Lue keskustelun säännöt.
Kun suuri suru kohtaa, kaiken lisäksi harmittaa 2 parhaan ystäväni reaktio asiaan.
25.04.2017 |
Läheiseni kuoli äkillisesti..minulle erityinen ihminen. Toinen uutisen kuultuaan laittoi useamman viestin, ihana. Kuitenkaan nyt viikko on kulunut eikä ole tullut käymään eikä ottanut yhteyttä. Olisin odottanut edes viestiä, miten voit? Jos käymään ei pääse..ei asu kaukana ja auto käytössä. Toinen ystäväni on soitellut ja laittanut viestiä mutta "mies tarvitsee autoa" en pääsekkään kylään saa surun pintaan. Itse tulisin 40min matkan vaikka bussilla, autolla nopeampi siis. Molemmat tietävät kuinka läheinen olin kuolleen kanssa ja että olen ollut sairaslomalla ja jatkuu vielä. Olen myös yksin, sukuni asuu muualla ja miestä ei ole. Ystävien tuki on siis suuri.
Kommentit (228)
Miksi surua pitää aina verrata? Se on ihan mahdotonta. Toiselle täti on kuin oma äiti ja esimerkiksi isä taas saattaa olla kuin vieras ihminen. Surua on erilaista ja ihmisiä on erilaisia. Tärkeintä olisi ystävän ilmaista jotenkin, että olet tärkeä ja ajatuksissani. Tuo kukkien ja korttien vieminen on kohtelias vanhanaikainen tapa ja mielestäni sitä voi soveltaa tuntemansa ihmisen mukaan. Jotkut haluavat seuraa ja jotkut olla yksin. Nuo ristiriidat siitä mitä ystäviltä voi odottaa syntyvät siitä, mitä itse olisi valmis tekemään toisen puolesta. Aina eivät rakkaudessakaan tunteet kohtaa. Toinen näkee suhteen ehkä tärkeämpänä, kuin toinen. Hyviä tekoja ei kannata tehdä olettaen toisen jäävän velkaa. Siinä häviää varmasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystäväni tietävät minut että en halua olla yksin ja pyysin kylään ihan itse. Kerroin kaipaavani muuta ajateltavaa ja kyläily piristäisi. En ole koskaan ennen kohdannut tälläistä surua. Nämä ystäväni ovat ihan lähimpiä,kuin siskoja. On jaettu kaikki ja esim.erot puitu huolella. Tuntuu tylylle kun eivät edes toista päivää ehdottaneet. En tiedä. Tai oikeastaan tiedän..tiedän sen että jokainen on loppupelissä surunsa ja ongelmiensa kanssa yksin, eikä voi luottaa kuin itseensä. Näillä ystävilläni ei ole tällähetkellä isoja suruja taustalla,tiedän koska olemme tiiviisti yhteydessä. Tuntuu että olisin valmis antamaan itse enemmän kuin saan. Ap
Vierailija kirjoitti:
Miksi surua pitää aina verrata? Se on ihan mahdotonta. Toiselle täti on kuin oma äiti ja esimerkiksi isä taas saattaa olla kuin vieras ihminen. Surua on erilaista ja ihmisiä on erilaisia. Tärkeintä olisi ystävän ilmaista jotenkin, että olet tärkeä ja ajatuksissani. Tuo kukkien ja korttien vieminen on kohtelias vanhanaikainen tapa ja mielestäni sitä voi soveltaa tuntemansa ihmisen mukaan. Jotkut haluavat seuraa ja jotkut olla yksin. Nuo ristiriidat siitä mitä ystäviltä voi odottaa syntyvät siitä, mitä itse olisi valmis tekemään toisen puolesta. Aina eivät rakkaudessakaan tunteet kohtaa. Toinen näkee suhteen ehkä tärkeämpänä, kuin toinen. Hyviä tekoja ei kannata tehdä olettaen toisen jäävän velkaa. Siinä häviää varmasti.
Ei sitä pitäisi verrata. Eikä sitä oikeasti voi verrata. Mutta jotkut ihmiset ajattelevat asiat aina omasta näkökulmastaan vain, he olettavat, että muiden pitäisi kokea asiat samoin kuin he itse kokevat. Ja jos joku muu kokee erilailla, niin sitä ei kyetä ymmärtämään, koska "itsehän en itkenyt tätini kuolemaa".
Onko teillä joku kilpailu meneillään? "minä menin heti töihin" "kesken puhelun jo juoksin töihin" "en ollut päivääkään sairaslomalla" ihmiset on erilaisia, toiset tarvii sitä sairaslomaa kun menettää läheisen. Se että et pidä sairaslomaa ja juokset heti töihin ei tee sinusta yhtään parempaa ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheiseni kuoli äkillisesti..minulle erityinen ihminen. Toinen uutisen kuultuaan laittoi useamman viestin, ihana. Kuitenkaan nyt viikko on kulunut eikä ole tullut käymään eikä ottanut yhteyttä. Olisin odottanut edes viestiä, miten voit? Jos käymään ei pääse..ei asu kaukana ja auto käytössä. Toinen ystäväni on soitellut ja laittanut viestiä mutta "mies tarvitsee autoa" en pääsekkään kylään saa surun pintaan. Itse tulisin 40min matkan vaikka bussilla, autolla nopeampi siis. Molemmat tietävät kuinka läheinen olin kuolleen kanssa ja että olen ollut sairaslomalla ja jatkuu vielä. Olen myös yksin, sukuni asuu muualla ja miestä ei ole. Ystävien tuki on siis suuri.
Turhaan syyttelet ystäviäsi. Suuri osa ihmisistä haluaa surra rauhassa ja ehkä ystäväsi haluavat antaa sinulle rauhan surra. Tai eivät jaksa/osaa lohduttaa ja ottaa osaa suruusi muuten kuin viesteillä. Se on ihan normaalia. Kaikki ei jaksa toisten surua.
Ystävilläsi voi olla omat vastoinkäymisensä, jolloin voimia ei riitä toisten suruihin/ongelmiin enempää kuin ne viestit.
Viikko on lyhyt aika. Sulle se voi olla pitkä, jos kotona makaat ja ryvet surussasi. Parhaiten suru tasaantuu elämällä. Ihan normaali, arkipäiväinen elämä auttaa. Sairaslomat vain pidentää surua ja saattaa johtaa masennukseen ja oman elämän halvaantumiseen. Eiköhän sun edesmennyt läheisesi haluaisi sinun jatkavan elämääsi ihan normaalisti - ja muistavan kaiken mukavan...
Otan osaa suruusi.
On ammatteja, joissa se sairausloma on välttämätön. Esimerkiksi psykoterapeutti ei saa mennä töihin, jos on itse ihan shokissa perheenjäsenensä yllättävästä kuolemasta. Opettaja ei saa mennä vollottamaan lasten eteen, jos ei kykene sitä itkuaan estämään. Neurokirurgi ei voi mennä töihin, jos on järkytyksen ja surun takia ihan muissa ajatuksissa eikä pysty siksi täysillä keskittymään leikkaukseen.
Opettajana sain lomaa äidin hautajaispäiväksi. Muuhun olisi pitänyt hakea lääkärintodistus tai anoa palkatota vapaata.
Luulisin, että palkallista vapaata ei olisi tullut. Eikä varmaan virkavapaatakaan.
Joten töissä kävin ja siinä sivussa hoidin hautajaisjärjestelyt yms. Jälkikäteen oon aatellu, että oli ihan hyvä pitää kiinni arkirutiineista. Sureminen alkoi vasta myöhemmin, muutama viikko hautajaisten jälkeen alkoi raskas vaihe, joka kesti aika pitkään. Mutta ei se ollut jatkuvaa ja totaalista piehtarointia vaan enemmänkin luopumista ja oman lapsuuden ja vanhempi-lapsi -suhteen pohtimista ja tutkimista kävelyretkillä ja hiljaisina hetkinä.
Itse en olisi missään nimessä halunnut ketään muita näihin pohdintoihini. Välillä joku kysyi jaksamista ni ja vastasin, että ihan ok. Olisi ollut vaikea selittää kenellekään kun yritin itsekin ymmärtää.
Ehkäpä omien kokemusteni vuoksi olen pikemminkin tilaa tarjoava ystävä, joka antaa tilaa ja ymmärtää jos joku haluaa ottaa etäisyyttä. Toki osaan kuunnella, mutta ympärilläni näyttää olevan samankaltaisia ihmisiä. Eikä kukaan ole kylmä tai empatiakyvytön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En edes ole pysynyt mukana laskuissa, montako läheistä ja tuttavaa olen elämäni aikana menettänyt, mutta paljon heitä on. Aina en ole edes kertonut kenellekään, että taas lähti yksi. Joku on saattanut huomata lehdestä kuolinilmoituksen ja esittänyt surunvalittelunsa. Työpaikalla olen muuten havainnut, että surutyötä tekevätkin ovat eriarvoisia. Paikkakunnan syntyperäisten asukkaiden suru näyttää olevan arvokkaampaa kuin muualta tulleen ja kauan paikkakunnalla asuneen.
Vaikein menetys on tähän mennessä ollut veljen äkillinen kuolema sairauskohtaukseen. Silloin tuli kukkakimppuja ja puhelinsoittoja ja muita osanoton ilmauksia runsaasti. Siitä lähtien olen inhonnut sini-valkoisia kukkakimppuja. Onneksi oli hyvä ystävä naapurissa. Hän kuunteli ja tuki. Toisenkinlaiseen kohtaamiseen törmäsin: kun menin kauppaan, niin entinen hyvä koulukaverini luikki piiloon varaston puolelle minut nähdessään. Se sattui yllättävän kipeästi.
Niitä tökeröitä kommentteja edustaa myös seuraava. Serkkuni menetti nuoren aviomiehensä onnettomuudessa ja jäi pienen vauvan kanssa kahden. Muuan vähän vanhempi sukulaismies tokaisi, että nuori nainen, kyllä hän pian uuden löytää. Pöyristyttävää!
Kannattaa vain suoraan sano ystävillesi jos tarvitset tuke :) Itse olen ainakin sitä tyyppiä että en kehtaa tuppautua toisen surun keskelle, itse kun haluan surussa olla vain yksin ja käsitellä itse asia. Avun pyytäminen ei ole ikinä väärin ja en usko että ystäväsi pahuuttaan jättävät huomiotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka surun syvyyttä ei voi sinänsä laskea siitä, mikä on toisen rooli omassa elämässä, niin oman kokemukseni mukaan suruprosessi on jonkin verran erilainen riippuen siitä, onko poismennyt samassa kodissa asunut perheenjäsen vai joku muu läheinen. Kun joku toisessa kodissa asunut läheinen kuolee, arki jatkuu sinänsä pääpiirteittäin samanlaisena - kun taas esimerkiksi puolison kuolema laittaa myös arkirutiinit ihan uusiksi. Tästä syystä minulle ei ehkä tulisi mieleen, että kun ystävältä kuolee esimerkiksi joku muualla asuva sukulainen, ystävä tarvitsisi kuitenkin apua ja tukea ihan kotiin asti. Eli saattaisin itsekin tyytyä soittamaan tai kutsumaan vaikka omaan kotiini kahville.
Ei siis sinänsä ole mitään väärää siinä, että jonkun ydinperheen ulkopuolisen kuolema vetää niin huonoon jamaan, että ei pääse sängystä ylös tai kotoa pois. Oman kokemukseni mukaan (minä ja ystäväni) sellainen on vain suht harvinaista, enkä siksi välttämättä tajuaisi, että tilanne on niin huono, ellei ystävä sitä suoraan sanoisi.
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä joku kilpailu meneillään? "minä menin heti töihin" "kesken puhelun jo juoksin töihin" "en ollut päivääkään sairaslomalla" ihmiset on erilaisia, toiset tarvii sitä sairaslomaa kun menettää läheisen. Se että et pidä sairaslomaa ja juokset heti töihin ei tee sinusta yhtään parempaa ihmistä.
Eikä normaalimpaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa vain suoraan sano ystävillesi jos tarvitset tuke :) Itse olen ainakin sitä tyyppiä että en kehtaa tuppautua toisen surun keskelle, itse kun haluan surussa olla vain yksin ja käsitellä itse asia. Avun pyytäminen ei ole ikinä väärin ja en usko että ystäväsi pahuuttaan jättävät huomiotta.
Joskus se sureva saattaa kokea että joku tulee "tueksi" vain velvollisuudesta ja pitkin hampain kun pyydetään, paremmalta saattaisi tuntua jos ystävä(t) edes kerran sanoisivat että sano jos tarvitset seuraa, apua, mitä nyt voisikaan olla, niin itse koen. Se ei ole tuputtamista mutta antaa signaalin että on halukas olemaan avuksi, on se sitten hiljaista läsnäoloa, tiskaamista, kaupassa käyntiä, kuuntelemista, keskustelemista, ihan mitä vain tarvitaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen molempia pyytänyt kylään ja kertonut että olisi tärkeää. Olen ollut kuoleman vuoksi sairaslomalla, ilmeisesti nämä kritisoivat kommentoijat eivät ole todella läheistä ja rakasta ihmistä menettäneet kun noin kommentoivat. Odotin ystäviltäni enemmän, mielestäni ei paljoa vaadi tulla edes hetkeksi. Ap
Mulla on mennyt isä, täti, mummu ja pappa vuoden aikana, enkä silti ole tuollainen. Minusta vaikutat kamalalta ihmiseltä.
Odotit ystäviltäsi enemmän...? Yööh..
Ihmiset tuntevat eri tavoin. On ihmisiä, jotka eivät tunne ollenkaan surua. Ja on ihmisiä jotka tuntevat todella vahvasti surua. Ja kaikkea tuolta väliltä. Jollekin yksi henkilö on voinut olla myös henkisesti läheisempi kuin toiselle isä, täti, mummu ja pappa yhteensä.
Ei ketään pitäisi syyllistää, jos tuntee todella suurta surua. Tosin ei myöskään kannata vaatia läheisiltä kauheasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan hirveitä vastauksia tuossa alussa. Ja enempää en viitsinyt edes lukea. On tää suomikulttuuri sairas. Ei ole oikeita ystäviä nuo.
Äitini kuoli aika yllättäen kymmenen vuotta sitten. Hänen jouduttuaan sairaalaan laitoin ns. parhaalle ystävälleni viestin asiasta. Vastaus viipyi lähes viikon, syyksi kertoi että oli hoitamassa lapsia ja oli ollut niin hektistä. Kyse on ihmisestä joka soitti omista miesjutuistaan tuntien puheluja ja oli todella aktiivinen yhteydenpitäjä.
Äiti kuoli sitten paria viikkoa myöhemmin ja ilmoitin viestillä ja hän taisi laittaa osaanotot. Hänestä ei kuulunut mitään enkä häntä edes kaivannut, sillä minulla riitti ihmisiä jotka soittivat ja joiden kanssa vietin aikaa. Hän sitten soitti ehkä viikkoa myöhemmin ja oli vihainen. Oli kuulemma odottanut yksin kotona valmiina puheluani jos tarvitsen keskustelutukea. hmm.
Pakko sanoa, että kun hän sairastui syöpään muutamia vuosia myöhemmin päätin, että olen tukena, mutta omilla ehdoillani. En rupea pyörittämään mitä 24/7 terapialinjaa hänelle. Se oli hyvä päätös ja minusta ystävyytemme tasapainoittui sen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheiseni kuoli äkillisesti..minulle erityinen ihminen. Toinen uutisen kuultuaan laittoi useamman viestin, ihana. Kuitenkaan nyt viikko on kulunut eikä ole tullut käymään eikä ottanut yhteyttä. Olisin odottanut edes viestiä, miten voit? Jos käymään ei pääse..ei asu kaukana ja auto käytössä. Toinen ystäväni on soitellut ja laittanut viestiä mutta "mies tarvitsee autoa" en pääsekkään kylään saa surun pintaan. Itse tulisin 40min matkan vaikka bussilla, autolla nopeampi siis. Molemmat tietävät kuinka läheinen olin kuolleen kanssa ja että olen ollut sairaslomalla ja jatkuu vielä. Olen myös yksin, sukuni asuu muualla ja miestä ei ole. Ystävien tuki on siis suuri.
Turhaan syyttelet ystäviäsi. Suuri osa ihmisistä haluaa surra rauhassa ja ehkä ystäväsi haluavat antaa sinulle rauhan surra. Tai eivät jaksa/osaa lohduttaa ja ottaa osaa suruusi muuten kuin viesteillä. Se on ihan normaalia. Kaikki ei jaksa toisten surua.
Ystävilläsi voi olla omat vastoinkäymisensä, jolloin voimia ei riitä toisten suruihin/ongelmiin enempää kuin ne viestit.
Viikko on lyhyt aika. Sulle se voi olla pitkä, jos kotona makaat ja ryvet surussasi. Parhaiten suru tasaantuu elämällä. Ihan normaali, arkipäiväinen elämä auttaa. Sairaslomat vain pidentää surua ja saattaa johtaa masennukseen ja oman elämän halvaantumiseen. Eiköhän sun edesmennyt läheisesi haluaisi sinun jatkavan elämääsi ihan normaalisti - ja muistavan kaiken mukavan...
Otan osaa suruusi.
On ammatteja, joissa se sairausloma on välttämätön. Esimerkiksi psykoterapeutti ei saa mennä töihin, jos on itse ihan shokissa perheenjäsenensä yllättävästä kuolemasta. Opettaja ei saa mennä vollottamaan lasten eteen, jos ei kykene sitä itkuaan estämään. Neurokirurgi ei voi mennä töihin, jos on järkytyksen ja surun takia ihan muissa ajatuksissa eikä pysty siksi täysillä keskittymään leikkaukseen.
Opettajana sain lomaa äidin hautajaispäiväksi. Muuhun olisi pitänyt hakea lääkärintodistus tai anoa palkatota vapaata.
Luulisin, että palkallista vapaata ei olisi tullut. Eikä varmaan virkavapaatakaan.Joten töissä kävin ja siinä sivussa hoidin hautajaisjärjestelyt yms. Jälkikäteen oon aatellu, että oli ihan hyvä pitää kiinni arkirutiineista. Sureminen alkoi vasta myöhemmin, muutama viikko hautajaisten jälkeen alkoi raskas vaihe, joka kesti aika pitkään. Mutta ei se ollut jatkuvaa ja totaalista piehtarointia vaan enemmänkin luopumista ja oman lapsuuden ja vanhempi-lapsi -suhteen pohtimista ja tutkimista kävelyretkillä ja hiljaisina hetkinä.
Itse en olisi missään nimessä halunnut ketään muita näihin pohdintoihini. Välillä joku kysyi jaksamista ni ja vastasin, että ihan ok. Olisi ollut vaikea selittää kenellekään kun yritin itsekin ymmärtää.
Ehkäpä omien kokemusteni vuoksi olen pikemminkin tilaa tarjoava ystävä, joka antaa tilaa ja ymmärtää jos joku haluaa ottaa etäisyyttä. Toki osaan kuunnella, mutta ympärilläni näyttää olevan samankaltaisia ihmisiä. Eikä kukaan ole kylmä tai empatiakyvytön.
Ei tietenkään ole mitään palkallista virkavapaata. Vaan sairasloma tarvittaessa
Huomionhakujankkaajalle: Ymmärtäisin sanomasi jos puhuttaisiin semmoisesta kun joku ilmoittaa että "mummun tädin serkku oli kuollut, tavattiin joskus lapsena, onpa raskasta" ja sitten siinä piehtaroidaan ja kerjätään sitä sääliä. Mutta, kun oikeasti läheinen ihminen kuolee niin kyllä siitä on ihan normaalia ilmoittaa omalle lähipiirille suhteellisen pian. Eikä sitä ilmoiteta siksi että saa huomiota ja sääliä vaan ihan vaikka siksi että on kiusallista kun kolme vuotta myöhemmin joku kysyy että mitäs äidilles kuuluu ja kerrotkin että no hei se kuoli vuosia sitten.
Vierailija kirjoitti:
Huomionhakujankkaajalle: Ymmärtäisin sanomasi jos puhuttaisiin semmoisesta kun joku ilmoittaa että "mummun tädin serkku oli kuollut, tavattiin joskus lapsena, onpa raskasta" ja sitten siinä piehtaroidaan ja kerjätään sitä sääliä. Mutta, kun oikeasti läheinen ihminen kuolee niin kyllä siitä on ihan normaalia ilmoittaa omalle lähipiirille suhteellisen pian. Eikä sitä ilmoiteta siksi että saa huomiota ja sääliä vaan ihan vaikka siksi että on kiusallista kun kolme vuotta myöhemmin joku kysyy että mitäs äidilles kuuluu ja kerrotkin että no hei se kuoli vuosia sitten.
Lisään tähän vielä yhden syyn, sen, ettei saa kavereilta kylmää katsetta kun ei ole viittinyt soitella tai tulla kylään.
Mietin jo, ilmoitanko huomionhakujankkaajan asiattomaksi ja pyydän bannaamaan, se oli niin loukkaava ja aihe kuitenkin niin kipeä monille. Hatunnosto sille yhdelle, joka ystävällisesti jaksoi asiallisesti vastata sen idioottimaisuuksiin. Tiedät, kuka olet :)
AP ja te muutkin avautuneet, otan osaa suruunne. Olin itsekin joitakin vuosia sitten sairauslomalla, kun ystäväni kuoli tapaturmaisesti alle 30-vuotiaana. Yllätyin siitä itsekin, en ollut tajunnut, miten tärkeä hän minulle oli. Ihmiset on erilaisia ja menetykset on erilaisia - en usko, että olisin reagoinut samoin esim. isäni kuolemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomionhakujankkaajalle: Ymmärtäisin sanomasi jos puhuttaisiin semmoisesta kun joku ilmoittaa että "mummun tädin serkku oli kuollut, tavattiin joskus lapsena, onpa raskasta" ja sitten siinä piehtaroidaan ja kerjätään sitä sääliä. Mutta, kun oikeasti läheinen ihminen kuolee niin kyllä siitä on ihan normaalia ilmoittaa omalle lähipiirille suhteellisen pian. Eikä sitä ilmoiteta siksi että saa huomiota ja sääliä vaan ihan vaikka siksi että on kiusallista kun kolme vuotta myöhemmin joku kysyy että mitäs äidilles kuuluu ja kerrotkin että no hei se kuoli vuosia sitten.
Lisään tähän vielä yhden syyn, sen, ettei saa kavereilta kylmää katsetta kun ei ole viittinyt soitella tai tulla kylään.
Mietin jo, ilmoitanko huomionhakujankkaajan asiattomaksi ja pyydän bannaamaan, se oli niin loukkaava ja aihe kuitenkin niin kipeä monille. Hatunnosto sille yhdelle, joka ystävällisesti jaksoi asiallisesti vastata sen idioottimaisuuksiin. Tiedät, kuka olet :)
AP ja te muutkin avautuneet, otan osaa suruunne. Olin itsekin joitakin vuosia sitten sairauslomalla, kun ystäväni kuoli tapaturmaisesti alle 30-vuotiaana. Yllätyin siitä itsekin, en ollut tajunnut, miten tärkeä hän minulle oli. Ihmiset on erilaisia ja menetykset on erilaisia - en usko, että olisin reagoinut samoin esim. isäni kuolemaan.
Kiitos sinulle tästä viestistä. Tuli hyvä mieli :) . T. se yksi, joka jaksoi vastailla sille huomionhakujankkaajalle.
Saikuttajia näyttää riittävän.. Onhan se helvetin hyvä syy hakea saikkua, harva lääkäri kehtaa kieltäytyä.
Mut vaatii pokkaa käyttää tilanne hyväksi.
Joo ja kyllä, niitä kyselyjä tulee että mitäs vanhemmillesi kuuluu ja voi sanoa, että kuollut on, ei ole tarvetta koko maailmalle sitä siltikään kuuluttaa.
Kyllä noita viestittelijöitä/ soittelijoita riittää, että se ja se on kuollut ja nyyh ja voih. Kyllähän ne on niitä jotka nauttii siitä huomiosta ja tiedostaan ja juoruamisesta ja kätkee sen johonkin voivotteluun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomionhakujankkaajalle: Ymmärtäisin sanomasi jos puhuttaisiin semmoisesta kun joku ilmoittaa että "mummun tädin serkku oli kuollut, tavattiin joskus lapsena, onpa raskasta" ja sitten siinä piehtaroidaan ja kerjätään sitä sääliä. Mutta, kun oikeasti läheinen ihminen kuolee niin kyllä siitä on ihan normaalia ilmoittaa omalle lähipiirille suhteellisen pian. Eikä sitä ilmoiteta siksi että saa huomiota ja sääliä vaan ihan vaikka siksi että on kiusallista kun kolme vuotta myöhemmin joku kysyy että mitäs äidilles kuuluu ja kerrotkin että no hei se kuoli vuosia sitten.
Lisään tähän vielä yhden syyn, sen, ettei saa kavereilta kylmää katsetta kun ei ole viittinyt soitella tai tulla kylään.
Mietin jo, ilmoitanko huomionhakujankkaajan asiattomaksi ja pyydän bannaamaan, se oli niin loukkaava ja aihe kuitenkin niin kipeä monille. Hatunnosto sille yhdelle, joka ystävällisesti jaksoi asiallisesti vastata sen idioottimaisuuksiin. Tiedät, kuka olet :)
AP ja te muutkin avautuneet, otan osaa suruunne. Olin itsekin joitakin vuosia sitten sairauslomalla, kun ystäväni kuoli tapaturmaisesti alle 30-vuotiaana. Yllätyin siitä itsekin, en ollut tajunnut, miten tärkeä hän minulle oli. Ihmiset on erilaisia ja menetykset on erilaisia - en usko, että olisin reagoinut samoin esim. isäni kuolemaan.
Niinpä, oliko sopivasti tarvetta vapaille?
On ammatteja, joissa se sairausloma on välttämätön. Esimerkiksi psykoterapeutti ei saa mennä töihin, jos on itse ihan shokissa perheenjäsenensä yllättävästä kuolemasta. Opettaja ei saa mennä vollottamaan lasten eteen, jos ei kykene sitä itkuaan estämään. Neurokirurgi ei voi mennä töihin, jos on järkytyksen ja surun takia ihan muissa ajatuksissa eikä pysty siksi täysillä keskittymään leikkaukseen.