niin paljon, mieluummin vältän ikävien asioiden puhumista ja puimista. Siitä tulee niin ahdistunut ja väsynyt olo enkä jaksa sellaista. 

Viimeksi kun kaveri soitti ja halusi puhua vaikeuksistaan, olin tunnin puhelun jälkeen niin uupunut, että ihan oksetti. Nyt en puhu sen ihmisen kanssa kyllä ainakaan puoleen vuoteen. 

Ne tunteet kannattaa kohdata ja puida läpi. Et pääse pakenemaan surua ja ahdistusta, vaan ne seuraa aina mukana ja lopulta padotut tunteet vaikuttavat sinun jokapäiväiseen elämääsi ja ihmissuhteisiisi. Kuten on jo vaikuttanut. Alat käyttäytyä tavalla tai toisella sairaalla tavalla, sillä pääsi alkaa kehittämään pakonomaisia pakokeinoja sellaisille jutuille, jotka sinun pitäisi käsitellä. Esim. ylensyönti ja työnarkomania ovat esimerkkejä pakokeinoista.

Surussa ja ahdistuksessa ei ole mitään pahaa. Ne ovat normaaleja tunteita siinä missä ilo ja rakkauskin. Ymmärrän, että olet sitä ikäpolvea, jotka ovat oppineet siihen, että tunteet padotaan ja ikävät asiat työnnetään taka-alalle. Mutta olen nähnyt monta keski-ikäistä, jotka ovat yrittäneet paeta vaikeita asioita käsittelemisen sijaan ja ovat tätä nykyä alkoholisteja. Eräskin henkilö suree alitajuisesti edelleen yli 30 vuotta sitten kuollutta vaimoaan, on menettänyt elämänhalunsa ja juo itseään hengiltä. Pakeni koko tämän ajan, kunnes vanhemmiten puolustusreaktiot sortuvat ikääntymisen aiheuttamien mm. fyysisten muutosten takia (hän pakeni ennen työhön, enää ei kykene koska kroppa rikki). Jos tämä henkilö olisi käsitellyt vaimonsa kuoleman 30-vuotta sitten, hän ei eläisi enää siinä menettämisen tuskassa ja olisi elänyt hyvin erinäköisen elämän. Seesteisemmän.

Ja. Paskat!!!!:D

Se että alitajuisesti suree ja se että käyttää kaikkea vitun mahdollista syynä paskalle käyttäytymiselleen ja alkoholin käytölleen on hieman eri asioita!

Missä ihmeen mikä mikä- maassa te elätte?

Aina aina aina löytyy tuhat syytä varsinkin viinan vetämiselle! Ihmiset on mestareita keksimään syitä ja edellytyksiä omasta elämästään, menneisyydestään ja lapsuudestaan.

Ja tietty pöljimmät uskovat ja vielä säälivät näitä luusereita.

Tälle sairaalle huomionhakuiselle ja jankkaajalle ei kannata vastata kenenkään mitään. Hän saa vain juuri sitä, mitä kaipaakin. Sairasta huomiota. Kohta hän taas päätyy puhumaan kamalasta vuodesta, miten menetti vuoden sisään monia ihmisiä, jotka eivät olleet edes kovin läheisiä. Puhuu äidistään ja veljestään. Yrittää hakea näillä kaikilla sympatiapisteitä. Ja seuraavissa viesteissä haukkuu kaikkia muita, etenkin tuota miehensä menettänyttä. Jostain syystä tuo miehensä menettänyt osui tällä henkilöllä tunteisiin ja tuo sairas raukka keksii mitä mielikuvituksellisimpia juonenkäänteitä miehensä menettäneen kirjoituksiin. Hän halveksii muiden surua ja nostaa omansa jalustalle.

Tämä sama levy pyörii täällä vielä kuukaudenkin päästä, ellei tuota huomionhakuista jankkaajaa jätä huomiotta.