Lue keskustelun säännöt.
Kun suuri suru kohtaa, kaiken lisäksi harmittaa 2 parhaan ystäväni reaktio asiaan.
25.04.2017 |
Läheiseni kuoli äkillisesti..minulle erityinen ihminen. Toinen uutisen kuultuaan laittoi useamman viestin, ihana. Kuitenkaan nyt viikko on kulunut eikä ole tullut käymään eikä ottanut yhteyttä. Olisin odottanut edes viestiä, miten voit? Jos käymään ei pääse..ei asu kaukana ja auto käytössä. Toinen ystäväni on soitellut ja laittanut viestiä mutta "mies tarvitsee autoa" en pääsekkään kylään saa surun pintaan. Itse tulisin 40min matkan vaikka bussilla, autolla nopeampi siis. Molemmat tietävät kuinka läheinen olin kuolleen kanssa ja että olen ollut sairaslomalla ja jatkuu vielä. Olen myös yksin, sukuni asuu muualla ja miestä ei ole. Ystävien tuki on siis suuri.
Kommentit (228)
Miksi te jankkaatte tuon sairaan ihmisen kanssa? Onko tuo järkevä selittäminen tuottanut tulosta? Ei. Onko tuo huomionhakuinen saanut vain vedettyä kaiken huomion itseensä? On. Miksi jatkatte?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä puhut täällä pennuista. Lasken tähän alta 18 vuotiaat. Heidän psyykkensä vasta kovilla onkin jos heidän läheinen esim. Ystävä kuolee. Se onkin ihan erilainen prosessi.
Ööö, ei ole. Moni menettää mummut ja vaarit tuossa iässä, muistavat harjoitella suremista viikon ja tutustuvat siihen miten pitää surra ja miten lähipiiri suhtautuu heidän reaktioihinsa.
Kyllä nuori suhtautuu kuolemaan hyvinkin luonnollisesti, se vaan on hyvä ahjo harjoitella laumasieluisuutta ja tunteiden käsittelyä.
Teini- ikäinen antaa kaiken tulla kaikella voimalla ja se heille suotakoon, aikuiset on erikseen.Mun äitini kuoli joitakin vuosia sitten. Lapset oli liki teini-ikäisiä ja mummo oli heille kovin rakas. Olivat surullisia ja itkivät kovasti. Itkettiin yhdessä ja tuntui, että sydän pakahtuu.
Mä ja mun mies kuitenkin ajateltiin, että äitini haluaisi meidän muistavan kaikki hyvät ajat ja lähdettiinkin sitten lasten kanssa saman tien ulos syömän mummon muistolle. Siellä sitten juteltiin kuolemasta, mummosta ja siitä, mitä kuolema meidän mielestä on jne. Koko ajan ollaan käsitelty kuolemaa normaalina tapahtumana, joka ei ole paha asia, vaan jotain, mikä on aikanaan edessä meillä kaikilla.
Joka vuosi, mummon kuolinpäivänä, ollaan käyty ulkona syömässä. Lapset muistaa sen päivän ja muistaa mummon. Suru ja kaipaus on edelleenkin olemassa, mutta sen kanssa on eletty koko ajan, ihan tavallista elämää. Vieläkin itkettää, kun kirjoitan tätä, on niin kova ikävä ja sydämeen sattuu. Siellä se on, jossain sydämessä, kipeä kohta, kaipaus joka ei koskaan häviä. Äiti.
Hohhoijaa, juu toki jotkut lapset, kuten teillä surevat rakasta mummua. Monille se vaan on harjoitustilaisuus katsella ja koittaa miltä suru ja ikävä ja menetys tuntuu. Teillä mummulle on tekemällä tehty pyhäinjäännöspäivä joka muistuttaa, ja sekin on ok, mutta ei välttämätöntä, eikö?
Kannattaa ajatella sitäkin mikä on oikeaa ja mikä kitsiä. Meneekö tunteisiin? Miksiköhän?
Hoidan oman isäni hautaa, teen sen mielelläni ja kunnialla mutta miksi, olisin voinut jättää tuon pois ja käydä syömässä että jaksan muistaa. Elämä on raakaa peliä. Kuolemasta vuosi ja isän asiat kesken, haudassa ei muuta kuin luut ja minulla nippu papereita ja juoppo leski vaivoinani. Et voi voi ja tuu tuu kun ihanaa!;)Oikee tapa on sun tapas? Unohtaa ihminen ja muistot tai muuttaa ne vaan kasaksi luita siellä haudassa.
Ei tuo ole meillä mikään pyhäinjäännöspäivä. Se on meidä tapa muistaa rakasta ihmistä, joka antoi niin paljon, että se ei ikinä unohdu. Mummosta puhutaan meillä ihan normaalisti muistellen. Me asutaan kaukana, joten haudalla käydään vain kerran vuodessa. Kitsiä vai rakkautta?
Mun isäni vie joka vuosi äidin syntymäpäivänä, kuolinpäivänä ja lukuisina muina merkkipäivinä kukkia äidin haudalle. Pyhäinjäännöspäiviä? Vai rakkaista rakkaimman ihmisen muistelua. Ikävää?
Sulle sun isäs voi olla kasa luita haudassa.
Meille mun äitini ja mummo oli ja on edelleen rakas. Juu. Haudassa on kasa luita, mutta sydämessä on kaikki ne muistot. Onko väärin tuntea rakkautta ja kaipuuta kuollutta kohtaan? Eikö voi ikävöidä kuollutta? Eikö saa muistaa?
Jatkan vielä asiasta sen verran, että meillä ei ole tarvinnut saikutella surun vuoksi. Lapsetkin oli koko ajan koulussa. Lapset itki, kun kertoivat koulussa, että voivat olla surullisia, koska mummo kuoli. Kumpikaan ei edes halunnut olla pois koulusta. Sanoivat, että on helpompi olla ihan tavallisesti.
Mä olin myös töissä. Mullakin oli helpompaa, kun en jäänyt kotiin, vaan oli muuta ajateltavaa. Muutaman kerran piti mennä vessaan itkemään.
Jaa, meillä poika oli koulusta pois kun koira kuoli traagisesti mutta vaarin kuukausia kestänyt kittuuttamisen loppuminen ei oikein hetkauttanut. Lapsille ihmiset on eläissään rakkaita, ei niiden oikeasti tarvi muistella vaikka sinä sitä tapaa heille tuputat?
Lapsetko ei muista eikä halua muistella? Mun omat isovanhempani kuolivat, kun mä olin vielä alle teini. Kyllä mä muistan ja muistelen vieläkin heitä.
Kyllä mun lapset on kiinnostuneita myös iso-isovanhemmistaan, kun isovanhemmat heistä juttelee. Tai vieläkin aikaisemmista sukupolvista. Juuret - sitä ne on. Menneisyys ja aikaisemmat sukupolvet on muovanneet meistä kaikista sitä, mitä me olemme tänä päivänä.
Mä en tuputa omaa tapaamme kenellekään muulle ja ymmärrän, että perheitä ja sukuja on erilaisia. Mun lapset on kasvaneet ja kasvatettu mun ja mieheni sukujen perinteiden, perintöjen mukaisesti niin, että tietävät mistä tulevat ja tuntevat juurensa. Kaikilla sukuyhteys ei ole samanlainen, eikä ole perinteitä, joita vaalia.
Vierailija kirjoitti:
Minä taas olen itse sellaien, joka ei halua surra muiden kuin miehen ja lapsien nähden, ja mua suorastaan ärsyttää, jos joku tunkee kylään tai soittelee ja kyselee miten voit. Multa kuoli äiti vuosia sitten, ja tottakai surin ja lapsetkin suri mummoaan. Mutta mua ärsytti, jos joku tuli käymään tai soitti, teki mieli olla vastaamatta ja laittaa ovi lukkoon. Mutta mietin näin monen vuoden jälkeen, että koska itse en halunnut pitää kehenkään yhteyttä tai en halua surra muiden nähden, niin en välttämättä kyllä itsekään tule sitten ajatelleeksi että joku haluisi että sinne mennään käymään. Ja kieltämättä tämä kuolemakin on kärsinyt siitä, että kun joku kuuluisuus kuolee, niin faceen laitetaan R.I.P x.x ja sitten ollaan murheen murtamia ja itkunaamoja jne. Tai jonkun vanha koira kuolee, niin sille laitetaan jaksuhaleja ja voimia suureen suruun. Toki koiraa voi surra kuin ihmistä, mutta tuntuu nykyään, että kaikien eläinten ja tuntemattomien kuolemaankin kun haetaan saikkua, niin ei osaa enää suhtautua oikein mitenkään, kun joltain sitten oikeasti kuolee joku läheinen.
Näin. Ikävä kyllä kuoleman ympärillä pyörii rahaa ja bisnes.. Ja toisekseen se on ihana asia millä mässätä.
Kun julkkis kuolee, on facessa ihanan riipaisevia kirjoituksia kuinka ollaan nyt ihan surun murtamia.. Seuraavana päivänä tulee viesti et mun isä kuoli ja vellon surussa.. Joo-o, on sulla rankkaa...
Vierailija kirjoitti:
Miksi te jankkaatte tuon sairaan ihmisen kanssa? Onko tuo järkevä selittäminen tuottanut tulosta? Ei. Onko tuo huomionhakuinen saanut vain vedettyä kaiken huomion itseensä? On. Miksi jatkatte?
Mitä sä nyt haluat selittää? Mitä en ole ymmärtänyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä puhut täällä pennuista. Lasken tähän alta 18 vuotiaat. Heidän psyykkensä vasta kovilla onkin jos heidän läheinen esim. Ystävä kuolee. Se onkin ihan erilainen prosessi.
Ööö, ei ole. Moni menettää mummut ja vaarit tuossa iässä, muistavat harjoitella suremista viikon ja tutustuvat siihen miten pitää surra ja miten lähipiiri suhtautuu heidän reaktioihinsa.
Kyllä nuori suhtautuu kuolemaan hyvinkin luonnollisesti, se vaan on hyvä ahjo harjoitella laumasieluisuutta ja tunteiden käsittelyä.
Teini- ikäinen antaa kaiken tulla kaikella voimalla ja se heille suotakoon, aikuiset on erikseen.Mun äitini kuoli joitakin vuosia sitten. Lapset oli liki teini-ikäisiä ja mummo oli heille kovin rakas. Olivat surullisia ja itkivät kovasti. Itkettiin yhdessä ja tuntui, että sydän pakahtuu.
Mä ja mun mies kuitenkin ajateltiin, että äitini haluaisi meidän muistavan kaikki hyvät ajat ja lähdettiinkin sitten lasten kanssa saman tien ulos syömän mummon muistolle. Siellä sitten juteltiin kuolemasta, mummosta ja siitä, mitä kuolema meidän mielestä on jne. Koko ajan ollaan käsitelty kuolemaa normaalina tapahtumana, joka ei ole paha asia, vaan jotain, mikä on aikanaan edessä meillä kaikilla.
Joka vuosi, mummon kuolinpäivänä, ollaan käyty ulkona syömässä. Lapset muistaa sen päivän ja muistaa mummon. Suru ja kaipaus on edelleenkin olemassa, mutta sen kanssa on eletty koko ajan, ihan tavallista elämää. Vieläkin itkettää, kun kirjoitan tätä, on niin kova ikävä ja sydämeen sattuu. Siellä se on, jossain sydämessä, kipeä kohta, kaipaus joka ei koskaan häviä. Äiti.
Hohhoijaa, juu toki jotkut lapset, kuten teillä surevat rakasta mummua. Monille se vaan on harjoitustilaisuus katsella ja koittaa miltä suru ja ikävä ja menetys tuntuu. Teillä mummulle on tekemällä tehty pyhäinjäännöspäivä joka muistuttaa, ja sekin on ok, mutta ei välttämätöntä, eikö?
Kannattaa ajatella sitäkin mikä on oikeaa ja mikä kitsiä. Meneekö tunteisiin? Miksiköhän?
Hoidan oman isäni hautaa, teen sen mielelläni ja kunnialla mutta miksi, olisin voinut jättää tuon pois ja käydä syömässä että jaksan muistaa. Elämä on raakaa peliä. Kuolemasta vuosi ja isän asiat kesken, haudassa ei muuta kuin luut ja minulla nippu papereita ja juoppo leski vaivoinani. Et voi voi ja tuu tuu kun ihanaa!;)Oikee tapa on sun tapas? Unohtaa ihminen ja muistot tai muuttaa ne vaan kasaksi luita siellä haudassa.
Ei tuo ole meillä mikään pyhäinjäännöspäivä. Se on meidä tapa muistaa rakasta ihmistä, joka antoi niin paljon, että se ei ikinä unohdu. Mummosta puhutaan meillä ihan normaalisti muistellen. Me asutaan kaukana, joten haudalla käydään vain kerran vuodessa. Kitsiä vai rakkautta?
Mun isäni vie joka vuosi äidin syntymäpäivänä, kuolinpäivänä ja lukuisina muina merkkipäivinä kukkia äidin haudalle. Pyhäinjäännöspäiviä? Vai rakkaista rakkaimman ihmisen muistelua. Ikävää?
Sulle sun isäs voi olla kasa luita haudassa.
Meille mun äitini ja mummo oli ja on edelleen rakas. Juu. Haudassa on kasa luita, mutta sydämessä on kaikki ne muistot. Onko väärin tuntea rakkautta ja kaipuuta kuollutta kohtaan? Eikö voi ikävöidä kuollutta? Eikö saa muistaa?
Jatkan vielä asiasta sen verran, että meillä ei ole tarvinnut saikutella surun vuoksi. Lapsetkin oli koko ajan koulussa. Lapset itki, kun kertoivat koulussa, että voivat olla surullisia, koska mummo kuoli. Kumpikaan ei edes halunnut olla pois koulusta. Sanoivat, että on helpompi olla ihan tavallisesti.
Mä olin myös töissä. Mullakin oli helpompaa, kun en jäänyt kotiin, vaan oli muuta ajateltavaa. Muutaman kerran piti mennä vessaan itkemään.
Jaa, meillä poika oli koulusta pois kun koira kuoli traagisesti mutta vaarin kuukausia kestänyt kittuuttamisen loppuminen ei oikein hetkauttanut. Lapsille ihmiset on eläissään rakkaita, ei niiden oikeasti tarvi muistella vaikka sinä sitä tapaa heille tuputat?
Lapsetko ei muista eikä halua muistella? Mun omat isovanhempani kuolivat, kun mä olin vielä alle teini. Kyllä mä muistan ja muistelen vieläkin heitä.
Kyllä mun lapset on kiinnostuneita myös iso-isovanhemmistaan, kun isovanhemmat heistä juttelee. Tai vieläkin aikaisemmista sukupolvista. Juuret - sitä ne on. Menneisyys ja aikaisemmat sukupolvet on muovanneet meistä kaikista sitä, mitä me olemme tänä päivänä.
Mä en tuputa omaa tapaamme kenellekään muulle ja ymmärrän, että perheitä ja sukuja on erilaisia. Mun lapset on kasvaneet ja kasvatettu mun ja mieheni sukujen perinteiden, perintöjen mukaisesti niin, että tietävät mistä tulevat ja tuntevat juurensa. Kaikilla sukuyhteys ei ole samanlainen, eikä ole perinteitä, joita vaalia.
Kyllä meillä muistellaan ja lasten nimet edesmenneiltä. Perinteet kunniassa. En mä silti jaksa ystävilleni asiaa purkaa enkä muista kuka soitti ja kuka ei.. Enkä tosiaan tajua miksi ihmisten olisi mitenkään luonnottomasti tai vastentahtoisesti pitänyt lohduttaa, enkä tee sitä muillekaan. Onko vaatimus saada joku kyläilylupaus kohtuullinen? Tai sopivaa pitää kirjaa kuka lohdutti? No ei. Onko sopivaa jäädä saikulle viikoksi, no jos siltä tuntuu mutta liki mahdotonta.
Kuolemasta on tehty runkkausasia ja se siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä puhut täällä pennuista. Lasken tähän alta 18 vuotiaat. Heidän psyykkensä vasta kovilla onkin jos heidän läheinen esim. Ystävä kuolee. Se onkin ihan erilainen prosessi.
Ööö, ei ole. Moni menettää mummut ja vaarit tuossa iässä, muistavat harjoitella suremista viikon ja tutustuvat siihen miten pitää surra ja miten lähipiiri suhtautuu heidän reaktioihinsa.
Kyllä nuori suhtautuu kuolemaan hyvinkin luonnollisesti, se vaan on hyvä ahjo harjoitella laumasieluisuutta ja tunteiden käsittelyä.
Teini- ikäinen antaa kaiken tulla kaikella voimalla ja se heille suotakoon, aikuiset on erikseen.Mun äitini kuoli joitakin vuosia sitten. Lapset oli liki teini-ikäisiä ja mummo oli heille kovin rakas. Olivat surullisia ja itkivät kovasti. Itkettiin yhdessä ja tuntui, että sydän pakahtuu.
Mä ja mun mies kuitenkin ajateltiin, että äitini haluaisi meidän muistavan kaikki hyvät ajat ja lähdettiinkin sitten lasten kanssa saman tien ulos syömän mummon muistolle. Siellä sitten juteltiin kuolemasta, mummosta ja siitä, mitä kuolema meidän mielestä on jne. Koko ajan ollaan käsitelty kuolemaa normaalina tapahtumana, joka ei ole paha asia, vaan jotain, mikä on aikanaan edessä meillä kaikilla.
Joka vuosi, mummon kuolinpäivänä, ollaan käyty ulkona syömässä. Lapset muistaa sen päivän ja muistaa mummon. Suru ja kaipaus on edelleenkin olemassa, mutta sen kanssa on eletty koko ajan, ihan tavallista elämää. Vieläkin itkettää, kun kirjoitan tätä, on niin kova ikävä ja sydämeen sattuu. Siellä se on, jossain sydämessä, kipeä kohta, kaipaus joka ei koskaan häviä. Äiti.
Hohhoijaa, juu toki jotkut lapset, kuten teillä surevat rakasta mummua. Monille se vaan on harjoitustilaisuus katsella ja koittaa miltä suru ja ikävä ja menetys tuntuu. Teillä mummulle on tekemällä tehty pyhäinjäännöspäivä joka muistuttaa, ja sekin on ok, mutta ei välttämätöntä, eikö?
Kannattaa ajatella sitäkin mikä on oikeaa ja mikä kitsiä. Meneekö tunteisiin? Miksiköhän?
Hoidan oman isäni hautaa, teen sen mielelläni ja kunnialla mutta miksi, olisin voinut jättää tuon pois ja käydä syömässä että jaksan muistaa. Elämä on raakaa peliä. Kuolemasta vuosi ja isän asiat kesken, haudassa ei muuta kuin luut ja minulla nippu papereita ja juoppo leski vaivoinani. Et voi voi ja tuu tuu kun ihanaa!;)Oikee tapa on sun tapas? Unohtaa ihminen ja muistot tai muuttaa ne vaan kasaksi luita siellä haudassa.
Ei tuo ole meillä mikään pyhäinjäännöspäivä. Se on meidä tapa muistaa rakasta ihmistä, joka antoi niin paljon, että se ei ikinä unohdu. Mummosta puhutaan meillä ihan normaalisti muistellen. Me asutaan kaukana, joten haudalla käydään vain kerran vuodessa. Kitsiä vai rakkautta?
Mun isäni vie joka vuosi äidin syntymäpäivänä, kuolinpäivänä ja lukuisina muina merkkipäivinä kukkia äidin haudalle. Pyhäinjäännöspäiviä? Vai rakkaista rakkaimman ihmisen muistelua. Ikävää?
Sulle sun isäs voi olla kasa luita haudassa.
Meille mun äitini ja mummo oli ja on edelleen rakas. Juu. Haudassa on kasa luita, mutta sydämessä on kaikki ne muistot. Onko väärin tuntea rakkautta ja kaipuuta kuollutta kohtaan? Eikö voi ikävöidä kuollutta? Eikö saa muistaa?
Jatkan vielä asiasta sen verran, että meillä ei ole tarvinnut saikutella surun vuoksi. Lapsetkin oli koko ajan koulussa. Lapset itki, kun kertoivat koulussa, että voivat olla surullisia, koska mummo kuoli. Kumpikaan ei edes halunnut olla pois koulusta. Sanoivat, että on helpompi olla ihan tavallisesti.
Mä olin myös töissä. Mullakin oli helpompaa, kun en jäänyt kotiin, vaan oli muuta ajateltavaa. Muutaman kerran piti mennä vessaan itkemään.
Jaa, meillä poika oli koulusta pois kun koira kuoli traagisesti mutta vaarin kuukausia kestänyt kittuuttamisen loppuminen ei oikein hetkauttanut. Lapsille ihmiset on eläissään rakkaita, ei niiden oikeasti tarvi muistella vaikka sinä sitä tapaa heille tuputat?
Vanhan ihmisen kohdalla osaa odottaa kuolemaa ja kokee sen helpotuksena, joten ymmärtää ettei moniakaan vanhuksen ja sairaan kuolema kosketa tai suru ei kestä kauan, kun yleensä surutyö on tehty jo kuolemaa odottaessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä puhut täällä pennuista. Lasken tähän alta 18 vuotiaat. Heidän psyykkensä vasta kovilla onkin jos heidän läheinen esim. Ystävä kuolee. Se onkin ihan erilainen prosessi.
Ööö, ei ole. Moni menettää mummut ja vaarit tuossa iässä, muistavat harjoitella suremista viikon ja tutustuvat siihen miten pitää surra ja miten lähipiiri suhtautuu heidän reaktioihinsa.
Kyllä nuori suhtautuu kuolemaan hyvinkin luonnollisesti, se vaan on hyvä ahjo harjoitella laumasieluisuutta ja tunteiden käsittelyä.
Teini- ikäinen antaa kaiken tulla kaikella voimalla ja se heille suotakoon, aikuiset on erikseen.Mun äitini kuoli joitakin vuosia sitten. Lapset oli liki teini-ikäisiä ja mummo oli heille kovin rakas. Olivat surullisia ja itkivät kovasti. Itkettiin yhdessä ja tuntui, että sydän pakahtuu.
Mä ja mun mies kuitenkin ajateltiin, että äitini haluaisi meidän muistavan kaikki hyvät ajat ja lähdettiinkin sitten lasten kanssa saman tien ulos syömän mummon muistolle. Siellä sitten juteltiin kuolemasta, mummosta ja siitä, mitä kuolema meidän mielestä on jne. Koko ajan ollaan käsitelty kuolemaa normaalina tapahtumana, joka ei ole paha asia, vaan jotain, mikä on aikanaan edessä meillä kaikilla.
Joka vuosi, mummon kuolinpäivänä, ollaan käyty ulkona syömässä. Lapset muistaa sen päivän ja muistaa mummon. Suru ja kaipaus on edelleenkin olemassa, mutta sen kanssa on eletty koko ajan, ihan tavallista elämää. Vieläkin itkettää, kun kirjoitan tätä, on niin kova ikävä ja sydämeen sattuu. Siellä se on, jossain sydämessä, kipeä kohta, kaipaus joka ei koskaan häviä. Äiti.
Hohhoijaa, juu toki jotkut lapset, kuten teillä surevat rakasta mummua. Monille se vaan on harjoitustilaisuus katsella ja koittaa miltä suru ja ikävä ja menetys tuntuu. Teillä mummulle on tekemällä tehty pyhäinjäännöspäivä joka muistuttaa, ja sekin on ok, mutta ei välttämätöntä, eikö?
Kannattaa ajatella sitäkin mikä on oikeaa ja mikä kitsiä. Meneekö tunteisiin? Miksiköhän?
Hoidan oman isäni hautaa, teen sen mielelläni ja kunnialla mutta miksi, olisin voinut jättää tuon pois ja käydä syömässä että jaksan muistaa. Elämä on raakaa peliä. Kuolemasta vuosi ja isän asiat kesken, haudassa ei muuta kuin luut ja minulla nippu papereita ja juoppo leski vaivoinani. Et voi voi ja tuu tuu kun ihanaa!;)Oikee tapa on sun tapas? Unohtaa ihminen ja muistot tai muuttaa ne vaan kasaksi luita siellä haudassa.
Ei tuo ole meillä mikään pyhäinjäännöspäivä. Se on meidä tapa muistaa rakasta ihmistä, joka antoi niin paljon, että se ei ikinä unohdu. Mummosta puhutaan meillä ihan normaalisti muistellen. Me asutaan kaukana, joten haudalla käydään vain kerran vuodessa. Kitsiä vai rakkautta?
Mun isäni vie joka vuosi äidin syntymäpäivänä, kuolinpäivänä ja lukuisina muina merkkipäivinä kukkia äidin haudalle. Pyhäinjäännöspäiviä? Vai rakkaista rakkaimman ihmisen muistelua. Ikävää?
Sulle sun isäs voi olla kasa luita haudassa.
Meille mun äitini ja mummo oli ja on edelleen rakas. Juu. Haudassa on kasa luita, mutta sydämessä on kaikki ne muistot. Onko väärin tuntea rakkautta ja kaipuuta kuollutta kohtaan? Eikö voi ikävöidä kuollutta? Eikö saa muistaa?
Jatkan vielä asiasta sen verran, että meillä ei ole tarvinnut saikutella surun vuoksi. Lapsetkin oli koko ajan koulussa. Lapset itki, kun kertoivat koulussa, että voivat olla surullisia, koska mummo kuoli. Kumpikaan ei edes halunnut olla pois koulusta. Sanoivat, että on helpompi olla ihan tavallisesti.
Mä olin myös töissä. Mullakin oli helpompaa, kun en jäänyt kotiin, vaan oli muuta ajateltavaa. Muutaman kerran piti mennä vessaan itkemään.
Jaa, meillä poika oli koulusta pois kun koira kuoli traagisesti mutta vaarin kuukausia kestänyt kittuuttamisen loppuminen ei oikein hetkauttanut. Lapsille ihmiset on eläissään rakkaita, ei niiden oikeasti tarvi muistella vaikka sinä sitä tapaa heille tuputat?
Vanhan ihmisen kohdalla osaa odottaa kuolemaa ja kokee sen helpotuksena, joten ymmärtää ettei moniakaan vanhuksen ja sairaan kuolema kosketa tai suru ei kestä kauan, kun yleensä surutyö on tehty jo kuolemaa odottaessa.
No niin. Eli vanhemman menetys ei ole mitään jos se kuolee sairauden, mielummin pitkällisen sellaisen tuloksena, mutta yhtäkkiä kuolleen ystävän kuolema on se mistä saa olla tosi loppu.
Tähän pääsimme.
Eli, ap oliko kyseessä äiti vai ystävä? Jos äiti sairasti pitkään, on ystävien reaktio ok.
Jos ystävä tippui portaita ja katkoi niskansa, on ystävät ihan tyhmiksii.
Niin.. Se on ihan sama. Paitsi nyt kun opetat miten surraan. Ja täällä kerrot että ei meidän lapset vaan kun ne reagoi ihan oikealla tavalla.. Kerrot mielelläsi miltä heistä tuntui.
Meillä muksut tais itkee sitä kun minä itkin. Et näin.