Aion puhua totta sateenkaariperheen lapselle!

Lapsi menettää isän mukana paljon: tädit,sedät, serkut, ukit,mummit - 50% verisukulaisistaan. Mut hei, on äippä tilalla!

Siis aloittaja aikoo kertoa murrosiässä olevalle lapselle, että olisi parempi kun lapsi ei olisi koskaan syntynyt ja että lapsen tulee olla elämästään ja olemassaolostaan katkera rakastaville vanhemmilleen.

Ja perustelee toimintansa sillä, että muut valehtelevat lapselle, että perheitä on erilaisia ja lapsen vanhemmat rakastavat häntä.

Ei kuulosta kovin tasapainoisalta ihmiseltä aloittaja, toivottavasti saat apua pian.

Ne tietää jotka eivät sitä kerro, että viha tulee olemaan rankka sitten kun lapset saavat sen tiedon aikuisiällä.

Voi pyhä yksinkertaisuus taas. Minä olen syntynyt äidin ja isän avioliiton aikana, mutta tänä päivänäkään en voi sanoa isästäni kuin nimen ja se ei ihan isyyteen riitä.

Kuulostaa älyttömältä. Koskeeko tämä tosiaan kaikkai heteroperheitä, jossa on jouduttu käyttämään ulkopuolisia sukusoluja? Jos ei, mikään perustelusi ei ole järkevä.

Olen itse yh-äidin lapsi. Hedelmöityin vahingossa, nuorten seurustelusuhteen alkumetreillä. "Isäni" ei halunnut lasta ja jätti äitini, enkä minä ole koskaan tavanut isääni.

Olen elänyt tavattoman rikkaan ja rakastetun lapsuuden ja elämän. En ole tuntenut, että minulta puuttuisi mitään. Minulla on ollut läheinen suku ja monta turvallista miehenmallia. En ole koskaan kaivannut omaa isää. Mitä on tämä isänkaipuu, josta puhut?

Nyt vanhempana ajattelen, että tietysti lapselle on parasta, jos hänellä on ehjä perhe. Mielestäni kahden naisen, jotka ovat hankkineet suunnitellut lapset, perhe on ehdottoman ehjä. Kaiki ovat paikalla.

Kyllä minulle olisi kelvannut toinen rakastava äiti mukaan perheeseeni, jos äitini olisi ollut lesbo. Ei sillä, varmasti isäkin olisi kelvannut, tai rakastava isäpuoli. Mutta minulla ei ole näistä mitään, mutta olen silti kokonainen. :)

Täällä on binainen ja seurustelen lesbon kanssa. Jos hankimme lapsia, se tapahtuisi todennäköisimmin hedelmöitysklinikalla tai vaihtoehtoisesti, mutta hyvin epätodennäköisesti homoystäväni kanssa yhteistyössä, jos tilanne olisi otollinen kaikkien osapuolten kannalta ja kasvatukseen liittyvät arvot, toiveet ja ajatukset ovat yhtenevät. Todennäköisimmin tuleva lapseni olisi siis kuitenkin kahden naisen kasvattama.

Omasta taustastani sen verran, että oma isäni kuoli ollessani lapsi. Olen suurimman osan elämääni elänyt isäpuoleni ja äitini kasvattamana. En ole kokenut katkeruutta, ahdistusta tai vihaa ketään kohtaan isäni kuoleman takia. Sain isäpuoleltani paljon tärkeitä oppeja, joita en olisi välttämättä saanut omalta isältäni. Omat siskopuoleni olivat oman isänsä hylkäämiä (avioliiton ulkopuolinen suhde ja sille tielle jääminen ja suhteiden kokonaisvaltainen katkaiseminen menneisyyteen), minun isäni eli 1. isäpuolensa kuoleman jälkeen taas ilman isää ja heidän 2. isäpuoli ja ja minun 1. isäpuoleni tuli mukaan kuvioihin vasta kun he olivat jo aikuisia. Heistä heidän oman biologisen isänsä hylätyksi tuleminen tuntui pahalta ja tilanne oli murrosiässä iso pala, mutta yksinhuoltajaäitini ja isäni liitto oli heille silti turvallinen, onnellinen ja perheenomainen, kuten on ollut nykyisenkin isäpuoleni ja äidimme liitto heille. Olemme kaikki läheisiä ja emme kutsu toisiamme sisarpuoliksi vaan siskoksiksi ja olemme keskustelleet perheenä näistä asioista aina avoimesti.

Elämä muuttuu ja tulevaisuutta ei voi ennustaa. Tärkeintä lapselle on vapaus pohdiskella ja jutella näistä asioista haluamallaan tavalla turvallisten ja rakkaiden lähiaikuisten kanssa. Opiskelen kasvatustieteitä ja psykologiaa, joten olen aika hyvin perehtynyt lapsen kehitykseen ja moninaisiin tarpeisiin.

Jos hankimme lapsen luovutussiittiöillä, niin lapsi saisi kuulla pienestä pitäen hänen biologisen isänsä halunneen luovuttaa siittiöitään sellaisille perheille, jotka halusivat lapsen, mutta eivät voineet saada sitä keskenään. Lapsen oikeus on kasvaa turvallisessa ympäristössä, jossa vastataan hänen tarpeisiinsa, tuetaan hänen kehitystään ja kuullaan lasta häntä koskevissa asioissa. Tällaisia ympäristöjä on maailman sivu ollut yksinhuoltaja-, hetero-, homo-, moniaviollisissa ja myös vammaisperheissä. Tietty perhemuoto ei lupaa parasta kasvatuksellista lopputulosta. Naispareihin liittyvää tutkimusta löytyy esimerkiksi väestöliiton sivuilta täältä: http://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/24a7223a00ef08ec9a68862748f6…

Ap, jos haluaisit tukea lasta, niin auttaisit häntä käsittelemään tunteitaan. Niistä keskusteleminen, yhdessä pohtiminen ja niiden syiden tunnusteleminen avaavat tunnelukkoja ja helpottavat oloa. Voit myös ehdottaa hänelle, että juttelisi asiasta koulupsykologin kanssa ja saisi koko perheen yhteiseen pöytään, jos tilanne on kinkkinen. Lasta ei auta se, että häntä usutetaan lähivanhempiaan vastaan, vaan yhdessä heidän kanssaan yhteiseen keskusteluun ja sopuun päätyminen.

Olen kahden äidin lapsi ja tunnen lukuisia sateenkaariperheitä. Haluaisin kertoa tarinani.

Äitini olivat seurustelleet 5 vuotta ja toivoivat perhettä. Kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen synnyin luovutetuilla siittiöillä minä, parin vuoden jälkeen veljeni.

Muistan lapsuuteni olleen kuin satukirjasta. Tunsin, että minulla on kaksi rakastavaa vanhempaa. Vietimme rauhallista, turvallista arkea ja teimme yhdessä vaikka mitä ihanaa. Minä ja veljeni olimme äideille ihan kaikki kaikessa.

Minusta meillä oli ihan tavallinen perhe: kaksi vanhempaa ja kaksi lasta. En olisi edes ymmärtänyt kaivata isää, sillä minulta ei puuttunut mitään. Minua ei koskaan kiusattu perheestäni enkä koskaan hävennyt.

En todellakaan menettänyt "puolta sukua", koska en tuntenut siittön luovuttajaa. Olihan minulla molempien äitieni suvut ja 4 isovanhempaa.

Joskus aloin pohtia sitä, että on sääli etten tiedä biologisella tasoll alkuperääni kokonaan. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan liittyneet perhesuhteisiin vaan nimenomaan biologiaan: Onko suvussani peritytyviä sairauksia? Onko jotain mitä minun olisi hyvä tietää?

Nyt olen 34-vuotias kolmen lapsen äiti. Olen naimisissa mieheni kanssa ja koen, että jos voin antaa lapsilleni edes puoliksi yhtä onnellisen lapsuuden kuin äitini minulle antoivat, olen ollut hyvä äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on lapsi, joka on saanut alkunsa tuntemattoman miehen sukusoluilla, kun menin sinkkuna hedelmöityshoitoihin.

Lapsi on erittäin onnellinen ja hän on jo yläasteella. Hän on yksi luokkansa suosituimmista lapsista ja todella laaja ystäväpiiri ja sosiaalinen elämä. On pidetty, koska on luonteeltaan niin mukava ja reilu hyvä kaveri.

Ellei hän olisi saanut alkunsa nillä hoidoilla ilman isää, koko lasta ei olisi olemassa. Hän ei olisi saanut mahdollisuutta syntyä tähän maailmaan ollenkaan. Eikä kukaan muu ihminen olisi saanut tuntea häntä ja olla hänen ystävänsä tai sukulaisensa. Eikä kukaan saisi häntä tulevaisuudessa puolisokseen tai omaksi vanhemmakseen ja isovanhemmakseen. Jne.

Ap on kaunainen ja pahantahtoinen luonne kirjoituksensa pohjalta. Keskity telemään oma elämäsi JA MUIDEN ELÄMÄ onnelliseksi äläkä tuollaisiin eräänlaisiin kostofantasioihin, kuinka tehdä pahaa toisille.

Voiko lapsesi kuitenkin saada aikuisena tietää miehen henkilöllisyyden ja isyys voidaan vahvistaa jos molemmat niin haluavat? Ja sinua ei haittaa se, jos lapsi viettää aikuisena vaikka joulua isänpuoleisen suvun kanssa? Uskon todella että lapsesi on suosittu ja reilu kaveri, mutta millä tavalla on reilua häntä kohtaan, ettei hän saa lapsuudessaan tuntea isäänsä?

Kuinkahan monelle tälläkin palstalla kirjoittavalle olisi täysin ok, jos oven taakse ilmaantuisi ventovieras ihminen, joka haluaisi joulupöytään, elatuksen ja osan perinnöstä vain sen vuoksi, että av-mamman mies on ruikauttanut siemenen purkkiin.

v**u että sä olet tyhymä!

Tajuatko sä pälli että teinit turhautuu kaikesta, sinä tässä olet se joka tässä perhemuodosta ongelman tekee, ja haluaa tehdä.

Mitä jos vaan hankkisit elämän ja eläisit sitä OMAA elämääsi. On sulla jumalauta murheet.

Tossa sulle faktaa:

http://yle.fi/uutiset/3-8100951

Ehdottomasti sinulla on oikeus puhua suusi.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on binainen ja seurustelen lesbon kanssa. Jos hankimme lapsia, se tapahtuisi todennäköisimmin hedelmöitysklinikalla tai vaihtoehtoisesti, mutta hyvin epätodennäköisesti homoystäväni kanssa yhteistyössä, jos tilanne olisi otollinen kaikkien osapuolten kannalta ja kasvatukseen liittyvät arvot, toiveet ja ajatukset ovat yhtenevät. Todennäköisimmin tuleva lapseni olisi siis kuitenkin kahden naisen kasvattama.

Omasta taustastani sen verran, että oma isäni kuoli ollessani lapsi. Olen suurimman osan elämääni elänyt isäpuoleni ja äitini kasvattamana. En ole kokenut katkeruutta, ahdistusta tai vihaa ketään kohtaan isäni kuoleman takia. Sain isäpuoleltani paljon tärkeitä oppeja, joita en olisi välttämättä saanut omalta isältäni. Omat siskopuoleni olivat oman isänsä hylkäämiä (avioliiton ulkopuolinen suhde ja sille tielle jääminen ja suhteiden kokonaisvaltainen katkaiseminen menneisyyteen), minun isäni eli 1. isäpuolensa kuoleman jälkeen taas ilman isää ja heidän 2. isäpuoli ja ja minun 1. isäpuoleni tuli mukaan kuvioihin vasta kun he olivat jo aikuisia. Heistä heidän oman biologisen isänsä hylätyksi tuleminen tuntui pahalta ja tilanne oli murrosiässä iso pala, mutta yksinhuoltajaäitini ja isäni liitto oli heille silti turvallinen, onnellinen ja perheenomainen, kuten on ollut nykyisenkin isäpuoleni ja äidimme liitto heille. Olemme kaikki läheisiä ja emme kutsu toisiamme sisarpuoliksi vaan siskoksiksi ja olemme keskustelleet perheenä näistä asioista aina avoimesti.

Elämä muuttuu ja tulevaisuutta ei voi ennustaa. Tärkeintä lapselle on vapaus pohdiskella ja jutella näistä asioista haluamallaan tavalla turvallisten ja rakkaiden lähiaikuisten kanssa. Opiskelen kasvatustieteitä ja psykologiaa, joten olen aika hyvin perehtynyt lapsen kehitykseen ja moninaisiin tarpeisiin.

Jos hankimme lapsen luovutussiittiöillä, niin lapsi saisi kuulla pienestä pitäen hänen biologisen isänsä halunneen luovuttaa siittiöitään sellaisille perheille, jotka halusivat lapsen, mutta eivät voineet saada sitä keskenään. Lapsen oikeus on kasvaa turvallisessa ympäristössä, jossa vastataan hänen tarpeisiinsa, tuetaan hänen kehitystään ja kuullaan lasta häntä koskevissa asioissa. Tällaisia ympäristöjä on maailman sivu ollut yksinhuoltaja-, hetero-, homo-, moniaviollisissa ja myös vammaisperheissä. Tietty perhemuoto ei lupaa parasta kasvatuksellista lopputulosta. Naispareihin liittyvää tutkimusta löytyy esimerkiksi väestöliiton sivuilta täältä: http://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/24a7223a00ef08ec9a68862748f6…

Ap, jos haluaisit tukea lasta, niin auttaisit häntä käsittelemään tunteitaan. Niistä keskusteleminen, yhdessä pohtiminen ja niiden syiden tunnusteleminen avaavat tunnelukkoja ja helpottavat oloa. Voit myös ehdottaa hänelle, että juttelisi asiasta koulupsykologin kanssa ja saisi koko perheen yhteiseen pöytään, jos tilanne on kinkkinen. Lasta ei auta se, että häntä usutetaan lähivanhempiaan vastaan, vaan yhdessä heidän kanssaan yhteiseen keskusteluun ja sopuun päätyminen.

Tuo linkki oli näemmä huono, mutta googlaamalla esimerkiksi "väestöliitto naispari tutkimus hyvinvointi" löytää paremmin vastauksia.

Jos tiedät kuka on lapsen isä ja isä haluaa lapsen tavata, niin ota isä mukaan ja mene tapaamaan tätä lasta hänen kanssaan. Jos isä ei halua tavata lasta, niin parempi ehkä, että et mainitse koko asiasta. 

Mä olen lahjoittanut munasolujani, eikä mua kiinnosta, miten niiden on käynyt.  Jos mun ovelle ilmestyisi joku, joka väittäisi olevansa tämän perusteella mun lapseni, niin lähettäisin matkoihinsa. Ei se ole mun, vanhemmuus on muuta kuin biologiaa

Älä ap jaksa. Sulla ei ole muuta ongelmaa kuin se, että et hyväksy homoja. Kannatti sitten vetäistä lapset mukaan peliin?

Vierailija kirjoitti:

Minä tein jokin aika sitten "radikaalin" päätöksen. Minulla on suvussa sateenkaariperhe, kaksi naista joilla ns. yhteisiä lapsia. Vanhempi lapsista puhuu välillä siitä kun ei ole isää ja hänelle sitten vastataan, että "mutta sulla on kaksi äitiä, jotka rakastaa sua" ja "perheet on erilaisia" ym...

Lapsesta on vähitellen kouluun menon jälkeen alkanut tulla jotenkin vihainen ja turhautunut. Vika ei ole varsinaisesti siinä että on kaksi äitiä. On muitakin perheistä, joissa lapsi ei asu äidin ja isän kanssa, yleensä eron takia. Mutta näissä muissa perheissä lapsi TIETÄÄ kuka hänen isänsä on. Ja tämä lapsi ei tiedä. Mutta ilmeisesti hän tietää, että isän voi saada myöhemmin selville, mutta kuitenkin vasta myöhemmin aikuisena! Sitä ennen ei voi muuta kuin arvailla, että millainen se isä mahtaa olla!

Tätä tilannetta olen kovasti miettinyt ja tämä "radikaali" päätökseni on se, että aion olla lapsen puolella ja rehellinen hänelle. Murrosiässä viimeistään lapset muutenkin kyseenalaistaa asioita eikä riidoilta voi välttyä. Tulen taatusti olemaan epäsuosittu tämän valinnan takia (voin arvata että tämä kommentti saa aika paljon miinusta täällä AV-palstallakin), mutta näin aion tehdä. Aion siis ihan suoraan sanoa lapselle, että on ihan OK olla asiasta vihainen. Se mitä äitisi ovat sulle tehneet ei ole sun parhaaksi. Sulla on oikeus isään ja oikeus tuntea muutkin sukulaisesi. Kenelläkään ei ole oikeutta tehdä lapselleen niin, että lapsi joutuu 18-vuotiaaksi pähkäilemään että kukahan mun isi on ja sitten vielä jännittämään tämän isän tapaamista myöhemmin! Ihan tosissaanko tuollainen on lapsen edun mukaista?!

Arvoisa totuuden varsinainen Torvi ja  maailman valo,

muistathan samalla selittää lapselle, että vaihtoehto on nyt se, ettei häntä olisi edes olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiot siis ruokkia lapsen vihaa ja katkeruutta sen sijaan että yrittäisit auttaa häntä käsittelemään asiaa ja löytämään tilanteen parhaat puolet? Sillä lapsen biologista isää tuskin pystyt sinäkään noin vain paikalle taikomaan.

Ei vaan olla se aikuinen, joka sanoo lapselle, että hänellä todella on oikeus vihaan ja katkeruuteen. Kuvitelkaa itsenne siihen tilanteeseen, että 18-v. syntymäpäivä lähestyy ja nyt viimein saatte tietää kuka isänne on. Seuraavaksi pitää jännittää sitä, miten isä mahtaa suhtautua. Ja se katkera totuus, että tilanteen syynä on äitien oikeus lesbosuhteeseen. Lapsen olisi voinut hankkia vaikka jonkun homon kanssa (halukkaita on varmasti!), jolloin lapsi olisi ainakin tiennyt kuka isä on. Se vain olisi ollut äitien kannalta hankalampaa, kun olisi ollut joku ylimääräinen mies sotkemassa kuvioita.

Jos nuo naiset olisivat hankkineet lapsen "jonkun homon" kanssa, niin silloinhan juuri tätä lasta, jolle aiot totuutesi kertoa, ei olisi olemassakaan. Käytännössä sinä siis haluat sanoa tälle lapselle, että olisi parasta jos häntä ei olisi, jos hän ei koskaan olisi edes saanut alkuaan. Oletko nyt ihan varma, että on lapsen parhaaksi kyseenalaistaa hänen syntyperänsä tuolla tavalla?

Mikä on sun totuus

Taidat vain yrittää kiillottaa sädekehäänsi - turha missio.

Vierailija kirjoitti:

Älä ap jaksa. Sulla ei ole muuta ongelmaa kuin se, että et hyväksy homoja. Kannatti sitten vetäistä lapset mukaan peliin?

Miksi pitäisi antaa lapsen tulla aivopestyksi? Sehän olisi julmaa. 

Vierailija kirjoitti:

Oikean isän tai äidin löytäminen on pakkomielle jokaiselle. Ei siitä pääse mihinkään. Kokainen haluaa tietää

Ei pidä paikkaansa. Olen itse adoptiolapsi, ja minulla ei ole koskaan ollut mitään pakottavaa tarvetta etsiä biologisia "tekijöitäni". Vanhemmuus on sitten eri juttu, ja minullahan on adoption kautta ne ainoat oikeat vanhemmat. Hyvä näin. Toki joskus tekijöideni etsiminen on käynyt mielessä, muttei niin, että olisin ruvennut toimimaan.