Ethän huuda? Minusta lapsille ei saa huutaa :(

Vierailija kirjoitti:

Huudan, mutta en pidä sitä hyvänä tai tavoiteltavana. Inhimillisenä ja ymmärrettävänä kyllä, se sitten onko harmitonta vai vahingollista on tilannekohtaista. Esikoiselleni olen pienemmän vauvavuonna huutanut varmasti niinkin että se on ollut vahingollista (turhan usein, kovaa ja varoittamatta), olen hakenut apua, katunut, itkenyt, yrittänyt, hyvitellyt, harjoitellut, kehittynyt, mokannut, pyytänyt anteeksi. Olen myös esim. kantanut, taluttanut tai pukenut niin ettei lapselle ole jäänyt vihaisuuteni epäselväksi, vaikka en tahallisesti olekaan satuttanut. Onneksi se elämäntilanne on takana, ja lapsi on jo pari vuotta saanut korjaavia kokemuksia ja minä alan antaa itselleni anteeksi.

Nykyään yritän karistaa ylikorostuvan syyllisyyden siitä jos huudan "aiheesta", vaikka ideaalimaailmassa olisin eilenkin keskeyttänyt oman toimintani, pysäyttänyt lapsen lempeästi, kyykistynyt lapsen tasolle ja puhunut lapselle rauhallisen napakasti, sen sijaan että karjaisin sieltä suihkusta että "NYT XXXX tänne, tähän näin, istut siinä vähän aikaa" kun 3-vuotias juoksi isosiskon perässä kenkä ojossa lyöntivalmiina ja mulla oli shampoo päässä suihkussa. Tai kun tänään olin pari kertaa sanonut napakasti 5-vuotiaalle selässä nujuamisesta kun yritän pukea pienemmälle kenkiä, ja kerran jo siirtänyt kauemmas, ja lapsi vain jatkoi, joten sitten ärähdin että nyt menet metrin päähän ja pysyt siellä hetken - en karjunut sylki roiskuen mutta kyllä se huutamista oli. Ja saatuani pienemmän kengät jalkaan siirryin auttamaan sitä isompaa ilman sen pidempää ärtsyilyä toisin kuin jos olisin yrittänyt niellä sen ärtymiseni. [tää on muuten hyvä väli kertoa että "ei MEIDÄN LAPSET koskaan käyttädy noin", tästä en osaa syyllistyä, lapseni ovat ihan normaaleja ja _riittävän_ hyvin kasvatettuja leikki-ikäisiä]

Joo ei se huutaminen ole kasvattamista, se voi olla suuttumuksen näyttämistä, kaaoksen hallintaa, keinottomuutta. Nekin kuuluu elämään. JOS perheen tunneilmapiiri on kuitenkin selvästi positiivisen puolella eikä huutaminen ole arvaamatonta ja/tai pelottavaa niin yritän antaa sen itselleni anteeksi. Olisi ihana olla sellainen kuin puolisoni, hiiltymätön, mutta jos yritän olla hillitty ja tyyni pidemmälle kuin oikeasti pystyn, minusta tulee kireä, kylmä ja kroonisesti ärtynyt. Tasapainoilua ja riittävän hyvää.

Mainittakoon että minäkään en muuta ymmärtänyt miten joku voi oikeasti huutaa ja menettää malttinsa lapselle, ennen kuin oma esikoinen oli leikki-ikäinen ja lapsia kaksi. Ja tein lasten kanssa töitä ennen omien lasten saamista. Ja tiedän että on olemassa ihmisiä jotka eivät sitä koskaan ymmärrä koska ovat eriluontoisia ja erilaisen kokemusmaailman omaavia, esimerkiksi oma äitini ei koskaan huutanut. Se ei vain sovi hänen luonteeseensa.

Edelleenkään en lapsille huutamista "hyväksy" siis niin että se olisi minusta hyvä tapa. Mutta ymmärrän, ja alan hyväksyä oman epätäydellisyyteni.

Huudatteko te ihmiset myös puolisollenne? Kavereille? Työpaikalla? Yleisillä paikoilla? Jos niin teette niin eikö se ole mielestänne yhtään noloa? Ettekö huomaa ettei niin yleensä käyttäydytä ja muut pitävät teitä outoina ja ehkä vähän pelottavinakin. Miten lapsi voisi oppia hyviä käytöstapoja jos häntä kohdellaan huonosti? Eihän nyt normaali ihminen huuda toiselle oli sitten kyseessä aikuinen tai lapsi. Äänen korottaminen huomion herättämiseksi tai varoitukseksi on eri asia, mutta ap:n kuvaama käytös on kyllä mielestäni jotain ihan muuta. Tuollainen tapa-karjuminen ei missään nimessä kuulu normaaliin vanhemmuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä2079 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille huutaminen on minusta lähinnä henkistä väkivaltaa. Hyvä ystäväni, joka on tällä hetkellä kotiäitinä, on omaksunut tavan huutaa ja "karjua" lapsilleen (alle kouluikäisiä) pienimmästäkin rikkeestä esim. kun lapsi kaataa vahingossa maidon, pukee liian hitaasti, unohtaa jotain tai leikkii kovaäänisesti - ihan siis tilanteissa, joissa minusta voisi sanoa lapselle ihan kauniistikin. Tai, normaalisti. Perheen keskinäinen vuorovaikutus tuntuu olevan yhtä taistelua ja pelkään ilmapiirin ja huutamisen vaikuttavan lasten kehitykseen ja hyvinvointiin. Miten loukkaamatta voisin ottaa asian puheeksi? Itselläni ei vielä ole lapsia, mutta työni puolesta olen paljon tekemisissä lapsiperheiden ja lasten parissa enkä sikäli osaa ajatella kyseistä vuorovaikutuskulttuuria ihan tavanomaiseksi. Vai onko lapsille huutaminen miten yleistä? Mistä se kertoo, väsymyksestäkö?

Muita lukematta.

Kolmen teinin äitinä olen huutanut, huudan jma tulen huutamaan lapsilleni. Ihmisellä on tunteet ja rajalliset voimat ja on inhimillistä, että joskus paukkuu yli molemmat. 

Ei mun mielestä huutamisessa sinänsä ole mitään pahaa (tietenkään, huudanhan itsekin :)). Mutta jos ainoat tavat puhua on huutaminen, käskyttäminen ja murahtelu tai vaikeneminen, niin silloin ei hyvä heilu. Sama pätee kaikkiin ihmisiin, niin aikuisiin kuin lapsiin, omien ja muiden. 

Äiti rankaisi mua lapsena mykkäkoululla ja se oli hirveämpää kuin huutaminen tai selkäsauna, koska se teki minut näkymättömäksi. Sellaista väkivaltaa en ole koskaan lapsilleni tehnyt. 

Aikuisen on osattava pyytää huutamistaan lapselta anteeksi. Aikuinen on niin paljon isompi kuin lapsi ja hänen on osattava tunnustaa mokansa. Kyllä lapsi kestää sen, että ihmisten välillä on erilaisia tunteita ja reaktioita. Ei ole hyvä, jos lapsi ei opi kotoaan mitään muita kommunikaatiotapoja kuin hyssyttelyn. 

Mulle myös tuli mieleen, että ap joko provoilee, tai hänellä ei ole omia lapsia. 

Voi jumal*uta, ap:lla ei edelleenkään ole omia lapsia, siinähän se aloituksessa lukee! Sisälukutaito!

Mutta ap on silti ihan oikeassa tässä asiassa.

Pahoittelen huolimattomuuttani ja sitä, että suututin sinua noin paljon. 

Tottakai ap on oikeassa. Kaikkien ihmisten tulisi aina olla toisiaan kohtaan, iästä riippumatta, pitkämielisiä, ymmärtäväisiä ja lempeitä. Siihenhän me kaikki varmaan pyritään, oli meillä lapsia tai ei. Mutta turha olla tekopyhä ja väittää olevansa alati jalo ja hillitty. 

Kommenttini liittyi kodin puhekulttuuriin, ei pelkkään huutamiseen. Jos huutaminen on ensimmäinen ja ainoa tapa reagoida ärsyttäviin tilanteisiin, niin silloin on tietysti moni asia vialla perheessä. 

Toinen pointtini oli ahteeksipyyntö lapselta.

Kolmas asia oli se, että mykkäkoulu on kokemukseni mukaan todella julma rankaisukeino/ reaktio aikuiselta, huutamista julmempi. 

120

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kyllä huudan, monta kertaa päivässä.

Päiväkodissa kun on töissä, niin ei sitä ääntä aina saa kuuluviin, eikä aina pysty juoksemaan koko päivää lapsen luota toiselle kertomassa asioita sipisemällä. Tai jos joku on vaikka työntämässä sormeaan pistorasiaan (teoriassa onhan niissä tietenkin esteet) tai kiipeämässä pihalla aidan yli, niin kyllä se vain on helpompi huutaa lapselle jotta saa lapsen välittömästi lopettamaan, kuin antaa vain syöksyä surman suuhun ettei vain lapsi saa traumoja kun täti huusi.

Ja tiukka äänenpaino ei taas ole huutamista, sitäkin käytän, jos ei mene perille kun tavallisella äänellä sanoo.

Olen itsekin töissä päiväkodissa, enkä kyllä voi sanoa, että joutuisin päivittäin huutamaan. Ja kyllä, työskentelen vilkkaiden alle 3-vuotiaiden kanssa, ja meillä on 12 lasta ryhmässä.

Meillä on äänekäs ryhmä ja huutoa kuulemme päivittäin, mutta vain lasten suusta. Työtiimimme on rauhallinen, ja se toimii meillä - homma pysyt hallinnassa ilman, että aikuisten tarvitsisi huutaa. Huutamisen sijaan olemme valppaita, reagoimme nopeasti tilanteisiin, asetamme jämäkästi rajat, tarvittaessa komennamme ja korotamme ääntä. Esimerkkejä tilanteista, joissa joudumme ääntä korottamaan: lapsi satuttaa toista lasta, lapsi kiipeää ulkona aidalle, lapsi alkaa heitellä ruokaa/pelleillä sillä... Mutta päiväkodissa ei todellakaan pitäisi aikuisten joutua päivittäin _huutamaan_, se on todella kuluttavaa jo työntekijälle itselleenkin, ja stressaavaa lapsille.

Jos oikeasti huomaa, että joka ikinen päivä joutuu huutamaan päiväkodissa, on syytä pitää palaveria tiimin kanssa ja miettiä, mistä se johtuu, ja millaisia toimenpiteitä tulisi tehdä, jotta jatkuva huutaminen ei olisi tarpeellista. Onko syy omassa jaksamisessa, jolloin olisi tarpeen ottaa yhteys työterveyteen, vai epäkäytännöllisissä tiloissa yhdistettynä suuriin ryhmäkokoihin? Onko ryhmässä haastavia lapsia, joiden kanssa työskentelyyn olisi syytä saada keltolta neuvoja?

 

Aika vähän lapsia teidän ryhmässä. Meidän ryhmässä on 26 lasta, pikkuisen enemmän kuin teillä.

Ihan tarpeeksi lapsia kun kyseessä on alle 3-vuotiaiden ryhmä. Alle 3-vuotiaiden lasten ryhmässä on eri suhdeluvut kuin isompien lasten kohdalla, joten 26 lapsen pienten ryhmiä ei ole olemassa. Ei siis voi sanoa, että ryhmässämme olisi vähän lapsia, koska meillä on lapsia juuri se maksimimäärä, joka saa olla kolmea aikuista kohden. Toki 12 on vähemmän kuin 26, mutta suhdeluvutkin ovat erilaiset kun kyse on yli 3-vuotiaista lapsista.

Tiedänhän minä tuon, silti 12 on huomattavasti vähemmän kuin 26 ja puolet niistä 12 ei osaa edes puhua, joten ääntä on HUOMATTAVASTI vähemmän kuin isojen ryhmässä, paitsi ehkä silloin jos joku pienistä itkee täyttä kurkkua.

Vierailija kirjoitti:

Huudatteko te ihmiset myös puolisollenne? Kavereille? Työpaikalla? Yleisillä paikoilla? Jos niin teette niin eikö se ole mielestänne yhtään noloa? Ettekö huomaa ettei niin yleensä käyttäydytä ja muut pitävät teitä outoina ja ehkä vähän pelottavinakin. Miten lapsi voisi oppia hyviä käytöstapoja jos häntä kohdellaan huonosti? Eihän nyt normaali ihminen huuda toiselle oli sitten kyseessä aikuinen tai lapsi. Äänen korottaminen huomion herättämiseksi tai varoitukseksi on eri asia, mutta ap:n kuvaama käytös on kyllä mielestäni jotain ihan muuta. Tuollainen tapa-karjuminen ei missään nimessä kuulu normaaliin vanhemmuuteen.

Huudan. Jos ollaan meluisassa paikassa ja kaukana toisistamme, niin huudan että saan kavereiden/työkavereiden/äitini tai mummoni huomion itseeni.

Tässä on selvästi ihmiset jumittuneet ajattelemaan jotakin raivokohtaus-huutamista, vaikka huutamista on paljon muunlaistakin.

Joku kysyi, että tunnenko oloni väkivaltaiseksi kun huudan, niin en todellakaan tunne. En tunne myöskään oloani alistuneeksi/pelokkaaksi jos kuiskaan.

Vierailija kirjoitti:

Huudatteko te ihmiset myös puolisollenne? Kavereille? Työpaikalla? Yleisillä paikoilla? Jos niin teette niin eikö se ole mielestänne yhtään noloa? Ettekö huomaa ettei niin yleensä käyttäydytä ja muut pitävät teitä outoina ja ehkä vähän pelottavinakin. Miten lapsi voisi oppia hyviä käytöstapoja jos häntä kohdellaan huonosti? Eihän nyt normaali ihminen huuda toiselle oli sitten kyseessä aikuinen tai lapsi. Äänen korottaminen huomion herättämiseksi tai varoitukseksi on eri asia, mutta ap:n kuvaama käytös on kyllä mielestäni jotain ihan muuta. Tuollainen tapa-karjuminen ei missään nimessä kuulu normaaliin vanhemmuuteen.

Juuri näin. Tai no, onhan olemassa ihmisiä jotka oikeasti mesoavat tuolla kaupungilla muunmuassa asiakaspalvelijoille tai sitten ihan muuten vaan. Ja kyllä he vaikuttavat silloin aika yksinkertaisilta minun silmissäni.

On ihan inhimillistä ja normaalia että ääni joskus nousee. Joskus on pakkotilanteessa kiinnitettävä huomio tai vastaavaa, ehkä joskus poikkeuksellisesti menee kuppi nurin ja tulee huudettua. Mutta jos se on ihan normaali kasvatusmenetelmä "kun mä oon niin räiskyvä ja tunteva persoona" ja lapsille karjutaan saatanaa kun maitolasi kaatuu (kommentti ylempänä ketjussa) niin katsoisin kyllä peiliin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huudatteko te ihmiset myös puolisollenne? Kavereille? Työpaikalla? Yleisillä paikoilla? Jos niin teette niin eikö se ole mielestänne yhtään noloa? Ettekö huomaa ettei niin yleensä käyttäydytä ja muut pitävät teitä outoina ja ehkä vähän pelottavinakin. Miten lapsi voisi oppia hyviä käytöstapoja jos häntä kohdellaan huonosti? Eihän nyt normaali ihminen huuda toiselle oli sitten kyseessä aikuinen tai lapsi. Äänen korottaminen huomion herättämiseksi tai varoitukseksi on eri asia, mutta ap:n kuvaama käytös on kyllä mielestäni jotain ihan muuta. Tuollainen tapa-karjuminen ei missään nimessä kuulu normaaliin vanhemmuuteen.

Huudan. Jos ollaan meluisassa paikassa ja kaukana toisistamme, niin huudan että saan kavereiden/työkavereiden/äitini tai mummoni huomion itseeni.

Tässä on selvästi ihmiset jumittuneet ajattelemaan jotakin raivokohtaus-huutamista, vaikka huutamista on paljon muunlaistakin.

Joku kysyi, että tunnenko oloni väkivaltaiseksi kun huudan, niin en todellakaan tunne. En tunne myöskään oloani alistuneeksi/pelokkaaksi jos kuiskaan.

Eikö aloituksessa ja tässä ketjussa ollut kyse siitä, että huudetaan kun maitolasi kaatuu, huudetaan kun pukeminen ei suju, huudetaan kun lapsi unohtelee asioita. Ei siitä että kiinnitetään pikaisesti huomio itseensä välimatkan päästä. (Mikä on kyllä julkisilla paikoillakin useasti mielekkäämpää tehdä siten, että kävelee kohteensa luo eikä rupea mesomaan.)

Vierailija kirjoitti:

Huudatteko te ihmiset myös puolisollenne? Kavereille? Työpaikalla? Yleisillä paikoilla? Jos niin teette niin eikö se ole mielestänne yhtään noloa? Ettekö huomaa ettei niin yleensä käyttäydytä ja muut pitävät teitä outoina ja ehkä vähän pelottavinakin. Miten lapsi voisi oppia hyviä käytöstapoja jos häntä kohdellaan huonosti? Eihän nyt normaali ihminen huuda toiselle oli sitten kyseessä aikuinen tai lapsi. Äänen korottaminen huomion herättämiseksi tai varoitukseksi on eri asia, mutta ap:n kuvaama käytös on kyllä mielestäni jotain ihan muuta. Tuollainen tapa-karjuminen ei missään nimessä kuulu normaaliin vanhemmuuteen.

Tapa-karjuminen ei kuulu normaaliin vanhemmuuteen eikä ole puolustettava tai suojeltava toimintatapa, vaan tilanne jossa ihminen tarvitsee apua ja ohjausta, jos kaikesta pitää huutaa.

Mutta niin. Minä siis huudan joskus lapsilleni, ja en huuda puolisolleni, työtovereilleni tai julkisilla paikoilla. Tai jos ihan rehellisiä ollaan niin puolisolle olen joskus turhautuneena korottanut ääntäni, en aggressiivisesti vaan "miksi et kuule mitä yritän sanoa" epätoivoisesti, mutta se ei todellakaan ole tapa, se yksi kerta on mahtunut 17 vuoteen.

Sitten tulee se mutta. Kukaan aikuinen ihminen, tai vieras lapsi, ei töki mun rajojani kroonisesti kuten omat lapset. Keneltäkään aikuiselta minun ei tarvitse sietää samanlaista käytöstä ilman mahdollisuutta poistua paikalta - minun on vain kestettävä, neuvottava, ratkaistava, venyttävä, ohjattava, laitettava omat tarpeeni syrjään kerta toisensa jälkeen, riippuen lapsen iästä mikä noista painottuu. Eikä se ole mikään vika lapsissa vaan sitä se lapsena oleminen on, ja kuuluukin olla, ja minun aikuisena kuuluu näyttää lapselle missä ne minun rajani menevät, miten minua saa kohdella, milloin minua on todella syytä totella ja niin edelleen, ja se tulee tehdä selkeästi ja kunnioittavasti, huutamatta. Lapsen käytös, tunteet, tulevaisuus on minun vastuullani (jossain määrin), ja siksi häiriöt prosessissa menevät ihon alle, herättävät hetkellistä epätoivoa. Jos puoliso käyttäytyy kuin possu, vai katsoa monttu auki että aha, kun lapsi käyttäytyy kuin possu, vastuu ja velvollisuus painaa, minun pitäisi tämä jotenkin ratkaista. Ja sitten joskus kuormitun enkä jaksa. En jaksa selittää samaa asiaa miljoonatta kertaa vaikka minun pitäisi. Mokaan. Huudan. Ei vahingoista, virheistä, sotkuista, vaan jostain minkä koen rikkovan minun tai sisaruksen oikeuksia, esim. sisaruksen satuttamisesta tai se että lapsi haluaa mieluummin selittää eilistä telkkariohjelmaa kuin pukea kengät vaikka pitäisi mennä jo ja kaikilla muilla on hiki. Ei se kannattavaa ole eikä oikein, mutta silti minusta on ymmärrettävää että suhteessa, jossa et vaan yksinkertaisesti voi ottaa aikalisää koska vastapuoli ei ymmärrä mitä aikalisä tarkoittaa, kuohuu joskus yli. Puolisostani, työkavereistani tai naapureistani voin säädellä etäisyyttä ja vuorovaikutuksen määrää jos toisen käytös jurppii, lasten kanssa se harvoin siinä hetkessä onnistuu.

Ja jotta ei syntyisi virhekäsitystä, minä oikeasti enimmäkseen nautin lasteni kanssa olemisesta. Ja uskon että he nauttivat minun kanssani olemisesta, enimmäkseen. Lapsen eivät ole hillittömiä riekkuapinoita joita en ole laittanut ojennukseen, mutta joskus inhimillisen ihmisen ärsytyskynnys on matalampi. Minä olen aika keskeneräinen, tunnetaidoiltani rajallinen, oman elämäni tuotos. Työstän asiaa, mutta tiedättekö apua on ihan hirveän hankala saada jos "vain" huutaa lapsilleen, tai vaikkapa huomaa puhuvansa liian usein töykeästi. Aika yksin saa itse itseään kehittää. Onneksi sekin tuottaa tulosta.

Pointti oli, että suhde omaan lapseen on niin erilainen kuin toiseen aikuiseen että sitä ei voi verrata.

Vierailija kirjoitti:

Huutajat ja erityisesti huutamisen puolesta puhujat: Onko tilanne, jossa olette ns. joutuneet huutamaan, ikinä eskaloitunut siihen että olette käyneet johonkuhun fyysisesti käsiksi? Tai tuntuuko teistä silloin siltä että olette niin vihaisia että voisitte tehdä tälle toiselle pahaa? Käsi sydämellä. Ja läimimiset, tukistamiset ja riuhtomiset lasketaan mukaan.

Mielenkiinnosta kysyn. Itselläni tunteiden hallitsemattomuus, huutaminen ja väkivalta kävelevät käsikädessä.

Jestas, normaalilla ihmisellä pysyy kansi kattilan päällä vaikka ääni kohoaisikin...

Jep, äsken karjasin kun kolme kehotusta, nätisti, kovempaa, rumasti ja karjahdus, ei menny perille ettei sisällä pelata sulkkista. Kohta päikkäreille. Kukaan ei tunnu loukkaantuneen tai saaneen traumoja.;)

Enkä vielä edes lyönyt... ( hohhoijaa)

Kun minä olin lapsi niin meillä huudettiin suunnilleen kaikesta. Jos maitolasi kaatui, jumppakanssi unohtui kouluun, joku ei vastannut puhelimeen jne. Monesti äitini ymmärsi tahallaan väärin mitä joku sanoi ja "loukkaantui" siitä jotta pääsisi huutamaan ja nalkuttamaan siitä monen tunnin (!) ajaksi.

Ei ollut niin pientä asiaa etteikö siitä olisi saanut jonkinlaista kriisiä väännettyä. Äiti saattoi esim. täysin ennalta arvaamatta saada sellaisia kohtauksia että uhkasi lopettaa työnsä, lasten harrastukset tai vaikka tappaa lasten hamsterin. Ihan hullu nainen. Jos saisin valita niin olisin ottanut mieluummin jonkun toisen naisen äidikseni.

Vierailija kirjoitti:

Kun minä olin lapsi niin meillä huudettiin suunnilleen kaikesta. Jos maitolasi kaatui, jumppakanssi unohtui kouluun, joku ei vastannut puhelimeen jne. Monesti äitini ymmärsi tahallaan väärin mitä joku sanoi ja "loukkaantui" siitä jotta pääsisi huutamaan ja nalkuttamaan siitä monen tunnin (!) ajaksi.

Ei ollut niin pientä asiaa etteikö siitä olisi saanut jonkinlaista kriisiä väännettyä. Äiti saattoi esim. täysin ennalta arvaamatta saada sellaisia kohtauksia että uhkasi lopettaa työnsä, lasten harrastukset tai vaikka tappaa lasten hamsterin. Ihan hullu nainen. Jos saisin valita niin olisin ottanut mieluummin jonkun toisen naisen äidikseni.

Tässäkin on yksi aika oleellinen pointti. Huutaako "nyt se haalari päälle ja vähemmän pölötystä" tai "nyt lopetat tuon nujuamisen tai minä kannan sinut viereiseen huoneeseen" vai "miksi teidän aina pitää... minä kyllä muutan joku päivä täältä, kuka teille sitten ruuat laittaa... mokomat kiittämättömän... piti teidän tämäkin päivä pilata... ei sitten tehdä enää ikinä mitään kivaa... oot sinä kyllä sietämätön possu... soitanko sossutädit hakemaan teidät...".

Tällä en tarkoita että joka mokasta karjuminen olisi ok vaikka karjuisi kuinka sisällöllisesti kaunista tavaraa.

Sana kirjoitti:

Kun minä ja sisarukseni olimme lapsia, äitimme välillä komensi huutaen, ja huuto päättyi yleensä kysymykseen "eikö sana kuulu!?" Huutamisen jälkeen tuli aina hiljaista vähäksi aikaa.

Lähtökohtaisesti minusta lapselle ei kuulu huutaa, vaan oikeanlainen käyttäytyminen kuuluu perustella keskustelevaan tyyliin, mutta koska lapset eivät aina usko (joko eivät ymmärrä tai tarkoituksella koettelevat vanhempaa) ja koska vanhemman voimavarat ovat rajalliset, niin silloin tällöin huutaminen on ymmärrettävää.

Huutamisesta voi joissain tapauksissa tulla jatkuva kommunikointityyli, eli se on jäänyt päälle. Sellaisissa tapauksissa asiasta voi hienotunteisesti huomauttaa, mutta hetken täytyy olla sellainen, että vanhempi ei ole hermostunut. Jos hän on hermostunut, niin silloin hän huutaa huomauttajalle.

Jotkut ihmiset eivät ole avoimia perustellulle ojentamiselle, vaan ovat liian ylpeitä vastaanottaakseen kritiikkiä ja myöntääkseen virheensä pitkälläkään aikavälillä. Sitä ei mielestäni enää tule vain ymmärtää ja pyyhkiä villaisella ajatellen "no se nyt on vaan stressaantunut ja sitä täytyy ymmärtää...", vaan ojentajan täytyy suoraan todeta, että esim. jatkuva karjuminen ei ole ok, koska lapset kärsivät siitä.

Ai ihanko pitää toista aikuista ihmistä ojentaa? Sinä voit toki olla eri mieltä muiden kasvatusmetodeista, ja voit hyvin olla oikeassakin, mutta ei sinulla silti ole valtaa ja auktoriteettia asettua toisen vanhemman yläpuolelle ja sanella miten hänen tulisi lapsensa kasvattaa.

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Kun minä ja sisarukseni olimme lapsia, äitimme välillä komensi huutaen, ja huuto päättyi yleensä kysymykseen "eikö sana kuulu!?" Huutamisen jälkeen tuli aina hiljaista vähäksi aikaa.

Lähtökohtaisesti minusta lapselle ei kuulu huutaa, vaan oikeanlainen käyttäytyminen kuuluu perustella keskustelevaan tyyliin, mutta koska lapset eivät aina usko (joko eivät ymmärrä tai tarkoituksella koettelevat vanhempaa) ja koska vanhemman voimavarat ovat rajalliset, niin silloin tällöin huutaminen on ymmärrettävää.

Huutamisesta voi joissain tapauksissa tulla jatkuva kommunikointityyli, eli se on jäänyt päälle. Sellaisissa tapauksissa asiasta voi hienotunteisesti huomauttaa, mutta hetken täytyy olla sellainen, että vanhempi ei ole hermostunut. Jos hän on hermostunut, niin silloin hän huutaa huomauttajalle.

Jotkut ihmiset eivät ole avoimia perustellulle ojentamiselle, vaan ovat liian ylpeitä vastaanottaakseen kritiikkiä ja myöntääkseen virheensä pitkälläkään aikavälillä. Sitä ei mielestäni enää tule vain ymmärtää ja pyyhkiä villaisella ajatellen "no se nyt on vaan stressaantunut ja sitä täytyy ymmärtää...", vaan ojentajan täytyy suoraan todeta, että esim. jatkuva karjuminen ei ole ok, koska lapset kärsivät siitä.

Ai ihanko pitää toista aikuista ihmistä ojentaa? Sinä voit toki olla eri mieltä muiden kasvatusmetodeista, ja voit hyvin olla oikeassakin, mutta ei sinulla silti ole valtaa ja auktoriteettia asettua toisen vanhemman yläpuolelle ja sanella miten hänen tulisi lapsensa kasvattaa.

Sana 'ojentaa' ei kieltämättä oikein sovellu kuvaamaan tilannetta, jossa osapuolina on kaksi aikuista. Sanavalintani oli huono. Pysyn kuitenkin näkemyksessäni, että toisen aikuisen tulee puuttua tilanteeseen, jossa lapset kärsivät vanhempansa käyttäytymisestä jatkuvasti. Huutaminen ei ole "kasvatusmetodi".

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Kun minä ja sisarukseni olimme lapsia, äitimme välillä komensi huutaen, ja huuto päättyi yleensä kysymykseen "eikö sana kuulu!?" Huutamisen jälkeen tuli aina hiljaista vähäksi aikaa.

Lähtökohtaisesti minusta lapselle ei kuulu huutaa, vaan oikeanlainen käyttäytyminen kuuluu perustella keskustelevaan tyyliin, mutta koska lapset eivät aina usko (joko eivät ymmärrä tai tarkoituksella koettelevat vanhempaa) ja koska vanhemman voimavarat ovat rajalliset, niin silloin tällöin huutaminen on ymmärrettävää.

Huutamisesta voi joissain tapauksissa tulla jatkuva kommunikointityyli, eli se on jäänyt päälle. Sellaisissa tapauksissa asiasta voi hienotunteisesti huomauttaa, mutta hetken täytyy olla sellainen, että vanhempi ei ole hermostunut. Jos hän on hermostunut, niin silloin hän huutaa huomauttajalle.

Jotkut ihmiset eivät ole avoimia perustellulle ojentamiselle, vaan ovat liian ylpeitä vastaanottaakseen kritiikkiä ja myöntääkseen virheensä pitkälläkään aikavälillä. Sitä ei mielestäni enää tule vain ymmärtää ja pyyhkiä villaisella ajatellen "no se nyt on vaan stressaantunut ja sitä täytyy ymmärtää...", vaan ojentajan täytyy suoraan todeta, että esim. jatkuva karjuminen ei ole ok, koska lapset kärsivät siitä.

Ai ihanko pitää toista aikuista ihmistä ojentaa? Sinä voit toki olla eri mieltä muiden kasvatusmetodeista, ja voit hyvin olla oikeassakin, mutta ei sinulla silti ole valtaa ja auktoriteettia asettua toisen vanhemman yläpuolelle ja sanella miten hänen tulisi lapsensa kasvattaa.

Sana 'ojentaa' ei kieltämättä oikein sovellu kuvaamaan tilannetta, jossa osapuolina on kaksi aikuista. Sanavalintani oli huono. Pysyn kuitenkin näkemyksessäni, että toisen aikuisen tulee puuttua tilanteeseen, jossa lapset kärsivät vanhempansa käyttäytymisestä jatkuvasti. Huutaminen ei ole "kasvatusmetodi".

Täytyy sekin vielä tarkentaa, että puuttumisella en tarkoita lastensuojeluilmoituksen tekemistä, vaan keskustelua oikealla hetkellä ja hienotunteisesti (esim. aloittamalla lauseella "sä olet varmaan kauhean stressaantunut").

Äitini huusi aina. Isäni ei huutanut koskaan. Pelkäsin kovia ääniä ja pelkään edelleen. Olen ap.n kanssa samaa mieltä, että huutaminen lapselle on hekistä väkivaltaa.

Tuntuu, että monelta mennyt nyt ap:n aloitus jotenkin ihan yli. Hän ottaa kantaa huutamalla kasvattamiseen, esimerkin äiti huutaa kaatuneesta maitolasistakin. Ihmiset antaa täällä esimerkkejä tilanteista missä lapsi käy päälle, ei tottele useasta sanomisesta tai puhumisesta huolimatta tai on vaaratilanteessa - nyt ei ehkä ollut kyse näistä? Varmasti jokainen voi käyttää maalaisjärkeään. Osa myös tulkitsee huutamisen ja äänen korottamisen eri tavalla, suurin osa vanhemmista korottaa varmasti ääntään tarpeen tullen jos huomiota ei muuten saa tarpeeksi nopeasti tai hyvin, tai lapsi on vaarassa ja huomio tarvitaan sillä sekunnilla, mutta ei se silti välttämättä huutamista ole. Karjuminen turhasta ja jokaisesta pikkujutusta on kyllä henkistä väkivaltaa, vaikka sitä miten pyörittelisi temperamenttierojen tai "hankalan" lapsen syillä. Ehkä tässä on tulkintaeroja miten aloitus on otettu vastaan.