Ethän huuda? Minusta lapsille ei saa huutaa :(

Vierailija kirjoitti:

Neljän alle kouluikäisen (eikä jokainen ole helpoimmasta päästä) lapsen äitinä en huuda enkä ole huutanut kuin max kerran, koska se ei ole oikein. Mutta hyvä auktoriteetti mulla on, pidän kiinni siitä mitä sanon ja valitsen mitä sanon. Enkä sano tätä kruunua kiillottaakseni vaan siksi että tämä HUUTAMATTA KASVATTAMINEN ON MAHDOLLISTA. Ihan tekosyitä kaikki mikä muka oikeuttaa pienemmälle karjumisen, kasvattakas itseänne aikuiset- elämä lasten kanssa muuttuu helpommaksi.

Lapsillasi on kova koulu tulossa, kun tajuavat että muu maailma ei aina ohjaakkaan heitä lempeän pehmeästi kädestä pitäen elämän saloihin. Tällaiset lapset nimenomaan saa traumoja siitä huutamisesta, kun se  on heille täysin outoa ja pöyristyttävää pelottavaa käytöstä, eikä suinkaan osa normaalia elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mua kovasti nauratti katsella kun neljä hyvin rauhallista ihmistä kasvatti 2 veetä. Vuoron perään sanoivat " kulta, mitä siitä pöydälle kiipeämisestä on puhuttu, tulepa pois, ei saa kiivetä pöydälle, kuule, tules pois nyt" Ja 4 ihmistä, äiti, isä, mummu ja vaari ja yksi lapsi!

No muksu tuli omia aikojaan pois ja nämä oli tyytyväisiä..

Meillä sanotaan tiukasti että nyt alas ja tarvittaessa " autetaan" jos ei rupea tapahtumaan. Ei mulla ole aikaa aina ruveta neuvottelemaan.

Muksu pomppii vesilätäkössä ja katsoo minua ja istahtaa, kyllä mä karjaisen että nyt ylös sieltä ja tempaisen kakaran ylös.. Pitäisikö siinäkin ehkä istua alas ja neuvotella siitä lätäköstä nousemisesta? :D :D

Ei tarvitse neuvotella, mutta miksi pitää karjaista ja tempaista? Yhtä hyvin voi päättäväisesti, mutta rauhallisesti ja ääntä korottamista käskeä lapsen ylös, ja nostaa sen kummemmin tempomatta. Karjaisu voi olla tarpeen, jos lapsi on vaikkapa kirmaamassa vaaran paikkaan. Vaan mahtaako lapsi reagoida huutoon, jos on tottunut sitä joka asiasta kuuntelemaan?

Varmaan siksi että on kiire saada se kakara ylös siitä lätäköstä jottei haalarin persaus ole vaippaan asti märkä.

Kyllä se luonnollinen reaktio on se " voi helkkari sentään" ja kersa ylös ja nopeasti.

Ei siinä ketään ruveta ylös käskemään...:D

Näin talvisaikaan voi olla yllättävän kätevää nostaa se muksu sieltä lammikosta :D Siinä voi pian tulla kylmä istuessa, vaikkakin vesileikit ovat kehittäviä kasvatuksen kannalta :D :D

On joo, lutakkoon kesällä yhdellä vaatekerralla. Ikävä kyllä tämän mamman reaktio on se " voi perkele" ja salaman nopea liike jolla penskan saa ylös.

" voooi kultapienihöpsykkä älä sinne istu nyt rakas voi voi tuuppa pois nyt ei me nyt sinne istuta" on kyllä kaukana....

Oijoi, mä muistan kun eläväisin viikari oli neljän vanha ja oli kevät aikaa, tiellä oli lammikko tyyliin valtameri ja pojalta pääsi hurmioitunut "voi miten suurenmoinen lätäkkö", vilkaisi minuun ja tiesin samassa mitä mielessä liikkuu. Nappasin haalarista kreivin aikaan kiinni ennenkuin hän olisi snorklaillut :D

Äitinä on oppinut olemaan ninja tarvittaessa.

Jep, ja kyllä mä luulen naapureiden pitävän mua aivan kahjona kun karjun pihalla meidän neljälle muksulle että nyt saatana sentään ylös sieltä purosta.

Pidän aina ulos lähtiessä priiffin puroon menemisestä, joka on keväällä kuin pieni koski ja meneehän siinä 5 min. ennenkuin kaikki neljä on siellä luttaamassa.. On se niin kiinnostavaa tuo vesi. Paha vaan että sinne voi hukkua. Että joo, kyllä välillä saa huutaa ja karjua ja uhkailla ja tehdä noita ninja liikkeitä.

Enkä silti ole huomannut mitään traumoja tai että rakkauteni lapsia kohtaan olisi vähentynyt.

Tähän pitää kertoa vielä yksi memorylinen muisto. Olin nuoruudessani au pairina perheessä, jonka vanhin lapsi oli pudonnut keväällä ojaan/pieneen jokeen ja hukkunut. Kyseessä oli 10-vuotias joka oli osannut uida. Mutta kevään aikaan se pikkuinen puro olikin tulvinut kuin koski ja sinne se poika oli tipahtanut ja hukkunut.

Ei olisi koskaan uskonut että siihen pikku puroseen joka oli niin tyven sen kesän ja syksyn, että se voi tulvia niin voimalla. 

Vesi on kiinnostava, mutta sinne voi tosiaan hukkua. Ennemmin korkea c kuin hautajaiset. Jos kahdesta pahasta täytyy valita.

Ja silläkin on eroa, että huutaakoo pää punaisena raivosta kuola roiskuen ja kädet nyrkissä, vai huutaako ihan vain saadakseen ääneensä kuuluviin/antaakseen painoa sille mitä on sanomassa. Huutaminen toimii herätyksenä, sen jälkeen voi keskustella asiasta hiljaisemmalla äänellä.

Oma äitini raivosi, huusi ja löi, kun olin lapsi. En edes tiedä, tapahtuiko näin kerran kuukaudessa vai kerran vuodessa, mutta muistan sen ikuisesti. Itse opettelin raivoamattomuutta, rauhallista ilmaisua ja lyömättömyyttä vasta teini-iässä ja viimein ollessani sivarina koulukodin osastolla. Lähes aikuisuuteen asti luulin, että kaikki toimivat näin ja että on ihan okei ylireagoida, riehua ja raivota. Luulin, vaikka itse lapsena ja murrosikäisenä sain siitä kärsiä.

Minulla ei ole omia lapsia. En tiedä kasvattamisesta muuta kuin sen, mitä opin siellä koulukodissa. Ja se nyt kuitenkin on äärimmäinen paikka. Tälläkin kokemuksella kuitenkin tajuaa, että omalla käytöksellään voi opettaa hyvinkin vääriä tapoja ja että rähjääminen ja pelkästään sen pelko ylläpitävät turvattomuuden ilmapiiriä.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että joskus on hyvä suuttua, kunhan se ei ole ole mieletöntä rähjäämistä. Kylmä, tunteeton ja reagoimaton ihminen ei ole minkäänlainen kumppani. Sellainen on vain kylmä seinä, johon ei voi vaikuttaa. Ja kuitenkin meille on tärkeää, että opimme vaikuttamaan toisiimme ja että opetamme lapsille myönteisiä vaikuttamisen keinoja. Sama koskee aikuisiakin: ilmapiiri, joka sallii myönteisen vaikuttamisen toinen toisiimme lienee empaattinen ja kannustava.

Käyttäjä2079 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille huutaminen on minusta lähinnä henkistä väkivaltaa. Hyvä ystäväni, joka on tällä hetkellä kotiäitinä, on omaksunut tavan huutaa ja "karjua" lapsilleen (alle kouluikäisiä) pienimmästäkin rikkeestä esim. kun lapsi kaataa vahingossa maidon, pukee liian hitaasti, unohtaa jotain tai leikkii kovaäänisesti - ihan siis tilanteissa, joissa minusta voisi sanoa lapselle ihan kauniistikin. Tai, normaalisti. Perheen keskinäinen vuorovaikutus tuntuu olevan yhtä taistelua ja pelkään ilmapiirin ja huutamisen vaikuttavan lasten kehitykseen ja hyvinvointiin. Miten loukkaamatta voisin ottaa asian puheeksi? Itselläni ei vielä ole lapsia, mutta työni puolesta olen paljon tekemisissä lapsiperheiden ja lasten parissa enkä sikäli osaa ajatella kyseistä vuorovaikutuskulttuuria ihan tavanomaiseksi. Vai onko lapsille huutaminen miten yleistä? Mistä se kertoo, väsymyksestäkö?

Muita lukematta.

Kolmen teinin äitinä olen huutanut, huudan jma tulen huutamaan lapsilleni. Ihmisellä on tunteet ja rajalliset voimat ja on inhimillistä, että joskus paukkuu yli molemmat. 

Ei mun mielestä huutamisessa sinänsä ole mitään pahaa (tietenkään, huudanhan itsekin :)). Mutta jos ainoat tavat puhua on huutaminen, käskyttäminen ja murahtelu tai vaikeneminen, niin silloin ei hyvä heilu. Sama pätee kaikkiin ihmisiin, niin aikuisiin kuin lapsiin, omien ja muiden. 

Äiti rankaisi mua lapsena mykkäkoululla ja se oli hirveämpää kuin huutaminen tai selkäsauna, koska se teki minut näkymättömäksi. Sellaista väkivaltaa en ole koskaan lapsilleni tehnyt. 

Aikuisen on osattava pyytää huutamistaan lapselta anteeksi. Aikuinen on niin paljon isompi kuin lapsi ja hänen on osattava tunnustaa mokansa. Kyllä lapsi kestää sen, että ihmisten välillä on erilaisia tunteita ja reaktioita. Ei ole hyvä, jos lapsi ei opi kotoaan mitään muita kommunikaatiotapoja kuin hyssyttelyn. 

Mulle myös tuli mieleen, että ap joko provoilee, tai hänellä ei ole omia lapsia. 

Voi jumal*uta, ap:lla ei edelleenkään ole omia lapsia, siinähän se aloituksessa lukee! Sisälukutaito!

Mutta ap on silti ihan oikeassa tässä asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neljän alle kouluikäisen (eikä jokainen ole helpoimmasta päästä) lapsen äitinä en huuda enkä ole huutanut kuin max kerran, koska se ei ole oikein. Mutta hyvä auktoriteetti mulla on, pidän kiinni siitä mitä sanon ja valitsen mitä sanon. Enkä sano tätä kruunua kiillottaakseni vaan siksi että tämä HUUTAMATTA KASVATTAMINEN ON MAHDOLLISTA. Ihan tekosyitä kaikki mikä muka oikeuttaa pienemmälle karjumisen, kasvattakas itseänne aikuiset- elämä lasten kanssa muuttuu helpommaksi.

Lapsillasi on kova koulu tulossa, kun tajuavat että muu maailma ei aina ohjaakkaan heitä lempeän pehmeästi kädestä pitäen elämän saloihin. Tällaiset lapset nimenomaan saa traumoja siitä huutamisesta, kun se  on heille täysin outoa ja pöyristyttävää pelottavaa käytöstä, eikä suinkaan osa normaalia elämää.

Ei meillä kasvateta lapsia aina hempeän pehmeästi, vaan rakkaudella ja hyvin johdonmukaisilla rajoilla. Tiukasti sanotaan, mutta en näe järkeä huutaa pienille lapsille kun parempiakin keinoja on. Ja lisäksi ihan lastenpsykologian tuntien on paljon todennäköisempää että turvallisen lapsuuden eläneet lapset nimenomaan kestävät kovempia kokemuksia, koska heillä on terve ja hyvään vuorovaikutukseen pohjaava itsetunto. Se että aikuinen karjuu lapsilleen ei MILLÄÄN TAVOIN edistä lapsen pärjäämistä elämässä. Se on ehkä halvin - ja surullisin - tekosyy huutamiselle.

Vierailija kirjoitti:

Sun täytyy katsoa tuo

Kummelin " etsäviitsiviitsistsä" sketsi!

Just sellaisia lapsia näille umpi rauhallisille puhumalla kasvattajille tulee!

Tai bulttiboisin lähetään osteleen sketsi :)

Vierailija kirjoitti:

Voi kyllä huudan, monta kertaa päivässä.

Päiväkodissa kun on töissä, niin ei sitä ääntä aina saa kuuluviin, eikä aina pysty juoksemaan koko päivää lapsen luota toiselle kertomassa asioita sipisemällä. Tai jos joku on vaikka työntämässä sormeaan pistorasiaan (teoriassa onhan niissä tietenkin esteet) tai kiipeämässä pihalla aidan yli, niin kyllä se vain on helpompi huutaa lapselle jotta saa lapsen välittömästi lopettamaan, kuin antaa vain syöksyä surman suuhun ettei vain lapsi saa traumoja kun täti huusi.

Ja tiukka äänenpaino ei taas ole huutamista, sitäkin käytän, jos ei mene perille kun tavallisella äänellä sanoo.

Olen itsekin töissä päiväkodissa, enkä kyllä voi sanoa, että joutuisin päivittäin huutamaan. Ja kyllä, työskentelen vilkkaiden alle 3-vuotiaiden kanssa, ja meillä on 12 lasta ryhmässä.

Meillä on äänekäs ryhmä ja huutoa kuulemme päivittäin, mutta vain lasten suusta. Työtiimimme on rauhallinen, ja se toimii meillä - homma pysyt hallinnassa ilman, että aikuisten tarvitsisi huutaa. Huutamisen sijaan olemme valppaita, reagoimme nopeasti tilanteisiin, asetamme jämäkästi rajat, tarvittaessa komennamme ja korotamme ääntä. Esimerkkejä tilanteista, joissa joudumme ääntä korottamaan: lapsi satuttaa toista lasta, lapsi kiipeää ulkona aidalle, lapsi alkaa heitellä ruokaa/pelleillä sillä... Mutta päiväkodissa ei todellakaan pitäisi aikuisten joutua päivittäin _huutamaan_, se on todella kuluttavaa jo työntekijälle itselleenkin, ja stressaavaa lapsille.

Jos oikeasti huomaa, että joka ikinen päivä joutuu huutamaan päiväkodissa, on syytä pitää palaveria tiimin kanssa ja miettiä, mistä se johtuu, ja millaisia toimenpiteitä tulisi tehdä, jotta jatkuva huutaminen ei olisi tarpeellista. Onko syy omassa jaksamisessa, jolloin olisi tarpeen ottaa yhteys työterveyteen, vai epäkäytännöllisissä tiloissa yhdistettynä suuriin ryhmäkokoihin? Onko ryhmässä haastavia lapsia, joiden kanssa työskentelyyn olisi syytä saada keltolta neuvoja?

Minulle ei huudettu lapsena, rajat kyllä oli. Ja minusta kasvoi henkisesti varsin vahva nuori ja aikuinen, joka edelleen kokee että ihmisiä tulee kohdella hyvin. En säikähdä jos joku huutaa, mutta en myöskään alistu kynnysmatoksi jolle voi karjua. Riidellä osaan ihan puhumalla, huutamattakin.

128 lisää vielä: kyllä huudamme päiväkodissa silloin, kun on pakko - esimerkiksi vaaratilanteissa, jolloin huuto on ainut keino saada lapsi lopettamaan toiminta x välittömästi. Mutta ei noitakaan tilanteita jatkuvasti pitäisi tulla vastaan.

Omalle huudolleen ja sille päiväkodin metelille voi tulla "sokeaksi" kun siihen tottuu. Siksi olisi hyvä, että joku ulkopuolinen esimerkiksi kuvaisi päivän ajan päiväkotiryhmän arkea, ja työntekijät saisivat videolta katsoa ja kuunnella, miltä se huutamalla kommunikoiminen oikeasti kuulostaa. Kun on omaksuttu huutamisen kulttuuri, aletaan helposti huutaa jatkuvasti, silloinkin kuin siihen ei olisi tarvetta. Pitää myös muistaa, että aikuiset antavat omalla äänenkäytöllään mallin lapsille.

En jaksa lukea vastauksia. Kyllä huudan lapsilleni, joka päivä. Ensin sanon sievästi, sitten vielä 10 kertaa sievästi, sitten tiukemmasti, 10 kertaa tiukasti ja sitten huudan. En viitsi enää 10-vuotiasta alkaa fyysisesti siirtelemään vaikkapa hampaiden pesulle, joten jotenkinhan se on saatava liikkeelle.  Tervetuloa meille kokeilemaan lempeämpiä konsteja.

131 jatkaa, tässä puhutaankin riitelemisestä. No sitä ei meillä hirveästi tapahdu, mutta tuota komentamista pakostakin, ja silloin siis on pakko lopulta korottaa ääntä kun mitään en tapahdu lukemattomien pyyntöjen ja kehoitusten jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea vastauksia. Kyllä huudan lapsilleni, joka päivä. Ensin sanon sievästi, sitten vielä 10 kertaa sievästi, sitten tiukemmasti, 10 kertaa tiukasti ja sitten huudan. En viitsi enää 10-vuotiasta alkaa fyysisesti siirtelemään vaikkapa hampaiden pesulle, joten jotenkinhan se on saatava liikkeelle.  Tervetuloa meille kokeilemaan lempeämpiä konsteja.

Itsehän sä olet lapsesi tuollaiseksi kasvattanut, eikä se huutaminen näköjään kymmenen vuodenkaan päästä tepsi. Vähemmälläkin voi päästä.

Tämä on taas turha keskustelu koska tässä ihmiset puhuvat taas kahdesta eri asiasta.

Toiset liittävät huutamiseen kaiken muunkin negatiivisen ja toiset puhuvat vain kovasta äänenkäytöstä. Toki sitä voi sanoa myös äänen korottamiseksi, minä sanon huutamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea vastauksia. Kyllä huudan lapsilleni, joka päivä. Ensin sanon sievästi, sitten vielä 10 kertaa sievästi, sitten tiukemmasti, 10 kertaa tiukasti ja sitten huudan. En viitsi enää 10-vuotiasta alkaa fyysisesti siirtelemään vaikkapa hampaiden pesulle, joten jotenkinhan se on saatava liikkeelle.  Tervetuloa meille kokeilemaan lempeämpiä konsteja.

Itsehän sä olet lapsesi tuollaiseksi kasvattanut, eikä se huutaminen näköjään kymmenen vuodenkaan päästä tepsi. Vähemmälläkin voi päästä.

Voi voi, kun lapsen mieli olisi tyhjä taulu, johon aikuinen voisi kirjoittaa ja piirtää, mitä haluaa. Vaan kun ei ole. Jotkut lapset ovat jääräpäitä, tai siis voimakastahtoisia. Kaunista puhetta ei oteta vakavasti ja äänen korottamiseen suhtaudutaan niin, että taas tuo rähjää jotakin joutavaa. Lopputulos on, että lapsi on pakko asettaa tilanteeseen, jossa joko totellaan tai koetaan pahaa mieltä. Huutaminen on yksi vaihtoehto. Tosin en ole varma, onko se paras. Asia on kuitenkin niin, että aikuistuminen perustuu kahteen asiaan: lapsen ja nuoreen omaan motivaatioon aikuistua ja kasvattajan yksiselitteiseen valtaan. Jos käytös ja toiminta ei ala sujua kuten pitäisi, on pakko käyttää valtaa.

Huutajat ja erityisesti huutamisen puolesta puhujat: Onko tilanne, jossa olette ns. joutuneet huutamaan, ikinä eskaloitunut siihen että olette käyneet johonkuhun fyysisesti käsiksi? Tai tuntuuko teistä silloin siltä että olette niin vihaisia että voisitte tehdä tälle toiselle pahaa? Käsi sydämellä. Ja läimimiset, tukistamiset ja riuhtomiset lasketaan mukaan.

Mielenkiinnosta kysyn. Itselläni tunteiden hallitsemattomuus, huutaminen ja väkivalta kävelevät käsikädessä.

Itse välillä huudan tai karjaisen. Tiedän, että ei pitäisi, mutta olen luonteeltani tosi kiivas ja näytän tunteet helposti. Yleensä huudan silloin, kun pojat esim. painivat tai miekkailevat tosissaan ja meno alkaa olla villiä. Mun normaali puheääni ei tunnu tehoavan silloin, kun niillä on meno päällä. Huudan, että saan heidän huomionsa. Sen jälkeen yleensä keskustellaan normaalilla äänellä. Joskus jos tuun väsyneenä kotiin ja sotkut on levällään eteisessä tai keittiössä vastassa niin saatan tyyliin karjaista, että:  "nyt vähän vikkelään jokainen siivoamaan omat jälkensä!" 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kyllä huudan, monta kertaa päivässä.

Päiväkodissa kun on töissä, niin ei sitä ääntä aina saa kuuluviin, eikä aina pysty juoksemaan koko päivää lapsen luota toiselle kertomassa asioita sipisemällä. Tai jos joku on vaikka työntämässä sormeaan pistorasiaan (teoriassa onhan niissä tietenkin esteet) tai kiipeämässä pihalla aidan yli, niin kyllä se vain on helpompi huutaa lapselle jotta saa lapsen välittömästi lopettamaan, kuin antaa vain syöksyä surman suuhun ettei vain lapsi saa traumoja kun täti huusi.

Ja tiukka äänenpaino ei taas ole huutamista, sitäkin käytän, jos ei mene perille kun tavallisella äänellä sanoo.

Olen itsekin töissä päiväkodissa, enkä kyllä voi sanoa, että joutuisin päivittäin huutamaan. Ja kyllä, työskentelen vilkkaiden alle 3-vuotiaiden kanssa, ja meillä on 12 lasta ryhmässä.

Meillä on äänekäs ryhmä ja huutoa kuulemme päivittäin, mutta vain lasten suusta. Työtiimimme on rauhallinen, ja se toimii meillä - homma pysyt hallinnassa ilman, että aikuisten tarvitsisi huutaa. Huutamisen sijaan olemme valppaita, reagoimme nopeasti tilanteisiin, asetamme jämäkästi rajat, tarvittaessa komennamme ja korotamme ääntä. Esimerkkejä tilanteista, joissa joudumme ääntä korottamaan: lapsi satuttaa toista lasta, lapsi kiipeää ulkona aidalle, lapsi alkaa heitellä ruokaa/pelleillä sillä... Mutta päiväkodissa ei todellakaan pitäisi aikuisten joutua päivittäin _huutamaan_, se on todella kuluttavaa jo työntekijälle itselleenkin, ja stressaavaa lapsille.

Jos oikeasti huomaa, että joka ikinen päivä joutuu huutamaan päiväkodissa, on syytä pitää palaveria tiimin kanssa ja miettiä, mistä se johtuu, ja millaisia toimenpiteitä tulisi tehdä, jotta jatkuva huutaminen ei olisi tarpeellista. Onko syy omassa jaksamisessa, jolloin olisi tarpeen ottaa yhteys työterveyteen, vai epäkäytännöllisissä tiloissa yhdistettynä suuriin ryhmäkokoihin? Onko ryhmässä haastavia lapsia, joiden kanssa työskentelyyn olisi syytä saada keltolta neuvoja?

Aika vähän lapsia teidän ryhmässä. Meidän ryhmässä on 26 lasta, pikkuisen enemmän kuin teillä.

Huudan, mutta en pidä sitä hyvänä tai tavoiteltavana. Inhimillisenä ja ymmärrettävänä kyllä, se sitten onko harmitonta vai vahingollista on tilannekohtaista. Esikoiselleni olen pienemmän vauvavuonna huutanut varmasti niinkin että se on ollut vahingollista (turhan usein, kovaa ja varoittamatta), olen hakenut apua, katunut, itkenyt, yrittänyt, hyvitellyt, harjoitellut, kehittynyt, mokannut, pyytänyt anteeksi. Olen myös esim. kantanut, taluttanut tai pukenut niin ettei lapselle ole jäänyt vihaisuuteni epäselväksi, vaikka en tahallisesti olekaan satuttanut. Onneksi se elämäntilanne on takana, ja lapsi on jo pari vuotta saanut korjaavia kokemuksia ja minä alan antaa itselleni anteeksi.

Nykyään yritän karistaa ylikorostuvan syyllisyyden siitä jos huudan "aiheesta", vaikka ideaalimaailmassa olisin eilenkin keskeyttänyt oman toimintani, pysäyttänyt lapsen lempeästi, kyykistynyt lapsen tasolle ja puhunut lapselle rauhallisen napakasti, sen sijaan että karjaisin sieltä suihkusta että "NYT XXXX tänne, tähän näin, istut siinä vähän aikaa" kun 3-vuotias juoksi isosiskon perässä kenkä ojossa lyöntivalmiina ja mulla oli shampoo päässä suihkussa. Tai kun tänään olin pari kertaa sanonut napakasti 5-vuotiaalle selässä nujuamisesta kun yritän pukea pienemmälle kenkiä, ja kerran jo siirtänyt kauemmas, ja lapsi vain jatkoi, joten sitten ärähdin että nyt menet metrin päähän ja pysyt siellä hetken - en karjunut sylki roiskuen mutta kyllä se huutamista oli. Ja saatuani pienemmän kengät jalkaan siirryin auttamaan sitä isompaa ilman sen pidempää ärtsyilyä toisin kuin jos olisin yrittänyt niellä sen ärtymiseni. [tää on muuten hyvä väli kertoa että "ei MEIDÄN LAPSET koskaan käyttädy noin", tästä en osaa syyllistyä, lapseni ovat ihan normaaleja ja _riittävän_ hyvin kasvatettuja leikki-ikäisiä]

Joo ei se huutaminen ole kasvattamista, se voi olla suuttumuksen näyttämistä, kaaoksen hallintaa, keinottomuutta. Nekin kuuluu elämään. JOS perheen tunneilmapiiri on kuitenkin selvästi positiivisen puolella eikä huutaminen ole arvaamatonta ja/tai pelottavaa niin yritän antaa sen itselleni anteeksi. Olisi ihana olla sellainen kuin puolisoni, hiiltymätön, mutta jos yritän olla hillitty ja tyyni pidemmälle kuin oikeasti pystyn, minusta tulee kireä, kylmä ja kroonisesti ärtynyt. Tasapainoilua ja riittävän hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kyllä huudan, monta kertaa päivässä.

Päiväkodissa kun on töissä, niin ei sitä ääntä aina saa kuuluviin, eikä aina pysty juoksemaan koko päivää lapsen luota toiselle kertomassa asioita sipisemällä. Tai jos joku on vaikka työntämässä sormeaan pistorasiaan (teoriassa onhan niissä tietenkin esteet) tai kiipeämässä pihalla aidan yli, niin kyllä se vain on helpompi huutaa lapselle jotta saa lapsen välittömästi lopettamaan, kuin antaa vain syöksyä surman suuhun ettei vain lapsi saa traumoja kun täti huusi.

Ja tiukka äänenpaino ei taas ole huutamista, sitäkin käytän, jos ei mene perille kun tavallisella äänellä sanoo.

Olen itsekin töissä päiväkodissa, enkä kyllä voi sanoa, että joutuisin päivittäin huutamaan. Ja kyllä, työskentelen vilkkaiden alle 3-vuotiaiden kanssa, ja meillä on 12 lasta ryhmässä.

Meillä on äänekäs ryhmä ja huutoa kuulemme päivittäin, mutta vain lasten suusta. Työtiimimme on rauhallinen, ja se toimii meillä - homma pysyt hallinnassa ilman, että aikuisten tarvitsisi huutaa. Huutamisen sijaan olemme valppaita, reagoimme nopeasti tilanteisiin, asetamme jämäkästi rajat, tarvittaessa komennamme ja korotamme ääntä. Esimerkkejä tilanteista, joissa joudumme ääntä korottamaan: lapsi satuttaa toista lasta, lapsi kiipeää ulkona aidalle, lapsi alkaa heitellä ruokaa/pelleillä sillä... Mutta päiväkodissa ei todellakaan pitäisi aikuisten joutua päivittäin _huutamaan_, se on todella kuluttavaa jo työntekijälle itselleenkin, ja stressaavaa lapsille.

Jos oikeasti huomaa, että joka ikinen päivä joutuu huutamaan päiväkodissa, on syytä pitää palaveria tiimin kanssa ja miettiä, mistä se johtuu, ja millaisia toimenpiteitä tulisi tehdä, jotta jatkuva huutaminen ei olisi tarpeellista. Onko syy omassa jaksamisessa, jolloin olisi tarpeen ottaa yhteys työterveyteen, vai epäkäytännöllisissä tiloissa yhdistettynä suuriin ryhmäkokoihin? Onko ryhmässä haastavia lapsia, joiden kanssa työskentelyyn olisi syytä saada keltolta neuvoja?

 

Aika vähän lapsia teidän ryhmässä. Meidän ryhmässä on 26 lasta, pikkuisen enemmän kuin teillä.

Ihan tarpeeksi lapsia kun kyseessä on alle 3-vuotiaiden ryhmä. Alle 3-vuotiaiden lasten ryhmässä on eri suhdeluvut kuin isompien lasten kohdalla, joten 26 lapsen pienten ryhmiä ei ole olemassa. Ei siis voi sanoa, että ryhmässämme olisi vähän lapsia, koska meillä on lapsia juuri se maksimimäärä, joka saa olla kolmea aikuista kohden. Toki 12 on vähemmän kuin 26, mutta suhdeluvutkin ovat erilaiset kun kyse on yli 3-vuotiaista lapsista.