Lue keskustelun säännöt.
Ethän huuda? Minusta lapsille ei saa huutaa :(
04.04.2017 |
Lapsille huutaminen on minusta lähinnä henkistä väkivaltaa. Hyvä ystäväni, joka on tällä hetkellä kotiäitinä, on omaksunut tavan huutaa ja "karjua" lapsilleen (alle kouluikäisiä) pienimmästäkin rikkeestä esim. kun lapsi kaataa vahingossa maidon, pukee liian hitaasti, unohtaa jotain tai leikkii kovaäänisesti - ihan siis tilanteissa, joissa minusta voisi sanoa lapselle ihan kauniistikin. Tai, normaalisti. Perheen keskinäinen vuorovaikutus tuntuu olevan yhtä taistelua ja pelkään ilmapiirin ja huutamisen vaikuttavan lasten kehitykseen ja hyvinvointiin. Miten loukkaamatta voisin ottaa asian puheeksi? Itselläni ei vielä ole lapsia, mutta työni puolesta olen paljon tekemisissä lapsiperheiden ja lasten parissa enkä sikäli osaa ajatella kyseistä vuorovaikutuskulttuuria ihan tavanomaiseksi. Vai onko lapsille huutaminen miten yleistä? Mistä se kertoo, väsymyksestäkö?
Kommentit (156)
NYT TURVAT KIINNI KAKARAT TAI KOHTA PAUKKUU PAKARAT!
Tehoaa aina.
M
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ken vitsaa säästää, se lastaan vihaa.
Huudan, karjun ja uhkaan selkäsaunalla, mulkoilen ja ärähtelen. Kumma kyllä usein lapsia rupeaa naurattamaan mun kohellus.
Mut joskus on pakko karjaista, ei sille mitään voi.
Vierailija kirjoitti:
Ja minua ihmetyttää, että kukaan ei mieti sitä, että mitä huutaa taikka puhuu sille lapselle on se oleellinen asia.
Jos huutaa, että "heti pois sieltä keikkumasta" kun lapsi keikkuu vaarallisesti tuolilla niin se on minusta parempi kuin vaikka puheäänellä sanottuna: " sinusta ei ikinä tule mitään".
Tämä.
Ja se, että tosiaan arvaamaton ihminen, josta ei näe onko vihainen vai hyvällä päällä, on varmasti pelottavampi kuin kommennon kiekaiseva ihminen.
Kyllä mua kovasti nauratti katsella kun neljä hyvin rauhallista ihmistä kasvatti 2 veetä. Vuoron perään sanoivat " kulta, mitä siitä pöydälle kiipeämisestä on puhuttu, tulepa pois, ei saa kiivetä pöydälle, kuule, tules pois nyt" Ja 4 ihmistä, äiti, isä, mummu ja vaari ja yksi lapsi!
No muksu tuli omia aikojaan pois ja nämä oli tyytyväisiä..
Meillä sanotaan tiukasti että nyt alas ja tarvittaessa " autetaan" jos ei rupea tapahtumaan. Ei mulla ole aikaa aina ruveta neuvottelemaan.
Muksu pomppii vesilätäkössä ja katsoo minua ja istahtaa, kyllä mä karjaisen että nyt ylös sieltä ja tempaisen kakaran ylös.. Pitäisikö siinäkin ehkä istua alas ja neuvotella siitä lätäköstä nousemisesta? :D :D
Kyllä saa välillä huuta, jos on aihetta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja minua ihmetyttää, että kukaan ei mieti sitä, että mitä huutaa taikka puhuu sille lapselle on se oleellinen asia.
Jos huutaa, että "heti pois sieltä keikkumasta" kun lapsi keikkuu vaarallisesti tuolilla niin se on minusta parempi kuin vaikka puheäänellä sanottuna: " sinusta ei ikinä tule mitään".Tämä.
Ja se, että tosiaan arvaamaton ihminen, josta ei näe onko vihainen vai hyvällä päällä, on varmasti pelottavampi kuin kommennon kiekaiseva ihminen.
Meillä anoppi tälläinen. Osaa aivan sairaalla tavalla silmät leiskuen sanoa muka jotain kivaa. Huh, pelottava ihminen.
Ja kyllä lapsenlapsetkin on sen huomanneet, ettei ole aito.
Vierailija kirjoitti:
Lapsille huutaminen on minusta lähinnä henkistä väkivaltaa. Hyvä ystäväni, joka on tällä hetkellä kotiäitinä, on omaksunut tavan huutaa ja "karjua" lapsilleen (alle kouluikäisiä) pienimmästäkin rikkeestä esim. kun lapsi kaataa vahingossa maidon, pukee liian hitaasti, unohtaa jotain tai leikkii kovaäänisesti - ihan siis tilanteissa, joissa minusta voisi sanoa lapselle ihan kauniistikin. Tai, normaalisti. Perheen keskinäinen vuorovaikutus tuntuu olevan yhtä taistelua ja pelkään ilmapiirin ja huutamisen vaikuttavan lasten kehitykseen ja hyvinvointiin. Miten loukkaamatta voisin ottaa asian puheeksi? Itselläni ei vielä ole lapsia, mutta työni puolesta olen paljon tekemisissä lapsiperheiden ja lasten parissa enkä sikäli osaa ajatella kyseistä vuorovaikutuskulttuuria ihan tavanomaiseksi. Vai onko lapsille huutaminen miten yleistä? Mistä se kertoo, väsymyksestäkö?
Olet aivan oikeilla jäljillä.
Väsymysksestä se varmasti ainakin osittain kumpuaa, mutta jää helposti päälle kaikkeen perheen kommunikointiin. Siitä tulee normaali tapa toimia, ellei asiaan kiinnitä huomiota ja tietoisesti muuta kommunikointiaan toisenlaiseksi.
Omasta lapsuudenkodistani olen oppinut vihamielisen kommunikointikulttuurin. Äidiltäni. Hän oli aina vihainen ollessaan kotona. Muille ihmisille esitti ystävällistä kodin ulkopuolella mutta haukkui heitä ilkeästi kun nämä eivät olleet kuulemassa. (vieraita meillä ei käynyt, sillä äidin mielestä ihmiset tulevat vain arvostelemaan toisten koteja ja haukkuvat sitten takana päin).
Meille lapsille puhui (tai huutamista se normaalisti oli) yleensä jotenkin näin:
"miten se on tuommonen" "sä oot hullu" "et sä mitään tajua" "et sinä osaa".
Äitini perusteli vihamielisyyttään sillä että isä ei ollut oikeanlainen. Sekin oli kyllä kamalasti sanottu. Isä oli ihan tavallinen, normaali mies. Ei mikään väkivaltainen riehuja tai narsisti, ei vaan osannut tehdä kaikkia asioita äitini odotusten mukaan.
Sekin vähän syö perustetta, että äitini vihamielisyys vaan jatkuu ja jatkuu vaikka isä on kuollut 20 vuotta sitten.
Itse en ole kehdannut alkaa äidilleni samoin puhumaan, mutta veljeni antaa äidille takaisin samalla mitalla. Äidin mielestä se oikeuttaa hänet vain olemaan entistä tylympi veljeäni kohtaan. Sanoo, että se on vaan meidän juttu, veljesikin sanoo minulle pahasti. Oikeasti tämä ahdistaa veljeäni, ja hän yrittää äidin saada tajuamaan ettei ko. kommunikointitapa oli hyvä.
Omaksi selviytymiskeinoksi olen valinnut vetäytymisen. Vetäydyn kaikesta kommunikaatiosta, yritän olla kuuntelematta enkä kommentoi ellei ole aivan pakko.
Tiedän että tämä ei ole hyvä keino, mutta en ole oppinut parempaakaan, ainakaan vielä.
Meillä on todella huonot välit äidin kanssa. Ei vierailla hänen luonaan kuin velvollisuudentunteesta ja yleensä vierailut jäävät lyhyiksi kun siellä ei pysty olemaan.
Se ilmapiiri on niin musertava, ja se on vaikuttanut minuun kovin negatiivisesti. Se on tehnyt minusta aran ja hirveän varovaisen. Olen niitä toki muutenkin temperametiltani, mutta äitini on vahvistanut näitä ominaisuuksia aivan liikaa.
Aina kun pidän pidemmän tauon äidistäni, muutun iloisemmaksi ja rohkeammaksi. Pystyn puhumaan uusienkin ihmisten kanssa vapautuneesti enkä pelkää koko ajan tulevani arvioiduksi, arvostelluksi ja kritisoiduksi. Olen tällöin myös työssäni rohkeampi ja luovempi. Uskonkin että se on se todellinen minuus, jota äitini on käytöksellään tehokkaasti tappanut.
Sitten kun tapaan äitini, epävarmuus nostaa taas päätään kaikilla elämänalueilla.
Omien lasteni kanssa olen pyrkinyt olemaan kannustava ja varonut sanomasta heille pahasti. Voi olla että olen ollut ja olen liiankin kannustava, lempeä ja ymmärtävä. En halua omille lapsilleni siirtää samoja epävarmuuksia mutta en ole varma osaanko toimia oikein. Ehkä ainakin jollakin tasolla olen jotain tehnyt oikein, sillä päiväkodista ja koulusta saatu palaute on aina ollut positiivista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mua kovasti nauratti katsella kun neljä hyvin rauhallista ihmistä kasvatti 2 veetä. Vuoron perään sanoivat " kulta, mitä siitä pöydälle kiipeämisestä on puhuttu, tulepa pois, ei saa kiivetä pöydälle, kuule, tules pois nyt" Ja 4 ihmistä, äiti, isä, mummu ja vaari ja yksi lapsi!
No muksu tuli omia aikojaan pois ja nämä oli tyytyväisiä..
Meillä sanotaan tiukasti että nyt alas ja tarvittaessa " autetaan" jos ei rupea tapahtumaan. Ei mulla ole aikaa aina ruveta neuvottelemaan.Muksu pomppii vesilätäkössä ja katsoo minua ja istahtaa, kyllä mä karjaisen että nyt ylös sieltä ja tempaisen kakaran ylös.. Pitäisikö siinäkin ehkä istua alas ja neuvotella siitä lätäköstä nousemisesta? :D :D
Ei tarvitse neuvotella, mutta miksi pitää karjaista ja tempaista? Yhtä hyvin voi päättäväisesti, mutta rauhallisesti ja ääntä korottamista käskeä lapsen ylös, ja nostaa sen kummemmin tempomatta. Karjaisu voi olla tarpeen, jos lapsi on vaikkapa kirmaamassa vaaran paikkaan. Vaan mahtaako lapsi reagoida huutoon, jos on tottunut sitä joka asiasta kuuntelemaan?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mua kovasti nauratti katsella kun neljä hyvin rauhallista ihmistä kasvatti 2 veetä. Vuoron perään sanoivat " kulta, mitä siitä pöydälle kiipeämisestä on puhuttu, tulepa pois, ei saa kiivetä pöydälle, kuule, tules pois nyt" Ja 4 ihmistä, äiti, isä, mummu ja vaari ja yksi lapsi!
No muksu tuli omia aikojaan pois ja nämä oli tyytyväisiä..
Meillä sanotaan tiukasti että nyt alas ja tarvittaessa " autetaan" jos ei rupea tapahtumaan. Ei mulla ole aikaa aina ruveta neuvottelemaan.Muksu pomppii vesilätäkössä ja katsoo minua ja istahtaa, kyllä mä karjaisen että nyt ylös sieltä ja tempaisen kakaran ylös.. Pitäisikö siinäkin ehkä istua alas ja neuvotella siitä lätäköstä nousemisesta? :D :D
Minä olen tämmöinen kamala rauhallinen ihminen.
Lätäkkökeleillä puen lapselle veden pitävät vaatteet ja annan leikkiä siinä lätäkössä. Ostin jopa itselleni kumpparit että voidaan yhdessä läiskytellä lätäköissä.
Minusta on kiva tutkia lasten kanssa juttuja.
Pöydältä kyllä autan alas jos lapsi siihen kiipeää hyppimään. Sanon, että mennään hyppimään johonkin muualle ja nostan pois pöydältä.
Mihinkään autotielle tai muihinkaan vaarallisiin paikkoihin ei mennä lasten lasten kanssa lätäköihin hyppimään, vaan tietysti huomioin turvallisuuden. (joku tästäkin tulee kuitenkin saivartelemaan joten sanon sen jo valmiiksi)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huutavan vanhemman lapsena sanon ettei se tunnu mukavalta. Siinä menee jotenki lukkoon eikä osaa toimia vanhemman mielestä oikein. Itsestä on tullut pelokas aina kun joku korottaa äänensä. Ajattelin kersana että mitä taas tein väärin. Toki vahemmalla iällä äidin kanssa keskuteltuani oivalsin, että mistä se johtuu..
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mua kovasti nauratti katsella kun neljä hyvin rauhallista ihmistä kasvatti 2 veetä. Vuoron perään sanoivat " kulta, mitä siitä pöydälle kiipeämisestä on puhuttu, tulepa pois, ei saa kiivetä pöydälle, kuule, tules pois nyt" Ja 4 ihmistä, äiti, isä, mummu ja vaari ja yksi lapsi!
No muksu tuli omia aikojaan pois ja nämä oli tyytyväisiä..
Meillä sanotaan tiukasti että nyt alas ja tarvittaessa " autetaan" jos ei rupea tapahtumaan. Ei mulla ole aikaa aina ruveta neuvottelemaan.Muksu pomppii vesilätäkössä ja katsoo minua ja istahtaa, kyllä mä karjaisen että nyt ylös sieltä ja tempaisen kakaran ylös.. Pitäisikö siinäkin ehkä istua alas ja neuvotella siitä lätäköstä nousemisesta? :D :D
Voi sitä nyt edes ensin sanoa nätisti. Ja sääliksi käy, kun et anna lapsesi leikkiä. Ei hän ymmärrä, että se sinulle tietää märkisä ja likaisia vaatteita. Tuskinpa vain sinun kiusaksesi ja haluaa olla vapaa ja nauttia kuraleikeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mua kovasti nauratti katsella kun neljä hyvin rauhallista ihmistä kasvatti 2 veetä. Vuoron perään sanoivat " kulta, mitä siitä pöydälle kiipeämisestä on puhuttu, tulepa pois, ei saa kiivetä pöydälle, kuule, tules pois nyt" Ja 4 ihmistä, äiti, isä, mummu ja vaari ja yksi lapsi!
No muksu tuli omia aikojaan pois ja nämä oli tyytyväisiä..
Meillä sanotaan tiukasti että nyt alas ja tarvittaessa " autetaan" jos ei rupea tapahtumaan. Ei mulla ole aikaa aina ruveta neuvottelemaan.Muksu pomppii vesilätäkössä ja katsoo minua ja istahtaa, kyllä mä karjaisen että nyt ylös sieltä ja tempaisen kakaran ylös.. Pitäisikö siinäkin ehkä istua alas ja neuvotella siitä lätäköstä nousemisesta? :D :D
Ei tarvitse neuvotella, mutta miksi pitää karjaista ja tempaista? Yhtä hyvin voi päättäväisesti, mutta rauhallisesti ja ääntä korottamista käskeä lapsen ylös, ja nostaa sen kummemmin tempomatta. Karjaisu voi olla tarpeen, jos lapsi on vaikkapa kirmaamassa vaaran paikkaan. Vaan mahtaako lapsi reagoida huutoon, jos on tottunut sitä joka asiasta kuuntelemaan?
Varmaan siksi että on kiire saada se kakara ylös siitä lätäköstä jottei haalarin persaus ole vaippaan asti märkä.
Kyllä se luonnollinen reaktio on se " voi helkkari sentään" ja kersa ylös ja nopeasti.
Ei siinä ketään ruveta ylös käskemään...:D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritän parhaani etten huutaisi. Itse kasvoin fyysisellä ja henkisellä väkivallalla, ja kyllähän siihen se huutaminenkin kuului, eikä sen "kasvatuksen" lopputulos ole kovin hääppöinen. Olen hermoraunio ja säikyn vieläkin kovia ääniä. Muutaman kerran olen itse suuttuessani korottanut ääntä, mutta se on loppunut kuin seinään heti kun tajuan lapsen pelkäävän. Tiedostan olevani vihaisena kovaääninen ja uhkaava. Mitä se muutenkaan auttaa 2-vuotiaalle kiljua pää punaisena. Ei se ratkaise mitään että heittäytyy uhmaikäiseksi uhmaikäistä vastaan. Paljon parempi että vanhemman syli on turvallinen ja tämän kanssa voi puhua niinkuin ihmisten kuuluu, silloinkin kun on tullut tehtyä tyhmyyksiä. Olen huomannut että kyllä vain se taaperokin rauhoittuu ja kuuntelee, kun näyttää esimerkkiä miten niitä vaikeita tunteita käsitellään.
Ymmärrän nyt miksi vanhempani huusivat. Ei siksi että me lapset olisimme olleet ihan kauheita, kuten he sen selittivät. Äiti oli samanlainen hermoraunio kuin minä nyt ja isä väkivallalla kasvatettu. Heillä ei ollut mallia toimia toisin. Ikävä kyllä heidän rakkautensa meitä lapsia kohtaan ei riittänyt yrittämään toimia oikealla tavalla. Totuttujen toimintamallien muuttaminen on vaikeaa, tiedän sen nyt omasta kokemuksesta, mutta hyviä uutisia kaikille: se on kuitenkin mahdollista.
Tässäkin mahtava esimerkki. Karjut sitten 2 vuotiaalle JO, ja kuvittelet selviäväsi sen kanssa ilman äänen korottamista? No heh heh. Tokkopa.
Olen huutanut muutaman kerran, JO, ja vain sen takia että se on se malli jonka olen omilta vanhemmiltani oppinut. Kyse ei siis ollut siitä mitä lapsi teki, vaan siitä etten osannut sillä hetkellä käsitellä omia vaikeita tunteitani. Tunteiden käsittely on taito, jonka jokainen terve aikuinen jo hallitsee, ja uhmaikäiset vasta opettelee. Sinä ja minä olemme siis jääneet uhmaikäisten tasolle, mutta minä olen edennyt vaiheeseen jossa myönnän ongelman ja pyrin kasvamaan aikuiseksi.
Tiedän selviäväni ilman äänen korottamista ja varsinkin ilman väkivaltaa, enkä edes koe raivoamisen olevan tarpeen kun tämä uusi terve toimintamalli toimii niin paljon paremmin. En olisi varmaan minäkään uskonut jos en olisi kokeillut, vaan jatkanut "perinnettä", koska onhan se maidon kaatuminen pöydälle riittävä syy rähjätä.Kirjoituksestasi välittyy vahvasti kuva että defenssit on päällä. Jos lasket ne, saatat oppia jotain uutta, mikä on hyväksi sinulle ja erityisesti lapsellesi.
Johan osui ja upposi. Sori siitä. Ei mun ole tarvinnut 2 veelle huutaa, mutta joo, joskus kiroan ja joskus karjaisen että nyt loppuu se juokseminen.
Ehkä sulla on nyt tunteet vähä turhan herkillä.
Hyvä kun tutkit itseäsi.. Mä en tilannettani näe ihan noin vakavana..;)Niinhän se menee, että se koira älähtää.
Itsensä tutkiskelusta ei ole mitään muuta kuin hyötyä, suosittelen sitä ihan jokaiselle. Omat vanhempanikaan eivät varmasti nähneet tilannetta vakavana, mikä johti siihen että se peruuttamaton vahinko oli aiheutettu jo varhaislapsuudessa. Toivottavasti sinä pystyt näkemään sen oman tilanteesi lisäksi myös lapsesi tilanteen.Hyvä ihminen, kiljuminen pää punaisena 2- vuotiaalle ja äänen korottaminen on vähän ehkä hieman eri asioita..
Pointti onkin se mikä niissä on yhteistä: kumpikaan ei kasvatusmetodina toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ei halua kasvattaa sosiopaattia niin jos itse ei huuda kieltää lapseltaankin kategorisesti. Tai kaikille lupa.
Jo 1v löytää hoidossa heikomman kenet voi kaataa, nopeasti oppivat että saavat vahingoittaa jos ei kielletä
Tämä meni vähän ohi.
Yritätkö sanoa, että jos lapselle ei huuda, hänestä tulee sosiopaatti joka jo 1-vuotiaana kaataa heikoimmat ja oppii että muita saa vahingoittaa?
Pidättekö itse siitä että teille huudetaan? Onko mieltäylentevää, vai toivoisitteko muita kommunikaatiotapoja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mua kovasti nauratti katsella kun neljä hyvin rauhallista ihmistä kasvatti 2 veetä. Vuoron perään sanoivat " kulta, mitä siitä pöydälle kiipeämisestä on puhuttu, tulepa pois, ei saa kiivetä pöydälle, kuule, tules pois nyt" Ja 4 ihmistä, äiti, isä, mummu ja vaari ja yksi lapsi!
No muksu tuli omia aikojaan pois ja nämä oli tyytyväisiä..
Meillä sanotaan tiukasti että nyt alas ja tarvittaessa " autetaan" jos ei rupea tapahtumaan. Ei mulla ole aikaa aina ruveta neuvottelemaan.Muksu pomppii vesilätäkössä ja katsoo minua ja istahtaa, kyllä mä karjaisen että nyt ylös sieltä ja tempaisen kakaran ylös.. Pitäisikö siinäkin ehkä istua alas ja neuvotella siitä lätäköstä nousemisesta? :D :D
Minä olen tämmöinen kamala rauhallinen ihminen.
Lätäkkökeleillä puen lapselle veden pitävät vaatteet ja annan leikkiä siinä lätäkössä. Ostin jopa itselleni kumpparit että voidaan yhdessä läiskytellä lätäköissä.
Minusta on kiva tutkia lasten kanssa juttuja.
Pöydältä kyllä autan alas jos lapsi siihen kiipeää hyppimään. Sanon, että mennään hyppimään johonkin muualle ja nostan pois pöydältä.
Mihinkään autotielle tai muihinkaan vaarallisiin paikkoihin ei mennä lasten lasten kanssa lätäköihin hyppimään, vaan tietysti huomioin turvallisuuden. (joku tästäkin tulee kuitenkin saivartelemaan joten sanon sen jo valmiiksi)
Tottakai lätäköihin voi mennä kun on sen aika, aina vaan ei ole sen aika.
Ai ostit oikein kumisaappaat! Heh heh.. Voi kultaseni..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritän parhaani etten huutaisi. Itse kasvoin fyysisellä ja henkisellä väkivallalla, ja kyllähän siihen se huutaminenkin kuului, eikä sen "kasvatuksen" lopputulos ole kovin hääppöinen. Olen hermoraunio ja säikyn vieläkin kovia ääniä. Muutaman kerran olen itse suuttuessani korottanut ääntä, mutta se on loppunut kuin seinään heti kun tajuan lapsen pelkäävän. Tiedostan olevani vihaisena kovaääninen ja uhkaava. Mitä se muutenkaan auttaa 2-vuotiaalle kiljua pää punaisena. Ei se ratkaise mitään että heittäytyy uhmaikäiseksi uhmaikäistä vastaan. Paljon parempi että vanhemman syli on turvallinen ja tämän kanssa voi puhua niinkuin ihmisten kuuluu, silloinkin kun on tullut tehtyä tyhmyyksiä. Olen huomannut että kyllä vain se taaperokin rauhoittuu ja kuuntelee, kun näyttää esimerkkiä miten niitä vaikeita tunteita käsitellään.
Ymmärrän nyt miksi vanhempani huusivat. Ei siksi että me lapset olisimme olleet ihan kauheita, kuten he sen selittivät. Äiti oli samanlainen hermoraunio kuin minä nyt ja isä väkivallalla kasvatettu. Heillä ei ollut mallia toimia toisin. Ikävä kyllä heidän rakkautensa meitä lapsia kohtaan ei riittänyt yrittämään toimia oikealla tavalla. Totuttujen toimintamallien muuttaminen on vaikeaa, tiedän sen nyt omasta kokemuksesta, mutta hyviä uutisia kaikille: se on kuitenkin mahdollista.
Tässäkin mahtava esimerkki. Karjut sitten 2 vuotiaalle JO, ja kuvittelet selviäväsi sen kanssa ilman äänen korottamista? No heh heh. Tokkopa.
Olen huutanut muutaman kerran, JO, ja vain sen takia että se on se malli jonka olen omilta vanhemmiltani oppinut. Kyse ei siis ollut siitä mitä lapsi teki, vaan siitä etten osannut sillä hetkellä käsitellä omia vaikeita tunteitani. Tunteiden käsittely on taito, jonka jokainen terve aikuinen jo hallitsee, ja uhmaikäiset vasta opettelee. Sinä ja minä olemme siis jääneet uhmaikäisten tasolle, mutta minä olen edennyt vaiheeseen jossa myönnän ongelman ja pyrin kasvamaan aikuiseksi.
Tiedän selviäväni ilman äänen korottamista ja varsinkin ilman väkivaltaa, enkä edes koe raivoamisen olevan tarpeen kun tämä uusi terve toimintamalli toimii niin paljon paremmin. En olisi varmaan minäkään uskonut jos en olisi kokeillut, vaan jatkanut "perinnettä", koska onhan se maidon kaatuminen pöydälle riittävä syy rähjätä.Kirjoituksestasi välittyy vahvasti kuva että defenssit on päällä. Jos lasket ne, saatat oppia jotain uutta, mikä on hyväksi sinulle ja erityisesti lapsellesi.
Johan osui ja upposi. Sori siitä. Ei mun ole tarvinnut 2 veelle huutaa, mutta joo, joskus kiroan ja joskus karjaisen että nyt loppuu se juokseminen.
Ehkä sulla on nyt tunteet vähä turhan herkillä.
Hyvä kun tutkit itseäsi.. Mä en tilannettani näe ihan noin vakavana..;)Niinhän se menee, että se koira älähtää.
Itsensä tutkiskelusta ei ole mitään muuta kuin hyötyä, suosittelen sitä ihan jokaiselle. Omat vanhempanikaan eivät varmasti nähneet tilannetta vakavana, mikä johti siihen että se peruuttamaton vahinko oli aiheutettu jo varhaislapsuudessa. Toivottavasti sinä pystyt näkemään sen oman tilanteesi lisäksi myös lapsesi tilanteen.Hyvä ihminen, kiljuminen pää punaisena 2- vuotiaalle ja äänen korottaminen on vähän ehkä hieman eri asioita..
Pointti onkin se mikä niissä on yhteistä: kumpikaan ei kasvatusmetodina toimi.
Ei se ole mikään metodi että joskus vaan täytyy korottaa ääntä, joskus jopa karjaista.
Ei siltä välty, kuten ei itkuilta tai nauruiltakaan.
Vierailija kirjoitti:
Huudan ja välillä annan pitkin korvia, miten muutenkaan siitä lapsesta ikinä kasvaa mitään?
Sairasta. "Mihin taidot loppuu, siitä väkivalta alkaa." Koskee niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa.
Vierailija kirjoitti:
Pidättekö itse siitä että teille huudetaan? Onko mieltäylentevää, vai toivoisitteko muita kommunikaatiotapoja?
En todellakaan toivoisi että kun tarve sille tulee, että ruvetaan neuvottelemaan.
On tässä tarvinnut huutaa ja karjua että puoliso kuulee.
Jos huutaminen ja kovat äänet on aivan vieraita, saattaa myöhemmin tulla ongelmia. Äänettömässä maailmassa ei kukaan pääse asumaan ja elämään.
Jos ei halua kasvattaa sosiopaattia niin jos itse ei huuda kieltää lapseltaankin kategorisesti. Tai kaikille lupa.
Jo 1v löytää hoidossa heikomman kenet voi kaataa, nopeasti oppivat että saavat vahingoittaa jos ei kielletä