Lue keskustelun säännöt.
Läheisriippuvainen mies ajaa avioeroon
29.11.2016 |
Tiedättekö ketään läheisriippuvaista? Termihän antaa väärän kuvan läheisriippuvaisen ihmisen käyttäytymisestä, koska kyseessähän ei varsinaisesti ole ihminen, joka haluaa olla lähellä toista fyysisesti.
Mieheni on läheisriippuvainen traumaattisen ja alkoholinhuuruisen lapsuutensa takia, ja on toisessa polvessa läheisriippuvainen (anoppi, joka elänyt väkivaltaisten miesten kanssa).
Mies on alusta saakka tehnyt suorastaan ritarillisia tekoja ja alussahan se oli hyvin romanttista. Nyt vuosien jälkeen olen tajunnut, että hän ei ole pyytettästi nauttinut mistään teosta, vaan tehnyt niitä saadakseen hyväksyntää, rakkautta ja lämpöä. Koska läheisriippuvainen on sisältä tyhjä, mikään maailman rakkaus ei täytä sitä tunnevajetta, joka on lapsuudessa sinne sieluun tullut.
Mies saattaa vapaapäivänä tehdä paljon kodintöitä vaikka yritän toppuutella rentoutumaan, ja muistuttaa niistä sitten kun haluan keskustella hänen kanssaan jostain asiasta, jonka hän on unohtanut. Esim. laskun maksaminen on unohtunut ja huomautan tästä, mies on heti voimakkaasti puolustuskannalla ja vetoaa kaikkiin niihin asioihin, joita on puolestani tehnyt (pyytämättäni).
Mies haluaa ehdottomasti, että mulla on oma auto, vaikka mulla ei ole tarvetta sille. Sitä hän huoltaa ja puunaa, tankkaa ja makselee sen kulut ja penää sitten kiitollisuutta minulta. Kiitollisuus pitää osoittaa olemalla hiljaa. Toisin sanoen, mieheni haluaa että olen kuin hänen äitinsä, hiljaa ja alisteisena miehelle.
Riitelemme jatkuvasti tosi pienistä asiosta, koska mieheni ei kykene käsittelemään mitään erimielisyyttä eikä siedä minulta eriävää mielipidettä.
Tilanne on päässyt pahaksi sen takia, että suhteemme alussa kuvittelin mieheni rakastuneen juurikin puheliaisuuteeni, keskustelutaitoihini (juteltiin läpi yöt) ja sisukkuuteeni, sekä siihen että tykkäsin kokata ja olin aika kunnianhimoinen. Koko ajan mieheni kuitenkin kätki omat toiveensa ja mukautui mun elämään, enhän tosiaankaan tiennyt, että hän ei ole aidosti oma itsensä vaan skannaili mitä minä tein ja eli mun elämää, sekä myötäili kaikkea mitä sanoin. Mä luulin vaan, että olen tavannut sielunkumppanin.
Olin väärässä, sillä mieheni läheisriippuvaisuus ilmeni terapiassa jota hän kävi useamman vuoden. Sen sijaan että mies jatkaisi terapiaa ja työstäisi suhdettamme yhdessä minun kanssani, hän pyrkii nyt kauttani oikeuttamaan ne menetetyt vuodet "tossukkana", koska kokee minun kontrolloineen kaikkea. Paradoksaalista tässä on se, että itse olen uupunut sen takia, että joudun kantamaan yksin vastuun kaikista isoista päätöksistä, enkä ole pyynnöistäni huolimatta saanut miestä ottamaan ohjaksia käsiinsä. Juuri se on läheisriippuvaisen ihmisen tragedia: Ei kykene itse ohjailemaan elämäänsä, mutta kärsii voimakkaasti kun ei voi toteuttaa omaa tahtoaan, jota ei siis käytännössä edes ole.
Kohtalotovereita??
Kommentit (127)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun, mutta en silti oikein saanut tästä ihan kiinni. En kyllä tietääkseni ole tavannutkaan läheisriippuvaista.
Olen törmännyt termiin vain artikkelissa, jossa väitettiin että kaikilla ihmisillä on läheisriippuvan piirteitä. Ja eikö tuo ole ihan luonnollista, koska suurimmalle osalle läheiset ovat tärkeitä? Tämä teidän aihe käsittelee kuitenkin varmaan jotain sairaanloista muotoa?
Minä olen lisäksi luullut ja kuullut, että läheisriippuvaiset olisivat myötätuntoa herättäviä ihmisiä joihin narsistit iskevät mielellään kyntensä ja saavat pidettyä kiinni. Mutta nyt täällä puhutaankin narsistin läheisriippuvaisen uhrin sijasta läheisriippuvaisten uhreista? :D Olen luullut että läheisriippuvaiset ovat vain ylikilttejä, miellyttämisenhaluisia, empaattisia ja toki että he myös näkevät itsensä lähinnä vain muiden ihmisten näkemyksistä, "peilaten" ja se on osasyy heidän avuliaisuuteensa. He saavat oman arvon tunteensa tuosta.
Mitä nuo ulkopuolisille aiheutuvat negatiiviset seuraukset ovat, kun kerta puhutte uhreista? Läheisriippuva on siis marttyyrimainen, kontrollifriikki? Muuta?
Minulla ei ole aiheesta kokemusta, mutta liityin nyt kuitenkin keskusteluun, koska aihe vaikuttaa mielenkiintoiselta enkä täysin ymmärrä sitä.
Rankasti yksinkertaistaen sairaalloisesta läheisriippuvaisuudesta kärsivä ihminen sanoo toiselle ihmiselle teoillaan esimerkiksi "koska minä teen kaiken sinun eteesi, sinun on parasta toimia niin kuin minä haluan" tai "koska olen niin avulias ja uhrautuva, olen parempi kuin muut, ansaitsen kaikkien ihmisen ihailun ja kunnioituksen, ja on väärin jos en saa niitä". Kyse on siis (usein tiedostamattomasta) yrityksestä hallita muita ihmisiä ylenmääräisellä miellyttämisellä ja kiltteydellä. Jos ja kun nämä ääneenlausumattomat toiveet eivät toteudu, läheisriippuvainen loukkaantuu ja suuttuu tai ilmaisee tyytymättömyytensä jollain epäsuoralla tavalla.
Läheisriippuvaisen kanssa voisi pärjätä jos suostuisi mukautumaan hänen tahtoonsa ja kohdistamaan häneen loputonta ihailua, sekä hyväksymään vihanpuuskat joita tulee varmasti aiheuttaneeksi kun ei osaa pelata "peliä" oikein. Tietyllä tavalla tämä peli muistuttaa narsistin ja uhrin kanssakäymistä. Pinnan alla tapahtuu paljon, mitään ei sanota suoraan ja uhriksi joutunut ei ymmärrä mitä on tekeillä. Läheisriippuvaisen "uhri" ei kuitenkaan ole niin alistetussa asemassa kuin esimerkiksi väkivaltaisen tai narsistisen puolison uhri, joten sana saattaa olla liian voimakas käytettäväksi muussa kuin vertaistuen yhteydessä.
Juu, juuri näin. Ja kyllä se läheisriippuvaisuuden uhri on uhri, koska ainoa keino päästä tuosta on katkaista kaikki yhteydenpito, muuten tilanne vajuu taas samaan pisteeseen. Ja siitä suhteesta ei muuten ole helppo päästä eroon. Minulla se irtiräpistely laukaisi mm. julkisen herjauskampanjan, viranomaisille kantelupuuskan (kymmeniä, kymmeniä ilmoituksia eri paikkaan lastensuojelusta veroviranomaisiin jne.). Se irtipyristelevä laukaisee sellaisen inhoreaktion hylkäämiskokemusta vastaan, että läheisriippuvaisen kosto om täysin järjetön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo ylläolevat kuvaukset saattavat hyvinkin kertoa juuri läheisriippuvaisuudesta, mutta itselläni on oikeastaan kokemusta vaan tästä omasta miehestä, jolle terapeutti on kertonut, että mieheni on läheisriippuvainen. Itse en edes ollut kuullut koko termistä ennen kuin mieheni siitä terapiaistuntonsa jälkeen kertoi. Oletin hänen jäävän työstämään ongelmiaan terapiaan, mutta yllättäen kertoikin terapiansa päättyneen terapeutin ehdotuksesta. Itse en usko alkuunkaan, että kyseessä oli terapeutin ehdotus, sillä ammattitaitoinen terapeutti kyllä tietää, että läheisriippuvaisuudesta ei parane vaan toteamalla itselleen, että noni, nyt en ole enää riippuvainen.
Kun puhutaan nk.hoitoa vaativasta läheisriippuvaisuudesta niin se juontaa yleensä juurensa lapsuuteen, eli jos taustalla on normaali lapsuus, eikä emotionaalisia traumoja tai muuta lähivanhemman aiheuttamia hylkäämiskokemuksia tms. niin kyseessä voi olla jokin muu, esimerkiksi kuten joku täällä ketjussa mainitsi, jotkut on vaan kusipäitä (ilkeästi sanottu, mutta kaikilla ei ole diagnoosia).
Sinä joka et täysin ymmärrä mitä läheisriippuvaisuus on, niin tässä linkissä aika hyvää tietoa:
http://www.mtv.fi/lifestyle/tunteet/artikkeli/elama-hukassa-lahes-jokai…
Jokaisella melkein on siis läheisriippuvaisuuden piirteitä, mutta se missä määrin se haittaa ihmissuhteita tai omaa elämää määrittelee sen, täytyykö siihen saada apua.
"
– Läheisriippuva ei tunne itseään, koska lapsuudessa hän on joutunut keskittymään muihin ja itsetuntemus on jäänyt. Hänen vanhempansa eivät ole olleet hänelle peileinä itsetutkimuksessa eivätkä tukeneet häntä todellisen minän löytämisessä. Aikuisena läheisriippuvaisen elämä on hukassa, Malinen sanoo.
– Koska hän ei tunne itseään, hän tekee vääriä valintoja vaikkapa ammatin, ystävien ja kumppanin suhteen. Läheisriippuvainen itse ajattelee, että tätä hän juuri haluaa: hän tuntee vain sen puolen itsessään."
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun, mutta en silti oikein saanut tästä ihan kiinni. En kyllä tietääkseni ole tavannutkaan läheisriippuvaista.
Olen törmännyt termiin vain artikkelissa, jossa väitettiin että kaikilla ihmisillä on läheisriippuvan piirteitä. Ja eikö tuo ole ihan luonnollista, koska suurimmalle osalle läheiset ovat tärkeitä? Tämä teidän aihe käsittelee kuitenkin varmaan jotain sairaanloista muotoa?
Minä olen lisäksi luullut ja kuullut, että läheisriippuvaiset olisivat myötätuntoa herättäviä ihmisiä joihin narsistit iskevät mielellään kyntensä ja saavat pidettyä kiinni. Mutta nyt täällä puhutaankin narsistin läheisriippuvaisen uhrin sijasta läheisriippuvaisten uhreista? :D Olen luullut että läheisriippuvaiset ovat vain ylikilttejä, miellyttämisenhaluisia, empaattisia ja toki että he myös näkevät itsensä lähinnä vain muiden ihmisten näkemyksistä, "peilaten" ja se on osasyy heidän avuliaisuuteensa. He saavat oman arvon tunteensa tuosta.
Mitä nuo ulkopuolisille aiheutuvat negatiiviset seuraukset ovat, kun kerta puhutte uhreista? Läheisriippuva on siis marttyyrimainen, kontrollifriikki? Muuta?
Minulla ei ole aiheesta kokemusta, mutta liityin nyt kuitenkin keskusteluun, koska aihe vaikuttaa mielenkiintoiselta enkä täysin ymmärrä sitä.
Rankasti yksinkertaistaen sairaalloisesta läheisriippuvaisuudesta kärsivä ihminen sanoo toiselle ihmiselle teoillaan esimerkiksi "koska minä teen kaiken sinun eteesi, sinun on parasta toimia niin kuin minä haluan" tai "koska olen niin avulias ja uhrautuva, olen parempi kuin muut, ansaitsen kaikkien ihmisen ihailun ja kunnioituksen, ja on väärin jos en saa niitä". Kyse on siis (usein tiedostamattomasta) yrityksestä hallita muita ihmisiä ylenmääräisellä miellyttämisellä ja kiltteydellä. Jos ja kun nämä ääneenlausumattomat toiveet eivät toteudu, läheisriippuvainen loukkaantuu ja suuttuu tai ilmaisee tyytymättömyytensä jollain epäsuoralla tavalla.
Läheisriippuvaisen kanssa voisi pärjätä jos suostuisi mukautumaan hänen tahtoonsa ja kohdistamaan häneen loputonta ihailua, sekä hyväksymään vihanpuuskat joita tulee varmasti aiheuttaneeksi kun ei osaa pelata "peliä" oikein. Tietyllä tavalla tämä peli muistuttaa narsistin ja uhrin kanssakäymistä. Pinnan alla tapahtuu paljon, mitään ei sanota suoraan ja uhriksi joutunut ei ymmärrä mitä on tekeillä. Läheisriippuvaisen "uhri" ei kuitenkaan ole niin alistetussa asemassa kuin esimerkiksi väkivaltaisen tai narsistisen puolison uhri, joten sana saattaa olla liian voimakas käytettäväksi muussa kuin vertaistuen yhteydessä.
Juu, juuri näin. Ja kyllä se läheisriippuvaisuuden uhri on uhri, koska ainoa keino päästä tuosta on katkaista kaikki yhteydenpito, muuten tilanne vajuu taas samaan pisteeseen. Ja siitä suhteesta ei muuten ole helppo päästä eroon. Minulla se irtiräpistely laukaisi mm. julkisen herjauskampanjan, viranomaisille kantelupuuskan (kymmeniä, kymmeniä ilmoituksia eri paikkaan lastensuojelusta veroviranomaisiin jne.). Se irtipyristelevä laukaisee sellaisen inhoreaktion hylkäämiskokemusta vastaan, että läheisriippuvaisen kosto om täysin järjetön.
Pitäisi ehkä muistaa, että kaikki läheisriippuvaiset eivät ole kostajia eivätkä kaikki kostajat läheisriippuvaisia.. Sehän voi olla, että siinä on lisänä ollut kaikkea muutakin mt-ongelmaa mikä on aiheuttanut kuvaamiasi asioita.. Olen pahoillani, että sulla on ollut tuollainen ihmissuhdekokemus. :(
Niin mielenkiintoisen ketjun löysin googlaamalla, että pakko nostaa se.
Itsekin juuri eronnut puoli vuotta sitten läheisriippuvaisesta miehestä ja tämä ketju vain vahvisti ajatuksiani. Olen siis ollut oikeilla jäljillä.
ap
Olemme kummatkin, siis minä ja mieheni, läheisriippuvaisia alkoholistiperheen lapsia. Mieheni äiti kuoli hänen ollessaan 12-vuotias ja kuolemam jälkeen hänen isänsä juominen lisääntyi. Omat vanhemmat erosivat kun olin 9-vuotias mutta ennen tätä isäni oli pahoinpidellyt äitiäni useaan otteeseen niin että hänen kasvonsa oli usein mustelmilla ja poliisit kävi meillä kotona. Äitini oli epävakaa tai ainakin hyvin ailahtelevainen ja arvaamaton. Stressaavinta lapsuudessani oli kuitenkin ehkä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
(85 jatkaa) isoveljeni joka toistuvasti vähätteli, nöyryytti ja pahoinpiteli minua. Äitini ei siihen puuttunut. Minä ja avomieheni olemme olleet 15 vuotta yhdessä ja tähän ajanjaksoon on sisältynyt 2 muuttoa pois yhteisestä kodista. Kummallakin kerralla mies ei ole jättänyt minua rauhaan, vaan itsepäisesti roikkunut minussa kiinni. En ole ymmärtänyt mistä on kyse, miksi emme eroa vaikka voimme huonosti parisuhteessa. Tosin hyviäkin aikoja on ollut, mutta olen ollut oikeassa siinä suhteessa, että rakkaudelta tämä ei tunnu - molemminpuoleinen läheisriippuvuus selittää kaiken paremmin
(Edell 85) oma äitini kuoli reilu 3 vuotta sitten ja katkaisin välini samalla isoveljeeni. Oma mieleni on rauhoittunut ja se on avannut silmäni. Näen oman parisuhteeni ja erityisesti avomieheni täysin uudella tavalla. Hän on sitä tyyppiä läheisriippuvainen, joka siivoaa vimmatusti ja tekee ruokaa yms ja odottaa sitten kiitosta ja kehua, ehkä ylistystäkin. Kerran sanoin että tekee sitä itsekkäistä syistä, jotta saisi minulta kiintymystä ja kiitosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hänestä se oli ilkeästi sanottu. Monta vuotta hän oli täysin tossun alla ja perässä vedettävä, nyt taas viime vuosina hän on muuttunut ivalliseksi ja saa raivareita. Haluaisin tämän loppuvan, mutta miten pääsen hänestä eroon? Onko muita samassa tilanteessa?
Hänestä se oli ilkeästi sanottu. Monta vuotta hän oli täysin tossun alla ja perässä vedettävä, nyt taas viime vuosina hän on muuttunut ivalliseksi ja saa raivareita. Haluaisin tämän loppuvan, mutta miten pääsen hänestä eroon? Onko muita samassa tilanteessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hänestä se oli ilkeästi sanottu. Monta vuotta hän oli täysin tossun alla ja perässä vedettävä, nyt taas viime vuosina hän on muuttunut ivalliseksi ja saa raivareita. Haluaisin tämän loppuvan, mutta miten pääsen hänestä eroon? Onko muita samassa tilanteessa?
Kauheeta luettavaa...toivottavasti hän pääsee eroon sinusta :(
Tunnistin mieheni noista kuvauksista. Hän on tuota kaikkia, tuntemattomiakin mielistelevää ja huomiota hakevaa tyyppiä. "Harrastaa" just noita deittipalstoja saadakseen naisten huomiota. Yrittäjäkin yritti olla, mutta siitä ei tullut mitään kun hinnoitteli tuotteet alihintaan miellyttääkseen muita. Sukulaiset ja kyläläiset ja kaverit käyttivät häntä häikäilemättä hyväkseen, kun asuimme edellisessä asuinkunnassamme. Minusta hän ei paljon välitä, eikä varmaan koskaan ole rakastanut ketään muutakaan naista. Hän oli kuitenkin mahdottoman hyvä isä lapsillemme, mutta ei enää ota oma-alotteisesti yhteyttä lapsiin nyt kun he ovat omillaan. Minulle hän vannoo rakkautta silloin kun tietää että minulla olisi muitakin ottajia. On suuren perheen nuorimmainen ja käsittääkseni lapsuusperheessä ei ole ollut suurempia ongelmia.
Kiinnostaisi tietää millaisia läheisriippuvaiset isät ovat muissa perheissä olleet lapsilleen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
....
Ja ne hänen autettavansa sitten... Hän voitelee jopa voileivät miehelleen. En ikinä kestäisi asua tuollaisen kontrolloivan auttajan kanssa - täytyy olla itse jollain tavoin vaurioitunut, että tuollaista holhoamista jaksaa.
Tämä. Mieheni on läheisriippuvainen. Minä lapsena laiminlyöty kaikin tavoin. Alussa oli lääkettä hylättyyn sieluuni kun toinen passasi ja huolehti. Se tyhjä "kaivo", joka minussa oli, huusi huolenpitoa. Vuodet kuluivat, saimme lapsia, ja mieheni jatkoi huolehtimistaan... kunnes väsyi.
Tiedostimme molemmat, että olimme lapsuudessa vaurioituneita, ja että omilla käytösmalleillamme yritimme korjata itseämme. Nyt yritämme pyristellä kohti terveempää käytöstä, mutta helppoa se ei ole juurikin siksi, kun toinen haluaa antaa juuri sitä, mitä vaille olen jäänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tarina, sillä erolla ettei eksäni riidellyt kanssani koskaan. Mies tuntui olettavan että voisi kaikilla palveluksillaan ja uhrautumisellaan varmistaa ettemme koskaan riitelisi tai kohtaisi vaikeuksia elämässämme. Kun en täyttänyt hänen ihannettaan vaimosta, joka palkitsisi hänen kynnysmattoutensa kätkemällä omatkin tunteensa, hän yritti entistä kovemmin. Minä tunsin syyllisyyttä aivan normaaleista tunteistani ja reaktioistani viilipyttymäisen miehen rinnalla, ja muutuin vainoharhaiseksi yrittäessäni tulkita miehen mielialoja, vaikka hänellä ei sellaisia edes ollut. En uskonut että kukaan voisi elää parisuhteessa yli kymmenen vuotta ärsyyntymättä puolisoonsa tai olematta puolisonsa kanssa eri mieltä jostain. Vaistosin ettei miehen tasapaino ollut aitoa, mutta toisaalta tiesin että todellisuudessa olin hyvin hankala puoliso ja mieheni olisi tehnyt kaikkensa tyytyväisyyteni eteen.
Kun avioliitto lopulta päättyi, mies avasi vihdoin suunsa ja kertoi kaikille ystävilleen tarinoita siitä miten kauheaa kanssani oli olla naimisissa. En voinut puolustautua, sillä olihan se totta että mies oli luopunut omista toiveistaan, haluistaan ja persoonastaan ja minä palkitsin sen riitelemällä ja olemalla tyytymätön. Ystävämme asettuivat miehen puolelle, jäin yksin ja pian eromme jälkeen romahdin täysin ja jouduin pitkälle sairaslomalle. Sairasloman päätyttyä palasin töihin ja elämäni on sen jälkeen ollut päällepäin normaalia, mutta itsetuntoni on kadonnut täysin. Tiedän että tarvitsisin terapiaa mutta pelkään että terapeuttikin on sitä mieltä että minä olin suhteemme tuho, enkä ole valmis sitä totuutta kuulemaan.
Ihan kuin olisit juuri kuvaillut minun liittoni. :O Sillä erolla että ainakaan tietääkseni ex-mieheni ei ole noita tarinoita liitostamme kertonut, mutta toisaalta voisin hyvin uskoa vaikka olisikin, ainakin nykyiselle naiselleen. Minullakaan ei ole itsetuntoa, pidän itseäni edelleen monsterina ja tunnen suurta syyllisyyttä. Keskustelemassa käyn vielä näin vuosi eron jälkeen, mutta minun terapeuttini ei ainakaan ole pitänyt minua syyllisenä vaan on tuonut enemmän helpotusta ja ymmärrystä siihen miksi olen toiminut niinkuin olen toiminut. Toivottavasti sinäkin saisit apua. Hyvää jatkoa!
Tuttua. Mulla on tällä hetkellä mies, joka alkuun vaikutti hyvin kiinnostavalta, aikuiselta, itsenäiseltä, persoonalliselta. No, häntä ei oikeastaan ole olemassakaan. Parisuhteessamme on oikeasti vain yksi henkilö, minä itse. Kun minä liikahdan, hän liikahtaa. Kun pysähdyn, hän pysähtyy. Kun olen mietteissäni, hänkin on. Kun iloitsen, hän iloitsee jne. Loputonta paapomista ja miellyttämistä, anteeksipyytelyä ja nöyristelyä. Sitten se hirvittävä hätäännys hänen silmissään, kun kerron jostain omasta menostani. Mököttäminen. Suoraan sanottuna hän tarvitsisi enemmän äitiä kuin kumppania. Minä kun en jaksa suostua olemaan mikään palvottu henkilö, se on helvetin yksinäistä hommaa.
M41 kirjoitti:
Minä kun olen luullut olevani läheisriippuvainen juuri tämän fyysisen läheisyyden takia. Ihan noin voimakkaita mielistelyn tarpeita minulla ei ole ollut, mutta olen kylläkin halunnut tuntea olevani tärkeä ja haluttu. Oma tuntemukseni on ollut, että juurikin nämä puolisot ovat olleet niin omiin tapoihinsa kangistuneita, että minun on täytynyt taipua heidän tahtoonsa. Minulle on tullut hyvin tarkkoja ohjeita pienistäkin asioista kuinka ne kuuluu mennä, oma erilainen (mutta yhtä hyvä) tapa ei ole kelvannut. Tuon tunnistan itsestäni, että olen kaivannut jatkuvasti niitä hyväksynnän ja rakkauden osoituksia, kun niillä ei ole ollut pitkäkestoista vaikutusta. Fyysistä läheisyyttä olen kaivannut ja on tuntunut, etten saa siitä koskaan tarpeekseni.
Nyt olen käynyt kohta kaksi vuotta psykoterapiassa ja yhtä pitkään olen myös ollut sinkkuna. Olen päässyt nopein askelein eteenpäin, kun solmukohtia elämästä on yksi toisensa jälkeen alkanut aukeamaan ja olen pystynyt nauttimaan elämästä myös yksin.
Sun tarpeet on ihan normaaleja. Olet jostain syystä hakeutunut suhteisiin, vaikka niissä ei ole ollut rakkaudenosoituksia. Moni ei ikinä päädy tällaisiin suhteisiin, koska odottavat muuta.
Elin kuusi vuotta lähesriippuvaiden alkoholistin kanssa. Suhteen alussa luulin, että meillä oli paljon yhteistä ja yhteinen suunta - no ei ollut, ne oli mun haaveita joita nuoleskeltiin. Mies kontrolloi koko elämää mökötyksellä, kiukuttelulla ja projisoimalla omaa tyhjyyttään minuun. Minulle ei kuulemma mikään riittänyt... Halusin perustaa perheen, halusin edetä urallani väitöskirjan jälkeen, halusin viettää sosiaalista elämää - todella kohtuutonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millainen tälläinen ihminen on läheisyyden suhteen? Hakeutuuko koko ajan lähelle, on iholla?
Hän tekee puolestasi koko ajan. Täysin itsetuhoisesti. Siskoni on mestari löytämään ihmisiä, joilla on vaikeaa. Sitten hän astuu kehiin. Auttaa, auttaa, auttaa, auttaa. Kellon ympäri ja pakkomielteisesti, täysin itsensä laiminlyöden, ei syö ei nuku, saattaa ottaa suuria summia velkaa "auttaakseen".
Sitten kun se autettava tokenee sen verran, että se kapaloiva apu alkaa ahdistaa, sisko raivostuu, takertuu kuin hukkuvaan sillä erotuksella, että hän painaa hysteerisenä päätä veden alle. Siis aivan raivoisasti kamppailee siitä, ettei vaan autettava pärjää ilman häntä. JA HYLKÄÄ. Mieluummin sitten itse tekee jotain, joka laukaisee sen hylkäämisen eli tavallaan ennakoi ja poistaa sen hylkäämisen tunteen ja hallinnoi siten sitä tilannetta. Koska hylkääminen on pahinta mitä läheisriippuvainen tietää. Ja siis hänelle mikä tahansa asia, jota hän ei hallitse sataprosenttisesti, on jo hylkäämistä. Jokin itsenäinen meno/päätös/eri mieltä olo.
t. se siskonsa uhri
Minulla oli tällainen työkaveri!
Taidat olla vähän pimee.