tuntuu etten rakasta toista lastani

Vierailija kirjoitti:

Ap:n pitäisi antaa molemmat lapset pois. Kun nuorempi tulee samaan ikään missä vanhin on nyt, hän tulee vihaamaan nuorempaakin. Suojele lapsiasi itseltäsi 😡

Ei vaan ap menee terapiaan ja katkaisee näin ketjun.  Ei kai se tee hänestä huonoa äitiä, jos tekee ongelman näkyväksi ja lähtee muuttamaan tilannetta. 

Vierailija kirjoitti:

Ei läheisyyttä ja rakkautta voi teeskennellä.

Voi kuule buhuu se on nyt vain teeskenneltävä. Vai meinaatko että on ihan ok vihata omaa lasta ja vielä näyttää se? Kun ei äiti nyt viitsi alkaa tässä teeskentelemään kun se tuntuu vähän hankalalta. Muutenkaan ei mennyt niinkuin äiti halusi ja suunnitteli niin ei tässä nyt aleta teeskentelemään että kaikki on hyvin. 

Jos ja kun on tilanteen tuohon pisteeseen päästänyt TEKEMÄTTÄ MITÄÄN, niin on todellakin peiliin katsomisen paikka ja on alettava oikeasti auttamaan sitä lasta. Joidenkin ihmisten ei todellakaan pitäisi tehdä lapsia.

Keskustelu jatkuu näköjään. No arvelinkin ettei vastaanotto ole hyvä. Täällä on kuitenkin tehty sellaisia oletuksia joita en ole sanonut. Esim tuo että puran vihaa lapseen. En! Nimenomaan pyrin siihen ettei lapsi tätä huomaa tai vaistoa. En millään tavalla osoita negatiivisia tunteitani hänelle. Tämän lapsen kanssa tehdään yhdessä asioita eikä veli saa sen enempää kun hänkään. Muistakaa että lapsen isä antaa sitä rakkautta ja hellyyttä myös.

Kyseessä on siis minun tunteet! Sisäiset tunteet joista en itsekään pidä ja haluaisin tuntea toisin. Todellakin tajuan miten väärin on ja pitääkö vielä kerrata miten vihaan itseäni tämän takia! Yhtä lailla tunnen pettymystä ja vihaa itseäni kohtaan koska tunnen näin. Sinänsä haukkuminen teiltä on ymmärrettävää. Eihän tälläisiä tunteita saisi olla. Äitimyytti ja oletus rakkaudesta elää niin vahvana.

Ja petehdyttyäni tuohon tyttöjen aspergeriin niin lapsellani itseasiassa on näitä oireita! Toisaalta koulussa ei ole koskaan tullut mitään ongelmia vaan koulu sujuu ja kavereita on.

Te jotka olitte huolissamme lapsen kaltoinkohtelusta niin olette väärässä. Pidän nämä tunteet ominani, lapselle en näytä millään tapaa! Tottakai joskus hermostun ja tulee riitaa mutta kenelle ei tulisi koskaan?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei läheisyyttä ja rakkautta voi teeskennellä.

Voi kuule buhuu se on nyt vain teeskenneltävä. Vai meinaatko että on ihan ok vihata omaa lasta ja vielä näyttää se? Kun ei äiti nyt viitsi alkaa tässä teeskentelemään kun se tuntuu vähän hankalalta. Muutenkaan ei mennyt niinkuin äiti halusi ja suunnitteli niin ei tässä nyt aleta teeskentelemään että kaikki on hyvin. 

Jos ja kun on tilanteen tuohon pisteeseen päästänyt TEKEMÄTTÄ MITÄÄN, niin on todellakin peiliin katsomisen paikka ja on alettava oikeasti auttamaan sitä lasta. Joidenkin ihmisten ei todellakaan pitäisi tehdä lapsia.

En ole missään kohtaa sanonut että näytän tunteeni lapselle! tuon te keksitte ihan itse. 

ap

Ap, nyt apua hakemaan. Se on sinun velvollisuutesi lapsesi äitinä, huoltajana ja kasvattajana. Myös lasu saattaisi sinun kohdallasi olla jopa eduksi, koska saisitte myös lastensuojelun kautta tukea perheeseen. Mitään huostaanottoa ei kannata pelätä, kyseessä ovat kuitenkin vain ajatukset ja lapsi saa kuitenkin suurimman osan tarvitsemistaan asioista kotoa, tuota äidin rakkautta lukuunottamatta. Siinäkin vaikutat usein yrittäväsi parhaasi. Isänkin kerrot tyttärestä välittävän.

Ei ole sinänsä väliä mistä apua lähdet hakemaan, sillä ammattilaisen on tarkoitus ohjata sinua eteenpäin. Jos paikkakunnallasi on esimerkiksi terveyskeskuksessa depressiohoitaja, varaa aika hänelle ja kerro tästä asiasta. Siitä alkaa ammattilaisverkoston rakentuminen. Mukaan tullee esimerkiksi juuri lastenpsykiatria ja mahdollisesti kontakti neurologialle, mikäli vaikuttaa siltä että lapsellasi on syytä epäillä esimerkiksi neuroepätyypillisyyttä.

Väite siitä ettet voi tunteillesi tai tilanteelle mitään ei pidä paikkaansa ja väite siitä on erittäin vastuuton. Tällä hetkellä ehkä et tosiaan asialla mitään voi kun yrität asiaa yksin työstää, mutta juuri tuolla avun hakemisella voit muuttaa tilannetta. Teet palveluksen myös lapsellesi, hän saa tarvitsemansa avun ja terapian kautta saattaa saada äitinsä rakkauden takaisin. Avun hakeminen ja saaminen voi osoittautua erittäin vaikeaksi prosessiksi, saatat joutua vaatimaan ja käyttämään siihen paljon omia voimavaroja, mutta edelleenkin sanon, että se on sinun (ja toki myös miehesi) velvollisuus sekä itseäsi, perhettäsi että lastasi kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei läheisyyttä ja rakkautta voi teeskennellä.

Voi kuule buhuu se on nyt vain teeskenneltävä. Vai meinaatko että on ihan ok vihata omaa lasta ja vielä näyttää se? Kun ei äiti nyt viitsi alkaa tässä teeskentelemään kun se tuntuu vähän hankalalta. Muutenkaan ei mennyt niinkuin äiti halusi ja suunnitteli niin ei tässä nyt aleta teeskentelemään että kaikki on hyvin. 

Jos ja kun on tilanteen tuohon pisteeseen päästänyt TEKEMÄTTÄ MITÄÄN, niin on todellakin peiliin katsomisen paikka ja on alettava oikeasti auttamaan sitä lasta. Joidenkin ihmisten ei todellakaan pitäisi tehdä lapsia.

Eikös ap kuitenkin tiedostanut tunteensa? Hän yrittää antaa tytölle läheisyyttä jne. Yrittää kohdella tasapuolisesti ja nyt menossa terapiaankin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oot kyl sellanen tapaus, että miks oot alunperin rupenut lapsia hankkimaan? Jos inhoat tyttölapsia tuossa iässä, kuvittelitko että he jotenkin taianomaisesti skippaavat tuon tietyn iän? Oot kyl ihan kammottava äiti, tollasta en sois kellekään. Mene työstämään tunteistas johonkin ammattiauttajalle, en tajua miten et ole vielä sitä tehnyt kun ryvet tuollaisten tunteiden kanssa lasta kohtaan joka päivä, ja jo niin pitkään. Saa sulla olla omassa päässä vikaa, kun tollasen kohtalon lapselles suot. Mun mielestä aivan vituttavaa.

Harva ihminen kai tietää etukäteen, miten tulee suhtautumaan omiin lapsiinsa tietyissä ijissä. Toivottavaa tietysti on, että joka ikävaihetta auttaisi vanhemman rakkaus taustalla, mutta kuitenkin jokainen aikuinenkin kasvaa lapsensa myötä vanhemmuuteen siinä lapsensa rinnalla. Voihan vanhemman negatiivisten tunteiden taustalla olla sekin, että lapsi tunteineen muistuttaa liikaa omaa itseä. Niitä negatiivisia puolia, mitä näkee siinä lapsessa, on vaikea hyväksyä.

Kyllä minä tiesin jo ennen kuin lapsen synnytin että tulen rakastamaan niitä valtavasti ja rakastan enemmän kuin olisin voinut edes uskoa raskaana ollessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei läheisyyttä ja rakkautta voi teeskennellä.

Voi kuule buhuu se on nyt vain teeskenneltävä. Vai meinaatko että on ihan ok vihata omaa lasta ja vielä näyttää se? Kun ei äiti nyt viitsi alkaa tässä teeskentelemään kun se tuntuu vähän hankalalta. Muutenkaan ei mennyt niinkuin äiti halusi ja suunnitteli niin ei tässä nyt aleta teeskentelemään että kaikki on hyvin. 

Jos ja kun on tilanteen tuohon pisteeseen päästänyt TEKEMÄTTÄ MITÄÄN, niin on todellakin peiliin katsomisen paikka ja on alettava oikeasti auttamaan sitä lasta. Joidenkin ihmisten ei todellakaan pitäisi tehdä lapsia.

En ole missään kohtaa sanonut että näytän tunteeni lapselle! tuon te keksitte ihan itse. 

ap

Uskon että olet tehnyt parhaasi salataksesi tunteesi ja pyrkinyt osoittamaan kiintymystä ja välittämistä. Mutta etkö sinäkin aikuisena huomaa, milloin joku ihminen ei pidä sinusta, vaikka hän periaatteessa kohteleekin sinua ystävällisesti? Lapset, kuten myös nuoret ja aikuiset, huomaavat kyllä kun heistä ei pidetä. Kuvaamasi inho, jopa viha ja vastenmielisyys ovat niin vahvoja tunteita, että uskon lapsesi valitettavasti ne aistivan. Tämä synnyttää ihmisessä, lapsessa tai aikuisessa, usein hyvin ristiriitaisia tunteita, kun teot ja muut viestit ovat ristiriidassa toistensa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi oireilee kiintymyssuhteen vajavaisuutta. Hän kasvaa juuri niin kieroon, kun annetaan kasvaa.

Tuntuu tosi pahalle lapsesi puolesta.

T.psyk.sh

Tämä on tällainen mitään osaamaton valehoitaja täällä pasltalla, jos olisit oikeasti psykiatrinen sh, niin tietäisit, että kielletyistä tunteista ei pääse eroon kuin tunnistamalla ne ja käsittelemällä ne, ja havaitsisit, että juuri siihen ap nyt pyrkii. Ja sä haukut hänet? Hienoa! Not.

Sitten on tunteita, jotka menevät yli rajam että et voi niitä enää itse käsitellä. Tällaisia rajatapauksia on joku pedofilia, himo väkivaltaan ja aloittajan oudot toiveet oman lapsen kuolemasta. Aivan järkyttävää.

Kun me tavalliset vanhemmat täällä vain toivomme, että lapsillemme ei ikinä sattuisi mitään pahaa, niin ap hekumoi ihan toisenlaisilla jutuilla hyi. Nyt kun täällä kritisoidaan, lyön vetoa että aloittaja purkaa vihansa tyttäreensä. Tein poliisille ilmoituksen muuten, sillä Eerika-casen jälkeen ei tarvita enää yhtään kuoliaaksi vihattua lasta.

Kuolemalla fantasioinnissa meni minulla se raja.

Muistitko tehdä ilmoituksen myös kaikista muista jotka myönsi tuntevansa vihaa ja inhoa lastaan kohtaan? Onko tunteiden tunteminen rikos? Asian myöntäminenhän on askel siihen että hakee apua omille tunteilleen. Pahintahan olisi jos ei tiedostaisi näitä tunteita ja lapsi voisi kärsiä vielä enemmän. Aloittaja ainakin tiedostaa että tunteet ovat väärin ja kärsii niistä itsekin. Missä kohtaa luit että lasta kohtaan puretaan vihaa ja lapsi olisi vaarassa? kuule ne eerika-caset ei todellakaan nettiin kirjoita saadakseen vertaistukea tai halua terapiaan käsittelemään tunteitaan. Juuri tuohan on rakkaudellinen teko lasta kohtaan kun äiti yrittää päästä yli vaikeista tunteista.

Täällä MONI tunnusti näitä tunteita olevan eikä se ole väärin. Vannon että jokaiselle vanhemmalla tulee ajoittain synkkiäkin ajatuksia omaa lastaan kohtaan. Se on normaalia! tuo on silkkaa äitejen sädekehän kiillotusta että lasta aina vaan rakastaisi pyytteettömästi ja aidosti oli hän millainen hyvänsä. Tiedän esim useampia erityislasten äitejä jotka ovat myöntäneet avoimesti että toivovat ettei lasta olisi. Ja jopa se vihan tunnekin nousee sieltä. Itseasiassa aloittajan tekstistä välittyi kuitenkin myös välittämistä lasta kohtaan ja ehkä hänellä nyt päällimmäinen tunne on uupumus ja ärsyyntyminen lapseen. Ei tässä aloituksessa haettu mitään sympatiaa tai kannustusta vaan aloittaja myönsi että inhoaa omiakin tunteitaan. Suosittelen myös terapiaa joko yksityisellä (pääset nopeammin) tai perheneuvolan kautta. Turhaa pelkäät lasua pelkkien tunteiden takia. Usko pois tuo on yleisempää kun luuletkaan. Moni ei tietenkään uskalla tunnustaa näitä mutta olet todella rohkea kun uskalsit! vielä täällä pyhien äitejen palstalla. 

Mä olen myös esikoislapsi, joka ei kovinkaan suurta hyväksyntää, ymmärrystä tai rakkautta äidiltään saanut. Isä oli poissaoleva henkisesti ja välillä myös fyysisesti. Kun tulin esimurrosikään, niin oireilin voimakkaasti koulukiusaamiseen ja kotioloihin. Olimme juuri muuttaneet puolimädästä ok-talosta kerrostaloon eroon isästä, joka oli päihteiden väärinkäyttäjä. Eron jälkeinen aika oli helpotus, koska kun sikaileva isä puuttui nurkista haisemasta ja riehumasta öisin, olo oli helpottunut. Lisäksi muutto korvesta keskustaan oli helpotus myöskin, koska suihkuun pääsi aina kun tarvitsi eikä joka nurkasta vetänyt. Sen sijaan koulukiusaaminen paheni samoihin aikoihin.

Äitiäni ei kiinnostanut kovinkaan kauaa olla kanssamme, vaan hän pyydysti nopeasti uuden miehen jonka hommasi asumaan kanssamme. Ennen pitkää välit kiristyivät, sillä hän ei välittänyt huoltaa tavaroitamme, ei pitänyt minkäänlaista rotia meille eikä hoitanut taloutta. Sen lisäksi kaikki ongelmat kuitattiin olankohauksella, että mitäpä siitä. Hän ratkaisi asiat kävelemällä kylmästi ohi. Muuton jälkeen istuin lattialla itkemässä, että missä nukun seuraavan yön. Mulla ei ollut sänkyä ja pikkusisarukset olivat vieneet pedit. Sen sijaan että äiti olisi alkanut lohduttaa tai keksimään ratkaisua, hän alkoi rähistä koska paruin liikaa ja mikään ei kelpaa. Nyt näin aikuisena kun mietin niin tuo oli käsittämätöntä avuttomuutta aikuiselta ihmiseltä, joka oli vastuussa kolmesta lapsesta.

Jatkuu..  

Ennen pitkää homma kiristyi uuden miehen myötävaikutuksesta siten, että olin talon syntipukki, joka teki kaikki taloustyöt vaikka oli vasta 10 vuotias. Sen sijaan pikkusiskoni keräsi kaikki kehut ja vapaudet, eli kehut ja haukut kasautuivat aika tasan. Kun siskoni oli kiltti ja ihana, olin kamala ja mielisairas äitini mielestä. Minua lisäksi opastettiin olemaan lyömättä lyömällä. Isoäitini inhosi minua myös, ja kun koulussa sain myös murskaavaa palautetta jatkuvasti, niin totta kai käytöksessäni alkoi näkyä se kohtelu. Kun lapsi kuulee jatkuvasti olevansa tiellä, väärässä, kiusaaminen on oma vika, olet paha, olet ilkeä, olet paska, olet mielisairas (tuota viljeltiin usein), se vaikuttaa itsetuntoon ja lapsi alkaa käyttäytyä sen mukaisesti. 

Olin oikeasti todella arka lapsi enkä tehnyt sellaisia tyhmyyksiä, joita muut sen ikäiset harrastivat, mutta rangaistukset olivat sen mukaisia joka ikinen kerta. Joskus kesken hyvän läpänheiton äiti saattoi pimahtaa pöydässä ja alkaa rähisemään ja määräilemään ja sitä ei oikeastaan voi kutsua edes manipuloinniksi. "Tuo on väärä mielipide, vaihda se!" oli kun joskus puhuttiin jostain. 

Hiukan sieppasi kun katselimme valokuvia ajalta kun olin 8-10 vuotias. Äiti mainosti miten kamala kakara olin ja miten mun kanssani meni hermot jatkuvasti, mutta todellisuudessa hänellä itsellään oli alkoholistin muisti ja hermot siihen aikaan. Mikään ei ollut koskaan hyvin ja kaikesta piti arvostella naama väärinpäin kuin teini-ikäinen. 

Aikuisena selvisi, ettei äitini ikinä ollut kasvanut aikuiseksi ja oli kasvatettu kotona todella itsekkääksi. Nuorena hän oli ollut niin keskittynyt miesten jahtaamiseen, ettei aikaa kaverisuhteisiin ollut jäänyt ja hän keräili vain väkivaltaisia juoppoja. Kun viimein olisi pitänyt keskittyä lapsiin ja olla yksin, hän pyydysti nopeasti uuden idiootin jalkoihin jonka kanssa paeta lapsilta todellisuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei läheisyyttä ja rakkautta voi teeskennellä.

Voi kuule buhuu se on nyt vain teeskenneltävä. Vai meinaatko että on ihan ok vihata omaa lasta ja vielä näyttää se? Kun ei äiti nyt viitsi alkaa tässä teeskentelemään kun se tuntuu vähän hankalalta. Muutenkaan ei mennyt niinkuin äiti halusi ja suunnitteli niin ei tässä nyt aleta teeskentelemään että kaikki on hyvin. 

Jos ja kun on tilanteen tuohon pisteeseen päästänyt TEKEMÄTTÄ MITÄÄN, niin on todellakin peiliin katsomisen paikka ja on alettava oikeasti auttamaan sitä lasta. Joidenkin ihmisten ei todellakaan pitäisi tehdä lapsia.

En ole missään kohtaa sanonut että näytän tunteeni lapselle! tuon te keksitte ihan itse. 

ap

Uskon että olet tehnyt parhaasi salataksesi tunteesi ja pyrkinyt osoittamaan kiintymystä ja välittämistä. Mutta etkö sinäkin aikuisena huomaa, milloin joku ihminen ei pidä sinusta, vaikka hän periaatteessa kohteleekin sinua ystävällisesti? Lapset, kuten myös nuoret ja aikuiset, huomaavat kyllä kun heistä ei pidetä. Kuvaamasi inho, jopa viha ja vastenmielisyys ovat niin vahvoja tunteita, että uskon lapsesi valitettavasti ne aistivan. Tämä synnyttää ihmisessä, lapsessa tai aikuisessa, usein hyvin ristiriitaisia tunteita, kun teot ja muut viestit ovat ristiriidassa toistensa kanssa.

No kyllä tavallaan sen voi vaistota. Kuten sanoin aiemmin niin välillä tunnen pahaa mieltä ja sääliä lasta kohtaan kun tunnen näin tai kun hänelle on käynyt jotain kurjaa. En tosin tiedä mitä muutakaan voin tässä tilanteessa kun yrittää olla näyttämättä tunteitani lapselle ja hakea apua terapiasta.

Tein tänä aamuna kuten eräs aiemmin neuvoi. Halasin lasta ja kehuin kun oli lähdössä kouluun vaikka ärsyttikin tavallinen aamukiukuttelu. Yritän tosissani petrata tässä nyt ihan tietoisesti. Sanottakoon ettei nuorempikaan ihan hirveästi enää viihdy sylissä ja halimassa kun on kiire omiin leikkeihin ym. Joten ei tämä hellyyden osoittaminen ole kuitenkaan niinkään että pienempi saa kaiken ja iso ei mitään. Ehkä ennemmin omassa mielessä se että pientä tekisi mieli halia ja rutistaa mutta isompaa ei niinkään. Kai sekin on osittain iästäkin kiinni. Ehkä tämä tästä . Olen lomalla vielä pari päivää niin ehdin itsekseni pohtia asioita.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ennen pitkää homma kiristyi uuden miehen myötävaikutuksesta siten, että olin talon syntipukki, joka teki kaikki taloustyöt vaikka oli vasta 10 vuotias. Sen sijaan pikkusiskoni keräsi kaikki kehut ja vapaudet, eli kehut ja haukut kasautuivat aika tasan. Kun siskoni oli kiltti ja ihana, olin kamala ja mielisairas äitini mielestä. Minua lisäksi opastettiin olemaan lyömättä lyömällä. Isoäitini inhosi minua myös, ja kun koulussa sain myös murskaavaa palautetta jatkuvasti, niin totta kai käytöksessäni alkoi näkyä se kohtelu. Kun lapsi kuulee jatkuvasti olevansa tiellä, väärässä, kiusaaminen on oma vika, olet paha, olet ilkeä, olet paska, olet mielisairas (tuota viljeltiin usein), se vaikuttaa itsetuntoon ja lapsi alkaa käyttäytyä sen mukaisesti. 

Olin oikeasti todella arka lapsi enkä tehnyt sellaisia tyhmyyksiä, joita muut sen ikäiset harrastivat, mutta rangaistukset olivat sen mukaisia joka ikinen kerta. Joskus kesken hyvän läpänheiton äiti saattoi pimahtaa pöydässä ja alkaa rähisemään ja määräilemään ja sitä ei oikeastaan voi kutsua edes manipuloinniksi. "Tuo on väärä mielipide, vaihda se!" oli kun joskus puhuttiin jostain. 

Hiukan sieppasi kun katselimme valokuvia ajalta kun olin 8-10 vuotias. Äiti mainosti miten kamala kakara olin ja miten mun kanssani meni hermot jatkuvasti, mutta todellisuudessa hänellä itsellään oli alkoholistin muisti ja hermot siihen aikaan. Mikään ei ollut koskaan hyvin ja kaikesta piti arvostella naama väärinpäin kuin teini-ikäinen. 

Aikuisena selvisi, ettei äitini ikinä ollut kasvanut aikuiseksi ja oli kasvatettu kotona todella itsekkääksi. Nuorena hän oli ollut niin keskittynyt miesten jahtaamiseen, ettei aikaa kaverisuhteisiin ollut jäänyt ja hän keräili vain väkivaltaisia juoppoja. Kun viimein olisi pitänyt keskittyä lapsiin ja olla yksin, hän pyydysti nopeasti uuden idiootin jalkoihin jonka kanssa paeta lapsilta todellisuutta. 

Tuo on todella kamalaa. Olen pahoillani puolestasi. En missään nimessä hauku lastani. Edelleen tiedostan näiden tunteiden olevan oma ongelmani eli en lapselle niitä koskaan sanoisi. Vaikuttaa ettei sinun tapauksessa äitisi ole tiedostanut tunteitaan vaan purkanut surutta sinuun. Missään nimessä tuollaista kokemusta en halua jättää lapselleni oli tunteeni mitkä hyvänsä. Mulla jotenkin vallitsevana tunteena on velvollisuudentunto. En voisi jättää lasta heitteille vaikka viha olisi miten kova. Tiedän että mun on pakko kasvattaa nämä lapset kaikesta huolimatta. Olisi vaan helpompaa kun omat tunteet olisi toisenlaiset.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ällöttävää. Ei ole yhtään myötätuntoa

Tiedät varmaan miksi lapsi käyttäytyy huonosti. Johtuu sinusta. Hän kyllä tietää ettei ole rakastettu

Pahempaa ei voi lapselle tehdä

Eivät tunteet ole tekemistä. Ei niitä voi pakottaa. Aloittaja ei ole valinnut sitä että tuntee miten tuntee, ja hänelle asia on ilmeisen vaikea.

Haluan kiittää aloittajaa avauksesta. Olen itse se vähemmän pidetty esikoinen myös, ja minusta on vain helpottavaa, että joku vanhempi uskaltaa näin anonyymisti myöntää, ettei se äidinrakkaus mikään itsestäänselvyys ole.

Terapiaan pystyy varmasti hakeutumaan jotain muutakin väylää kuin suoraan lapsiin liittyvää väylää kuten neuvolaa pitkin. Esim. työpsykologin tms. kautta.

Olitko nuori saadessasi ensimmäisen lapsesi? Millainen elämäsi oli silloin? Voi olla että olet yhdistänyt ensimmäisen lapsen syntymään negatiivisia assosiaatioita vapautesi päättymisestä tai yleisestä äitiyteen liittyvästä elämänmuutoksesta. Toisen lapsen tullessa identiteettisi on jo mukautunut eikä samankaltaista kriisiä syntynyt.

Onko toinen lapsesi poika? Minulle tuli mieleen että sinulla on heikko itsetunto, et ehkä itse saanut kotona rakkautta, tai sinua on lapsena kiusattu, ja alitajuntaisesti yhdistät tyttölapseesi asioita mitä vihaat ja häpeät itsessäsi, kun taas poikalapseen (tai sellaiseen lapseen mikä muistuttaa sinua fyysisesti ja luonteeltaan vähemmän) on helpompi assosioida positiivisia tunteita. Millainen sinun oma persoonallisuutesi oli lapsena? Olitko hankala lapsi? Vaikka olisit ollut helppokin lapsi, niin miten vanhempasi tai muu kasvattaja suhtautuivat sinuun niiinä hetkinä kun olit vaikea? Siirrätkö puolivahingossa vanhempiesi kylmää suhtautumista sinuun lapseen, minkä olet alusta alkaen kokenut olevan "vaikea" ja siten sellainen, minkä kanssa et pärjää ja mistä ei kuulukaan tykätä?

Totuus on että lapset ovat pienenä muovailuvahaa. Heillä on kyllä temperamenttieroja, mutta olet todennäköisesti omalla suhtautumisellasi aiheuttanut lapselle korostuneita käyttäytymis- ja luonnehäiriöitä. Sinun olisi pitänyt hakeutua ammattiauttajalle heti kun tiedostit tunteesi, sillä vaikka kuinka niitä salailet, lapsesi varmasti vaistoaa ne. Et ainoastaan luo sinun ja vanhemman lapsesi suhteelle ongelmia, vaan tunteesi viljelevät varmasti myös sisaruskateudelle oivan kasvualustan, kun vanhempi vaistoaa että nuorempi on rakastettu ja hän ei ole.

Lapsi tuntee ettei häntä rakasteta ja se saa hänet käyttäytymään niin että vaikuttaa tyytymättömältä kaikkeen yms.. Rakastat varmasti lastasi mutta sinulla on joku käsitelemätön ongelma itsesi kanssa. Terapiaan ja heti ettei lapsi kärsi koko loppuelämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

No suoraan sanottuna sen huomaa kyllä ettei muutkaan ihmiset erityisesti pidä tästä lapsesta. Isänsä ehkä eniten koska jostain syystä tälle ei näytä kaikkia puoliaan. Tiedostaa hänkin kyllä että on hankala lapsi.
Ap

myös se puoli, mitä lapsi näyttää isälleen, on lapsen "oikea puoli". Ei lapsi ole "luonnostaan paha", mikä esittää välillä kilttiä, niin kuin sinä tunnut ajattelevan. Ei aikuisetkaan ole niin mustavalkoisia, puhumattakaan lapsista. Sinun pitäisi analysoida mikä saa lapsen jossain tilanteessa käyttäytymään kiltisti ja hyvin, ja mikä saa tämän välillä käyttäytymään huonosti. Sitten rohkaista ensinmainittua ja yrittää hillitä jälkimmäistä. Tätä on kasvatus: sitä että kitketään huonoa ja rohkaistaan hyvää. Minulla ei ole edes lapsia ja silti tämän tiedän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene jollekin ammattiauttajalle, hop hop!

Toivottavasti saat apua tai kuolet, ennenkuin viaton lapsesi häiriintyy.

Luuletko, ettei lapsesi intuitiivisesti vaistoa kaksoisviestintääsi.

Haluaisin kyllä saada ammattiapua mutta en tiedä minne mennä ja jos oikeasti sanon pahimmat ajatukseni niin lasu lienee varma. Pelkään että menetän nuoremmankin lapsen jos minut katsotaan kyvyttömäksi äidiksi. Sanottakoon että esikoinen on kuitenkin hyvin hoidettu tätä tunneongelmaa lukuunottamatta. Kotiolot on normaalit ja mitään materiaalista puutetta ei ole. Enkä käytä fyysistä väkivaltaa vaikka mielessä pyörii toisinaan vaikka mitä.

Ap

Lapsen hyvinvointiin ja tasapainoiseen kehitykseen ei riitä materia ja fyysisitä perustarpeista (ruoka, uni, vaatteet yms) huolehtiminen, vaan on erityisen tärkeää, että lapsi tuntee itsensä arvokkaaksi ja rakastetuksi.

Sinun PITÄÄ uskaltaa hakea apua. Kyse on sinun lapsesi psyykkisestä kehityksestä.

Pahimmillaan hän yrittää aikuisena miellyttää kaikkia ja suostu vaikka mihin kuraan saadakseen hyväksytyksi tulemisen tunteen, koska kotona koki itsensä arvottomaksi. Ja toisaalta voi kestää hyvinkin huonoa kohtelua esim. parisuhteissa, koska mistäpä sitä itsekunnioitusta ja -arvostusta äkkiä repisi kun ei kotoa sellaista opittu?

Kamalia kommentteja täällä! Oletteko kaikki ihan hirviöitä? On rohkeaa myöntää tällainen asia. "Kaikkia rakastavan äidin" myytti on vahva ja tuntuu varmasti hirveältä poiketa siitä. 

Moni muukin varmasti on samassa tilanteessa, mutta ei uskalla sanoa tunteistaan mitään. Täällä moni on valmis heittämään ensimmäisen kiven, mutta miksi? Pelkäättekö itse omia kielteisiä tunteitanne?

Toivottavasti saat tilanteeseen parannusta. Varmasti keskusteluapu tai vertaistuki auttaisi. Olisiko Ensi- ja turvakotien liitolla jotain aiheeseen liittyvää apua?

Voimia ja onnea matkaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oot kyl sellanen tapaus, että miks oot alunperin rupenut lapsia hankkimaan? Jos inhoat tyttölapsia tuossa iässä, kuvittelitko että he jotenkin taianomaisesti skippaavat tuon tietyn iän? Oot kyl ihan kammottava äiti, tollasta en sois kellekään. Mene työstämään tunteistas johonkin ammattiauttajalle, en tajua miten et ole vielä sitä tehnyt kun ryvet tuollaisten tunteiden kanssa lasta kohtaan joka päivä, ja jo niin pitkään. Saa sulla olla omassa päässä vikaa, kun tollasen kohtalon lapselles suot. Mun mielestä aivan vituttavaa.

Harva ihminen kai tietää etukäteen, miten tulee suhtautumaan omiin lapsiinsa tietyissä ijissä. Toivottavaa tietysti on, että joka ikävaihetta auttaisi vanhemman rakkaus taustalla, mutta kuitenkin jokainen aikuinenkin kasvaa lapsensa myötä vanhemmuuteen siinä lapsensa rinnalla. Voihan vanhemman negatiivisten tunteiden taustalla olla sekin, että lapsi tunteineen muistuttaa liikaa omaa itseä. Niitä negatiivisia puolia, mitä näkee siinä lapsessa, on vaikea hyväksyä.

Kyllä minä tiesin jo ennen kuin lapsen synnytin että tulen rakastamaan niitä valtavasti ja rakastan enemmän kuin olisin voinut edes uskoa raskaana ollessa.

Hyvä niin, olet superäiti :). Itse olen jo kolmen aikuisen äiti ja muistan kyllä, että ei se aina niin helppoa ollut. 

Kyllä minäkin lapsiani rakastan, mutta eri ikävaiheet tuovat erilaisia haasteita. Tuo, että emme äiteinä pysty tuntemaan solidaarisuutta muita äitejä kohtaan, vaan alamme syyttelemään ja herjaamaan ja nostamaan omaa erinomaisuuttamme äiteinä esille, on surullista.