Lue keskustelun säännöt.
Läheisriippuvainen mies ajaa avioeroon
29.11.2016 |
Tiedättekö ketään läheisriippuvaista? Termihän antaa väärän kuvan läheisriippuvaisen ihmisen käyttäytymisestä, koska kyseessähän ei varsinaisesti ole ihminen, joka haluaa olla lähellä toista fyysisesti.
Mieheni on läheisriippuvainen traumaattisen ja alkoholinhuuruisen lapsuutensa takia, ja on toisessa polvessa läheisriippuvainen (anoppi, joka elänyt väkivaltaisten miesten kanssa).
Mies on alusta saakka tehnyt suorastaan ritarillisia tekoja ja alussahan se oli hyvin romanttista. Nyt vuosien jälkeen olen tajunnut, että hän ei ole pyytettästi nauttinut mistään teosta, vaan tehnyt niitä saadakseen hyväksyntää, rakkautta ja lämpöä. Koska läheisriippuvainen on sisältä tyhjä, mikään maailman rakkaus ei täytä sitä tunnevajetta, joka on lapsuudessa sinne sieluun tullut.
Mies saattaa vapaapäivänä tehdä paljon kodintöitä vaikka yritän toppuutella rentoutumaan, ja muistuttaa niistä sitten kun haluan keskustella hänen kanssaan jostain asiasta, jonka hän on unohtanut. Esim. laskun maksaminen on unohtunut ja huomautan tästä, mies on heti voimakkaasti puolustuskannalla ja vetoaa kaikkiin niihin asioihin, joita on puolestani tehnyt (pyytämättäni).
Mies haluaa ehdottomasti, että mulla on oma auto, vaikka mulla ei ole tarvetta sille. Sitä hän huoltaa ja puunaa, tankkaa ja makselee sen kulut ja penää sitten kiitollisuutta minulta. Kiitollisuus pitää osoittaa olemalla hiljaa. Toisin sanoen, mieheni haluaa että olen kuin hänen äitinsä, hiljaa ja alisteisena miehelle.
Riitelemme jatkuvasti tosi pienistä asiosta, koska mieheni ei kykene käsittelemään mitään erimielisyyttä eikä siedä minulta eriävää mielipidettä.
Tilanne on päässyt pahaksi sen takia, että suhteemme alussa kuvittelin mieheni rakastuneen juurikin puheliaisuuteeni, keskustelutaitoihini (juteltiin läpi yöt) ja sisukkuuteeni, sekä siihen että tykkäsin kokata ja olin aika kunnianhimoinen. Koko ajan mieheni kuitenkin kätki omat toiveensa ja mukautui mun elämään, enhän tosiaankaan tiennyt, että hän ei ole aidosti oma itsensä vaan skannaili mitä minä tein ja eli mun elämää, sekä myötäili kaikkea mitä sanoin. Mä luulin vaan, että olen tavannut sielunkumppanin.
Olin väärässä, sillä mieheni läheisriippuvaisuus ilmeni terapiassa jota hän kävi useamman vuoden. Sen sijaan että mies jatkaisi terapiaa ja työstäisi suhdettamme yhdessä minun kanssani, hän pyrkii nyt kauttani oikeuttamaan ne menetetyt vuodet "tossukkana", koska kokee minun kontrolloineen kaikkea. Paradoksaalista tässä on se, että itse olen uupunut sen takia, että joudun kantamaan yksin vastuun kaikista isoista päätöksistä, enkä ole pyynnöistäni huolimatta saanut miestä ottamaan ohjaksia käsiinsä. Juuri se on läheisriippuvaisen ihmisen tragedia: Ei kykene itse ohjailemaan elämäänsä, mutta kärsii voimakkaasti kun ei voi toteuttaa omaa tahtoaan, jota ei siis käytännössä edes ole.
Kohtalotovereita??
Kommentit (127)
Minä olen mielestäni läheisriippuvainen ja minulla se ilmenee niin, että olen koko ajan huolissani muista ihmisistä ja varsinkin läheisistäni ja huolehdin ihan liiankin kanssa muiden tarpeista ja hyvinvoinnista omista tarpeistani tinkien. Minulta on jäänyt oman elämän eläminen tämän takia vähiin mikä lienee tyypillistä monille läheisriippuvaisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkälle kirjoittajalle, vaikka ei tekisikään lopullista päätöstä eroaako vai ei, olisi hyvä, että muutat lapsesi kanssa erilleen joksikin aikaa. Myrkyllinen puoliso sairastuttaa. Tiedän, että asiat eivät ole noin yksinkertaista, kun on tunteet mukana, mutta sinulla on ylimitoitettu hoivavietti. Se ei ole myöskään terveen ihmisen merkki. Lapsesi saa aivan väärän kuvan parisuhteista. Hoida itsesi kuntoon. Mies ja hänen lapsensa on oman onnensa nojalla. En usko, että mies on valmis muuttumaan ilman radikaaleja muutoksia. Onhan lapsella miehen ex/lapsen biologinen äiti, jos tilanne menee huonoksi. Loppupeleissä lastensjojeluilmoitus jos on aihetta.
Jossakin tilanteissa on ihan ok ja hyväksytty pelastaa itsesi ja suojella lastasi.
Vierailija kirjoitti:
Pitkälle kirjoittajalle, vaikka ei tekisikään lopullista päätöstä eroaako vai ei, olisi hyvä, että muutat lapsesi kanssa erilleen joksikin aikaa. Myrkyllinen puoliso sairastuttaa. Tiedän, että asiat eivät ole noin yksinkertaista, kun on tunteet mukana, mutta sinulla on ylimitoitettu hoivavietti. Se ei ole myöskään terveen ihmisen merkki. Lapsesi saa aivan väärän kuvan parisuhteista. Hoida itsesi kuntoon. Mies ja hänen lapsensa on oman onnensa nojalla. En usko, että mies on valmis muuttumaan ilman radikaaleja muutoksia. Onhan lapsella miehen ex/lapsen biologinen äiti, jos tilanne menee huonoksi. Loppupeleissä lastensjojeluilmoitus jos on aihetta.
Jossakin tilanteissa on ihan ok ja hyväksytty pelastaa itsesi ja suojella lastasi.
En usko minulla olevan varsinaista hoivaviettiä, mutta on halu pelastaa tämä perhe ja näen sen vuoksi ainoana mahdollisuuden tukea ja auttaa miestä kaikin tavpin muuttamaan tapojaan. Omaa lastani en haluaisi repiä irti täysin samanikäisestä bonussiskostaan, koska näiden sisarussuhde on kehittynyt hyvin lujksi ja käytännössä ihn biologisen sisrussuhteen kaltaiseksi.Miehestä pystyn kyllä itse irtntuman tunteista huolimatta ja päätöksen erota olenkin jo tehnyt jos hän enää ylittää tiettyjä rajojani ja olen myös tehnyt tämän selväksi.
Näytin mirhelle tänään useita artikkeleja ja käytin myös tekoälyä yksilöidymmin perhetilanteeseemme. Keskityin etsimään tieto ennen kikke siitä miten läheisriippuvuus vaikutta lapsiin ja uskon tämän herättäneen miestä todella ja myös motivoivan häntä oikeasti muutokseen.
Luulen, että seurustelin 7kk läheisriippuvaisen kanssa.
Hänellä on alkoholisti-isä ja läheisriippuvainen äiti. Kun tapasimme, niin ihmettelin alkuun, että olenpas tavannut samanlaisen ihmisen kuin itse olen. Myöhemmin tarinat alkoivat rakoilla: esimerkiksi alkoi paljastua, ettei hänellä oikeasti ollutkaan sama lempibändi ja lempikirjailija jne.
Alkuun suhde oli todella romanttinen. Näimme paljon toisiamme ja kävimme yhdessä lomamatkalla (jonka hän maksoi). Viiden kuukauden jälkeen minulla alkoi mennä paljon omaa aikaa yhteen omaan projektiin. Hänellä oli aivan kauhea pakkomielle saada tunkea itsensä mukaan tähän minun projektiini ja auttaa minua siinä, vaikka hän ei asiasta ymmärtänyt yhtään mitään. Huomasin, että hän alkoi tässä kohti muuttua epästabiiliksi. Hän tunsi välillä voimakasta syyllisyyttä siitä, ettei voinut auttaa minua projektissa. Seuraavassa hetkessä hän otti etäisyyttä minuun. Seuraavaksi yritti taas väkisin työntää nenänsä asiaan. Kohta taas haukkui itseään kun ei osaa auttaa (?), vaikka en kaivannutkaan mitään konkreettista apua.
Yritin selittää hänelle, että minä ihan itse keskityn tähän omaan projektiini, että tärkeintä on kun sinä vaan seurustelet minun kanssa ja puhutaan muista asioista sitten yhdessä. Ja että kepeä yhteydenpito on tällä hetkellä sitä ihaninta tukea, kun minulla menee paljon aikaa ja enegiaa nyt tähän omaan prokkikseen.
Mies meni tästä vaan jotenkin todella sekaisin. Hän alkoi puhua siitä, että minä en ole valmis seurustelemaan kenenkään kanssa, koska en anna hänen rakastaa minua paremmaksi versioksi itsestäni, koska en anna hänen olla positiivinen voima minun elämässäni, ja että hän on jo henkisesti hylännyt tämän parisuhteen, koska hän ei tiedä miten voisi auttaa ja tukea minua tässä minun isossa projektissani (jossa en siis edes tarvinnut apua).
Hän alkoi etääntyä ja vetäytyä minusta, muuttui todella kylmäksi eikä halunnut enää viimeiseen 3 vkoon edes puhua puhelimessa. Ehdotin hänelle taukoa ja hän suostui. Kun halusin keskustella tauon jälkeen jatkosta ja ehdotin, että jatketaanko hieman tätä taukoa, ettei tehdä mitään hätiköityjä päätöksiä, niin hän pamautti että haluaa erota, koska hänen unelmansa ovat muualla ja koska minun ei kannattaisi seurustella kenenkään kanssa, koska minulla on menossa niin iso projekti, ettei siinä kukaan voisi auttaa. Kannatin sitten eroa myös ja en ole hänen kanssaan sen jälkeen koskaan jutellutkaan.
Estin hänen numeronsa pariksi kuukaudeksi eron jälkeen, koska ajattelin että hän saattaa yrittää kääntää kelkkansa ja yrittää pyydellä takaisin yhteen heikolla hetkellä. Ehkä hän halusi hylätä minut että minä en voi hylätä häntä, tiedä häntä. Ero ei kauheasti kirpaissut, tuntui hyvältä, että energiavampyyri poistui.
Mielenkiintoista keskustelua. Itsellä oli jotain epävakaan, estyneen ja vaativan persoonallisuuden piirteitä. Vei terapiaa melkein 10 vuotta että parannuin. Siitä todisteena avioliitto, joka eheytyi paremmaksi kuin koskaan - ainakin toistaiseksi. Tämä läheisriippuvainen kuulostaa erittäin vaikealta ja jopa hankalalta hoitaa terapian keinoin mutta pitäkää naiset (ja miehet) puolenne. Älkää alistuko noihin sairaisiin kuvioihin.
t. Ex-persoonalisuushäiriöinen mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainahan naiset jättävät ja tuhoavat parisuhteet ja avioliitot vaikka mies ei tekisi edes mitään pahaa tai väärää.
"Nainen tuhoaa oman perheen oman onnen takia ja mies tuhoaa oman onnen oman perheen takia"
Pitkän tekstin kirjoittaja tässä.
Olen ollut tössä suhteessa nyt 4+ vuotta ja en siksi, että olisin läheisriippuva, vaan siksi että minulla oli suhteemme alussa 2-3 vuotta omaan lapseen liittyvä vakava kriisi, minkä takia kaikki muu jäi vähemmälle huomiolle ml. ne kuuluisat punaiset liput. Tästä on nyt oikeastaan vuosi, kun muu elämä on ollut ns.stressivapaata ja minulle oikeastaan tuli vasta mahdollisuus nähdä realistisesti tämä parisuhde.
Minulle ei ole ollut koskaan ennen vaikeaa tehdä eropäätöstä, mutta myönnän että nyt on ja se on lasten takia. Samalla ajattelen, että olemme vasta äskettäin saaneet nimen tälle miehen kummalliselle käytökselle ja konkreettisia neuvoja miten lähteä opettelemaan sitä omaa tahtoa, rajoja, ei-sanaa ja tunnetaitoja. Minullahan on tässä sama projekti menossa lasten kanssa, joten olen alkanut sanoittaa asioita samaan tapaan myös miehelle. Nyt olen systemaattisesti tehnyt niin, että kun vaikka kaikki ovat pyytämässä jotain samaan aikaan (tilanne joka saa miehen ihan tuskaisen näköiseksikin) muistutan että kaikki tunteet on hyvästä eikä ketään mristä tarvi suojella niiltä ja että hengittää syvään ja rauhallisesti ja päättää itse kelle sanoo kyllä ja kelle ei ja missä järjestyksessä. Ja kun meinaa mun kanssa mennä autopilotille, sanoitan että hei sun ei tarvi tehdä tuota/olla samaa mieltä jne vaan hengitä ensin ja mieti hetki ihan rauhassa. Pyytäessäni tai ehdortaessani jotain oon alkanut sanoa että älä vastaa vielä vaan pohdi ja jutellaan vähän ajan kuluttua. Lasten suhteen oon kehottanut pitämään mielessä nuneron kolme, että jos kieltää tai käskee jotain eikä viineistään kolmannella tapahdu, ottaa sen jälkeen vastuun että katsoo homman menevän maaliin ja oon itse korvat höröllä ja meen tarvittaessa tueksi/tsemppaamaan. Musta tuntuu että meillä on lapsetkin nyt silminmähden jotenkin levollisempia, kun mies on saanut rajattua myös heitä.
Haluan antaa perheellemme tän mahdollisuuden nyt kun oon saanut kouraan nimen ja välineitä, mutta takapakkia ei saa tulla. Oon alkanut samalla tietoisesti keskittyä enemmän itseeni ja omaan hyvinvointiini ja huomaan että sekin jotenkin heijastuu :)