Taas Hesarin sivuilla juttu alle 30v. naisesta, joka ei löydä miestä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä tuntuu jotkut olettavan, että pitää tyytyä tai olla hiljaa. Minulla on oikeus haluta sitä bodattua, koulutettua ja komeaa unelmien prinssiä, vaikka olisin ruumiinrakenteeltani näitä, jotka mahtuvat pöydän alle seisomaan muttei makaamaan, naama olisi syyliä ja näppylöitä täynnä ja tukka ja hampaat pudonnut pois. Miksi minun pitäisi tyytyä mieheen, jota en halua ja jonka kanssa en ole onnellinen? Miksi en saisi toivoa mahdotonta? Toivoohan monet sairaatkin ihmeparantumista, eikä kukaan siitä heitä moiti. Ihanko oikeasti te luulette että elämäni olisi parempaa miehen kanssa jonka koen lähinnä rasittavana riippakivenä, ihan vain koska olisi mies elämässä? Mieluummin olisin yksin, kuin ottaisin jonkun elämänlaatuani huonontavan miehen vain, koska en sitä parantavaakaan saa. Silti minulla olisi oikeus toivoa. Kaikilla on oikeus toivoa, olkoon se toive sitten lottovoitto, unelmien puoliso, terveys, lapsi tai vaikka uusi polkupyörä!

Niin, minulla on oikeus! Minulla on oikeus elää sossun rahoilla, maata kotisohvalla ja toivoa lottovoittoa. Minulla on oikeus haaveilla pornotähdistä ja vetää hanskaan 10 kertaa päivässä.

Kuinka fiksua tämä on, ja pääsenkö näin koskaan tavoitteeseeni, siitä voidaan olla montaa mieltä.

Niin, sulla on oikeus tosiaan tehdä näin. Kukaan ei kai sano, että se on fiksua, vai sanoiko? Kukin elää täällä sen mukaan mihin omat rahkeet riittävät. Jos ei ihmisestä jonkin luonteenheikkouden takia tuon parempaan ole, niin ampuako hänet pitäisi? Kamalaa ajatella, että niin moni täällä haluaa ottaa ihmisiltä pois oikeuden toivoa ja haaveilla paremmasta. Siinähän voi vaikka käydä niin, että ne toiveet saavat ihmisen tekemäänkin asioille jotakin, voi hirvitys!

Toiveet paremmasta ovat eri asia kuin haaveilu mahdottomasta.

Minä toivon esimerkiksi saavani taloni remontoitua. Ja teen asian eteen paljonkin.

Voin myös haaveilla avaruusmatkasta, kiihkeästä suhteesta unelmieni pornotähden kanssa tai eurojackpotvoitosta. Mutta jos pyrkisin aktiivisesti, aidosti toteuttamaan nämä haaveeni, ja keskityn vain niihin, mitä todennäköisimmin ponnisteluni valuvat hiekkaan, katkeroidun ja menetän terveyteni. Jos rahkeet eivät riitä muuhun kuin jälkimmäisenä luetellun kaltaisiin haaveisiin ja niiden toteuttamisyrityksiin, on tilanne hyvin lohduton.

Mielestäni kaksikymppinen nainen saa vielä haaveilla ihannemiehensä löytämisestä. Se tuskin on keneltäkään pois ja muutaman vuoden päästä varmasti tarkistaa omia kriteereitään realistisempaan suuntaan, jos kumppania ei ala löytyä. Mutta oikeasti ihmettelen näitä 35-50v. miehiä, joille on ehdoton kriteeri, että nainen on vähintään 10 vuotta heitä nuorempi. Osa näistä miehistä myös ilmoittaa aika pian, että he haluavat lapsia. +40v mies alkaa ihan oikeasti olla aika vanha isäksi, vaikka se biologisesti onkin mahdollista. Myös sperman laatu heikkenee iän myötä ja vanhojen isien lapsilla on korkeampi riski sairastua esimerkiksi autismiin. (https://www.autismspeaks.org/science/science-news/study-ties-dad%E2%80%…) Ei varmaan ole myöskään mukavaa pappaiässä kasvattaa uhmaikäistä tai murrosikäistä lasta. Itse en uskaltaisi tehdä lapsia noin vanhan miehen kanssa juuri näistä syistä.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni kaksikymppinen nainen saa vielä haaveilla ihannemiehensä löytämisestä. Se tuskin on keneltäkään pois ja muutaman vuoden päästä varmasti tarkistaa omia kriteereitään realistisempaan suuntaan, jos kumppania ei ala löytyä. Mutta oikeasti ihmettelen näitä 35-50v. miehiä, joille on ehdoton kriteeri, että nainen on vähintään 10 vuotta heitä nuorempi. Osa näistä miehistä myös ilmoittaa aika pian, että he haluavat lapsia. +40v mies alkaa ihan oikeasti olla aika vanha isäksi, vaikka se biologisesti onkin mahdollista. Myös sperman laatu heikkenee iän myötä ja vanhojen isien lapsilla on korkeampi riski sairastua esimerkiksi autismiin. (https://www.autismspeaks.org/science/science-news/study-ties-dad%E2%80%…) Ei varmaan ole myöskään mukavaa pappaiässä kasvattaa uhmaikäistä tai murrosikäistä lasta. Itse en uskaltaisi tehdä lapsia noin vanhan miehen kanssa juuri näistä syistä.

Silloin ei ole enää vara ottaa jotain muijjaa vaan huvikseen, vaan on pakko yrittää saada se lapsi ja nopeasti, tai sitten ne jää saamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lihava ja lyhythiuksinen nainen ei saa seurustelusuhteeseen miestä, josta moni muukin nainen on kiinnostunut. Shokkiuutinen!

Mistä päättelet, että kyseinen nainen on lihava? Näkyvissä on vain miellyttävät kasvot ja huivin+takin peittämää ylävartaloa.

Kyllä tuosta näkee kaulaakin ja leuanalusta sen verran, että tietää hänen tarkoituksella piilottelevan läskejään tuon naamiointiliinan alla.

Joo, ihmisillä yleensä on ne pahimmat läskit juuri tuossa rintakehässä!

Kaulaläskejä sillä kyllä piilotellaankin.

Yleensä kaulahuivi laitetaan suojaamaan kehoa pakkaselta ja viimalta. Mut jatkossa täytyy kävellä rintamukset paljaana et erkit voi tsekata onko läskiä.

Jos tuosta olisi kyse, pipokin olisi ollut päässä. On se kumma, että etenkin lihavat tarvitsevat niin hurjan paljon suojaa sitä kauheaa viimaa vastaan. Monet keskellä kesääkin.

Pitkä rasvainen tukka, mieluiten kouvolamullet tehosteväriraidalla peittää myös niskan ja kaulan alueen ihrakertymiä. Samaa tehosteväriä voi käyttää myös räväköissä ja persoonallisissa silmälasien kehyksissä ja juuri tuossa viehättävässä ja naisellisessa kaulahuivissa. Myös turpeassa taikinanaamassa olevan viillon ympärille voi hieroa samaa sävyä. Ylikäyneen hiivan synnyttämä "pullan tuoksu" kruunaa kokonaisuuden ja seurustelusuhteita alkaa syntyä kuin taikaiskusta.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni kaksikymppinen nainen saa vielä haaveilla ihannemiehensä löytämisestä. Se tuskin on keneltäkään pois ja muutaman vuoden päästä varmasti tarkistaa omia kriteereitään realistisempaan suuntaan, jos kumppania ei ala löytyä. Mutta oikeasti ihmettelen näitä 35-50v. miehiä, joille on ehdoton kriteeri, että nainen on vähintään 10 vuotta heitä nuorempi. Osa näistä miehistä myös ilmoittaa aika pian, että he haluavat lapsia. +40v mies alkaa ihan oikeasti olla aika vanha isäksi, vaikka se biologisesti onkin mahdollista. Myös sperman laatu heikkenee iän myötä ja vanhojen isien lapsilla on korkeampi riski sairastua esimerkiksi autismiin. (https://www.autismspeaks.org/science/science-news/study-ties-dad%E2%80%…) Ei varmaan ole myöskään mukavaa pappaiässä kasvattaa uhmaikäistä tai murrosikäistä lasta. Itse en uskaltaisi tehdä lapsia noin vanhan miehen kanssa juuri näistä syistä.

Juuri näin! Maitia pitää saada vauvareikään viimeistään 20 vuotiaana. Sitä vanhempana siemennetyt ovat sitten useimmiten vajaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni kaksikymppinen nainen saa vielä haaveilla ihannemiehensä löytämisestä. Se tuskin on keneltäkään pois ja muutaman vuoden päästä varmasti tarkistaa omia kriteereitään realistisempaan suuntaan, jos kumppania ei ala löytyä. Mutta oikeasti ihmettelen näitä 35-50v. miehiä, joille on ehdoton kriteeri, että nainen on vähintään 10 vuotta heitä nuorempi. Osa näistä miehistä myös ilmoittaa aika pian, että he haluavat lapsia. +40v mies alkaa ihan oikeasti olla aika vanha isäksi, vaikka se biologisesti onkin mahdollista. Myös sperman laatu heikkenee iän myötä ja vanhojen isien lapsilla on korkeampi riski sairastua esimerkiksi autismiin. (https://www.autismspeaks.org/science/science-news/study-ties-dad%E2%80%…) Ei varmaan ole myöskään mukavaa pappaiässä kasvattaa uhmaikäistä tai murrosikäistä lasta. Itse en uskaltaisi tehdä lapsia noin vanhan miehen kanssa juuri näistä syistä.

Silloin ei ole enää vara ottaa jotain muijjaa vaan huvikseen, vaan on pakko yrittää saada se lapsi ja nopeasti, tai sitten ne jää saamatta.

Niin, nelikymppiseksi asti biletetään, pelataan naisilla ja otetaan niitä "huvikseen". Paneskellaan ympäri kyliä ja sitten keski-iässä iskee paniikki, että pitää saada joku nuori nainen nalkitettua itselleen lapsentekokoneeksi.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni kaksikymppinen nainen saa vielä haaveilla ihannemiehensä löytämisestä. Se tuskin on keneltäkään pois ja muutaman vuoden päästä varmasti tarkistaa omia kriteereitään realistisempaan suuntaan, jos kumppania ei ala löytyä. Mutta oikeasti ihmettelen näitä 35-50v. miehiä, joille on ehdoton kriteeri, että nainen on vähintään 10 vuotta heitä nuorempi. Osa näistä miehistä myös ilmoittaa aika pian, että he haluavat lapsia. +40v mies alkaa ihan oikeasti olla aika vanha isäksi, vaikka se biologisesti onkin mahdollista. Myös sperman laatu heikkenee iän myötä ja vanhojen isien lapsilla on korkeampi riski sairastua esimerkiksi autismiin. (https://www.autismspeaks.org/science/science-news/study-ties-dad%E2%80%…) Ei varmaan ole myöskään mukavaa pappaiässä kasvattaa uhmaikäistä tai murrosikäistä lasta. Itse en uskaltaisi tehdä lapsia noin vanhan miehen kanssa juuri näistä syistä.

Näinhän se ikävä kyllä on. Moni vanhempi mies jolla on takana nuoruuden raikulivuosia tai ihan pelkkää saamattomuutta, havahtuu tilanteeseen nelikymppisenä. Ja sen jälkeen haetaan puolisoa vaikka Thaimaasta, jos ei lähempää löydy.

Naisten tilanne voi olla yhtä karu, jos kolmenkympin puolivälin paikkeilla kumppania ei löydy tai haluja vakiintumiseen ei ole ollut. OK, kriteerejä varmasti on tarkistettu alaspäin, mutta usein sekään ei riitä, jos luotettavaan aikuiseen parisuhteeseen olisi tarjolla vain rautavaaralaisia peräkamarinpoikia.

Lapsen oikeus isään ja äitiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni kaksikymppinen nainen saa vielä haaveilla ihannemiehensä löytämisestä. Se tuskin on keneltäkään pois ja muutaman vuoden päästä varmasti tarkistaa omia kriteereitään realistisempaan suuntaan, jos kumppania ei ala löytyä. Mutta oikeasti ihmettelen näitä 35-50v. miehiä, joille on ehdoton kriteeri, että nainen on vähintään 10 vuotta heitä nuorempi. Osa näistä miehistä myös ilmoittaa aika pian, että he haluavat lapsia. +40v mies alkaa ihan oikeasti olla aika vanha isäksi, vaikka se biologisesti onkin mahdollista. Myös sperman laatu heikkenee iän myötä ja vanhojen isien lapsilla on korkeampi riski sairastua esimerkiksi autismiin. (https://www.autismspeaks.org/science/science-news/study-ties-dad%E2%80%…) Ei varmaan ole myöskään mukavaa pappaiässä kasvattaa uhmaikäistä tai murrosikäistä lasta. Itse en uskaltaisi tehdä lapsia noin vanhan miehen kanssa juuri näistä syistä.

Juuri näin! Maitia pitää saada vauvareikään viimeistään 20 vuotiaana. Sitä vanhempana siemennetyt ovat sitten useimmiten vajaita.

Opettelepa lukemaan. 18-40v on yli kaksikymmentä vuotta aikaa lisääntyä. Ei kukaan ole sanonut, että isäksi pitäisi alkaa alle 20 vuotiaana, vaan mielellään alle 40 vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 26-vuotias nainen, enkä ole koskaan seurustellut. Tähän on monia syitä, ja tiedostan niitä vuosi vuodelta paremmin.

Ensinnäkin elämäni on ollut melko rankkaa, ja kotoa olen saanut todella huonot eväät rakkauselämään. Vanhempieni suhde oli hyvin kaverillinen, ja äiti jaksoi varoitella miehistä ja heidän seksinnälästään. Ulkonäköäni väheksyttiin jatkuvasti, ja luulinkin vuosia olevani todella ruma, vaikka todellisuudessa olen ihan normaalinnäköinen. Näitä ongelmia on työstetty terapiassa vuosia, mutta ei se helppoa ole ollut.

Kotoa saatujen vaikutteiden seurauksena tiedostamattani kuljin pitkään muurit ylhäällä ja pelkäsin kaikkia miehiä. En uskaltanut antaa kenellekään mahdollisuutta ja häpesin itseäni suuresti. Pahimmat tuskat ovat onneksi helpottaneet, mutta ihastun edelleenkin melko harvoin, koska kaipaan niin paljon turvallisuutta elämässäni ja voimakas ihastuminen heiluttaa paattia aika paljon.

Kuten huomaatte, kohdallani kyse on ollut lähinnä omista sisäisistä kamppailuistani, ei tukan pituudesta, painosta tai jääkiekkoilijamiehistä haaveilemisesta. On siis turha vetää mutkat suoriksi -tyyppisiä ratkaisuja ja vaikka väittää, että kaikki naiset ovat nirsoja, kun todellisuus on paljon monisyisempi.

Täällä toinen samanlainen :) Mullakin on muurit korkealla. Mua on kiusattu koko mun nuoruus ja vasta aikuisiällä joku on ensimmäistä kertaa sanonut mua kauniiksi. Ei sillä, että kauneus olisi mikään naisena olemisen tärkein asia, mutta koska mun ulkonäköä on haukuttu koko mun lapsuus ja nuoruus (olen pieni, hoikka, lautarintainen, isopäinen ja isonenäinen) ja lisää pontta kiusaamiseen on saatu mun hyvästä koulumenestyksestä, niin olen saanut sellaisen vääristyneen kuvan, että yhteiskunta ei välitä älykkyydestä vaan pelkästään ulkonäöstä (siis naisten kohdalla). Siksi mulla on äärettömän huono itsetunto ja välillä ihmisten silmiin katsominen ja ääneen puhuminenkin on vaikeaa. Olen pikkuhiljaa saanut enemmän rohkeutta, mutta silti jos ihastun edes vähänkin, niin menen ihan lukkoon, enkä saa sanottua mitään järkevää ja häpeän itseäni ja ulkonäköäni ja ajattelen ettei tuo voi koskaan minusta kiinnostua. Siksi annan luultavasti aika torjuvia signaaleja, jolloin kukaan mies ei varsinkaan enää lähesty minua koska ajattelevat että olen ylimielinen enkä ole kiinnostunut. Tinder on auttanut siinä, että pystyn keskustelemaan netin välityksellä luontevasti ja hauskasti jolloin live-tapaaminen on helpompaa, mutta valitettavasti liian moni mies etsii siellä vain seksiseuraa ja häipyvät kun en kolmansienkaan treffien jälkeen "anna".

Täällä kolmas, N34. Oli 32-vuotias, kun kuulin joltakulta mieheltä ensimmäisen positiivisen kommentin ulkonäöstäni. Siihen mennessä olin kuullut mm. olevani lihava (bmi 22.5), liian lyhytjalkainen, liian pienipeppuinen, liian kalpea... No, tuolla kivan kommentin sanoneella oli tyttöystävä, joten se siitä.

Mutta onko siis ihme, että miesten tapaaminen saattaa hiukan jännittää? Että koskahan tämä sanoo taas jotain kamalaa? Tai juuri tuo, että jos heti ei hyppää sänkyyn, ei ole minkäänlaisen tutustumisen arvoinen - en kai enää uskallakaan pyytää miehiä treffeille, kun kerran vain sitä odottavat? Sitten haukutaan lihavaksi ja rumaksi, vaikka minuuttia aikaisemmin yritettiin seksiä.

Olisi niin kivaa tavata mukava mies, joka tykkäisi musta tällaisena kuin olen ja malttaisi tutustua rauhassa. Lapsia tuskin tulen saamaan, mutta toivo elää vielä kumppanin löytymisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vähän nuorekkuutta ilmeeseen niin johan onnistaisi tuotakin naista! Tätimäiset lasit ja kampaus vaihtoon ja uutta vaatetta päälle, lenkille pari kertaa viikossa niin ei tarvitse valittaa miehettömyyttä!

Juuri näin. Luulin kuvan perusteellä häntä vanhemmaksi kuin itse olen ja mä olen 41v!!!! En olisi ikinä uskonut alle kolmekymppiseksi, jotenkin tunkkainen tyyli ja ylipaino vanhentaa, valitettavasti. En ihmettele ettei saman ikäiset miehet kiinnostu...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 26-vuotias nainen, enkä ole koskaan seurustellut. Tähän on monia syitä, ja tiedostan niitä vuosi vuodelta paremmin.

Ensinnäkin elämäni on ollut melko rankkaa, ja kotoa olen saanut todella huonot eväät rakkauselämään. Vanhempieni suhde oli hyvin kaverillinen, ja äiti jaksoi varoitella miehistä ja heidän seksinnälästään. Ulkonäköäni väheksyttiin jatkuvasti, ja luulinkin vuosia olevani todella ruma, vaikka todellisuudessa olen ihan normaalinnäköinen. Näitä ongelmia on työstetty terapiassa vuosia, mutta ei se helppoa ole ollut.

Kotoa saatujen vaikutteiden seurauksena tiedostamattani kuljin pitkään muurit ylhäällä ja pelkäsin kaikkia miehiä. En uskaltanut antaa kenellekään mahdollisuutta ja häpesin itseäni suuresti. Pahimmat tuskat ovat onneksi helpottaneet, mutta ihastun edelleenkin melko harvoin, koska kaipaan niin paljon turvallisuutta elämässäni ja voimakas ihastuminen heiluttaa paattia aika paljon.

Kuten huomaatte, kohdallani kyse on ollut lähinnä omista sisäisistä kamppailuistani, ei tukan pituudesta, painosta tai jääkiekkoilijamiehistä haaveilemisesta. On siis turha vetää mutkat suoriksi -tyyppisiä ratkaisuja ja vaikka väittää, että kaikki naiset ovat nirsoja, kun todellisuus on paljon monisyisempi.

Täällä toinen samanlainen :) Mullakin on muurit korkealla. Mua on kiusattu koko mun nuoruus ja vasta aikuisiällä joku on ensimmäistä kertaa sanonut mua kauniiksi. Ei sillä, että kauneus olisi mikään naisena olemisen tärkein asia, mutta koska mun ulkonäköä on haukuttu koko mun lapsuus ja nuoruus (olen pieni, hoikka, lautarintainen, isopäinen ja isonenäinen) ja lisää pontta kiusaamiseen on saatu mun hyvästä koulumenestyksestä, niin olen saanut sellaisen vääristyneen kuvan, että yhteiskunta ei välitä älykkyydestä vaan pelkästään ulkonäöstä (siis naisten kohdalla). Siksi mulla on äärettömän huono itsetunto ja välillä ihmisten silmiin katsominen ja ääneen puhuminenkin on vaikeaa. Olen pikkuhiljaa saanut enemmän rohkeutta, mutta silti jos ihastun edes vähänkin, niin menen ihan lukkoon, enkä saa sanottua mitään järkevää ja häpeän itseäni ja ulkonäköäni ja ajattelen ettei tuo voi koskaan minusta kiinnostua. Siksi annan luultavasti aika torjuvia signaaleja, jolloin kukaan mies ei varsinkaan enää lähesty minua koska ajattelevat että olen ylimielinen enkä ole kiinnostunut. Tinder on auttanut siinä, että pystyn keskustelemaan netin välityksellä luontevasti ja hauskasti jolloin live-tapaaminen on helpompaa, mutta valitettavasti liian moni mies etsii siellä vain seksiseuraa ja häipyvät kun en kolmansienkaan treffien jälkeen "anna".

Täällä kolmas, N34. Oli 32-vuotias, kun kuulin joltakulta mieheltä ensimmäisen positiivisen kommentin ulkonäöstäni. Siihen mennessä olin kuullut mm. olevani lihava (bmi 22.5), liian lyhytjalkainen, liian pienipeppuinen, liian kalpea... No, tuolla kivan kommentin sanoneella oli tyttöystävä, joten se siitä.

Mutta onko siis ihme, että miesten tapaaminen saattaa hiukan jännittää? Että koskahan tämä sanoo taas jotain kamalaa? Tai juuri tuo, että jos heti ei hyppää sänkyyn, ei ole minkäänlaisen tutustumisen arvoinen - en kai enää uskallakaan pyytää miehiä treffeille, kun kerran vain sitä odottavat? Sitten haukutaan lihavaksi ja rumaksi, vaikka minuuttia aikaisemmin yritettiin seksiä.

Olisi niin kivaa tavata mukava mies, joka tykkäisi musta tällaisena kuin olen ja malttaisi tutustua rauhassa. Lapsia tuskin tulen saamaan, mutta toivo elää vielä kumppanin löytymisestä.

Katsellaan sitten kun teille alkaa työtön mies kelvata.

Vierailija kirjoitti:

Ihan varmasti löytäisi, mutta kun ei vain halua miestä. Sellaista ämmää Suomessa ei olekaan joka ei jostain miestä saisi. Tarvii vaan tehdä deitti-ilmo niin tulee varmaan spämmiä 100 eri mieheltä jo parissa päivässä.  Ilmeisesti kriteerit ovat erittäin korkealla tai sitten ei ole tullut sellaista persoonaa vastaan, jonka kanssa kiinnostaisi olla suhteessa.

Kyllä. näin on. Minulla on deitti-ilmoitus, ja tänäänkin tuli tarjous lähteä emännäksi Lappiin (asun Helsingissä). Valtaosa noista miesten yhteydenotoista on roskapostia. "Flirttejä" tyypeiltä joilla on tyhjä profiili, avauksia miehiltä joiden pitäisi samantien saada seksiä, vaikken edes tiedä, miltä he näyttävät. Mitä teen viestivyöryllä? Miehet eivät edes tiedä, kuka olen, valtaosa kopsaa samat aloitukset kaikille naisen profiilia lukematta. Ja kyllä jokainen mieskin saisi naisen, jos kuka vaan kelpaa, vaikka se lähiöpubissa viimeiset 30 v viettänyt kapakkaruusu, jolla on vararengas vyötäröllä.

Lapsen oikeus isään ja äitiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni kaksikymppinen nainen saa vielä haaveilla ihannemiehensä löytämisestä. Se tuskin on keneltäkään pois ja muutaman vuoden päästä varmasti tarkistaa omia kriteereitään realistisempaan suuntaan, jos kumppania ei ala löytyä. Mutta oikeasti ihmettelen näitä 35-50v. miehiä, joille on ehdoton kriteeri, että nainen on vähintään 10 vuotta heitä nuorempi. Osa näistä miehistä myös ilmoittaa aika pian, että he haluavat lapsia. +40v mies alkaa ihan oikeasti olla aika vanha isäksi, vaikka se biologisesti onkin mahdollista. Myös sperman laatu heikkenee iän myötä ja vanhojen isien lapsilla on korkeampi riski sairastua esimerkiksi autismiin. (https://www.autismspeaks.org/science/science-news/study-ties-dad%E2%80%…) Ei varmaan ole myöskään mukavaa pappaiässä kasvattaa uhmaikäistä tai murrosikäistä lasta. Itse en uskaltaisi tehdä lapsia noin vanhan miehen kanssa juuri näistä syistä.

Juuri näin! Maitia pitää saada vauvareikään viimeistään 20 vuotiaana. Sitä vanhempana siemennetyt ovat sitten useimmiten vajaita.

Sinulla lienee ajatuksenjuoksusi ja ulosantisi perusteella ihan omakohtaista kokemusta siitä, mitä elämä "vajaana" on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 26-vuotias nainen, enkä ole koskaan seurustellut. Tähän on monia syitä, ja tiedostan niitä vuosi vuodelta paremmin.

Ensinnäkin elämäni on ollut melko rankkaa, ja kotoa olen saanut todella huonot eväät rakkauselämään. Vanhempieni suhde oli hyvin kaverillinen, ja äiti jaksoi varoitella miehistä ja heidän seksinnälästään. Ulkonäköäni väheksyttiin jatkuvasti, ja luulinkin vuosia olevani todella ruma, vaikka todellisuudessa olen ihan normaalinnäköinen. Näitä ongelmia on työstetty terapiassa vuosia, mutta ei se helppoa ole ollut.

Kotoa saatujen vaikutteiden seurauksena tiedostamattani kuljin pitkään muurit ylhäällä ja pelkäsin kaikkia miehiä. En uskaltanut antaa kenellekään mahdollisuutta ja häpesin itseäni suuresti. Pahimmat tuskat ovat onneksi helpottaneet, mutta ihastun edelleenkin melko harvoin, koska kaipaan niin paljon turvallisuutta elämässäni ja voimakas ihastuminen heiluttaa paattia aika paljon.

Kuten huomaatte, kohdallani kyse on ollut lähinnä omista sisäisistä kamppailuistani, ei tukan pituudesta, painosta tai jääkiekkoilijamiehistä haaveilemisesta. On siis turha vetää mutkat suoriksi -tyyppisiä ratkaisuja ja vaikka väittää, että kaikki naiset ovat nirsoja, kun todellisuus on paljon monisyisempi.

Täällä toinen samanlainen :) Mullakin on muurit korkealla. Mua on kiusattu koko mun nuoruus ja vasta aikuisiällä joku on ensimmäistä kertaa sanonut mua kauniiksi. Ei sillä, että kauneus olisi mikään naisena olemisen tärkein asia, mutta koska mun ulkonäköä on haukuttu koko mun lapsuus ja nuoruus (olen pieni, hoikka, lautarintainen, isopäinen ja isonenäinen) ja lisää pontta kiusaamiseen on saatu mun hyvästä koulumenestyksestä, niin olen saanut sellaisen vääristyneen kuvan, että yhteiskunta ei välitä älykkyydestä vaan pelkästään ulkonäöstä (siis naisten kohdalla). Siksi mulla on äärettömän huono itsetunto ja välillä ihmisten silmiin katsominen ja ääneen puhuminenkin on vaikeaa. Olen pikkuhiljaa saanut enemmän rohkeutta, mutta silti jos ihastun edes vähänkin, niin menen ihan lukkoon, enkä saa sanottua mitään järkevää ja häpeän itseäni ja ulkonäköäni ja ajattelen ettei tuo voi koskaan minusta kiinnostua. Siksi annan luultavasti aika torjuvia signaaleja, jolloin kukaan mies ei varsinkaan enää lähesty minua koska ajattelevat että olen ylimielinen enkä ole kiinnostunut. Tinder on auttanut siinä, että pystyn keskustelemaan netin välityksellä luontevasti ja hauskasti jolloin live-tapaaminen on helpompaa, mutta valitettavasti liian moni mies etsii siellä vain seksiseuraa ja häipyvät kun en kolmansienkaan treffien jälkeen "anna".

Täällä kolmas, N34. Oli 32-vuotias, kun kuulin joltakulta mieheltä ensimmäisen positiivisen kommentin ulkonäöstäni. Siihen mennessä olin kuullut mm. olevani lihava (bmi 22.5), liian lyhytjalkainen, liian pienipeppuinen, liian kalpea... No, tuolla kivan kommentin sanoneella oli tyttöystävä, joten se siitä.

Mutta onko siis ihme, että miesten tapaaminen saattaa hiukan jännittää? Että koskahan tämä sanoo taas jotain kamalaa? Tai juuri tuo, että jos heti ei hyppää sänkyyn, ei ole minkäänlaisen tutustumisen arvoinen - en kai enää uskallakaan pyytää miehiä treffeille, kun kerran vain sitä odottavat? Sitten haukutaan lihavaksi ja rumaksi, vaikka minuuttia aikaisemmin yritettiin seksiä.

Olisi niin kivaa tavata mukava mies, joka tykkäisi musta tällaisena kuin olen ja malttaisi tutustua rauhassa. Lapsia tuskin tulen saamaan, mutta toivo elää vielä kumppanin löytymisestä.

Katsellaan sitten kun teille alkaa työtön mies kelvata.

Kyllä mulle "kelpaa" työtön mies. Olen itsekin työtön maisteri, koska huonon itsetuntoni takia en saa töitä enkä suoraan sanottuna edes kykenisi työelämään, koska pelkään sitä hetkeä kun minua aletaan taas kiusaamaan. Olen kuullut ihan liikaa työpaikkakiusaamisista. Ja siksi olenkin tehnyt elämästäni mahdollisimman mielekkään ilman töitä; käyn juoksemassa joka päivä, teen hyvää ruokaa, en käytä päihteitä, pidän tarkkaa budjettia (koska rahat on työttömyyden takia tiukilla) ja ylijääneillä rahoilla teen jotain mukavaa :) Pidän myös yhteyttä vanhempiini ja sisaruksiini ja niihin muutamaan ystävään, jotka olen onnistunut saamaan. Eli jos olet samanlainen mies, niin kuulostat aika hyvältä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan varmasti löytäisi, mutta kun ei vain halua miestä. Sellaista ämmää Suomessa ei olekaan joka ei jostain miestä saisi. Tarvii vaan tehdä deitti-ilmo niin tulee varmaan spämmiä 100 eri mieheltä jo parissa päivässä.  Ilmeisesti kriteerit ovat erittäin korkealla tai sitten ei ole tullut sellaista persoonaa vastaan, jonka kanssa kiinnostaisi olla suhteessa.

Kyllä. näin on. Minulla on deitti-ilmoitus, ja tänäänkin tuli tarjous lähteä emännäksi Lappiin (asun Helsingissä). Valtaosa noista miesten yhteydenotoista on roskapostia. "Flirttejä" tyypeiltä joilla on tyhjä profiili, avauksia miehiltä joiden pitäisi samantien saada seksiä, vaikken edes tiedä, miltä he näyttävät. Mitä teen viestivyöryllä? Miehet eivät edes tiedä, kuka olen, valtaosa kopsaa samat aloitukset kaikille naisen profiilia lukematta. Ja kyllä jokainen mieskin saisi naisen, jos kuka vaan kelpaa, vaikka se lähiöpubissa viimeiset 30 v viettänyt kapakkaruusu, jolla on vararengas vyötäröllä.

Oisit lähtenyt. Oisitte voineet yhdessä poroja paimentaa. <3

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni kaksikymppinen nainen saa vielä haaveilla ihannemiehensä löytämisestä. Se tuskin on keneltäkään pois ja muutaman vuoden päästä varmasti tarkistaa omia kriteereitään realistisempaan suuntaan, jos kumppania ei ala löytyä. Mutta oikeasti ihmettelen näitä 35-50v. miehiä, joille on ehdoton kriteeri, että nainen on vähintään 10 vuotta heitä nuorempi. Osa näistä miehistä myös ilmoittaa aika pian, että he haluavat lapsia. +40v mies alkaa ihan oikeasti olla aika vanha isäksi, vaikka se biologisesti onkin mahdollista. Myös sperman laatu heikkenee iän myötä ja vanhojen isien lapsilla on korkeampi riski sairastua esimerkiksi autismiin. (https://www.autismspeaks.org/science/science-news/study-ties-dad%E2%80%…) Ei varmaan ole myöskään mukavaa pappaiässä kasvattaa uhmaikäistä tai murrosikäistä lasta. Itse en uskaltaisi tehdä lapsia noin vanhan miehen kanssa juuri näistä syistä.

Aika väsynyttä läppää kun samalla kaikki naiset ajattelevat, että voisi alkaa miettiä niitä lapsia sitten 35+. En näe mitään vikaa siinä, että vanhemmat ovat neljäkymppisiä. Ei se ole mikään väsähtänyt vuosikymmen, ihan hyvin tässä jaksellaan. Syö vaan terveellisesti ja harrastaa liikuntaa.

Minusta tuntuu että näitä 40+ -vanhempia kritisoivat ihmiset ovat itse kauheita läskejä, joilla on masennus, fibromyalgia ja jännityspäänsärky ja sitten subjektiivisesta näkökulmastaan tulevat jeesustelemaan, miten eivät ikinä jaksaisi samalla tavalla olla äitejä ja isiä kuin 10 vuotta sitten, eikä siten muidenkaan pitäisi olla/saada olla.

Vierailija kirjoitti:

Katsopa huviksesi näitä tämän viime aikoina palstalla päivystäneen lyhyen ja kaljuuntuvan miehen kitinäketjuja. Jokaisesta löytyy aina roppakaupalla sekä naisia joiden mielestä kalju on hot että naisia jotka eivät kaljua kahta kertaa katsoisi. Kai miehilläkin on yhtäläinen oikeus tykätä juuri sellaisista hiuksista kuin haluavat?  Varmaan sillä täydellisellä lyhythiuksisella tyttärelläsikin on jotain ulkonäkömieltymyksiä miesten suhteen, eikö?

Toki mieltymyksiä voi ja saa olla, mutta näiden keskustelujen perusteella joillekin ne pitkät hiukset on joku elämää suurempi kynnyskysymys. Jos nyt ajatellaan että saman ihmisen kanssa pitäisi olla 30-40 vuotta, niin moniko nainen viitsii pitää pitkiä hiuksia läpi ruuhkavuosien, kun olisi tähdellisempääkin tekemistä kuin hiusten kanssa värkkääminen? Jos mies ei pysty hyväksymään että naisella voi välillä olla pitkät ja välillä lyhyet hiukset, niin kyllä tuollaisista miehistä kannattaa pysytellä kaukana. Ja helpoimmin se onnistuu kun pitää hiuksensa lyhyinä. 

En tiedä onko tyttärelläni jotain ulkonäkömieltymyksiä, ei hän ole koskaan sellaisista puhunut. Eikä nykyistäkään poikaystävää voi komistukseksi sanoa, ihmettelin itsekin ensinäkemältä miten tyttö häneen haksahti. Mutta se oli ilmeisesti se pojan luonne ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 26-vuotias nainen, enkä ole koskaan seurustellut. Tähän on monia syitä, ja tiedostan niitä vuosi vuodelta paremmin.

Ensinnäkin elämäni on ollut melko rankkaa, ja kotoa olen saanut todella huonot eväät rakkauselämään. Vanhempieni suhde oli hyvin kaverillinen, ja äiti jaksoi varoitella miehistä ja heidän seksinnälästään. Ulkonäköäni väheksyttiin jatkuvasti, ja luulinkin vuosia olevani todella ruma, vaikka todellisuudessa olen ihan normaalinnäköinen. Näitä ongelmia on työstetty terapiassa vuosia, mutta ei se helppoa ole ollut.

Kotoa saatujen vaikutteiden seurauksena tiedostamattani kuljin pitkään muurit ylhäällä ja pelkäsin kaikkia miehiä. En uskaltanut antaa kenellekään mahdollisuutta ja häpesin itseäni suuresti. Pahimmat tuskat ovat onneksi helpottaneet, mutta ihastun edelleenkin melko harvoin, koska kaipaan niin paljon turvallisuutta elämässäni ja voimakas ihastuminen heiluttaa paattia aika paljon.

Kuten huomaatte, kohdallani kyse on ollut lähinnä omista sisäisistä kamppailuistani, ei tukan pituudesta, painosta tai jääkiekkoilijamiehistä haaveilemisesta. On siis turha vetää mutkat suoriksi -tyyppisiä ratkaisuja ja vaikka väittää, että kaikki naiset ovat nirsoja, kun todellisuus on paljon monisyisempi.

Täällä toinen samanlainen :) Mullakin on muurit korkealla. Mua on kiusattu koko mun nuoruus ja vasta aikuisiällä joku on ensimmäistä kertaa sanonut mua kauniiksi. Ei sillä, että kauneus olisi mikään naisena olemisen tärkein asia, mutta koska mun ulkonäköä on haukuttu koko mun lapsuus ja nuoruus (olen pieni, hoikka, lautarintainen, isopäinen ja isonenäinen) ja lisää pontta kiusaamiseen on saatu mun hyvästä koulumenestyksestä, niin olen saanut sellaisen vääristyneen kuvan, että yhteiskunta ei välitä älykkyydestä vaan pelkästään ulkonäöstä (siis naisten kohdalla). Siksi mulla on äärettömän huono itsetunto ja välillä ihmisten silmiin katsominen ja ääneen puhuminenkin on vaikeaa. Olen pikkuhiljaa saanut enemmän rohkeutta, mutta silti jos ihastun edes vähänkin, niin menen ihan lukkoon, enkä saa sanottua mitään järkevää ja häpeän itseäni ja ulkonäköäni ja ajattelen ettei tuo voi koskaan minusta kiinnostua. Siksi annan luultavasti aika torjuvia signaaleja, jolloin kukaan mies ei varsinkaan enää lähesty minua koska ajattelevat että olen ylimielinen enkä ole kiinnostunut. Tinder on auttanut siinä, että pystyn keskustelemaan netin välityksellä luontevasti ja hauskasti jolloin live-tapaaminen on helpompaa, mutta valitettavasti liian moni mies etsii siellä vain seksiseuraa ja häipyvät kun en kolmansienkaan treffien jälkeen "anna".

Täällä kolmas, N34. Oli 32-vuotias, kun kuulin joltakulta mieheltä ensimmäisen positiivisen kommentin ulkonäöstäni. Siihen mennessä olin kuullut mm. olevani lihava (bmi 22.5), liian lyhytjalkainen, liian pienipeppuinen, liian kalpea... No, tuolla kivan kommentin sanoneella oli tyttöystävä, joten se siitä.

Mutta onko siis ihme, että miesten tapaaminen saattaa hiukan jännittää? Että koskahan tämä sanoo taas jotain kamalaa? Tai juuri tuo, että jos heti ei hyppää sänkyyn, ei ole minkäänlaisen tutustumisen arvoinen - en kai enää uskallakaan pyytää miehiä treffeille, kun kerran vain sitä odottavat? Sitten haukutaan lihavaksi ja rumaksi, vaikka minuuttia aikaisemmin yritettiin seksiä.

Olisi niin kivaa tavata mukava mies, joka tykkäisi musta tällaisena kuin olen ja malttaisi tutustua rauhassa. Lapsia tuskin tulen saamaan, mutta toivo elää vielä kumppanin löytymisestä.

Katsellaan sitten kun teille alkaa työtön mies kelvata.

Kyllä mulle "kelpaa" työtön mies. Olen itsekin työtön maisteri, koska huonon itsetuntoni takia en saa töitä enkä suoraan sanottuna edes kykenisi työelämään, koska pelkään sitä hetkeä kun minua aletaan taas kiusaamaan. Olen kuullut ihan liikaa työpaikkakiusaamisista. Ja siksi olenkin tehnyt elämästäni mahdollisimman mielekkään ilman töitä; käyn juoksemassa joka päivä, teen hyvää ruokaa, en käytä päihteitä, pidän tarkkaa budjettia (koska rahat on työttömyyden takia tiukilla) ja ylijääneillä rahoilla teen jotain mukavaa :) Pidän myös yhteyttä vanhempiini ja sisaruksiini ja niihin muutamaan ystävään, jotka olen onnistunut saamaan. Eli jos olet samanlainen mies, niin kuulostat aika hyvältä :)

En ole samanlainen, mutta kiva kuulla että työtönkin mies kävisi. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun täällä joku ilman selityksiä sanoo, että olisi valmis tustustumaan työttömäänkin miehen, siitä iso plussa sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 26-vuotias nainen, enkä ole koskaan seurustellut. Tähän on monia syitä, ja tiedostan niitä vuosi vuodelta paremmin.

Ensinnäkin elämäni on ollut melko rankkaa, ja kotoa olen saanut todella huonot eväät rakkauselämään. Vanhempieni suhde oli hyvin kaverillinen, ja äiti jaksoi varoitella miehistä ja heidän seksinnälästään. Ulkonäköäni väheksyttiin jatkuvasti, ja luulinkin vuosia olevani todella ruma, vaikka todellisuudessa olen ihan normaalinnäköinen. Näitä ongelmia on työstetty terapiassa vuosia, mutta ei se helppoa ole ollut.

Kotoa saatujen vaikutteiden seurauksena tiedostamattani kuljin pitkään muurit ylhäällä ja pelkäsin kaikkia miehiä. En uskaltanut antaa kenellekään mahdollisuutta ja häpesin itseäni suuresti. Pahimmat tuskat ovat onneksi helpottaneet, mutta ihastun edelleenkin melko harvoin, koska kaipaan niin paljon turvallisuutta elämässäni ja voimakas ihastuminen heiluttaa paattia aika paljon.

Kuten huomaatte, kohdallani kyse on ollut lähinnä omista sisäisistä kamppailuistani, ei tukan pituudesta, painosta tai jääkiekkoilijamiehistä haaveilemisesta. On siis turha vetää mutkat suoriksi -tyyppisiä ratkaisuja ja vaikka väittää, että kaikki naiset ovat nirsoja, kun todellisuus on paljon monisyisempi.

Täällä toinen samanlainen :) Mullakin on muurit korkealla. Mua on kiusattu koko mun nuoruus ja vasta aikuisiällä joku on ensimmäistä kertaa sanonut mua kauniiksi. Ei sillä, että kauneus olisi mikään naisena olemisen tärkein asia, mutta koska mun ulkonäköä on haukuttu koko mun lapsuus ja nuoruus (olen pieni, hoikka, lautarintainen, isopäinen ja isonenäinen) ja lisää pontta kiusaamiseen on saatu mun hyvästä koulumenestyksestä, niin olen saanut sellaisen vääristyneen kuvan, että yhteiskunta ei välitä älykkyydestä vaan pelkästään ulkonäöstä (siis naisten kohdalla). Siksi mulla on äärettömän huono itsetunto ja välillä ihmisten silmiin katsominen ja ääneen puhuminenkin on vaikeaa. Olen pikkuhiljaa saanut enemmän rohkeutta, mutta silti jos ihastun edes vähänkin, niin menen ihan lukkoon, enkä saa sanottua mitään järkevää ja häpeän itseäni ja ulkonäköäni ja ajattelen ettei tuo voi koskaan minusta kiinnostua. Siksi annan luultavasti aika torjuvia signaaleja, jolloin kukaan mies ei varsinkaan enää lähesty minua koska ajattelevat että olen ylimielinen enkä ole kiinnostunut. Tinder on auttanut siinä, että pystyn keskustelemaan netin välityksellä luontevasti ja hauskasti jolloin live-tapaaminen on helpompaa, mutta valitettavasti liian moni mies etsii siellä vain seksiseuraa ja häipyvät kun en kolmansienkaan treffien jälkeen "anna".

Täällä kolmas, N34. Oli 32-vuotias, kun kuulin joltakulta mieheltä ensimmäisen positiivisen kommentin ulkonäöstäni. Siihen mennessä olin kuullut mm. olevani lihava (bmi 22.5), liian lyhytjalkainen, liian pienipeppuinen, liian kalpea... No, tuolla kivan kommentin sanoneella oli tyttöystävä, joten se siitä.

Mutta onko siis ihme, että miesten tapaaminen saattaa hiukan jännittää? Että koskahan tämä sanoo taas jotain kamalaa? Tai juuri tuo, että jos heti ei hyppää sänkyyn, ei ole minkäänlaisen tutustumisen arvoinen - en kai enää uskallakaan pyytää miehiä treffeille, kun kerran vain sitä odottavat? Sitten haukutaan lihavaksi ja rumaksi, vaikka minuuttia aikaisemmin yritettiin seksiä.

Olisi niin kivaa tavata mukava mies, joka tykkäisi musta tällaisena kuin olen ja malttaisi tutustua rauhassa. Lapsia tuskin tulen saamaan, mutta toivo elää vielä kumppanin löytymisestä.

Katsellaan sitten kun teille alkaa työtön mies kelvata.

Kyllä mulle "kelpaa" työtön mies. Olen itsekin työtön maisteri, koska huonon itsetuntoni takia en saa töitä enkä suoraan sanottuna edes kykenisi työelämään, koska pelkään sitä hetkeä kun minua aletaan taas kiusaamaan. Olen kuullut ihan liikaa työpaikkakiusaamisista. Ja siksi olenkin tehnyt elämästäni mahdollisimman mielekkään ilman töitä; käyn juoksemassa joka päivä, teen hyvää ruokaa, en käytä päihteitä, pidän tarkkaa budjettia (koska rahat on työttömyyden takia tiukilla) ja ylijääneillä rahoilla teen jotain mukavaa :) Pidän myös yhteyttä vanhempiini ja sisaruksiini ja niihin muutamaan ystävään, jotka olen onnistunut saamaan. Eli jos olet samanlainen mies, niin kuulostat aika hyvältä :)

En ole samanlainen, mutta kiva kuulla että työtönkin mies kävisi. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun täällä joku ilman selityksiä sanoo, että olisi valmis tustustumaan työttömäänkin miehen, siitä iso plussa sinulle.

No mitä sä sitten teet päivisin, mistä sun elämä koostuu? :) Oon kyllä valmis tutustumaan erilaisiin ihmisiin!

Omalla tavalla säälittää nämä ihmiset, heille  tuskin kukaan on kertonut rehellisesti missä mennään. Naisillehan pitää jauhaa poliittisesti korrektia diipa daapaa ja varoa loukkaamasta hänen tunteitaan. Miehille sentään voi ihan suoraan sanoa, että olet ruma, persaukinen vastenmielinen sika ja mies ymmärtää ja toteaa että olet oikeassa. En väitä että tuo nainen on vastenmielinen sika vaan käytin sitä esimerkkinä kuinka eri tavalla meille kerrotaan asioita.