tuntuu etten rakasta toista lastani

Äidinrakkaus on kulttuurissamme sellainen myytti, josta ei saisi sanoa mitään. Sen vain täytyy olla ja suuresti. Olet rohkea, kun kerrot tunteistasi, vaikka tiedostat itsekin, ettei tältä foorumilta löydy varmastikaan parhaita vastauksia tilanteeseesi.

Olet tärkeän ja vaikean asian äärellä. Itselläni vauva-aika esikoiseni kanssa oli haastava. Rakkaus lapseen syntyi vasta allergialapsen itkun ja heräilyn helpotuttua. Heräsin normaalina yönä lapseni kanssa 10 kertaa, pahimpina öinä 15-20 kertaa. Väsymyksen keskellä toki hoidin lapseni, mutta usein itkin sitä, etten osannut häntä rakastaa. Rakkaus syttyi myöhemmin, aivan yllättäen. Allergioihin puututtiin, kun otin yhteyttä neuvolaan ja itkin puhelimessa rakkauden puutetta ja väsymykseni määrää. Kun saimme tilanteen rauhoittumaan ja yöheräilyt vähenemään noin 3 kertaan yössä, alkoi myös oma pää löytää myönteisiä asioita. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi hakenut apua aiemmin. Neuvolassa ei vain kuunneltu minua ennen kuin olin aivan loppu. Lapseni oli kasvanut jo isoksi ennen kuin huomasin, kuinka paljon rakastan häntä. Se rakkaus tuntuu nykyisin ylivoimaisen suurelta, koska se ei ole mitenkään itsestään tullutta vaan opittua ja saatua. Alkuvaiheessa yritin löytää jokaisesta päivästä yhden positiivisen asian, jonka kerroin lapselleni ääneen. Se auttoi huomaamaan kaiken hyvän hänessä.

Millainen vauva-aika esikoisesi kanssa oli? Vaikuttiko se rakkauden syttymiseen? Tai millainen itse olit 10-vuotiaana? Mitä teit silloin, mitä koit, mitä pelkäsit? Onko siellä jokin asia, joka vaikuttaa ajatuksiisi 10-vuotaista tytöistä? Tarkastele rohkeasti ja avoimesti omaa elämääsi ja pohdi, mitkä seikat sinulla vaikuttavat kiintymyssuhteen syntymiseen. Suosittelen, että otat yhteyttä perheneuvolaan. Sitä kautta voit päästä juttelemaan tilanteestanne ja saada vinkkejä siihen, miten rakkaus ja kiintymys voi syttyä isommankin lapsen kanssa. Samalla voit pyytää itse keskusteluapua, jos jokin omassa lapsuudessa tai elämässä mietityttää.

Olet rohkea, kun tunnustat asian itsellesi. Vielä ei ole liian myöhäistä tehdä asialle jotain. Tee! Kiität siitä myöhemmin itseäsi.

En kyllä.ymmärrä miten voitte välittää tulevaisuuden huoripukeista, pornoaddikteista ja naisten alistajista. En koskaan suostuisi synnyttämään miestä kehostani. Hyi olkoon. Kaikki raiskaajapedot ovat jonkun naisen synnyttämiä.

Lukematta muita kommentteja, sinulle ap mietittävää:

1) Mitä tarkoitat "tuon ikäisillä" tyttölapsilla? Näin keittiöpsykologina miettisin mitä omassa lapsuudessasi oli siinä vaiheessa.

2) Onko esikoisesi tyttö ja toinen poika? Esikoislapsi on aina mullistus, joka muuttaa elämän täysin. Tätä samaa ei tule ikinä toisen tai kolmannen jne. lapsen kanssa. Lisäksi tyttölapsi on aina äidille eri tavalla peili kuin poikalapsi.

Jos kuvittelet, ettei lapsesi näitä tunteitasi vaistoa niin olet väärässä. Sinänsä hienoa, jos pystyt olemaan itsellesi rehellinen, mutta katsoisin kyllä peiliin.

Minulla ja siskollani on äiti, joka ei valinnut koskaan kumpi meistä on parempi, vaan suosio jakautui ja jakautuu edelleen sen mukaan, elämmekö äidin tyylistä ja samojen asenteiden mukaista elämää.

Kun minä otin vuorotyöpaikan, niin äitini suuttui minulle. Olin 5 kk työtön, normaalisti sanotaan "hienoa, onnea!", äitini sanoi "mitä tohon nyt sanoisi...". Äitini ei ole koskaan tehnyt vuorotöitä tai työskennellyt alalla, jossa olen. Hän ei myöskään ymmärrä, miksi opiskelen avoimessa yliopistossa ja kokee sen typeräksi.

Onneksi kävin terapiassa jo nuorena ja vähän jälkeen poikani syntymän. Se auttoi. Kivi tippui harteilta, tai oikeastaan vuori.

Äitini ei ole pelkästään persoonallisuushäiriöinen, vaan myös tauolla oleva alkoholisti ja lääkkeiden väärinkäyttäjä.

Ja kyllä, minä pelkäsin myös saavani tytön molemmissa raskauksissa. Olen saanut kaksi poikaa. Enempää lapsia emme tee, näille riittää käsiä ja aikaa.

On helpottavaa kuulla, että meitä on muitakin.

Omalla kohdallani tämä johtuu äitini kateudesta muita naisia kohtaan. Todistetusti äitini myönsi, kun olin 15-vuotias, nuori ja kaunis ja suosittu, että "minä olen niin kateellinen sinulle, kun sinulla on kavereita, sinusta pidetään ja sinä ole nuori".. hän itki minulle sohvalla ja kun lähdin, niin äitini soitti minulle perään bileisiin, että "en tiedä jaksanko enää elää, haluaisin tappaa itseni". Juoksin 3 km kotiin "pelastamaan" äitiä.

Äitini yritti itsemurhaa edessäni, kun olin 16-vuotias.

Minun ja äitini suhde perustuu nykypäivänä vaan jutteluun, voisi verrata keskustelua bussipysäkillä ventovieraan kanssa, jopa äitini ikäinen työkaverini on ollut minulle läheisempi kuin äitini.

En ole onneksi katkera, vaan elän omaa elämääni. Parikymppisenä olin vihaisimmillani äidilleni, koska tuolloin sain ensimmäisen lapseni ja kaikki muistot äidistä pulpahtivat mieleeni. En käsittänyt, miten äitini voi olla ja on voinut olla sellainen kuin on oli.

Tuo oli myös tuttua tuo omista LIIAN yksityisistä asioista puhuminen; Olen saanut tietää 5-vuotiaana olevani vahinkolapsi "mutta vaikka olit vahinko, enkä halunnut sinua, niin kyllä sinä olet ollut ihan rakas", sekä vanhempieni erotessa ollessani 7 sain kuulla isääni haukuttavan jne ja äitini kertoi omasta rakkauselämästään, kun tapaili 4 eri miesystävää.

Kommentoin mutamaan juttuun, kun minulla on hiukan vanhempi lapsi asperger-diagnoosilla ja hänellä on monia samoja piirteitä. (Tosin en ole kokenut vaikeaksi rakastaa lastani näistä huolimatta, eikä ole tuota traumataustaa itsellä suhteessa kumpaankaan vanhempaan.) Koulussa lapsi jaksaa käyttäytyä oikein kivasti ja ylipäätään palautetta käytösasioista tulee hyvin vähän, mutta päivän jälkeen voi olla todella kärttyinen kaiken kuormituksen takia. Aistiärsykkeet, sosiaaliset tilanteet ja lukuisat siirtymätilanteet vievät lapsesta mehut. Kuormitusta sitten puretaan kotona pienempää kiusaamalla ja joudun puuttumaan lasten väleihin paljon. Esimerkiksi juuri nukkumaan mennessä, jos pikkusisarus on jo vuoteessa ja valot pois, saattaa mennä koputtelemaan ovea tai seinää ohi kulkiessaan. Nuhdeltaessa ei tule adekvaattia palautetta assilta, ei osaa olla "riittävästi" pahoillaan, eikä näytä sisäistävän, ettei toisia ihmisiä voi käyttää tällä tavoin viihdykkeenä. Assi on ollut myös aivan pienestä pitäen ärtyvä ja hitaasti lämpiävä, narina oikeastaan kaikesta on milteipä jatkuvaa, hyvin tavallista myös. Helposti ei kiitosta tältä lapselta saa, mutta silloin harvoin kun saa, se on hyvin vilpitöntä. Koin myös varsinkin varhaisissa vaiheissa yksinäisyyttä, kun en itse ymmärtänyt syitä lapsen voimakkaille reaktioille, eivätkä ammattikasvattajatkaan, koin olevani yksin lapseni puolella. Sain kuulla aika primitiivisiä ja hirveitä kommentteja omasta lapsestani, enkä jaa niitä tässä. Vastapainoksi assini on fiksu, syvällinen ja mainio tyyppi, varsinkin aikuisseurassa todella viehättävä ja rauhallinen. Toinen lapsi sitten onkin hyvin seurallinen, elämyshakuinen, miellyttävä ja aurinkoinen, jopa uusille tuttavuuksille, olenkin saanut hänestä ihan erilaista palautetta. Ymmärrettävästi ei näitä voi pakettina kasvattaa, pitää vaan koittaa löytää toimivat keinot erikseen molemmille.

Haluaisin sanoa, että perhenlassa ei yleensä tunneta juurikaan neuropsykiatrisen puolen erityispiirteitä, mutta se voisi olla oikea paikka oman äitisuhteen aiheuttamien haasteiden käsittelyyn. Lasta varten tarvitaan tutkimukset ja mahdollisesti omat tukitoimet, niihin hakeutuminen vaihtelee paikkakunnan mukaan. Tutkimuksiin hakeutumisen kannalta ap:n tytön ikä olisi todella hyvä nyt, ennenkuin murkkuikä painaa kunnolla päälle. Tuli vielä mieleen semmoinenkin, että neurokirjolla tytöillä omista kuukautisista ja puhtaudesta, siisteydestä yms. huolehtiminen voi olla jonkinlaisen kynnyksen takana ja äidille voi tulla hankalia tunteita, kun on kerran itse oppinut häpeämään kotona tällaisia asioita. Siinäkin olisi omasta keskusteluavusta hyötyä.

Tuntuu erittäin pahalle lapsesi takia. Ja tietenkin myös sinunkin puolestasi. Kaikki lapset ansaitsevat rakastavan äidin sekä isän.

Inhossasi saatat hyvin nähdä lapsen pahempana kuin onkaan. Näihän ihmisille käy helposti parisuhteessakin. Katsotaan toista vikojen läpi ja nähdään pahaa toisessa, etenki jos käyttäytyy siten miten itse ei tykkää puolison käyttäytyvän tai loukkaa sinua.

Lapsi tarvitsee rakkautta ja sen osoittamista. Syliä ja turvaa. Hellittelyjä ja leikkejä. Aikaa ja sitä, että häntä kuunnellaan ja että hänestä ollaan kiinnostuneita. Se vaikuttaa lapsen luonteeseen ja käytökseen, vaikka kuinka yrität peittää. Lapset eivät ole tyhmiä. He vaistoavat ilmapiirin jne. paremmin ku aikuiset.

Eräs professori sanoi, että jos tahdot tietää millanen joku ihminen on katso hänen puolisoaan ja lapsia. Siitä näet paremmin ja syvemmin ja aidommin ihmisen luonteen, etkä pelkkää kuvaa jota toinen yrittää itsestä antaa.

Samoin rakkauden kanssa. Puolisosi on mittari siinä kuinka hyvin annat rakkautta, et sinä itse. Samoin lapset.

Hae apua. Kaipaat varmasti itsekim parempaa oloa ja syitä tilanteellesi.

Toivottavasti syy ei ole mikää sellanen että ku ei vaa ollut sellanen niin ku halusin. Ei sovi meijän perheeseen kun ei ole kiltti ja hiljanen jne. Tämä ajattelu on jo sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidin ja tyttölapsen suhde on aina hieman kimurantti. Ajatukset ovat vain sinun sisimpäsi pahoja ajatuksia ja eivät välttämättä näy millään lailla ulospäin. Jos alkavat näkyä tarvitset itsellesi apua. Kärsitkö itse sisäisesti ajatuksistasi?

Kärsin todella paljon. Joskus tuntuu että tunnen niin paljon negatiivista ja vihaa että olen ihan voipunut. Luulen ettei tämä ehkä näy ulospäin koska mieskin luulee että kaikki on ihan ok ja että ongelma on vaan että mulla menee hermo lapsen kiukutteluun. Ja mun ajatukset on välillä todella synkkiä. Olen toivonut tämän lapsen kuolemaa en edes tiedä olisinko surullinen silloin edes.

Ja oikeasti haluaisin apua mutten ihan totta tiedä mistä voin hakea sitä kun tunteet on jo näin synkät

Ap

    Puhu kuitenkin ensin miehesi kanssa.   Oletko hänen mielestään henkisesti terve.   Jos teillä on varaa voit tilata ajan suoraan  jollekin sopivalle psykiatrille.   Jo muutama käyntikertakin voi auttaa.  Näitä kaiken maailman terapeutteja on olemassa.  Mutta psykiatri on lääkäri, joka on erikoistunut mielenterveyteen. Luulen että sinun tarvitsee saada terapiaa.  On ihan hirveää mitä puhut lapsestasi.

 Minulla on tytär jota olen rakastanut koko hänen ikänsä enemmän kuin mitään muuta maailmassa.  Suren lapsesi puolesta koska hän tarvitsee eniten juuri äidin ehdotonta rakkautta.  Kun hän vaistoaa että nuorempaa rakastetaan mutta häntä ei, on hän aivan onneton ja se selittää hänen käytöksensä.

Iltiksessä ollut juttua, jossa ruotsalainen äiti jätti lapselta pikkuhiljaa sokerin pois ja lapsen käytös muuttui radikaalisti. Voisiko sokerin jättämisestä olla hyötyä muillakin? Toki vanhemman lapsen kohdalla ei onnistu helposti, koska lapsi voi hankkia itse sokeripitoisia syömisiä. Joka tapauksessa monenlaisia keinoja kannattaa kokeilla; sopimukset ( jopa kirjallisena)  palkkiot jne kun toivottu käytös jatkuu xxx ajan...

http://m.iltalehti.fi/elintavat/201703042200080590_el.shtml

Vierailija kirjoitti:

Iltiksessä ollut juttua, jossa ruotsalainen äiti jätti lapselta pikkuhiljaa sokerin pois ja lapsen käytös muuttui radikaalisti. Voisiko sokerin jättämisestä olla hyötyä muillakin? Toki vanhemman lapsen kohdalla ei onnistu helposti, koska lapsi voi hankkia itse sokeripitoisia syömisiä. Joka tapauksessa monenlaisia keinoja kannattaa kokeilla; sopimukset ( jopa kirjallisena)  palkkiot jne kun toivottu käytös jatkuu xxx ajan...

http://m.iltalehti.fi/elintavat/201703042200080590_el.shtml

Ei lapsi ole robotti, joka tarvitsee vain oikean voiteluöljyn tai ohjelmoinnin. Lapsi tarvitsee pyyteentöntä rakkautta. Ap on kertonut itsestään ja sieltä se ongelman ydin on ilmennyt. Vanhempi tarvitsee hoitoa, auttaiskohan sokerin poisjättäminen tai palkitseva käytösohjaus? :D

Miten mikään lapsi voisi olla onnellinen ja hyväntuulinen, jos hänen äitinsä on kylmä häntä kohtaan. Ei halaa, ei rakasta.

Surettaa kun niin paljon olisi lapsettomia 'äitejä', joilla olisi paljon rakkautta.  Miten kuvittelet että lapsestasi kasvaa tasapainoinen ja menestyvä ihminen?  Sinä olet aikuinen ja tiedostat käytöksesi eli mene sinne terapiaan.  Miten miehesi, rakastaako hän lapsia, pitääkö sylissä, tai pitikö pienempänä sylissä tätä 10 -vuotiasta?  Ja rakkaus osoitetaan niin monella tavalla muutenkin kuin sylissäpitämisellä; eleet, ilmeet, kehuminen.

Q kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Q kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä menee ymmärrys vähän yli. Kyllä,on monenlaisia tunteita mutta jos pysyvänä tunteena on se ettei välitä lapsestaan,kokee tämän ällöttävänä ja toivoo tämän kuolemaa niin ei,se ei ole normaalia. Sitä ei pidä hyssytellä. Äidillä on mt-ongelmia,jotka tulisi hoitaa eikä vain jotain "tummia,hyväksyttäviä tunteita".

Tämä! Jos lapsi todella on niin vaikea ja häiriintyneen oloinen, taustalla voi olla neurologisia häiriöitä. Silloin pitäisi hakeutua lapsen kanssa tutkimuksiin. Ei asperger-lapsen kanssa päde samat säännöt, kun lapset ovat jo itsessäänkin erilaisia.

Persoonallisuushäiriökään on harvoin pelkästään geeneissä, eli siihen tarvitaan lapsuudessa tietyt olosuhteet. Joku on jopa esittänyt jossain vaiheessa tapahtunutta päävammaa, siis kaiken muun lisäksi. Ei ole mitenkään outoa, että sellainen saattaa kehittyä jos et saa lapsena rakkautta tai läheisyyttä ja äidistä huokuu viha lasta kohtaan. Silloin ongelma on äidin. Harvoin kukaan syntyy pahaksi. Jos äiti on vauvan syntymästä asti vihannut tätä, eikä osannut rakastaa niin kuka tahansa alkaa oireilemaan.

Ei persoonallisuushäiriö ole koskaan geeneissä. Ihmisen persoonallisuus kehittyy vasta hänen kasvaessaan ja silloin siitä voi kasvaa ehjä tai "rikkinäinen". Kukaan ei synny persoonallisuushäiriöisenä.

Käsittääkseni temperamentti on jo kehittynyt ihmiselle hänen syntyessään. Ja ne piirteet voivat olla jo alun alkaen antisosiaalisia joita saatetaan kasvatuksella syventää. Siitä saattaako joku olla persoonallisuushäiriöinen jo syntyessään, ei ole tietääkseni tieteellistä näyttöä?

Mutta jos vauvalla on rakenteellisia virheitä/ puutteita aivojen rakenteessa, niin on aivan loogisesti pääteltävissä että tälläinen ihminen voi syntyä ns. persoonallisuushäiriöisenä.

Temperamentti on yksi osa persoonallisuutta. Alttius persoonallisuushäiriöihin voi periytyä, mutta sairastuminen tapahtuu aina ympäristön ja geenien yhteisvaikutuksesta. Usein vanhemmalla itsellään on persoonallisuushäiriö tai mt-ongelmia,eikä hän kykene tarjoamaan tasapainoista lapsuutta. Neurologiset häiriöt ja kehityshäiriöt ovat sitten asia erikseen.

Jos kuulut kirkkoon, ja se tuntuu oikealta, niin käy juttelemassa papin kanssa. Tai muu ammattilainen voisi olla avuksi.

Annuk. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on yleisempää kuin tiedetäänkään. Minulla oli hieno äitisuhde ja kamala isäsuhde lapsena. Tästä huolimatta vihaan tyttöjä enkä ikinä koskaan halua tyttöä. Tuskin pystyisin rakastamaan. En haluaisi imettää ja luultavasti haluaisin äkkiä töihin takaisin. Minulla on poika ja voi olla etten halua enempää lapsia koska riski saada tyttö on kuitenkin aika suuri!

Tämä kuulostaa kamalalta mutta tältä minusta tuntuu :(

Olisiko niin että koska isäsi suhtautui sinuun huonosti ja sitä kautta vaurioitti minäkuvaasi ja kykyäsi nähdä itsesi rakastamisen arvoisena, et haluaisi tyttöä koska näkisit siinä tytössä itsesi jota sinun siten olisi mahdotonta rakastaa?

En ole asiaa koskaan noin ajatellut. Tuossa on paljon järkeä ja voi noin hyvinkin olla. Jokin ongelmahan siinä on etten tyttöä halua. Näkisin luultavasti itseni hänessä. Sitä en halua. Liikaa tuskaa. Kiitos sanoistasi! Olen vain ajatellut olevani paha ihminen ajatusteni takia.

Aikuinen nainen kirjoitti:

Moi. En jaksa nyt lukea kaikkia vastauksia mutta minulla on tästä omakohtaista kokemusta. Olen itse äitini hyljeksimä lapsi. Häneltä riitti ja riittää rakkautta vain pikkuveljelleni joka on mr täydellisyys.

Olen jo yli 40-vuotias, johtavassa asemassa, minulla on omat ihanat lapset ja perhe ja hyvä taloudellinen tilanne mutta edelleen äitini sanoo ihan suoraan että olen surkea, epäonnistunut, sotken asiani, en osaa mitään jne. Hän on vakuuttunut siitä että olen jollain lailla huono ihminen josta kukaan ei voi pitää. Olen luonteeltani erilainen kuin äitini, hän on hyvin pidättyväinen ja ankara, heikkoitsetuntoinen ja ylikriittinen. Minä olen aina ollut avoin ja sosiaalinen ja viihdyn ihmisten kanssa. Äitini ei kestä sitä vaan vaatii minua edelleen 'kiltin tytön' muottiin. Hän oli hyvin ankara ja väkivaltainen kasvattaja. En muista ihan rehellisesti saaneeni koskaan mitään lämpöä osakseni vaikka materiaalista hyvää riitti. Isäni rakasti minua ja oli kiva, otti joskus syliinkin, ne olivat elämäni tähtihetkiä.

Yritä miettiä tilannetta tyttäresi kannalta. Olet hänen ainoa äitinsä. Hän tarvitsee sinua.

  On ihanaa kun pystyy katkaisemaan tuollaisen kierteen ja pystyy rakastamaan kaikkia lapsiaan yhtä paljon.  Kun tiedostaa ja päättää niin paljoon ihminen pystyy.

Vierailija kirjoitti:

Keskustelu jatkuu näköjään. No arvelinkin ettei vastaanotto ole hyvä. Täällä on kuitenkin tehty sellaisia oletuksia joita en ole sanonut. Esim tuo että puran vihaa lapseen. En! Nimenomaan pyrin siihen ettei lapsi tätä huomaa tai vaistoa. En millään tavalla osoita negatiivisia tunteitani hänelle. Tämän lapsen kanssa tehdään yhdessä asioita eikä veli saa sen enempää kun hänkään. Muistakaa että lapsen isä antaa sitä rakkautta ja hellyyttä myös.

Kyseessä on siis minun tunteet! Sisäiset tunteet joista en itsekään pidä ja haluaisin tuntea toisin. Todellakin tajuan miten väärin on ja pitääkö vielä kerrata miten vihaan itseäni tämän takia! Yhtä lailla tunnen pettymystä ja vihaa itseäni kohtaan koska tunnen näin. Sinänsä haukkuminen teiltä on ymmärrettävää. Eihän tälläisiä tunteita saisi olla. Äitimyytti ja oletus rakkaudesta elää niin vahvana.

Ja petehdyttyäni tuohon tyttöjen aspergeriin niin lapsellani itseasiassa on näitä oireita! Toisaalta koulussa ei ole koskaan tullut mitään ongelmia vaan koulu sujuu ja kavereita on.

Te jotka olitte huolissamme lapsen kaltoinkohtelusta niin olette väärässä. Pidän nämä tunteet ominani, lapselle en näytä millään tapaa! Tottakai joskus hermostun ja tulee riitaa mutta kenelle ei tulisi koskaan?

Ap

Hei, mahtavaa, että olet jaksanut selvittää asioita!

Minä olin se, joka ekana vinkkasin lapsen mahdollisesta aspergerista tai asperger-piirteisyydestä.

Oma poikani on samankuuloinen kuin tyttösi ja suunnilleen samanikäinenkin. Hänelläkin menee koulu hyvin ja on kavereita. Se ei siis sulje pois aspergerin mahdollisuutta. Kaikenlisäksi olen lukenut jostain, että neurologisten poikkeavuuksien oireilu on lapsilla usein selkeintä 11-15 ikävuoden välissä. Jos ei siis kaikkea ole aikaisemmin niin selkeästi näkynyt niin kohta viimeistään varmaan näkyy.

Aspergerasiantuntijoiden sanoin: kun olet tavannut yhden aspergerin, olet tavannut yhden aspergerin. Eli tytölläsi voi olla aika omanlaisensa oireet, en sinuna takertuisi siihen, jos jokin näyttää "puuttuvan". Tavallista on, että oireita on ollut jossain muodossa läpi elämän. Esim. meidän poikamme on aina ollut tavattoman huono nukahtamaan ja kävelemään oppi hitaasti, puheentuotto oli viivästynyttä jne jne.

Oma mielipiteeni on, että tytöt ovat niin näppäriä, että he "kompensoivat" poikia näppärämmällä hoksaamisellaan monia asioita aspergereinakin, mutta eivät sitten kaikkea... Ja voivat olla vanhemmilla todellisia kivirekiä jossain mielessä.

Googlaa myös add tourette si-häiriö.... Koska jos saisitte apua lapselle, niin sillä estetään hänen oireiluaan pitkälle aikuisuuteen, jos kukaan ei ole oikeasti tajunnut häntä. Voimia ja mä tuen sua ihan 100%, enkä tuomitse yhtään

Lapsen vieminen sossujen toimesta on aina äärimmäisein viimeinen toimenpide. Jos osoitat pitäväsi lapsistasi huolta tunteistasi huolimatta ja kun vielä lasten isäkin on mukana kuvioissa(eikä ilmeisesti jaa tuota tunnetta kanssasi), saat lastensuojelusta apua. Ole siis itse yhteydessä lastensuojeluun ja sitä kautta he ohjaavat teidät perheneuvolaan, tai sinut psykologille keskustelemaan.

Ole hyvä vaan, terv. kirjoittaja! Jos sinulla on itselläsi häpeilevä olo lapsuusajasta tai itsestäsi, niin eräässä "särkyneestä ehjäksi"-tyyppisessä kirjassa neuvottiin kantamaan mukana omaa lapsuusajan kuvaa. Sitä kuvaa piti sitten katsoa joka päivä ja sanoa tälle pienelle lapselle että "olet ihana ja rakastamisen arvoinen. Saat anteeksi. Rakastan sinua." Jne. Aluksi se tuntuu inhottavalta koska taistelet itseinhoasi vastaan. Lopulta sen pitäisi auttaa sisäistetyn häpeän ja riittämättömyyden tunteen käsittelyssä. Itselläni tämä kokeilu juuri menossa, en vielä osaa sanoa lopputuloksen toimivuudesta, mutta jos sinulla (tai jollain muulla tätä lukevalla) on ollut huonoja lapsuudenkokemuksia, voipi olla testauksen arvoinen?

Vastaukseni 221 oli siis tarkoitettu 217:lle...

unohdinpa sitten lisätä "nimenikin" edelliseen

Hei aloittaja.

Tiedän,ettet tule hakemaan apua tyttärellesi.

koet,että olet tehnyt parhaasi ja tulet tekemään parhaasi.

Aloittaja,sinä olet sairas.

Ap, luin vain ekan sivun joten en tiedä, onko tätä jo kysytty: onko sinun omassa lapsuudessasi ollut jotakin käsittelemättömiä traumoja, esim. seksuaalista hyväksikäyttöä, minkä vuoksi lapsen sukupuoli aiheuttaisi sinussa kovaa ahdistusta? Sanoit myös, ettet siedä sen ikäisiä tyttöjä kuin oma tyttösi on nyt – tapahtuiko sinulle jotain pahaa siinä iässä?