En kestä kun mies osoittaa fyysistä hellyyttää tyttärelleen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin tässä voiko mies tai isä ikinä tehdä mitään oikein joidenkin mielestä. Jos annat rakkautta ja olet läheinen jotkut haluaa leimata pedofiiliksi. Aikaisemmin miehet leimattiin väkivaltaisiksi lastenhakkaajiksi. Ilmeisesti on vain niin, että jotkut haluaa aina ajatella pahinta miehistä.

Voi isä tehdä oikein. Ei perusta uusperhettä, pillua saa tapailemallakin. Sama koskee äitejä. Mutta minäminä-kulttuuri johtaa isukit ja äitylit ongelmiin.

Tosissasiko olet sitä mieltä, että eronneelle ei enää ole oikeutta parisuhteeseen ja sen tarjoamaan läheisyyteen, hellyyden ja kumppanuuteen? Kun se "pillu" nyt ei vaan mitenkään aja samaa asiaa.

Ja siis joo. Yhteiset lapset ovat siinä mielessä aivan h*****n onnekkaita, että saavat asua molempien vanhempiensa kanssa. Varsinkin siinä tapauksessa jos vanhempien parisuhde on tasapainoinen ja toimiva, sehän on aivan ihannetilanne. Mutta ei PIENET LAPSET yksinkertaisesti OSAA vielä olla siitä kiitollisia ja antaa tilaa isosisko(puolelle). Siksi meidän perheessä mies tapaa esikoistaan viikottain jossain muualla kuin täällä kotona. Ja joka toinen vkl hän tulee meille. Kun lapsi tietää saavansa sen omankin aikansa, niin hänen ei tarvi KOKOAJAN hakea huomiota ja rakkautta muita perheenjäseniä syrjäyttämällä, sellaiseen ei ole yksinkertaisesti tarvetta. Kouluikäiseltä voi jo odottaa, että hän osaa odottaa omaa vuoroaan, olipa erolapsi tai ei. Vaikka erolapsi tarviikin erityistä hellyyttä, niin pitää uskaltaa myös ohjata ja kasvattaa.   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin tässä voiko mies tai isä ikinä tehdä mitään oikein joidenkin mielestä. Jos annat rakkautta ja olet läheinen jotkut haluaa leimata pedofiiliksi. Aikaisemmin miehet leimattiin väkivaltaisiksi lastenhakkaajiksi. Ilmeisesti on vain niin, että jotkut haluaa aina ajatella pahinta miehistä.

Voi isä tehdä oikein. Ei perusta uusperhettä, pillua saa tapailemallakin. Sama koskee äitejä. Mutta minäminä-kulttuuri johtaa isukit ja äitylit ongelmiin.

Vielä parempi. Miehen kannattaa harkita todella tarkkaan, mihin reikään alunperinkin sösii, että kumppani ja lasten äiti on kerralla se oikea :D Ei ku oikeasti. Kyllähän meistä jokainen virhearviointeja tekee. Osa tekee sen lisääntymiskumppanin suhteen. (En tarkoita, että lapsi on virhe itsessään) Mutta jokaiselle kuitenkin kuuluu toinen mahdollisuus rakkauteen, ei pelkkään irtoseksiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Nappasin isän, mutta en perheisää. Mies oli sinkkuna puoli vuotta ennen tapaamistamme. Minä 2,5 v.

Itse asiassa tuo nuorempi on tällä hetkellä jo 7 v, ekaluokkainen siis.

Eikö miehen lapset ole hänen perheensä? Meinaatko, että perustat miehen kanssa uuden perheen jossa lapset ovat vain pakollinen paha?

Emme me ole "perhe", emme edes uusperhe.

Miehen sanoin: olemme kolhoosi- eli parisuhde, jonka ympärillä on erilainen määrä sateliitteja, joita lapsiksi kutsutaan.

Erikoinen määritelmä. Mahdatte olla todella vaikeita ja erikoisia ihmisiä.

Muut kutsuisivat teitä tietämättömyyttään ihan vaan tavis-uusperheeksi.

Ehkä erikoisia, mutta samalla tavalla erkoisia. Siksi tiedämme kuuluvamme yhteen.

Ei lainkaan vaikeita. Meillä ei ole pakkoja eikä vastimuksia. Se tekee kaikkien osapuolten elämäst helppoa. Kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat.

Toistelet tätä jatkuvasti, että teillä ei ole pakkoja ja vaatimuksia. En tunnista, että meilläkään on. Joten en yhtään ymmärrä, mitä ajat takaa. Avaisitko vähän? Eikö kaikki elämässä perustu vapaaehtoisuuteen? Etenkin vanhemmiten, ja toisella keierroksella ollessaan, on jo ehtinyt selvittää itselleen monta asiaa elämästä.

Se että mun on käytännön pakko laittaa meillä ruokaa, koska muuten porukka söisi pelkkää leipää, on ainoa pakko jonka omasta uusperheilystäni keksin. Eikä sekään ole vastenmielistä, laitan mielelläni ruokaa, joten en miellä sitä pakoksi. Kaikki muu tässä on vapaaehtoista.

Toistelen tätä, koska tämä on isompi filosofinen asia minulle. En pysty avaamaan täsä lyhyesti, tiedän, että liian lyhyt selitys ymmärretään väärin. Mutta yritän: Mieheni tiesi jo ennen kosimista, että en halua "perhe-elämää", tarvitse tavallista enemmän omaa aikaa ja hiljaisuutta. Hänen lapsensa ovat hänelle tärkeitä, mutta silti hyväksyy minun näkökulmani täysin. En väitä, että hän on pyhimys, mutta kyllä tässä mennään inhimillisen rakkauden yläpäässä: hyväksyt toisen kaikesta huolimatta. Vähän kuin kommunisti hyväksyisi porvarin tai kristitty ateistin.

Tämä elämäni on niin ihmeellistä senkin vuoksi, että elin 20 v edellisessä avioliitossa vaativan miehen kanssa. Hän tiesi, mikä on oikea tapa elää ja kertoi sen kaikille muillekin. On se niin ihmeellistä, kun kukaan ei yritä kontrolloida.

Myös koko av on oikein kaikkien pakkojen ja vaatimusten äiti. Alkaen jo siitä, että mies ei saa olla alle 180 cm. Tuomitsemisen takana on aina vaatimus, että sinä ajattelet väärin, sinä tunnet väärin, sinä olet väärä. Sinun pitää olla toisenlainen, jotta minä voin rakastaa sinua.

Uskoisin että olet epävarma asemastasi perheessä. Koeta sopeutua tai löydät itsesi suljettuna ulkopuolelle. Eläminen perheessä mutta ulkopuolisena on helvettiä. 

Kaikenlaisia ongelmia sitä uusperheissä onkin.

mun miehen tytär on tajunnut että minä ja isänsä vieteään elämää toistemme kanssa kahden silloin kun tytär  ja veljensä ei ole paikalla. Hän on tajunnut että isällä on elämää johon lapset eivät kuulu.  Hän tunkee väliin jos näkee isänsä koskettavan minua hellästi vaikkapa tiskauksen lomassa. Jos isänsä hieroo hartioitani katsellessamme teeveetä, niin tytär haluaa välittömästi isänsä syliin. Tytär kyselee eikö voisi olla enemmän aikaa isänsä luona, ja tehdä asioita kahdestaan isänsä kanssa.  Ensin olin vain kiva uusi ihminen tyttärelle, ja edelleenkin hän minusta pitää. Tilanne vain on sinänsä mahdoton, että noita haluamiaan asioita tytär ei tule saamaan.  Tyttö on mustis siitä että kun lapset lähtevät meiltä, jäämme kahdestaan, ja minä vietän hänen isänsä kanssa enemmän  aikaa kuin hän. Että kun hän saapuu viikonlopuksi, niin isän pitäisi olla pelkästään hänen käytettävissään, koska minä näen muutenkin isäänsä enemmän. 

Onni onnettomuudessa on se, että annan mielelläni isälle ja lapsille omat aikansa ja yhteiset juttunsa ilman minua. Kotona ollaan kaikki paikalla, mutta minä teen enemmä "omia hommia" ja menen kyllä mukaan pyydettäessä, mutta en tuppaudu.  Väliin punkemiseen olemme tehneet sellaisen rajan, että tytär ei voi "ryöstää" isäänsä noina hetkinä, vaan mies "huomioi minut loppuun asti" ja kun on valmista, (esim. juuri hieronta) niin sitten pääsee syliin.  Tositaiseksi kunnioitus on säilynyt kaikkien välillä. 

Vierailija kirjoitti:

mun miehen tytär on tajunnut että minä ja isänsä vieteään elämää toistemme kanssa kahden silloin kun tytär  ja veljensä ei ole paikalla. Hän on tajunnut että isällä on elämää johon lapset eivät kuulu.  Hän tunkee väliin jos näkee isänsä koskettavan minua hellästi vaikkapa tiskauksen lomassa. Jos isänsä hieroo hartioitani katsellessamme teeveetä, niin tytär haluaa välittömästi isänsä syliin. Tytär kyselee eikö voisi olla enemmän aikaa isänsä luona, ja tehdä asioita kahdestaan isänsä kanssa.  Ensin olin vain kiva uusi ihminen tyttärelle, ja edelleenkin hän minusta pitää. Tilanne vain on sinänsä mahdoton, että noita haluamiaan asioita tytär ei tule saamaan.  Tyttö on mustis siitä että kun lapset lähtevät meiltä, jäämme kahdestaan, ja minä vietän hänen isänsä kanssa enemmän  aikaa kuin hän. Että kun hän saapuu viikonlopuksi, niin isän pitäisi olla pelkästään hänen käytettävissään, koska minä näen muutenkin isäänsä enemmän. 

Onni onnettomuudessa on se, että annan mielelläni isälle ja lapsille omat aikansa ja yhteiset juttunsa ilman minua. Kotona ollaan kaikki paikalla, mutta minä teen enemmä "omia hommia" ja menen kyllä mukaan pyydettäessä, mutta en tuppaudu.  Väliin punkemiseen olemme tehneet sellaisen rajan, että tytär ei voi "ryöstää" isäänsä noina hetkinä, vaan mies "huomioi minut loppuun asti" ja kun on valmista, (esim. juuri hieronta) niin sitten pääsee syliin.  Tositaiseksi kunnioitus on säilynyt kaikkien välillä. 

Juuri näin. Luulen, että mustasukkaisuus on lapsen puolelta vahvempaa, vaikka tässä ketjussa äitipuolta syyllisestäänkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mun miehen tytär on tajunnut että minä ja isänsä vieteään elämää toistemme kanssa kahden silloin kun tytär  ja veljensä ei ole paikalla. Hän on tajunnut että isällä on elämää johon lapset eivät kuulu.  Hän tunkee väliin jos näkee isänsä koskettavan minua hellästi vaikkapa tiskauksen lomassa. Jos isänsä hieroo hartioitani katsellessamme teeveetä, niin tytär haluaa välittömästi isänsä syliin. Tytär kyselee eikö voisi olla enemmän aikaa isänsä luona, ja tehdä asioita kahdestaan isänsä kanssa.  Ensin olin vain kiva uusi ihminen tyttärelle, ja edelleenkin hän minusta pitää. Tilanne vain on sinänsä mahdoton, että noita haluamiaan asioita tytär ei tule saamaan.  Tyttö on mustis siitä että kun lapset lähtevät meiltä, jäämme kahdestaan, ja minä vietän hänen isänsä kanssa enemmän  aikaa kuin hän. Että kun hän saapuu viikonlopuksi, niin isän pitäisi olla pelkästään hänen käytettävissään, koska minä näen muutenkin isäänsä enemmän. 

Onni onnettomuudessa on se, että annan mielelläni isälle ja lapsille omat aikansa ja yhteiset juttunsa ilman minua. Kotona ollaan kaikki paikalla, mutta minä teen enemmä "omia hommia" ja menen kyllä mukaan pyydettäessä, mutta en tuppaudu.  Väliin punkemiseen olemme tehneet sellaisen rajan, että tytär ei voi "ryöstää" isäänsä noina hetkinä, vaan mies "huomioi minut loppuun asti" ja kun on valmista, (esim. juuri hieronta) niin sitten pääsee syliin.  Tositaiseksi kunnioitus on säilynyt kaikkien välillä. 

Juuri näin. Luulen, että mustasukkaisuus on lapsen puolelta vahvempaa, vaikka tässä ketjussa äitipuolta syyllisestäänkin.

Surullistahan tuo on lapsen kannalta kun kokee itsensä ulkopuloiseksi ja pelkää tulevansa hylätyksi. Mutta siitä huolimatta käytökselle pitää panna jotkin rajat. Kuten aiemminkin sanoin, pitäisi uskaltaa kasvattaa ja ohjata, vaikka se pahalta tuntuukin. Varsinkin isästä, sillä saattaa kokea itsekin syyllisyyttä siitä, että on aikoinaan lähtenyt. Mutta tosissaan voi olla melkoisia ongelmia edessä tytön kasvettua teiniksi jos hän on aina saanut kaiken periksi ja saanut ihan luvan kanssa syrjäyttää muita perheenjäseniä. Puhumattakaan siitä, ettei tarvitse odottaa vuoroaan. Rajatkin ovat rakkautta!! Ei pelkästään hellittely ja lellittely. Eikä sillä, että on erolapsi, voi loputtiin "ratsastaa". Eihän kukaan muukaan lapsi voi valita perhettään, esim. alkoholistiperheen lapset. 

Miten meillä kun teini-ikäinen tytär syvästi inhoaa ja halveksii isänsä uutta naisystävää? Rahahanat kiristyi kun naikkonen tuli kuvioon ja tyttö on katkera siitä. Isä tuo kuitenkin aina naisystävävää viettämään aikaa isän ja tytön kanssa. Tyttö ei puhu naisystävälle jos ei ole pakko. En tiedä miten tämä tarina jatkuu, isä lapselle kuitenkin tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Miten meillä kun teini-ikäinen tytär syvästi inhoaa ja halveksii isänsä uutta naisystävää? Rahahanat kiristyi kun naikkonen tuli kuvioon ja tyttö on katkera siitä. Isä tuo kuitenkin aina naisystävävää viettämään aikaa isän ja tytön kanssa. Tyttö ei puhu naisystävälle jos ei ole pakko. En tiedä miten tämä tarina jatkuu, isä lapselle kuitenkin tärkeä.

Joko heille tulee ero tai sitten mies hylkää tyttärensä. Ei tuollaista vihanpitoa kukaan jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Miten meillä kun teini-ikäinen tytär syvästi inhoaa ja halveksii isänsä uutta naisystävää? Rahahanat kiristyi kun naikkonen tuli kuvioon ja tyttö on katkera siitä. Isä tuo kuitenkin aina naisystävävää viettämään aikaa isän ja tytön kanssa. Tyttö ei puhu naisystävälle jos ei ole pakko. En tiedä miten tämä tarina jatkuu, isä lapselle kuitenkin tärkeä.

Miksi ne rahahanat kiristyi? Eikö naikkosella ole omia tuloja? Vai vaatiiko luksusta?

Mielestäni terapia on paikallaan MYÖS näille jo aikuisille eroperheen lapsille, jotka täällä nytkin läyhää. Sieltä omasta lapsuudesta on jäänyt käsittelemättömiä traumoja, jotka nyt purkautuvat KAIKKIEN äitipuolten käsittämättömänä dissaamisena. Jos äitipuoli on läsnä lapsille, hän on takertuva ja mustasukkainen ääliö, jonka pitäisi antaa isän ja lapsen olla rauhassa. Mutta jos äitipuoli antaa sitä tilaa, niin se tulkitaan heti niin, että inhoaa lasta ja haluaa vain kermat kakun päältä (eli sen miehen/isän) ja blaa blaa blaa... Lisäksi oikeutetaan eroperheen lapsille ihan minkälainen käytös hyvänsä. Ne säännöt ja rajat, jotka on ihan normaaleja ydinperheen lapsille (esim. ei keskeytetä, ei puhuta tai HUUDETA päälle, kunnioitetaan muita perheenjäseniä) niin eivät koske erolapsia. Moni äitipuoli on aivan uskomattoman hienosti ja rohkeasti jäsennellyt täällä omia, vaikeitakin, tunteitaan ja pystynyt perustelemaan kattavasti ja rakentavasti asioita. Näihin kommentteihin ei joko osata vastata OLLENKAAN tai sitten niihin vastataan hyökkäämällä, nimittelemällä ja v****malla. Myönnän jo etukäteen sortuvani jälkimmäiseen seuraavaksi, vaikkakin tässä on myös totuuden siementä. Mutta teidän mielestä niitä vaikeita tunteita ei saisi edes olla olemassa. Paitsi teillä itsellänne tietysti. Te olette oikeutettuja kaikkeen, niin kuin teidän lapsetkin. Kaikki on aina jonkun muun syytä. 

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Osa tässä ketjussa on todennäköisesti myös niitä lasten biologisia äitejä, jotka ovat niin katkeria erosta, etteivät kykene ajattelemaan lasten etua, vaan tekevät kaiken mahdollisen kiusan lapsen isälle ja hänen uudelle perheelle, varsinkin äitipuolelle. Jotkut bioäidit yllyttävät lapsiaan tahallaan tekemään kiilaa isänsä ja uuden naisen väliin. Minun miehen ex puolestaan haukkuu LAPSELLE niin minua kuin isäänsäkin. Kaikki, mitä tehdään, on väärin. Ja jos seuraavalla kerralla tehdään äidin toivomalla tavalla, ei suinkaan saada kiitosta, vaan teko muuttuukin taas vääräksi. Järjestelmällisen kiusaamisen jälkeen he haukkuvat (tässäkin ketjussa) ne äitipuolet, jotka eivät ehdoitta pysty rakastamaan hänen lastaan. Mutta sitten taas, jos se äitipuoli haluaa luoda lämpimät suhteet lapseen, niin sitten hänet haukutaan lapsen omimisesta. Varsinkaan jos äitipuolella ei ole omia lapsia, niin se on maho lehmä, joka yrittää "varastaa" lapsen kun ei omia saa. Tähänkin joku varmasti kommentoi tyyliin, että äitipuoli on aikuinen ja hänen pitää pystyä hallitsemaan tunteet, vaikka heitä miten kiusattaisiin bioäidin toimesta. Mutta miksi bioäidin ei tarvitse? Koska se on "äitipuolelle ihan oikein". Mutta vastaavalla käytöksellä ei kuitenkaan satuteta eniten sitä äitipuolta vaan OMAA LASTAAN. Ja ihminen, joka tekee pahaa omalle lapselle, ei yksiselitteisesti ole psyykkisesti kunnossa. Oman lapsen kiusaamiselle ei ole mitään puolustusta, vaikka te kuinka haluatte itsellenne uskotella. 

Mun rouva oli mustasukkainen, kun lepertelin lemmikeille (joita ei enää ole). Muuten ihan normaali. Kummallista.

Onko isäsi kenties ollut kanssasi silleen???

Olen omakohtaisesti kokenut tyttären mustasukkaisuuden. Jatkuvaa väliintuloa, huomion hakua, yritetään ottaa aikuisen oikeuksia. Kilpailua siitä ettei kukaan muu saa istua isän vieressä, kilpailua siitä kuka saa ensin ja eniten. Todella raskasta!!! Kuviossa mukana tietysti mollaava bioäiti, joka varmasti osaltaan yllyttää. Ja isän on vaikea nähdä tyttären negatiivisia piirteitä, jotka kaikki muut näkevät kyllä heti.

Vierailija kirjoitti:

mun miehen tytär on tajunnut että minä ja isänsä vieteään elämää toistemme kanssa kahden silloin kun tytär  ja veljensä ei ole paikalla. Hän on tajunnut että isällä on elämää johon lapset eivät kuulu.  Hän tunkee väliin jos näkee isänsä koskettavan minua hellästi vaikkapa tiskauksen lomassa. Jos isänsä hieroo hartioitani katsellessamme teeveetä, niin tytär haluaa välittömästi isänsä syliin. Tytär kyselee eikö voisi olla enemmän aikaa isänsä luona, ja tehdä asioita kahdestaan isänsä kanssa.  Ensin olin vain kiva uusi ihminen tyttärelle, ja edelleenkin hän minusta pitää. Tilanne vain on sinänsä mahdoton, että noita haluamiaan asioita tytär ei tule saamaan.  Tyttö on mustis siitä että kun lapset lähtevät meiltä, jäämme kahdestaan, ja minä vietän hänen isänsä kanssa enemmän  aikaa kuin hän. Että kun hän saapuu viikonlopuksi, niin isän pitäisi olla pelkästään hänen käytettävissään, koska minä näen muutenkin isäänsä enemmän. 

Onni onnettomuudessa on se, että annan mielelläni isälle ja lapsille omat aikansa ja yhteiset juttunsa ilman minua. Kotona ollaan kaikki paikalla, mutta minä teen enemmä "omia hommia" ja menen kyllä mukaan pyydettäessä, mutta en tuppaudu.  Väliin punkemiseen olemme tehneet sellaisen rajan, että tytär ei voi "ryöstää" isäänsä noina hetkinä, vaan mies "huomioi minut loppuun asti" ja kun on valmista, (esim. juuri hieronta) niin sitten pääsee syliin.  Tositaiseksi kunnioitus on säilynyt kaikkien välillä. 

Herranjestas kuinka sekaisin ihmiset voivatkaan olla! 

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni terapia on paikallaan MYÖS näille jo aikuisille eroperheen lapsille, jotka täällä nytkin läyhää. Sieltä omasta lapsuudesta on jäänyt käsittelemättömiä traumoja, jotka nyt purkautuvat KAIKKIEN äitipuolten käsittämättömänä dissaamisena. Jos äitipuoli on läsnä lapsille, hän on takertuva ja mustasukkainen ääliö, jonka pitäisi antaa isän ja lapsen olla rauhassa. Mutta jos äitipuoli antaa sitä tilaa, niin se tulkitaan heti niin, että inhoaa lasta ja haluaa vain kermat kakun päältä (eli sen miehen/isän) ja blaa blaa blaa... Lisäksi oikeutetaan eroperheen lapsille ihan minkälainen käytös hyvänsä. Ne säännöt ja rajat, jotka on ihan normaaleja ydinperheen lapsille (esim. ei keskeytetä, ei puhuta tai HUUDETA päälle, kunnioitetaan muita perheenjäseniä) niin eivät koske erolapsia. Moni äitipuoli on aivan uskomattoman hienosti ja rohkeasti jäsennellyt täällä omia, vaikeitakin, tunteitaan ja pystynyt perustelemaan kattavasti ja rakentavasti asioita. Näihin kommentteihin ei joko osata vastata OLLENKAAN tai sitten niihin vastataan hyökkäämällä, nimittelemällä ja v****malla. Myönnän jo etukäteen sortuvani jälkimmäiseen seuraavaksi, vaikkakin tässä on myös totuuden siementä. Mutta teidän mielestä niitä vaikeita tunteita ei saisi edes olla olemassa. Paitsi teillä itsellänne tietysti. Te olette oikeutettuja kaikkeen, niin kuin teidän lapsetkin. Kaikki on aina jonkun muun syytä. 

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Osa tässä ketjussa on todennäköisesti myös niitä lasten biologisia äitejä, jotka ovat niin katkeria erosta, etteivät kykene ajattelemaan lasten etua, vaan tekevät kaiken mahdollisen kiusan lapsen isälle ja hänen uudelle perheelle, varsinkin äitipuolelle. Jotkut bioäidit yllyttävät lapsiaan tahallaan tekemään kiilaa isänsä ja uuden naisen väliin. Minun miehen ex puolestaan haukkuu LAPSELLE niin minua kuin isäänsäkin. Kaikki, mitä tehdään, on väärin. Ja jos seuraavalla kerralla tehdään äidin toivomalla tavalla, ei suinkaan saada kiitosta, vaan teko muuttuukin taas vääräksi. Järjestelmällisen kiusaamisen jälkeen he haukkuvat (tässäkin ketjussa) ne äitipuolet, jotka eivät ehdoitta pysty rakastamaan hänen lastaan. Mutta sitten taas, jos se äitipuoli haluaa luoda lämpimät suhteet lapseen, niin sitten hänet haukutaan lapsen omimisesta. Varsinkaan jos äitipuolella ei ole omia lapsia, niin se on maho lehmä, joka yrittää "varastaa" lapsen kun ei omia saa. Tähänkin joku varmasti kommentoi tyyliin, että äitipuoli on aikuinen ja hänen pitää pystyä hallitsemaan tunteet, vaikka heitä miten kiusattaisiin bioäidin toimesta. Mutta miksi bioäidin ei tarvitse? Koska se on "äitipuolelle ihan oikein". Mutta vastaavalla käytöksellä ei kuitenkaan satuteta eniten sitä äitipuolta vaan OMAA LASTAAN. Ja ihminen, joka tekee pahaa omalle lapselle, ei yksiselitteisesti ole psyykkisesti kunnossa. Oman lapsen kiusaamiselle ei ole mitään puolustusta, vaikka te kuinka haluatte itsellenne uskotella. 

Juurikin näin!

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni terapia on paikallaan MYÖS näille jo aikuisille eroperheen lapsille, jotka täällä nytkin läyhää. Sieltä omasta lapsuudesta on jäänyt käsittelemättömiä traumoja, jotka nyt purkautuvat KAIKKIEN äitipuolten käsittämättömänä dissaamisena. Jos äitipuoli on läsnä lapsille, hän on takertuva ja mustasukkainen ääliö, jonka pitäisi antaa isän ja lapsen olla rauhassa. Mutta jos äitipuoli antaa sitä tilaa, niin se tulkitaan heti niin, että inhoaa lasta ja haluaa vain kermat kakun päältä (eli sen miehen/isän) ja blaa blaa blaa... Lisäksi oikeutetaan eroperheen lapsille ihan minkälainen käytös hyvänsä. Ne säännöt ja rajat, jotka on ihan normaaleja ydinperheen lapsille (esim. ei keskeytetä, ei puhuta tai HUUDETA päälle, kunnioitetaan muita perheenjäseniä) niin eivät koske erolapsia. Moni äitipuoli on aivan uskomattoman hienosti ja rohkeasti jäsennellyt täällä omia, vaikeitakin, tunteitaan ja pystynyt perustelemaan kattavasti ja rakentavasti asioita. Näihin kommentteihin ei joko osata vastata OLLENKAAN tai sitten niihin vastataan hyökkäämällä, nimittelemällä ja v****malla. Myönnän jo etukäteen sortuvani jälkimmäiseen seuraavaksi, vaikkakin tässä on myös totuuden siementä. Mutta teidän mielestä niitä vaikeita tunteita ei saisi edes olla olemassa. Paitsi teillä itsellänne tietysti. Te olette oikeutettuja kaikkeen, niin kuin teidän lapsetkin. Kaikki on aina jonkun muun syytä. 

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Osa tässä ketjussa on todennäköisesti myös niitä lasten biologisia äitejä, jotka ovat niin katkeria erosta, etteivät kykene ajattelemaan lasten etua, vaan tekevät kaiken mahdollisen kiusan lapsen isälle ja hänen uudelle perheelle, varsinkin äitipuolelle. Jotkut bioäidit yllyttävät lapsiaan tahallaan tekemään kiilaa isänsä ja uuden naisen väliin. Minun miehen ex puolestaan haukkuu LAPSELLE niin minua kuin isäänsäkin. Kaikki, mitä tehdään, on väärin. Ja jos seuraavalla kerralla tehdään äidin toivomalla tavalla, ei suinkaan saada kiitosta, vaan teko muuttuukin taas vääräksi. Järjestelmällisen kiusaamisen jälkeen he haukkuvat (tässäkin ketjussa) ne äitipuolet, jotka eivät ehdoitta pysty rakastamaan hänen lastaan. Mutta sitten taas, jos se äitipuoli haluaa luoda lämpimät suhteet lapseen, niin sitten hänet haukutaan lapsen omimisesta. Varsinkaan jos äitipuolella ei ole omia lapsia, niin se on maho lehmä, joka yrittää "varastaa" lapsen kun ei omia saa. Tähänkin joku varmasti kommentoi tyyliin, että äitipuoli on aikuinen ja hänen pitää pystyä hallitsemaan tunteet, vaikka heitä miten kiusattaisiin bioäidin toimesta. Mutta miksi bioäidin ei tarvitse? Koska se on "äitipuolelle ihan oikein". Mutta vastaavalla käytöksellä ei kuitenkaan satuteta eniten sitä äitipuolta vaan OMAA LASTAAN. Ja ihminen, joka tekee pahaa omalle lapselle, ei yksiselitteisesti ole psyykkisesti kunnossa. Oman lapsen kiusaamiselle ei ole mitään puolustusta, vaikka te kuinka haluatte itsellenne uskotella. 

Totta! Kun äitipuolelta vaaditaan tunteiden hallintaa niin myös bioäidin pitäisi pystyä käyttäytymään asiallisesti, vaikka se ex ukko olis hänen mielestä kuin mätämuna. Se on kuitenkin lapsen isä. Tai vaikka kuin olisi mustasukkainen äitipuolelle niin häntä pitäisi silti pystyä kohtelemaan edes neutraalisti.

Ei olis kannattanu ottaa käytettyä miestä. Nuorta kollia kehiin.