tuntuu etten rakasta toista lastani

Annuk. kirjoitti:

Terapiaan pystyy varmasti hakeutumaan jotain muutakin väylää kuin suoraan lapsiin liittyvää väylää kuten neuvolaa pitkin. Esim. työpsykologin tms. kautta.

Olitko nuori saadessasi ensimmäisen lapsesi? Millainen elämäsi oli silloin? Voi olla että olet yhdistänyt ensimmäisen lapsen syntymään negatiivisia assosiaatioita vapautesi päättymisestä tai yleisestä äitiyteen liittyvästä elämänmuutoksesta. Toisen lapsen tullessa identiteettisi on jo mukautunut eikä samankaltaista kriisiä syntynyt.

Onko toinen lapsesi poika? Minulle tuli mieleen että sinulla on heikko itsetunto, et ehkä itse saanut kotona rakkautta, tai sinua on lapsena kiusattu, ja alitajuntaisesti yhdistät tyttölapseesi asioita mitä vihaat ja häpeät itsessäsi, kun taas poikalapseen (tai sellaiseen lapseen mikä muistuttaa sinua fyysisesti ja luonteeltaan vähemmän) on helpompi assosioida positiivisia tunteita. Millainen sinun oma persoonallisuutesi oli lapsena? Olitko hankala lapsi? Vaikka olisit ollut helppokin lapsi, niin miten vanhempasi tai muu kasvattaja suhtautuivat sinuun niiinä hetkinä kun olit vaikea? Siirrätkö puolivahingossa vanhempiesi kylmää suhtautumista sinuun lapseen, minkä olet alusta alkaen kokenut olevan "vaikea" ja siten sellainen, minkä kanssa et pärjää ja mistä ei kuulukaan tykätä?

Totuus on että lapset ovat pienenä muovailuvahaa. Heillä on kyllä temperamenttieroja, mutta olet todennäköisesti omalla suhtautumisellasi aiheuttanut lapselle korostuneita käyttäytymis- ja luonnehäiriöitä. Sinun olisi pitänyt hakeutua ammattiauttajalle heti kun tiedostit tunteesi, sillä vaikka kuinka niitä salailet, lapsesi varmasti vaistoaa ne. Et ainoastaan luo sinun ja vanhemman lapsesi suhteelle ongelmia, vaan tunteesi viljelevät varmasti myös sisaruskateudelle oivan kasvualustan, kun vanhempi vaistoaa että nuorempi on rakastettu ja hän ei ole.

Kyllä varmasti "inho" tyttöihin johtuu omasta epävarmuudesta ja koin varmaan vastaavia tunteita itseäni kohtaan jo lapsena. Suhde äitiin oli kyllä poikkeava. Olin kai aika helppo lapsi. Ainakin muiden silmissä ujo ja arka. Äiti arvosteli kyllä usein rankastikin, esim teininä että näytän h*oralta ja yritän vaan iskeä miehiä. Jota en todellakaan tehnyt. Tiesin liikaa äidin miesjutuista ja myös muiden tuttavien. Kyllä varmasti yhdistän jollain tapaa näitä inhon tunteita omaan lapseen, tyttöön. Erona kyllä on se että äitini ei koskaan tiedostanut tehneensä mitään väärää vaan syy oli aina jonkun muun.

Ja kyllä olin melko nuori kun sain ensimmäisen lapsen. Mutta en kokenut sinänsä siihen elämän muutokseen negatiivisia tunteita eli en usko tunteiden kumpuavan siitä.

Ap

Voi ap. Et ole yksin tässä. Oma kokemukseni on sellainen, että esikoiseni oli hyvin haluttu lapsi ja toivoinkin häen olevan tyttö. Raskaus meni hyvin, se oli ihanaa aikaa, rakastin joka hetkeä. Synnytys oli kamala. Kesti kauan ja oli jatkuvaa tuskaa, lopulta olin niin väsynyt että en meinannut jaksaa loppuun asti. Kätilöt vaihtui kun vuorot vaihtui, mulla alkoi kaikki olla jo aivan sumuista päässä väsymyksen takia. Lapsen vihdoin synnyttyä se nostettiin rinnalle ja siinä olis kuulemma sen kuuluisan äidinrakkauden pitänyt iskeä hyökyaallon lailla päälle. No mitä tapahtui minulle? Oli huono olo lääkkeistä (kyllä, otin lopulta kaikki mahdolliset kipulääkkeet kun jo yli vuorokauden niiden helvetillisten kipujen kanssa olin ollut) ja selkää särki, pyysin, että ottakaa se lapsi pois siitä. Kun ottivat niin oksensin vettä ja vatsahappoja sänkyyn -mitään en ollut pystynyt syömään synnytyksen aikana. Lapsi vietiin pesulle ja puettavaksi ja mun hajonnut alapää kursittiin kasaan, väsyneenä itkin ja huusin tuotakin kipua. No sitten kun kaikki oli rauhallista, isä oli lähtenyt itse nukkumaan kotiin, mä katsoin sitä nyyttiä vieressä ja itkin. Itkin ja pelkäsin, tuostako mä oon vastuussa seuraavat 18 vuotta, tuon takiako kärsin just aivan järjettömän helvetin? Hoitajat pyöri ympärillä ja kehoittivat imettämään ja hoitamaan lasta, mä olisin halunnut vaan nukkua.

No, selvittiin siitä ja lähdettiin kotiin. Olihan se lapsi kaunis kun mikä ja kyllä hoitaminen sujui. Mutta vauvavuodesta mulla on hyvin hataria muistikuvia. Lapsi ei nimittäin nukkunut kunnolla. Vuodet kului ja yritin kuitenkin olla hänelle äiti, suoritin kaikkea äititoimintaa.  Mutta tunne ei ollut mukana. Toista lasta en halunnut, mutta hupsista vaan, ylläri pääsi käymään. No tämäkin raskaus oli lopulta alkupaniikin jälkeen ihanaa aikaa. Synnytystä pelkäsin kuin ruttoa, mutta lopulta kun raskaus oli pitkällä yliajalla, synnyttäminen oli helpotus. Ja meni mallikkaasti ja hyvin. Kun lapsi nostettiin rinnalle, se hyöky tuli. Ja se sitten auttoi toki esikoisenkin kanssa, vähän aikaa hän oli myös maailman ihanin lapsi.

Vuodet kului ja esikoinen alkoi ärsyttää. Kuopus oli ihana lapsi. Parisuhde alkoi mennä huonosti ja mies alkoi ryyppäämään. Mies kaikesta huolimatta huomasi että minun tunteet esikoista kohtaan oli vajaat ja syyllisti minua siitä. Tottahan hän puhui, en sitä edes yrittänyt kieltää. Kyllä, tein itse monta asiaa väärin ja olisi pitänyt monessa muussa asiassa toimia paremmin.

Nyt esikoinen on teini, ja sillä on teini-iän myrskyt menossa. Niiden keskellä se on kuitenkin kasvanut ja jostain kumman syystä meille on kehittynyt ihan hyvä ja luottava suhde.Paikka paikoin meillä on hauskaakin yhdessä, paikka paikoin taas mä oon ihan paskamusti ja nolo ja mitä nyt normaalin teinin mielestä äiti voikaan  olla.

Mä olen molemmat lapseni kasvattanut ja ollut tasapuolinen. Mutta toista tunteen tasolla rakastan yli kaiken, toista olen kasvattanut. Näin se vaan on mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on yleisempää kuin tiedetäänkään. Minulla oli hieno äitisuhde ja kamala isäsuhde lapsena. Tästä huolimatta vihaan tyttöjä enkä ikinä koskaan halua tyttöä. Tuskin pystyisin rakastamaan. En haluaisi imettää ja luultavasti haluaisin äkkiä töihin takaisin. Minulla on poika ja voi olla etten halua enempää lapsia koska riski saada tyttö on kuitenkin aika suuri!

Tämä kuulostaa kamalalta mutta tältä minusta tuntuu :(

Olisiko niin että koska isäsi suhtautui sinuun huonosti ja sitä kautta vaurioitti minäkuvaasi ja kykyäsi nähdä itsesi rakastamisen arvoisena, et haluaisi tyttöä koska näkisit siinä tytössä itsesi jota sinun siten olisi mahdotonta rakastaa?

Mitä itse koit 10-vuotiaana? Onko esikoisesi samaa sukupuolta kuin sinä vai eei sukupuolta? Ovatko esikoinen ja kuopus samaa sukupuolta? Miten esikoisen synnytys sujui? Entä kuopuksen? Miten esikoisen ja kuopuksen raskaus ja/ tai vauva-ajat erosivat toisistaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan esikoisesi aspergerpiirteinen tai jotain? Meillä esikoispoika on ja onhan hän sellainen ilonpilaaja verrattuna pikkusiskoon, että. Ei kiinnostaisi kuin olla tietokoneella ja kaikkeen muuhun tulee kiukkua ja raivoa, eikä osaa leikkiä mitään enää itse sitten täytettyään 5 vuotta. Pikkusisko sen sijaan leikkii omiaan ja kuulee mitä hänelle puhutaan ja on kaikin puolin normaali pikkukoululainen. Voimia! Äläkä välitä noista häiriintyneistä huutelijoista, heitä varmaan heidän äitinsä inhonneet.

En tiedä aspergeristä mutta muuten köytös ja luonne todella vaikeat. Eniten ehkä vihaa nostaa pintaan tällä hetkellä ainainen valitus kaikesta. Lapsi on kiittämätön ja ilkeä. Pelkään millainen on sitten teini ikäisenä kun nytkin käytös aivan kamalaa. Koulussa ei näitä ongelmia ole ja muutenkin osaa esittää tarvittaessa mukavaa kunnes menettää taas hermonsa ja on kun paholaisen riivaama. Antaisin hänet pois jos kehtaisin.

Ap

Olisiko apua perheneuvolasta, jossa autetaan myös lasta  hänen tunteissaan. Ei ole normaalia, jos 10v on jatkuvasti ilkeä ja valittaa jostakin. Minusta tämä lapsikin tarvitsee terapiaa, ei ainoastaan äiti. Ap on rohkea, kun uskaltaa puhua ongelmastaan. Mutta ei siinä meidän haukkumiset ja lyttääminen auta.  Lapsessahan voi oikeasti olla jotakin psyykkistä häikkää.

Voi ap, minusta äitisi on ollut ihan hirveä kertomasi perusteella :( Luulen että lapsesi syntymä nosti nuo ehkä jo (tietoisesti) unohdetut asiat pintaan ja aloit kokea "vihaa" tai vastenmielisyyttä lastasi kohtaan joka muistutti lapsuudestasi äitisi kanssa. Minulla oli vaikea suhde naisiin ylipäätään koska äitini harrasti tuota "kaikki naiset ovat h...ria" mantran hokemista ja leimasi  huonoiksi naisiksi esim. pitkähiuksiset aikuiset naiset, meikkaavat naiset, hoikat naiset, naiset jotka ei olleet aviossa vaan seurustelivat, naiset joilla oli ollut useampia miesystäviä, yksinhuoltajanaiset jne. Näiden naisten tarkoitus oli vain vietellä kunnollisia miehiä. Minulle nuoresta alkaen painotti vain kuinka naimisiin on mentävä. Seurustelin ekan kerran noin 16 vuotiaana ja jo silloin äiti maalaili jo mielikuvia häistä ja siitä että tämä on lopunelämän suhde. Oli silminnähden pettynyt ja häpeissään kun teinisuhde ei kestänytkään. Kuulemma tuntee moniakin kunnon naisia jotka olleet miehensä kanssa jo rippikouluiästä ja nyt onnellisena 40 vuotta myöhemmin saman miehen kanssa. Nuorena aikuisena oli useampikin seurustelusuhde joista en äidille sen kummemmin kertonut mutta vihjailua tuli että olenkos joku "ritsa" kun kuljen aina eri miehen kanssa. Eikä äiti voinut nähdä minua kenenkään kanssa kulkemassa kun asuin eri kaupungissa tuolloin. Välit oli kylmät ja etäiset tällöin. Sitten kun vakiinnuin ja menin naimisiin niin äiti taas lämpeni ja "hyväksyi" minut. Jotenkin oikeastaan itsellänikin tuli vastenmielisyys äitiäni kohtaan tästä. Miten hän paheksui naiseuden ja naisen seksuaalisuuden ja miten hänen näkemys oikeasta tavasta elää oli ainut oikea. Nykyään olen saman miehen kanssa mutta meillä on 4 lasta jota äiti ei ehkä hyväksy. Ainakin paheksuu avoimesti ja muiden kuullen lapsimäärää. En tiedä onko se hänestä jälleen merkki liian aktiivisesta seksuaalisuudesta vai mitä ajattelee. Jotenkin tätä on vihjaillut, että eikö nyt pitkään yhdessä olleella 3 lapsen vanhemmilla ole muuta tekemistä kun sängyssä peuhata jne. 

No itselläni on ennemmin tullut inho äitiä kohtaan, ei kahta tyttöäni, mutta tavallaan voin ymmärtää miten aloittaja siirtää noita lapsuuden tunteita omiin tyttöihin. Toivon että saat apua tunteisiisi ja uskon että lapsuuden ja äitisuhteen käsittely helpottaa kokonaisvaltaisesti oloasi. Olen itsekin jo opiskeluaikana käynyt terapiassa äitisuhteen takia. Ehkä se jeesasi eikä nämä "möröt" enää piinanneet kun tulin itse äidiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Annuk. kirjoitti:

Terapiaan pystyy varmasti hakeutumaan jotain muutakin väylää kuin suoraan lapsiin liittyvää väylää kuten neuvolaa pitkin. Esim. työpsykologin tms. kautta.
Olitko nuori saadessasi ensimmäisen lapsesi? Millainen elämäsi oli silloin? Voi olla että olet yhdistänyt ensimmäisen lapsen syntymään negatiivisia assosiaatioita vapautesi päättymisestä tai yleisestä äitiyteen liittyvästä elämänmuutoksesta. Toisen lapsen tullessa identiteettisi on jo mukautunut eikä samankaltaista kriisiä syntynyt.
Onko toinen lapsesi poika? Minulle tuli mieleen että sinulla on heikko itsetunto, et ehkä itse saanut kotona rakkautta, tai sinua on lapsena kiusattu, ja alitajuntaisesti yhdistät tyttölapseesi asioita mitä vihaat ja häpeät itsessäsi, kun taas poikalapseen (tai sellaiseen lapseen mikä muistuttaa sinua fyysisesti ja luonteeltaan vähemmän) on helpompi assosioida positiivisia tunteita. Millainen sinun oma persoonallisuutesi oli lapsena? Olitko hankala lapsi? Vaikka olisit ollut helppokin lapsi, niin miten vanhempasi tai muu kasvattaja suhtautuivat sinuun niiinä hetkinä kun olit vaikea? Siirrätkö puolivahingossa vanhempiesi kylmää suhtautumista sinuun lapseen, minkä olet alusta alkaen kokenut olevan "vaikea" ja siten sellainen, minkä kanssa et pärjää ja mistä ei kuulukaan tykätä?
Totuus on että lapset ovat pienenä muovailuvahaa. Heillä on kyllä temperamenttieroja, mutta olet todennäköisesti omalla suhtautumisellasi aiheuttanut lapselle korostuneita käyttäytymis- ja luonnehäiriöitä. Sinun olisi pitänyt hakeutua ammattiauttajalle heti kun tiedostit tunteesi, sillä vaikka kuinka niitä salailet, lapsesi varmasti vaistoaa ne. Et ainoastaan luo sinun ja vanhemman lapsesi suhteelle ongelmia, vaan tunteesi viljelevät varmasti myös sisaruskateudelle oivan kasvualustan, kun vanhempi vaistoaa että nuorempi on rakastettu ja hän ei ole.

Kyllä varmasti "inho" tyttöihin johtuu omasta epävarmuudesta ja koin varmaan vastaavia tunteita itseäni kohtaan jo lapsena. Suhde äitiin oli kyllä poikkeava. Olin kai aika helppo lapsi. Ainakin muiden silmissä ujo ja arka. Äiti arvosteli kyllä usein rankastikin, esim teininä että näytän h*oralta ja yritän vaan iskeä miehiä. Jota en todellakaan tehnyt. Tiesin liikaa äidin miesjutuista ja myös muiden tuttavien. Kyllä varmasti yhdistän jollain tapaa näitä inhon tunteita omaan lapseen, tyttöön. Erona kyllä on se että äitini ei koskaan tiedostanut tehneensä mitään väärää vaan syy oli aina jonkun muun.

Ja kyllä olin melko nuori kun sain ensimmäisen lapsen. Mutta en kokenut sinänsä siihen elämän muutokseen negatiivisia tunteita eli en usko tunteiden kumpuavan siitä.

Ap

Omalla isälläni oli epävakaa persoonallisuushäiriö ja hän oli myös bipolaarinen.Tuo liian henk.koht.asioista (esim seksielämästä) avautuminen nuorelle lapselle kuulostaa tosi tutulta. Samoin tuo huorittelu ym. Tuo on tyypillistä käytöstä ihmiseltä jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö (voit googletella lisää, löytyy ihan taudinkuvasta yleisinä piirteinä). Se on muuten naisilla vielä yleisempi mt-sairaus kuin miehillä. Sairauteen myös liittyy tyypillisesti mustavalkoinen ajattelutapa, ja sinun kannaltasi huomauttaisin että "hyvä lapsi" "paha lapsi"-asetelma on hyvin tyypillinen tuossa sairauden kuvassa: ihminen joka sairastaa epävakaata persoonallisuushäiriötä saattaa nähdä nimenomaan yhden lapsen tosi hyvänä ja idealisoituna ja toisen pahana ja häpeällisenä. Tai sitten esim. saman lapsen vuorotellen tosi inhottavana ja vuorotellen tosi hyvänä, riippuen miten hyvin lapsi miellyttää vanhempaansa.

Epävakaa persoonallisuushäiriö on myös periytyvää sorttia, lähinnä kasvatuksellisista syistä. Ja vaikka tämä ei sinulle olisikaan suoraan periytynyy, niin varmasti jotain ajattelumaailman piirteitä on periytynyt vähintään. Suosittelen sinulle lämpimästi terapiaa. Sekä äitisuhteesi, että lapsisuhteesi vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on yleisempää kuin tiedetäänkään. Minulla oli hieno äitisuhde ja kamala isäsuhde lapsena. Tästä huolimatta vihaan tyttöjä enkä ikinä koskaan halua tyttöä. Tuskin pystyisin rakastamaan. En haluaisi imettää ja luultavasti haluaisin äkkiä töihin takaisin. Minulla on poika ja voi olla etten halua enempää lapsia koska riski saada tyttö on kuitenkin aika suuri!

Tämä kuulostaa kamalalta mutta tältä minusta tuntuu :(

Uskalsit silti hankkiutua raskaaksi, vaikka todennäköisyys saada tyttö oli 50/50? Mulla on sama fiilis mutta eri päin, en osaa kuvitella itseäni pojan äidiksi millään, vaikea ajatella että kiintyisin poikalapseen. En toki "vihaa" poikia, en vain jotenkin osaa suhtautua, lapsuudessani minulla oli lähes ainoastaan tyttökavereita.. Itselläni ei ole lapsia, enkä tiedä haluanko, tai "uskallanko" nimenomaan tämän takia.

Ap:lle voimia, hankkiudu terapiaan.

Elämässä on otettava riskejä. Halusin äidiksi enkä olisi voinut elää onnellisena ilman omia lapsia. Äitiys on aina ollut haaveeni. Voi olla että tyttölapsen saaminen olisi muuttanut ajatuksiani mutta pojan saaminen vain vahvisti niitä. Poikamme on niin ihana etten tiedä pystyisinkö rakastamaan toista lasta näin paljon! Ehkä pystyisin ja tämä tunne häviäisi kuin pieru saharaan. Mutta uskaltaako ottaa riskiä? Se jää nähtäväksi. Minulla taas lapsuudessa oli lähes kaikki kaverit poikia ja tytöt olivat minulle ilkeitä ja kiusasivat. Poikien kanssa oli niin helppoa olla. Päiväkodissa työskennellessäni sama toistui eli pojat olivat ihania ja tytöt hankalia. Kiusasivat toisiaan ja valittivat milloin mistäkin.

Mutta oma lapsi on aina oma lapsi.

Ap minulla on myös ollut vaikea lapsuus, kiusaamista ja nujertamista. Aikuiset ovat aiheuttaneet häpeää mm. ulkonäöstäni. Koen myös, että minun on helpompi olla poikani kanssa joka on rauhallinen ja ystävällinen. Tytär on hyvin vahvatahtoinen ja temperamenttinen, mutta myös sydämellinen. Luulen että tytär on kuten minä pienenä ja minusta nämä vahvat piirteet kitkettiin pois, joten niihin on vaikea suhtautua oikein. Et ole aivan yksin siis tunteinesi. Tosin minä koen suurta rakkautta myös tytärtäni kohtaan. Tiedän myös mitä tarkoitat sillä, että yleisesti tuon ikäiset tytöt eivät ole sieltä miellyttävimmästä päästä. On myös varmaan omituista kun oma pieni lapsi alkaa muuttua, mutta ei ole teinikään vielä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä itse koit 10-vuotiaana? Onko esikoisesi samaa sukupuolta kuin sinä vai eei sukupuolta? Ovatko esikoinen ja kuopus samaa sukupuolta? Miten esikoisen synnytys sujui? Entä kuopuksen? Miten esikoisen ja kuopuksen raskaus ja/ tai vauva-ajat erosivat toisistaan?

En todella tiedä mitä juuri 10 kieppeillä olisi tapahtunut. Ainakin äiti aloitti murrosikä valistuksen jonka takia pelkäsin rintojen kasvua ja kuukautisia. Tuli olo että tissit on huono ja nolo asia jota pitää hävetä. En tiedä oliko äidin pointti tuo mutta muistan ainakin olleeni kauhuissani. Murrosikä kyllä kunnolla alkoi vasta yläasteella mutta surin sitä jo tuolloin. En tiedä olisiko tähän liittynyt jotain äidin kertomia seksijuttuja myös jotka tuon ikäisestä olisi tuntuneet oksettavalta. En tosiaan muista. Toissaalta en tiedä voiko oikeasti kaikkea laittaa äidin syyksi. Jos olenkin vaan itse se kieroon kasvanut joka ei osaa kasvattaa lasta.

Esikoinen on siis tyttö ja nuorempi on poika jonka kanssa kaikki on sujunut omalla painollaan. Ehkä tavallaan poika oli ikään kuin puhtaalta pöydältä aloittaminen eli ei tarvinnut muistella omaa lapsuutta tyttönä samoin kun esikoisen kanssa.

Esikoisen synnytys oli kauhea ja päätyi hätäsektioon. Kuopus syntyi suunnitellulla sektiolla. Kärsin alun perin myös kauheasta synnytyspelosta. Ahdistava ajatus että itsestä tulee ulos mitään. Sektiot oli helpotus. Vauva ajat suht helppoja tosin esikoinen vaativampi jo silloin. En ollut mielestäni masentunut ja imetin molempia vuoden.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidin ja tyttölapsen suhde on aina hieman kimurantti. Ajatukset ovat vain sinun sisimpäsi pahoja ajatuksia ja eivät välttämättä näy millään lailla ulospäin. Jos alkavat näkyä tarvitset itsellesi apua. Kärsitkö itse sisäisesti ajatuksistasi?

Kärsin todella paljon. Joskus tuntuu että tunnen niin paljon negatiivista ja vihaa että olen ihan voipunut. Luulen ettei tämä ehkä näy ulospäin koska mieskin luulee että kaikki on ihan ok ja että ongelma on vaan että mulla menee hermo lapsen kiukutteluun. Ja mun ajatukset on välillä todella synkkiä. Olen toivonut tämän lapsen kuolemaa en edes tiedä olisinko surullinen silloin edes.

Ja oikeasti haluaisin apua mutten ihan totta tiedä mistä voin hakea sitä kun tunteet on jo näin synkät

Ap

Olet sairas, hae ammattiapua, psykiatrilta. Suosit nuorimmaista tasan niinkauan, kun hän miellyttää sinua. Kuolemaa hänellekin toivot, kun hän vaistoaa sinusta empatian puutetta ja käyttäytyy se mukaan. Vanhemmalle lapsellesi toivot jo kuolemaa, mikä on todella sairasta ajatusmaailmaa äidiltä, mutta jos hän kuolee, kitiset ympäriinsä ettei niin pitänyt käydä. Toivon että lapsesi saisivat oikean äidin muualta ja heidän isänsä tervepäisen puolison. Mene hoitoon!

Minä olen juuri sellainen lapsi jota äitini ei rakastanut. Sisaruksiani kyllä, ja itseni lisäksi asian huomasi myös kaverit ja sisarukset. Edelleenkin sisarukseni ovat tervetulleita vanhemmille koska vain, mutta minun äitini tulee käymään kotiini ainoastaan virallisella kutsukortilla (esim. ristiäisiin, syntymäpäiväjuhliin). Isäni rakasti minua kovasti, mutta hän oli paljon poissa kotoa. Muutin pois heti täytettyäni 18.

Tunsin itseni huonommaksi kuin muut, parisuhteeni kaatuivat koska en pitänyt itseäni rakastamisen arvoisena. 

Sain kolme ihanaa lasta, ja tarjosin heille kaikille sen rakkauden josta itse jäin paitsi. Silti kaksi käyttäytyi haasteellisesti, ja tutkimusten jälkeen selvisi että he ovat molemmat erityislapsia. Toisella vaikea adhd, uhmakkuus- ja käytöshäiriö, toisella vaikea adhd ja lukihäiriö. Hoitotaho otti esille sellaisen näkökulman että saattaisiko minullakin olla adhd, ja tutkimuksissa selvisi että kyllä on. Varmasti olen siis ollut vaikea lapsi, ja täytyy sanoa ettei äitini ole päässyt helpolla. Tieto ei kuitenkaan lisännyt ymmärrystä siinä määrin että välimme olisivat lämmenneet, minä olen edelleen se ei-toivottu lapsi. 

Tulin kirjoituksestasi ajatelleeksi ensimmäistä kertaa että ehkäpä minun äitini on tiedostanut tunteensa ja kärsinyt niistä. 

Suosittelen että koulupsykologille varaat ajan ja pyydät tutkimuksia lapselle. Selvää on että lapsesi ei ole tasapainoinen ja  hyvinvoiva kotona. Voi olla että koulunkäynti vaatii niin suuria ponnistuksia jostain syystä, että kotona sitten on pakko päästää höyryjä ja purkaa kaikki turhautuneisuus, väsymys, kyllästyminen ja huono itsetunto. Viivi-kysely voisi olla paikallaan täyttää (5-10v ikäisille)

Vierailija kirjoitti:

Olet tehnyt liian ison numeron ajatuksesta, ettet rakasta tätä tytärtäsi. Huolehditko hänestä päivittäin, teetkö ruuan, oletko huolissasi jos hän sairastaa? Sekin on rakkautta.

Mä ajattelen päivittäin etten rakasta jotakuta läheistäni, yleensä kun muutenkin ajattelen synkkiä, on nälkä, olen väsynyt tai muuten alavireinen. No big deal.

Mitä jos unohdat hetkeksi aikaa, että sua haittaa ylipäänsä se ajatus ettet rakasta. Anna itsellesi rauha asian kanssa. Voit yllättyä ja huomata jotakin täysin erilaista, jos et keskity koko aikaa tähän ongelmaasi. 

Jos tällä tyttärelläsi on paljon vaikeuksia, selvitä mahdollinen neurologinen ongelma. Perheneuvola tai lääkäri > Lastenpsykiatria. Mutta: 10-vuotiaan lapsen kuuluu myös olla ärsyttävä. Hän itsenäistyy pieni askel kerrallaan, pärjätäkseen maailmassa pitää osata ilmaista tahtoaan jne. Pohjimmiltaan se on hyvä asia, vaikka käytännössähän se on vänkäämistä joka asiasta ja tosiaankin ärsyttävää. 

Nuorimmaista voi olla helpompi rakastaa: olet kokeneempi ja varmempi vanhempana = toimit sujuvammin, nuorin voi olla "viimeinen lapsi" ja tuntua tärkeämmältä. Toinen lapsi voi muistuttaa jotakuta josta sulla on erityisen lämpimät muistot. ja sitten tää sukupuoliasia, jonka itse tunnistatkin.

Moni on ehdottanut yllä että tehkää jotakin kahdestaan, se varmaan kannattaa.

Tyttäresi kaipaa sinua: älä anna yhden sitkeän ajatuksen ja syyllisyyden estää suhdettanne. Koska tunnet syyllisyyttä, siellä on myös rakkautta.  Toivon teille kaikkea hyvää.   

Tämä tyttö on 10 vuotias ihminen.

Sinä olet jo pilannut hänet,ymmärrätkö?

Tyttö ei tule enää koskaan olemaan ehjä.

Vierailija kirjoitti:

Voi ap. Et ole yksin tässä. Oma kokemukseni on sellainen, että esikoiseni oli hyvin haluttu lapsi ja toivoinkin häen olevan tyttö. Raskaus meni hyvin, se oli ihanaa aikaa, rakastin joka hetkeä. Synnytys oli kamala. Kesti kauan ja oli jatkuvaa tuskaa, lopulta olin niin väsynyt että en meinannut jaksaa loppuun asti. Kätilöt vaihtui kun vuorot vaihtui, mulla alkoi kaikki olla jo aivan sumuista päässä väsymyksen takia. Lapsen vihdoin synnyttyä se nostettiin rinnalle ja siinä olis kuulemma sen kuuluisan äidinrakkauden pitänyt iskeä hyökyaallon lailla päälle. No mitä tapahtui minulle? Oli huono olo lääkkeistä (kyllä, otin lopulta kaikki mahdolliset kipulääkkeet kun jo yli vuorokauden niiden helvetillisten kipujen kanssa olin ollut) ja selkää särki, pyysin, että ottakaa se lapsi pois siitä. Kun ottivat niin oksensin vettä ja vatsahappoja sänkyyn -mitään en ollut pystynyt syömään synnytyksen aikana. Lapsi vietiin pesulle ja puettavaksi ja mun hajonnut alapää kursittiin kasaan, väsyneenä itkin ja huusin tuotakin kipua. No sitten kun kaikki oli rauhallista, isä oli lähtenyt itse nukkumaan kotiin, mä katsoin sitä nyyttiä vieressä ja itkin. Itkin ja pelkäsin, tuostako mä oon vastuussa seuraavat 18 vuotta, tuon takiako kärsin just aivan järjettömän helvetin? Hoitajat pyöri ympärillä ja kehoittivat imettämään ja hoitamaan lasta, mä olisin halunnut vaan nukkua.

No, selvittiin siitä ja lähdettiin kotiin. Olihan se lapsi kaunis kun mikä ja kyllä hoitaminen sujui. Mutta vauvavuodesta mulla on hyvin hataria muistikuvia. Lapsi ei nimittäin nukkunut kunnolla. Vuodet kului ja yritin kuitenkin olla hänelle äiti, suoritin kaikkea äititoimintaa.  Mutta tunne ei ollut mukana. Toista lasta en halunnut, mutta hupsista vaan, ylläri pääsi käymään. No tämäkin raskaus oli lopulta alkupaniikin jälkeen ihanaa aikaa. Synnytystä pelkäsin kuin ruttoa, mutta lopulta kun raskaus oli pitkällä yliajalla, synnyttäminen oli helpotus. Ja meni mallikkaasti ja hyvin. Kun lapsi nostettiin rinnalle, se hyöky tuli. Ja se sitten auttoi toki esikoisenkin kanssa, vähän aikaa hän oli myös maailman ihanin lapsi.

Vuodet kului ja esikoinen alkoi ärsyttää. Kuopus oli ihana lapsi. Parisuhde alkoi mennä huonosti ja mies alkoi ryyppäämään. Mies kaikesta huolimatta huomasi että minun tunteet esikoista kohtaan oli vajaat ja syyllisti minua siitä. Tottahan hän puhui, en sitä edes yrittänyt kieltää. Kyllä, tein itse monta asiaa väärin ja olisi pitänyt monessa muussa asiassa toimia paremmin.

Nyt esikoinen on teini, ja sillä on teini-iän myrskyt menossa. Niiden keskellä se on kuitenkin kasvanut ja jostain kumman syystä meille on kehittynyt ihan hyvä ja luottava suhde.Paikka paikoin meillä on hauskaakin yhdessä, paikka paikoin taas mä oon ihan paskamusti ja nolo ja mitä nyt normaalin teinin mielestä äiti voikaan  olla.

Mä olen molemmat lapseni kasvattanut ja ollut tasapuolinen. Mutta toista tunteen tasolla rakastan yli kaiken, toista olen kasvattanut. Näin se vaan on mennyt.

Kiitos kertomuksestasi. Voin niin samaistua. Hyvä kuulla etten ole ainut jolla tunteet ei mene ihan tasan. Toivon myös että saan esikoisesta kasvatettua normaalin aikuisen vaikka rakkaus toiseen lapseen onkin suurempaa.

Ap

Pösö kirjoitti:

Kamalia kommentteja täällä! Oletteko kaikki ihan hirviöitä? On rohkeaa myöntää tällainen asia. "Kaikkia rakastavan äidin" myytti on vahva ja tuntuu varmasti hirveältä poiketa siitä. 

Moni muukin varmasti on samassa tilanteessa, mutta ei uskalla sanoa tunteistaan mitään. Täällä moni on valmis heittämään ensimmäisen kiven, mutta miksi? Pelkäättekö itse omia kielteisiä tunteitanne?

Toivottavasti saat tilanteeseen parannusta. Varmasti keskusteluapu tai vertaistuki auttaisi. Olisiko Ensi- ja turvakotien liitolla jotain aiheeseen liittyvää apua?

Voimia ja onnea matkaan!

Mielestäni sinä sekoitat kaksi asiaa. Äidit eivät varmaankaan aina rakasta kaikkea mitä lapset tekevät ja miten käyttäytyvät mutta rakastavat silti lapsiaan. Se rakkaus on pysyvä tila, tunne, joka ei katoa koskaan. Se että välillä on vaikea pitää lapsestaan ja siitä miten hän käyttäytyy täytyisi erottaa tuo rakkauden pysyvyys johon lapsen tulisi voida luottaa, ettei se koskaan häviä.

Olenko ainoa jonka mielestä tuo on se ykköasia joka rakentuu jo vauva- aikana, kiintymyssuhde, se että lapsi tietää ettei hylätä vaikka mitä tapahtuisi? Ja sen puuttuminen on "normaalia" ja että moni muka tuntee niin?

Anteeksi ap mutta tässä asiassa ei hyssyttely auta. En heitä kiveä vaan tarvitset apua lapsesi takia. Tuo ei ole normaalia että rakkauden tunne puuttuu kokonaan. Aivan hirveä tilanne lapselle. Oikeasti tulee paha olo kun ajattelen miltä hänestä tuntuu.

Projisoit itseäsi tyttäreesi, älä aiheuta traumoja viattomalle lapselle, loppuelämänsä ajaksi. Katkaise oravanpyörä, älä tee lapsellesi sitä pahaa mitä sinulle tehtiin.

Tyttäresi on elänyt huonon elämän.

Usko pois,hänkin varmasti toivoo kuolemaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Q kirjoitti:

Ap, hae apua. Sitä saa kyllä kun sitä vaatii. Lapsesi ei sen sijaan voi auttaa itseään. Anna hänet pois, se olisi kaikille paras ratkaisu. On tavattoman itsekästä olla tekemättä lasua sen takia että pelkäät menettäväsi toisen lapsesi. Ehkä et rakasta toista lastasikaan, ehkä et kykene rakastamaan? Ehkä haluat pitää toisen lapsesi vain omia itsekkäitä tarpeitasi varten? 

Onhan tietysti mahdollista, että lapsellasi on jokin oireyhtymä tai jopa persoonallisuushäiriö, mutta silloin lapsi pitää taistella tutkimuksiin. Se on velvollisuutesi, kun olet lapsia tähän maailmaan päättänyt hankkia.

Ja sympatiaa tai ymmärrystä minulta ei heru, oli asia mitenpäin vain. Sinä olet aikuinen ja vain sinä voit auttaa itseäsi ja lapsiasi.

Sinä et sitten ymmärrä, läskiaivoinen idiootti, että sympatia ja ymmärrys auttaisi aloittajaa paljon paremmin kuin typerä itsekkääksi haukkuminen? Siis ei ymmärrys sille, että lapsi saa kokea ikäviä, vaan sille, että tällaisetkin tunteet ovat hyväksyttäviä ja ne voidaan käsitellä. Koska tunne on aina oikein. Teot ovat täysin eri asia.

Voi mitä naiiviutta, vai on tunne aina oikein! Ei ole.

Aloittaja on äitini kaltainen ja minä olen se esikoistytär. Tajusin todella pienenä, että äiti ei rakasta minua ja luulin, että rakastaa vain siskoani. Aikuisena olen tajunnut pikkusiskon kertomasta, että se häneen kohdistunut "rakkaus" oli yhtä kammottavaa kuin se rakkaudettomuus minua kohtaan - eri lailla vain.

Äitini on persoonallisuushäiriöinen ja juurikin ap:n tavoin luulee, että pinnallinen "kaikki on päällisin puolin hyvin" on jotenkin lapselle tyydyttävää. Ei ole. MAAILMASSA EI JUURI OLE KAMALAMPAA ASIAA KUIN OLLA ÄITINSÄ VIHAAMA TYTÄR. En tiedä onko ap:lla persoonallisuushäiriö, mutta en ihmettelisi jos on.

Sinä olet keskenkasvuinen kakara, joka et ole kypsymättömän äitisi takia sallinut itsellesi negatiivisia tunteita, ja nyt haluat estää ne ap:ltäkin. Kasva aikuiseksi ja anna toisten puhua asioista, jotka ovat heille kipeitä.

SInä sen sijaan nimittelyinesi ja jankutuksinesi vaikutat tosi aikuiselta :) No, tällainen ketju kerää tietynlaisia ihmisiä. Sinä olet yksi arkkityyppi. Minä olen toki toinen, aina lapsen puolella oman kokemukseni takia.

Voitaisko  joskus kuitenkin ajatella, että aina se äiti (vanhempi) ei olekaan se "paha" osapuoli. Onko esim tämä Seinäjoen tappaja kasvanut ihan rakastavassa perheessä? Onko lapsi vaan ollut jo syntymästään asti psykopaatti? Voiko lapsi syntyä valmiiksi pahana, vai tekeekö vanhemmat lapsestaan pahan/kieroituneen? ohis

http://narskulandia.blogspot.fi/2014/02/narsisti-aiti.html

Äiti kasvattaa lapsen ikäänkuin itsensä jatkeeksi, jolloin lapsen on vaikeaa saada omaa identiteettiä. Tämä tapahtuu piiloitellen, hän käyttää kehonkieltä, tiettyjä katseita, jolla välitetään, että lapsi on paha, tehnyt väärin tai äidin tahtoa vastaan, tiettyjä äänenpainoja, joita lapsi on tottunut tulkkaamaan. Se mitä lapsen ja äidin välillä taphtuu, on voimakasta, mutta ulkopuolisen usein vaikeaa nähdä

...

Narsisti äiti valitsee usein lapsikatraastaan lemmikin ja tekee jostain toisesta syntipukin. Äiti identifioituu lemmikkiinsä ja antaa tälle etuoikeuksia niin kaun kuin tämä tanssii hänen pillinsä mukaan. Lemmikkiä tulee koko perheen lelliä. Syntipukilla ei saa olla mitään oikeuksia ja hän saakin usein osakseen lemmikin huolenpidon. Lemmiiki ei tee äidin mielestä mittän väärin, syntipukki tekee kaiken väärin. Lasten erilainen kohtelu synnyttää jännitteitä narsistin perheessä. Lemmikin mielestä äiti on paras mahdollinen äiti, kun taas syntipukki vihaa häntä. Narsisti ylläpitää epäsopua perheessä valheiden ja epäoikeudenmukaisen kohtelun avulla. Lemmikki tulee aina puolustamaan äitiään ja on usein äidin kädenjatke, joka kohtelee syntipukkia huonosti. Lemmikki voi jopa pahoinpidellä syntipukkia äidin puolesta.

...

Moi. En jaksa nyt lukea kaikkia vastauksia mutta minulla on tästä omakohtaista kokemusta. Olen itse äitini hyljeksimä lapsi. Häneltä riitti ja riittää rakkautta vain pikkuveljelleni joka on mr täydellisyys.

Olen jo yli 40-vuotias, johtavassa asemassa, minulla on omat ihanat lapset ja perhe ja hyvä taloudellinen tilanne mutta edelleen äitini sanoo ihan suoraan että olen surkea, epäonnistunut, sotken asiani, en osaa mitään jne. Hän on vakuuttunut siitä että olen jollain lailla huono ihminen josta kukaan ei voi pitää. Olen luonteeltani erilainen kuin äitini, hän on hyvin pidättyväinen ja ankara, heikkoitsetuntoinen ja ylikriittinen. Minä olen aina ollut avoin ja sosiaalinen ja viihdyn ihmisten kanssa. Äitini ei kestä sitä vaan vaatii minua edelleen 'kiltin tytön' muottiin. Hän oli hyvin ankara ja väkivaltainen kasvattaja. En muista ihan rehellisesti saaneeni koskaan mitään lämpöä osakseni vaikka materiaalista hyvää riitti. Isäni rakasti minua ja oli kiva, otti joskus syliinkin, ne olivat elämäni tähtihetkiä.

Yritä miettiä tilannetta tyttäresi kannalta. Olet hänen ainoa äitinsä. Hän tarvitsee sinua.