Lue keskustelun säännöt.
Läheisriippuvainen mies ajaa avioeroon
29.11.2016 |
Tiedättekö ketään läheisriippuvaista? Termihän antaa väärän kuvan läheisriippuvaisen ihmisen käyttäytymisestä, koska kyseessähän ei varsinaisesti ole ihminen, joka haluaa olla lähellä toista fyysisesti.
Mieheni on läheisriippuvainen traumaattisen ja alkoholinhuuruisen lapsuutensa takia, ja on toisessa polvessa läheisriippuvainen (anoppi, joka elänyt väkivaltaisten miesten kanssa).
Mies on alusta saakka tehnyt suorastaan ritarillisia tekoja ja alussahan se oli hyvin romanttista. Nyt vuosien jälkeen olen tajunnut, että hän ei ole pyytettästi nauttinut mistään teosta, vaan tehnyt niitä saadakseen hyväksyntää, rakkautta ja lämpöä. Koska läheisriippuvainen on sisältä tyhjä, mikään maailman rakkaus ei täytä sitä tunnevajetta, joka on lapsuudessa sinne sieluun tullut.
Mies saattaa vapaapäivänä tehdä paljon kodintöitä vaikka yritän toppuutella rentoutumaan, ja muistuttaa niistä sitten kun haluan keskustella hänen kanssaan jostain asiasta, jonka hän on unohtanut. Esim. laskun maksaminen on unohtunut ja huomautan tästä, mies on heti voimakkaasti puolustuskannalla ja vetoaa kaikkiin niihin asioihin, joita on puolestani tehnyt (pyytämättäni).
Mies haluaa ehdottomasti, että mulla on oma auto, vaikka mulla ei ole tarvetta sille. Sitä hän huoltaa ja puunaa, tankkaa ja makselee sen kulut ja penää sitten kiitollisuutta minulta. Kiitollisuus pitää osoittaa olemalla hiljaa. Toisin sanoen, mieheni haluaa että olen kuin hänen äitinsä, hiljaa ja alisteisena miehelle.
Riitelemme jatkuvasti tosi pienistä asiosta, koska mieheni ei kykene käsittelemään mitään erimielisyyttä eikä siedä minulta eriävää mielipidettä.
Tilanne on päässyt pahaksi sen takia, että suhteemme alussa kuvittelin mieheni rakastuneen juurikin puheliaisuuteeni, keskustelutaitoihini (juteltiin läpi yöt) ja sisukkuuteeni, sekä siihen että tykkäsin kokata ja olin aika kunnianhimoinen. Koko ajan mieheni kuitenkin kätki omat toiveensa ja mukautui mun elämään, enhän tosiaankaan tiennyt, että hän ei ole aidosti oma itsensä vaan skannaili mitä minä tein ja eli mun elämää, sekä myötäili kaikkea mitä sanoin. Mä luulin vaan, että olen tavannut sielunkumppanin.
Olin väärässä, sillä mieheni läheisriippuvaisuus ilmeni terapiassa jota hän kävi useamman vuoden. Sen sijaan että mies jatkaisi terapiaa ja työstäisi suhdettamme yhdessä minun kanssani, hän pyrkii nyt kauttani oikeuttamaan ne menetetyt vuodet "tossukkana", koska kokee minun kontrolloineen kaikkea. Paradoksaalista tässä on se, että itse olen uupunut sen takia, että joudun kantamaan yksin vastuun kaikista isoista päätöksistä, enkä ole pyynnöistäni huolimatta saanut miestä ottamaan ohjaksia käsiinsä. Juuri se on läheisriippuvaisen ihmisen tragedia: Ei kykene itse ohjailemaan elämäänsä, mutta kärsii voimakkaasti kun ei voi toteuttaa omaa tahtoaan, jota ei siis käytännössä edes ole.
Kohtalotovereita??
Kommentit (127)
Tuopa....minä sinnittelin lähes 9v suhteessa josta viimeiset 5v tajusin mikä on tilanne. Säälin, yritin auttaa jne. Mutta eipä mistään ollut apua, poltin vain itseni loppuun ja aloin voimaan henkisesti tosi huonosti ja itsetuntokin sai aikamoisen kolauksen, kun huomasin, että ihminen johon olin rakastunut ei ollutkaan totta, eikä hän pystynyt puhumaan minulle sanaakaan totta - viimeaikoina ei enää edes luvannut mitään, ettei tuottaisi pettymystä. En tajunnut tuota logiikkaa, kun normi-ihminen jos lupaa jotain, myös ottaa asiakseen toteuttaa sen, vaan ei haihattelija läheisriippuvaisesta ole normaalin ihmisen käytökseen. Surullista, mutta onneksi ymmärsin, että en voi toista parantaa ja muuttaa vaikka mitä tekisin. Tämä jos joku rakkaus on epätoivosta ja saavuttamatonta - siksi erityisen viiltävää, kun oli jo lähellä mutta oikeasti kuitenkin tosi kaukana.
Haaveet kaatuu
niitä nousemaan en saa
haaveet kaatuu
tahdoin paljon kauniimpaa
haaveet kaatuu
varjot saapuu
Mitä siitä itselleni sain
kun hyvää tahdoin tehdä vain
en tarinaani uudestaan
voi kirjoittaa
vaikka tahtoisinkin
mitään takaisin en saa
Vierailija kirjoitti:
On tosi tärkeää muistaa, että myös läheisriippuvainen on uhri. Mä en itse syyllistä miestäni näistä asioista, vaan suuntaan katseeni hänen vanhempiinsa. Mies ei ole koskaan saanut osoittaa tunteitaan lapsena, ei itkua eikä onnea, kaikki on pitänyt haudata jonnekin mielen perukoille, ja sitten hän on omaksunut hyväntekijän roolin. Miestäni on käytetty tietysti hyväksi paljon, avuliaisuuttaan ja apunsa tuputtamista. Mies on jopa raivostunut mulle, kun olen koittanut selittää, ettei hänen TARVITSE antaa satoja euroja rahaa hänen vanhempiensa juopottelun tukemiseen..On tosi raskasta seurata, miten paska lapsuus on pilannut muuten hienon ihmisen. :( Mä rakastuin itse harhakuvaan miehestä ja kamppailen nyt sen asian kanssa, että mulla on tosiaan vahvuus lähteä tästä liitosta, enkä jää "säälistä". Siinä ei voittaisi kukaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on samankaltainen, mutta emme ole eron partaalla.
On tosiaan tukahduttavaa tuo kaikkien asioiden hoitaminen, neljänkin ruokakaupan koluaminen jonkun yhden yritin perässä, ja kuten ap:llä, mistään oikeista mokista ei saa sanoa tai tulee marttyyriraivarit. Koen sen jatkuvan pikkuasioiden hoitamisen myös etäännyttävänä, mies on koko ajan jossain muualla kuin vieressäni.
Lisäksi tuntuu ettei mua kuunnella. Joo, hän maalaa piha-aidan, huoltaa auton, korjaa kattolampun, mutta tuntuu kuin hänen päänsä sisällä olisi koko ajan joku paniikkinauha huutamassa näitä askareita niin kovaa ettei mun _oikeat_ toiveet kuulu läpi.
Minä sairastuin masennukseen, ja koitan nyt terapiassa käsitellä mm tätä asiaa. Mies on vähän parantanut käytöstään lukuisten keskustelujen ja riitojen kautta. Se on tosin vaatinut mun vakavan masentumiseni ennen kuin hän alkoi ottaa vakavasti. Aluksi mies vaan valitti omaa väsymystään, kun hän tekee niin paljon ja "kaiken huonosti" (olin kritisoinut jotain). Silloin en jaksanut enää paapoa vaan huusin että tää ei oo nyt sun show, vaan että nyt just se oon minä joka ihan oikeesti tekee hidasta kuolemaa tässä.
Kaiken kaikkiaan nyt menee kuitenkin jo hyvin. Koen kiitollisuutta miehen huolenpidosta, eikä hän ole yhtä tukahduttava kuin ennen. Olen myös ottanut isoja itsenäisiä harppauksin erinäisiin suuntiin jonne miehen hyysääminen ei ulotu, ja sen sijaan että mies ahdistuisi, hän kokeekin sen jopa seksikkäänä. Riidat mennään tietyn kaavan kautta, ei ne normaaleilta vaikuta vieläkään. Mutta kaikelle marttyyri-itkulle ja asioiden suurenteluille mulla on nollatoleranssi. Ja mieskin osaa alkaa jo kääntää kelkkaansa kun se alkaa tajuta että taas hän oon pilaamassa seuraavat kolme päivää typerällä käytöksellään.
Täydellinen en ole minäkään, olen esimerkiksi hyvin temperamenttinen. Haluaisin jonain päivänä osoittaa tunteitani niin että se olisi turvallista, ja että tilanne olisi ohi kun se on ohi.
Meidän suhteessa on kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Ymmärrän eroon päätyviä, ja olen onnellinen siitä että ne ollaan mieheni kanssa jo näinkin pitkällä että enimmäkseen meillä on yhdessä kivaa.
Aika tyypillinen tilanne. Kaksi eri tavalla mielenterveydeltään risaa holhoaa ja ripustautuu.
Vai niin. No mitäs niiden "mielenterveydeltään risojen" pitäisi sitten tehdä? Jättää toisensa ja aloittaa alusta uusien ihmisten kanssa, etenemättä ehkä koskaan mihinkään? Kuten sanottu, meidän suhteemme voi hyvin ja koko ajan paremmin. Se johtuu siitä että kumpikin meistä on valmis tekemään töitä sen ja itsensä eteen, eli sinun mukaasi kai "ripustautumaan". Itsekin voimme nykyään ihan hyvin, siitä huolimatta käyn terapiassa. Jotta voisimme jatkossakin hyvin ja vieläkin paremmin.
Ihan turha loukkaantua. Läheisriippuvaiseksi uhriksi päätyy yleensä aina ihminen joka on jollain tavoin siihen sopiva. Ei hän etsiydy sellaisten lähelle, joita ei kykene hallitsemaan.
Itselläni vasta se tilanne, että näin miten tämä minun sukulaisläheisriippuvaiseni lennosta vaihtoi sitä uhria, avasi minun silmäni. Kun hän toisti tismalleen sanavalintoja myöten ihan saman kaavan kuin hän oli edellisen uhrin kanssa tehnyt. Näin yhtäkkiä sen kaavan koko touhussa.
Jos et sinä, joku muu. Eli miehesi tarvitsee ennen kaikkea jonkun jota palvoa ja palvella, ei häntä kiinnosta kuka se oikeasti on. Se hänen oma hyvänolontunteensa josta hän on riippuvainen on se olennainen asia. Uhrin hyvinvointihan on hänelle suorastaan uhka.
Kyllä he taitavat usein eksyä myös sellaisten ihmisten lähelle, joita ei voi hallita. Siksi on monia lyhytkestoisia ihmissuhteita. Oman mieheni edelliset suhteet ovat olleet voimakastahtoisten naisten kanssa, joita mies ei ole voinut hallita. Naiset ovat kaikki pettäneet miestä, mikä on luonnollisesti ollut traumatisoivaa sekin, ja mies on ollut aina se jätetty vaikka toisin välillä esittääkin. Siinä vaiheessa kun minä astuin kuvioihin, otin tietämättäni monta kertaa petetyn läheisriippuvaisen miehen, ja minun osani oli sitten ottaa vastaan se rikottu sielu.
Olimme yhdessä lähes 10 vuotta ja koska olen sitkeä, jaksoin aika kauan muokkautua mieheni toiveiden mukaiseksi ja pyrkiä auttamaan häntä omalta osaltani. Mutta eihän läheisriippuvaisen ihmisen kanssa saa tasapainoista suhdetta, se ei ole mahdollista. Mieheni on erittäin onneton ja tyytymätön minuun, eikä halua muuttua tai hakea apua, mutta ei halua erota. Juuri tuosta oikeastaan erottaakin läheisriippuvaisen, ei oikeasti kykene irtaantumaan tuhoisasta suhteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on samankaltainen, mutta emme ole eron partaalla.
On tosiaan tukahduttavaa tuo kaikkien asioiden hoitaminen, neljänkin ruokakaupan koluaminen jonkun yhden yritin perässä, ja kuten ap:llä, mistään oikeista mokista ei saa sanoa tai tulee marttyyriraivarit. Koen sen jatkuvan pikkuasioiden hoitamisen myös etäännyttävänä, mies on koko ajan jossain muualla kuin vieressäni.
Lisäksi tuntuu ettei mua kuunnella. Joo, hän maalaa piha-aidan, huoltaa auton, korjaa kattolampun, mutta tuntuu kuin hänen päänsä sisällä olisi koko ajan joku paniikkinauha huutamassa näitä askareita niin kovaa ettei mun _oikeat_ toiveet kuulu läpi.
Minä sairastuin masennukseen, ja koitan nyt terapiassa käsitellä mm tätä asiaa. Mies on vähän parantanut käytöstään lukuisten keskustelujen ja riitojen kautta. Se on tosin vaatinut mun vakavan masentumiseni ennen kuin hän alkoi ottaa vakavasti. Aluksi mies vaan valitti omaa väsymystään, kun hän tekee niin paljon ja "kaiken huonosti" (olin kritisoinut jotain). Silloin en jaksanut enää paapoa vaan huusin että tää ei oo nyt sun show, vaan että nyt just se oon minä joka ihan oikeesti tekee hidasta kuolemaa tässä.
Kaiken kaikkiaan nyt menee kuitenkin jo hyvin. Koen kiitollisuutta miehen huolenpidosta, eikä hän ole yhtä tukahduttava kuin ennen. Olen myös ottanut isoja itsenäisiä harppauksin erinäisiin suuntiin jonne miehen hyysääminen ei ulotu, ja sen sijaan että mies ahdistuisi, hän kokeekin sen jopa seksikkäänä. Riidat mennään tietyn kaavan kautta, ei ne normaaleilta vaikuta vieläkään. Mutta kaikelle marttyyri-itkulle ja asioiden suurenteluille mulla on nollatoleranssi. Ja mieskin osaa alkaa jo kääntää kelkkaansa kun se alkaa tajuta että taas hän oon pilaamassa seuraavat kolme päivää typerällä käytöksellään.
Täydellinen en ole minäkään, olen esimerkiksi hyvin temperamenttinen. Haluaisin jonain päivänä osoittaa tunteitani niin että se olisi turvallista, ja että tilanne olisi ohi kun se on ohi.
Meidän suhteessa on kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Ymmärrän eroon päätyviä, ja olen onnellinen siitä että ne ollaan mieheni kanssa jo näinkin pitkällä että enimmäkseen meillä on yhdessä kivaa.
Aika tyypillinen tilanne. Kaksi eri tavalla mielenterveydeltään risaa holhoaa ja ripustautuu.
Vai niin. No mitäs niiden "mielenterveydeltään risojen" pitäisi sitten tehdä? Jättää toisensa ja aloittaa alusta uusien ihmisten kanssa, etenemättä ehkä koskaan mihinkään? Kuten sanottu, meidän suhteemme voi hyvin ja koko ajan paremmin. Se johtuu siitä että kumpikin meistä on valmis tekemään töitä sen ja itsensä eteen, eli sinun mukaasi kai "ripustautumaan". Itsekin voimme nykyään ihan hyvin, siitä huolimatta käyn terapiassa. Jotta voisimme jatkossakin hyvin ja vieläkin paremmin.
Ihan turha loukkaantua. Läheisriippuvaiseksi uhriksi päätyy yleensä aina ihminen joka on jollain tavoin siihen sopiva. Ei hän etsiydy sellaisten lähelle, joita ei kykene hallitsemaan.
Itselläni vasta se tilanne, että näin miten tämä minun sukulaisläheisriippuvaiseni lennosta vaihtoi sitä uhria, avasi minun silmäni. Kun hän toisti tismalleen sanavalintoja myöten ihan saman kaavan kuin hän oli edellisen uhrin kanssa tehnyt. Näin yhtäkkiä sen kaavan koko touhussa.
Jos et sinä, joku muu. Eli miehesi tarvitsee ennen kaikkea jonkun jota palvoa ja palvella, ei häntä kiinnosta kuka se oikeasti on. Se hänen oma hyvänolontunteensa josta hän on riippuvainen on se olennainen asia. Uhrin hyvinvointihan on hänelle suorastaan uhka.
Kyllä he taitavat usein eksyä myös sellaisten ihmisten lähelle, joita ei voi hallita. Siksi on monia lyhytkestoisia ihmissuhteita. Oman mieheni edelliset suhteet ovat olleet voimakastahtoisten naisten kanssa, joita mies ei ole voinut hallita. Naiset ovat kaikki pettäneet miestä, mikä on luonnollisesti ollut traumatisoivaa sekin, ja mies on ollut aina se jätetty vaikka toisin välillä esittääkin. Siinä vaiheessa kun minä astuin kuvioihin, otin tietämättäni monta kertaa petetyn läheisriippuvaisen miehen, ja minun osani oli sitten ottaa vastaan se rikottu sielu.
Olimme yhdessä lähes 10 vuotta ja koska olen sitkeä, jaksoin aika kauan muokkautua mieheni toiveiden mukaiseksi ja pyrkiä auttamaan häntä omalta osaltani. Mutta eihän läheisriippuvaisen ihmisen kanssa saa tasapainoista suhdetta, se ei ole mahdollista. Mieheni on erittäin onneton ja tyytymätön minuun, eikä halua muuttua tai hakea apua, mutta ei halua erota. Juuri tuosta oikeastaan erottaakin läheisriippuvaisen, ei oikeasti kykene irtaantumaan tuhoisasta suhteesta.
Aah. No tuo "voimakastahtoiset naiset" on sitten se toinen ääripää. Äidin korvikkeet.
Minun siskoni mies on täysin läheisriippuvaisen siskoni holhokki, taantunut suunnilleen itsenäisyydessään taaperoksi. Hän lähti pakoon "voimakastahtoista" adoptioäitiään.
En tiedä mitä muita naissuhteita hänellä on ollut, mutta nämä mitä minä näen, eivät ole terveitä, vaan jotain ihmeellistä äidin hoivan loputonta hakemista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On tosi tärkeää muistaa, että myös läheisriippuvainen on uhri. Mä en itse syyllistä miestäni näistä asioista, vaan suuntaan katseeni hänen vanhempiinsa. Mies ei ole koskaan saanut osoittaa tunteitaan lapsena, ei itkua eikä onnea, kaikki on pitänyt haudata jonnekin mielen perukoille, ja sitten hän on omaksunut hyväntekijän roolin. Miestäni on käytetty tietysti hyväksi paljon, avuliaisuuttaan ja apunsa tuputtamista. Mies on jopa raivostunut mulle, kun olen koittanut selittää, ettei hänen TARVITSE antaa satoja euroja rahaa hänen vanhempiensa juopottelun tukemiseen..On tosi raskasta seurata, miten paska lapsuus on pilannut muuten hienon ihmisen. :( Mä rakastuin itse harhakuvaan miehestä ja kamppailen nyt sen asian kanssa, että mulla on tosiaan vahvuus lähteä tästä liitosta, enkä jää "säälistä". Siinä ei voittaisi kukaan.
ap
Juu-u, mutta ei se silti oikeuta pilaamaan muiden elämää. Sama ongelma se on esimerkiksi pedofiileilläkin, mutta ei se silti oikeuta tekoja.
Ja juuri se reppanuus on myös ihanan syyllistävä selitys sille, että sitä touhua katselee ja katselee ja pahimmassa tapauksessa itse sairastuu. Minäkin pilasin elämääni vuosikymmeniä, kunnes tajusin, että sisko ei vaan ole terve, enkä häntä sellaiseksi saa.
Totta. Mä käyn nyt itse henk.koht.terapiassa hakemassa voimaa erota, ja kannustusta. Saan konkreettisia neuvoja miten toimia, kun tulee tunne, että säälistä aion unohtaa itseni.
Muistan kun yritin ensimmäisen kerran erota ja otin hetkeksi oman asunnon ja palasin hakemaan tavaroita entisestä kodista. Mies lakaisi rappuja uskomattoman surkean näköisenä, silmissä oikein paistoi suru ja tyhjyys ja sisällä talossa oli oikeasti vaan patja ja petivaatteet, sekä lukulamppu?? Säälin miestä niin voimakkaasti, että pyysin hänet uuteen kotiini yöksi ja silittelin koko yön päästä. Mä olin sille äiti ja lohduttaja, tuki ja turva, en vaimo tai nainen. Muutettiin uudestaan yhteen, mutta tietysti sama meininki jatkui kuin ennenkin..
Sen takia luulen, ettei meillä ole ollut alun jälkeen seksielämääkään, koska mä en ole miehelleni nainen vaan juuri se läheinen, josta pitää olla riippuvainen koska muuta identiteettiä hänellä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Mun kokemus on, että läheisriippuvainen takertuu enemmänkin henkisesti ja pyrkii tiedostamattaan (hylkäämisen pelon takia) olemaan kumppanilleen korvaamaton. Hän tekee asioita "yli", siis enemmän mitä kukaan edes olettaa. Olen saanut absurdeja joululahjoja, joita ehkä voittaa jostain isoista arvonnoista tyyliin "koko vuoden pesujauheet" kerralla, koska edellisen kerran olen huomauttanut pesuaineen puuttuvan ostoksista. En nyt siis ole saanut pesuainetta joululahjaksi, mutta tällaisen vuoden setin kerralla erästä muuta asiaa.. :P Kun ihmettelin lahjaa, miehen maailma musteni ja loppuilta menikin sitten pyydellessä anteeksi, kun en hypännyt onnesta kattoon kun avasin lahjan (olin järkyttynyt, en pettynyt).
Itse luulin pitkään, että mieheni on tyytymätön minuun koska en maksa osuuttani omakotitalosta kunnes muistin, että mieheni oli aivan yhtä tyytymätön minuun kun olin työelämässä ja maksoin puolet kaikesta.
Tässä tulikin selitys katkenneille ystävyyssuhteilleni (2, onneksi jäi vielä monta). Oli tosi väsyttävää, kun jopa omilla syntymäpäivillään ystävä osti MINULLE lahjan, joka oli takuulla hienompi kuin antamani.
En ole osannut tarkasti sanoa, minkä kaikkien syiden vuoksi ahdistuin noissa ihmissuhteissa sen lisäksi, että tuo "voittaminen" lahjoissa jne. oli loukkaavaa. Koko ajan tuntui siltä, että toinen ei ole aidosti edes läsnä. No, ei ollutkaan kaikesta päätellen, kun siellä sisällä ei ole mitään. :( Uhriutuminen ja muiden syyllistäminen siitä, että itse raataa asioissa, joita ei ole edes toivottu, on myös tuttua. Mitään selkeää välirikkoa en tehnyt, olen vain vältellyt. On välillä huono omatunto. En silti jaksaisi enää sitä, että loputtomasti kaadan hyväksyntää ja välittämistä ja tukea ihmiseen, johon se ei tartu. Normaaleissa ihmissuhteissa se heijastuu takaisin ja kasvaa molemmilla, läheisriippuvaisissa suhteissa ei ole kuin häviäjiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on samankaltainen, mutta emme ole eron partaalla.
On tosiaan tukahduttavaa tuo kaikkien asioiden hoitaminen, neljänkin ruokakaupan koluaminen jonkun yhden yritin perässä, ja kuten ap:llä, mistään oikeista mokista ei saa sanoa tai tulee marttyyriraivarit. Koen sen jatkuvan pikkuasioiden hoitamisen myös etäännyttävänä, mies on koko ajan jossain muualla kuin vieressäni.
Lisäksi tuntuu ettei mua kuunnella. Joo, hän maalaa piha-aidan, huoltaa auton, korjaa kattolampun, mutta tuntuu kuin hänen päänsä sisällä olisi koko ajan joku paniikkinauha huutamassa näitä askareita niin kovaa ettei mun _oikeat_ toiveet kuulu läpi.
Minä sairastuin masennukseen, ja koitan nyt terapiassa käsitellä mm tätä asiaa. Mies on vähän parantanut käytöstään lukuisten keskustelujen ja riitojen kautta. Se on tosin vaatinut mun vakavan masentumiseni ennen kuin hän alkoi ottaa vakavasti. Aluksi mies vaan valitti omaa väsymystään, kun hän tekee niin paljon ja "kaiken huonosti" (olin kritisoinut jotain). Silloin en jaksanut enää paapoa vaan huusin että tää ei oo nyt sun show, vaan että nyt just se oon minä joka ihan oikeesti tekee hidasta kuolemaa tässä.
Kaiken kaikkiaan nyt menee kuitenkin jo hyvin. Koen kiitollisuutta miehen huolenpidosta, eikä hän ole yhtä tukahduttava kuin ennen. Olen myös ottanut isoja itsenäisiä harppauksin erinäisiin suuntiin jonne miehen hyysääminen ei ulotu, ja sen sijaan että mies ahdistuisi, hän kokeekin sen jopa seksikkäänä. Riidat mennään tietyn kaavan kautta, ei ne normaaleilta vaikuta vieläkään. Mutta kaikelle marttyyri-itkulle ja asioiden suurenteluille mulla on nollatoleranssi. Ja mieskin osaa alkaa jo kääntää kelkkaansa kun se alkaa tajuta että taas hän oon pilaamassa seuraavat kolme päivää typerällä käytöksellään.
Täydellinen en ole minäkään, olen esimerkiksi hyvin temperamenttinen. Haluaisin jonain päivänä osoittaa tunteitani niin että se olisi turvallista, ja että tilanne olisi ohi kun se on ohi.
Meidän suhteessa on kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Ymmärrän eroon päätyviä, ja olen onnellinen siitä että ne ollaan mieheni kanssa jo näinkin pitkällä että enimmäkseen meillä on yhdessä kivaa.
Aika tyypillinen tilanne. Kaksi eri tavalla mielenterveydeltään risaa holhoaa ja ripustautuu.
Vai niin. No mitäs niiden "mielenterveydeltään risojen" pitäisi sitten tehdä? Jättää toisensa ja aloittaa alusta uusien ihmisten kanssa, etenemättä ehkä koskaan mihinkään? Kuten sanottu, meidän suhteemme voi hyvin ja koko ajan paremmin. Se johtuu siitä että kumpikin meistä on valmis tekemään töitä sen ja itsensä eteen, eli sinun mukaasi kai "ripustautumaan". Itsekin voimme nykyään ihan hyvin, siitä huolimatta käyn terapiassa. Jotta voisimme jatkossakin hyvin ja vieläkin paremmin.
Ihan turha loukkaantua. Läheisriippuvaiseksi uhriksi päätyy yleensä aina ihminen joka on jollain tavoin siihen sopiva. Ei hän etsiydy sellaisten lähelle, joita ei kykene hallitsemaan.
Itselläni vasta se tilanne, että näin miten tämä minun sukulaisläheisriippuvaiseni lennosta vaihtoi sitä uhria, avasi minun silmäni. Kun hän toisti tismalleen sanavalintoja myöten ihan saman kaavan kuin hän oli edellisen uhrin kanssa tehnyt. Näin yhtäkkiä sen kaavan koko touhussa.
Jos et sinä, joku muu. Eli miehesi tarvitsee ennen kaikkea jonkun jota palvoa ja palvella, ei häntä kiinnosta kuka se oikeasti on. Se hänen oma hyvänolontunteensa josta hän on riippuvainen on se olennainen asia. Uhrin hyvinvointihan on hänelle suorastaan uhka.
Kyllä he taitavat usein eksyä myös sellaisten ihmisten lähelle, joita ei voi hallita. Siksi on monia lyhytkestoisia ihmissuhteita. Oman mieheni edelliset suhteet ovat olleet voimakastahtoisten naisten kanssa, joita mies ei ole voinut hallita. Naiset ovat kaikki pettäneet miestä, mikä on luonnollisesti ollut traumatisoivaa sekin, ja mies on ollut aina se jätetty vaikka toisin välillä esittääkin. Siinä vaiheessa kun minä astuin kuvioihin, otin tietämättäni monta kertaa petetyn läheisriippuvaisen miehen, ja minun osani oli sitten ottaa vastaan se rikottu sielu.
Olimme yhdessä lähes 10 vuotta ja koska olen sitkeä, jaksoin aika kauan muokkautua mieheni toiveiden mukaiseksi ja pyrkiä auttamaan häntä omalta osaltani. Mutta eihän läheisriippuvaisen ihmisen kanssa saa tasapainoista suhdetta, se ei ole mahdollista. Mieheni on erittäin onneton ja tyytymätön minuun, eikä halua muuttua tai hakea apua, mutta ei halua erota. Juuri tuosta oikeastaan erottaakin läheisriippuvaisen, ei oikeasti kykene irtaantumaan tuhoisasta suhteesta.
Nyt et ihan tiedä mistä puhut. Läheisriippuvuuttakin on useaa tasoa, miehelläni se on vielä melko lievää, eikä siihen liity esimerkiksi persoonallisuushäiriötä. Mies on älykäs, kykenevä tarkkailemaan itseään ja keskustelemaan näistä(kin) asioista. Minun masennukseni laukaisi läheisen itsemurha ja toisen läheisen samanaikainen vakava sairastuminen ja myöhempi kuolema.
Mies on alunperin ihastunut juuri minun vahvaan persoonaani. Ei se vahvakaan luonne kaikkea kestä. Sairastumiseni oli miehelle avuttomuuden hetki, jolloin läheisriippuvainen käytös lähti riistäytymään käsistä. Hän ei tiennyt miten toimia ja pelkäsi menettävänsä minut. Osittain nousin siitä suosta myös tästä nousseen kiukun avulla. Tai ainakin sain energiaa hakea apua, ja pyristellä eroon siitä avuttoman lapsen roolista.
Tiedän että hän on aiemmissa suhteessaan ja joissain kaverisuhteissaan ollut ylikiltti. Tiedän myös että hän on "puuhastelija" ja nauttii kun saa tehdä asioita, ja suhtautuu kaikenlaiseen fiksailuun intohimolla. Näin oli jo ennen suhdettamme. Nykyään koitan siis arvostaa myös sitä että hän tekee asioita joista vilpittömästi nauttii. Tasapaino sen kanssa kulkee aaltoilemalla, elämänkriiseissä toimintamalliksi valikoituu valitettavasti läheisriippuvainen toiminta.
Mutta en minä ole uhri. Eikä mieskään. Olemme etsineet myös miehelle jotakin hyvää terapiamuotoa, hän varmasti osaisi sitä myös hyödyntää.
Hups nyt meni viestit sekaisin. T 46
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisriippuvuus. Tunnistan itsessäni olleen läheisriippuvuuden piirteitä. Kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa, minua aina ahdisti jos asiat eivät menneet kuten halusin, koin itseni surkeaksi ja hylätyksi. Mielipiteelläni ei ollut arvoa. Kontrollin tarve oli valtava ettei tarvitsisi kohdata sitä hirveää tunnetta, kuinka minua ei nyt hyväksytä sellaisena kuin olen kun erehdyin olemaan eri mieltä kuin rakkaani. Siitä sitten nousi kauhea draama kun yritin kääntää sen toisen syyksi, ettei ne kamalat tunteekin ole minun vikani. Suostuin aina kaikkeen vaikken olisi halunnut ja patosin tunteeni ja konfliktin sitten joskus jostain tullessa se paisui järjettömäksi kun kaikki se paha olo ja hylätyksi tulemisen pelko purkautui. Mieheni sai sitten työpaikan jossa joutui välillä työmatkoille. En olisi halunnut häntä päästää, tunsin jälleen itseni hylätyksi, mutta kyse oli työstä, vakituisesta hyväpalkkaisesta työpaikasta, joten pakkohan se oli vaan niellä. Itkin hänen lähtiessään ja riitelin puhelimessa hänen siellä ollessaan ja kotiin tullessaan. Hiljalleen kuitenkin totuin, ja eräänä päivänä ne reissut eivät enää haitanneetkaan. Siitä alkoi oma eheytymiseni. Minulla ei toki ole erityisen traumaattista lapsuutta taustalla. Narsistinen isä ja epävakaa äiti, ja rankka koulukiusaaminen kuitenkin taustalla vaikuttivat ja aiheuttivat itselleni jossain määrin kieroutuneen mallin ihmissuhteista sekä erittäin heikon itsetunnon. Aikaa on nyt kulunut 15 vuotta ja läheisriippuvuus on enää kamala muisto, joka välillä meinaa nostaa päätänsä, mutta olen oppinut tunnistamaan koska alkaa päässä joku ratas pyöriä väärään suuntaan. Kaiken takana on kummallinen, kaiken nielevä hylätyksi tulemisen pelko. Omia heikkouksia ei voi näyttää, pitää vaan olla vahva ja aina suostua kaikkeen, olla täydellinen sille toiselle ettei se vaan jätä. Sitten menee kuppi nurin kun toinen ei tajua kuinka järjettömästi teen töitä tehdäkseni hänet onnelliseksi, kun suurin osa siitä työstä oikeasti kuitenkin tapahtuu oman pääni sisällä. Onneksi lapsuuteni ei ollut onnistunut rikkomaan minua, vioittamaan vain. Vikoja pystyy korjaamaan. Itseasiassa kaikki kolme, läheisriippuvuus, epävakaa ja narsistinen persoonallisuushäiriö muistuttavat vahvasti toisiaan. Epävakauteenkin kuuluu voimakas hylätyksitulemisen pelko, samoin narsisimiin. Ehkäpä läheisriippuvuus on usein vain oire jommasta kummasta.
Läheisriippuvaisuus on sisäänpäinkääntynyttä narsismia.
Minulla on narsistiäiti ja läheisriippuvainen sisko. Olen itse irrottautunut sieltä jo teininä ja nyt keski-ikäisenä kykenen näkemään sen mallin. Äitini on tavattoman taitava vetelemään naruja. Tunnistan itsessänikin kummallista vetoa mennä niihin ansoihin. Siskoni on täysin sokea ja hyppää aina kun äiti käskee hypätä, vaikka se äiti onnistuukin antamaan käskynsä niin peitellysti, ettei kukaan näe hänen varsinaisesti käskevän. Ja hyvin usein siskoni hyppää jo kun vain ounastelee, että äiti haluaa jotain.
Olen todennut, että en pysty tuolle tekemään yhtään mitään. Aikani yritin tuosta siskoani pelastaa, mutta turhaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on samankaltainen, mutta emme ole eron partaalla.
On tosiaan tukahduttavaa tuo kaikkien asioiden hoitaminen, neljänkin ruokakaupan koluaminen jonkun yhden yritin perässä, ja kuten ap:llä, mistään oikeista mokista ei saa sanoa tai tulee marttyyriraivarit. Koen sen jatkuvan pikkuasioiden hoitamisen myös etäännyttävänä, mies on koko ajan jossain muualla kuin vieressäni.
Lisäksi tuntuu ettei mua kuunnella. Joo, hän maalaa piha-aidan, huoltaa auton, korjaa kattolampun, mutta tuntuu kuin hänen päänsä sisällä olisi koko ajan joku paniikkinauha huutamassa näitä askareita niin kovaa ettei mun _oikeat_ toiveet kuulu läpi.
Minä sairastuin masennukseen, ja koitan nyt terapiassa käsitellä mm tätä asiaa. Mies on vähän parantanut käytöstään lukuisten keskustelujen ja riitojen kautta. Se on tosin vaatinut mun vakavan masentumiseni ennen kuin hän alkoi ottaa vakavasti. Aluksi mies vaan valitti omaa väsymystään, kun hän tekee niin paljon ja "kaiken huonosti" (olin kritisoinut jotain). Silloin en jaksanut enää paapoa vaan huusin että tää ei oo nyt sun show, vaan että nyt just se oon minä joka ihan oikeesti tekee hidasta kuolemaa tässä.
Kaiken kaikkiaan nyt menee kuitenkin jo hyvin. Koen kiitollisuutta miehen huolenpidosta, eikä hän ole yhtä tukahduttava kuin ennen. Olen myös ottanut isoja itsenäisiä harppauksin erinäisiin suuntiin jonne miehen hyysääminen ei ulotu, ja sen sijaan että mies ahdistuisi, hän kokeekin sen jopa seksikkäänä. Riidat mennään tietyn kaavan kautta, ei ne normaaleilta vaikuta vieläkään. Mutta kaikelle marttyyri-itkulle ja asioiden suurenteluille mulla on nollatoleranssi. Ja mieskin osaa alkaa jo kääntää kelkkaansa kun se alkaa tajuta että taas hän oon pilaamassa seuraavat kolme päivää typerällä käytöksellään.
Täydellinen en ole minäkään, olen esimerkiksi hyvin temperamenttinen. Haluaisin jonain päivänä osoittaa tunteitani niin että se olisi turvallista, ja että tilanne olisi ohi kun se on ohi.
Meidän suhteessa on kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Ymmärrän eroon päätyviä, ja olen onnellinen siitä että ne ollaan mieheni kanssa jo näinkin pitkällä että enimmäkseen meillä on yhdessä kivaa.
Aika tyypillinen tilanne. Kaksi eri tavalla mielenterveydeltään risaa holhoaa ja ripustautuu.
Vai niin. No mitäs niiden "mielenterveydeltään risojen" pitäisi sitten tehdä? Jättää toisensa ja aloittaa alusta uusien ihmisten kanssa, etenemättä ehkä koskaan mihinkään? Kuten sanottu, meidän suhteemme voi hyvin ja koko ajan paremmin. Se johtuu siitä että kumpikin meistä on valmis tekemään töitä sen ja itsensä eteen, eli sinun mukaasi kai "ripustautumaan". Itsekin voimme nykyään ihan hyvin, siitä huolimatta käyn terapiassa. Jotta voisimme jatkossakin hyvin ja vieläkin paremmin.
Ihan turha loukkaantua. Läheisriippuvaiseksi uhriksi päätyy yleensä aina ihminen joka on jollain tavoin siihen sopiva. Ei hän etsiydy sellaisten lähelle, joita ei kykene hallitsemaan.
Itselläni vasta se tilanne, että näin miten tämä minun sukulaisläheisriippuvaiseni lennosta vaihtoi sitä uhria, avasi minun silmäni. Kun hän toisti tismalleen sanavalintoja myöten ihan saman kaavan kuin hän oli edellisen uhrin kanssa tehnyt. Näin yhtäkkiä sen kaavan koko touhussa.
Jos et sinä, joku muu. Eli miehesi tarvitsee ennen kaikkea jonkun jota palvoa ja palvella, ei häntä kiinnosta kuka se oikeasti on. Se hänen oma hyvänolontunteensa josta hän on riippuvainen on se olennainen asia. Uhrin hyvinvointihan on hänelle suorastaan uhka.
Kyllä he taitavat usein eksyä myös sellaisten ihmisten lähelle, joita ei voi hallita. Siksi on monia lyhytkestoisia ihmissuhteita. Oman mieheni edelliset suhteet ovat olleet voimakastahtoisten naisten kanssa, joita mies ei ole voinut hallita. Naiset ovat kaikki pettäneet miestä, mikä on luonnollisesti ollut traumatisoivaa sekin, ja mies on ollut aina se jätetty vaikka toisin välillä esittääkin. Siinä vaiheessa kun minä astuin kuvioihin, otin tietämättäni monta kertaa petetyn läheisriippuvaisen miehen, ja minun osani oli sitten ottaa vastaan se rikottu sielu.
Olimme yhdessä lähes 10 vuotta ja koska olen sitkeä, jaksoin aika kauan muokkautua mieheni toiveiden mukaiseksi ja pyrkiä auttamaan häntä omalta osaltani. Mutta eihän läheisriippuvaisen ihmisen kanssa saa tasapainoista suhdetta, se ei ole mahdollista. Mieheni on erittäin onneton ja tyytymätön minuun, eikä halua muuttua tai hakea apua, mutta ei halua erota. Juuri tuosta oikeastaan erottaakin läheisriippuvaisen, ei oikeasti kykene irtaantumaan tuhoisasta suhteesta.
Nyt et ihan tiedä mistä puhut. Läheisriippuvuuttakin on useaa tasoa, miehelläni se on vielä melko lievää, eikä siihen liity esimerkiksi persoonallisuushäiriötä. Mies on älykäs, kykenevä tarkkailemaan itseään ja keskustelemaan näistä(kin) asioista. Minun masennukseni laukaisi läheisen itsemurha ja toisen läheisen samanaikainen vakava sairastuminen ja myöhempi kuolema.
Mies on alunperin ihastunut juuri minun vahvaan persoonaani. Ei se vahvakaan luonne kaikkea kestä. Sairastumiseni oli miehelle avuttomuuden hetki, jolloin läheisriippuvainen käytös lähti riistäytymään käsistä. Hän ei tiennyt miten toimia ja pelkäsi menettävänsä minut. Osittain nousin siitä suosta myös tästä nousseen kiukun avulla. Tai ainakin sain energiaa hakea apua, ja pyristellä eroon siitä avuttoman lapsen roolista.Tiedän että hän on aiemmissa suhteessaan ja joissain kaverisuhteissaan ollut ylikiltti. Tiedän myös että hän on "puuhastelija" ja nauttii kun saa tehdä asioita, ja suhtautuu kaikenlaiseen fiksailuun intohimolla. Näin oli jo ennen suhdettamme. Nykyään koitan siis arvostaa myös sitä että hän tekee asioita joista vilpittömästi nauttii. Tasapaino sen kanssa kulkee aaltoilemalla, elämänkriiseissä toimintamalliksi valikoituu valitettavasti läheisriippuvainen toiminta.
Mutta en minä ole uhri. Eikä mieskään. Olemme etsineet myös miehelle jotakin hyvää terapiamuotoa, hän varmasti osaisi sitä myös hyödyntää.
Sulla on hieman aggressiivinen tyyli keskustella ja jostain syystä tunnut menevän puolustuskannalle.. en halua tästä ketjusta väittelyä, vaan ymmärrystä läheisriippuvaisten uhreja kohtaan, mutta toisaalta syyllisiäkään ei pidä etsimällä etsiä. Läheisriippuvainen on itsekin lapsuutensa uhri. Tiedostaa olevansa syytön, "uhri" tilanteessa, on välttämätöntä päästäkseen eteenpäin.
Sen takia mieheni ei eheydy, koska hän ei tänä päivänäkään kykene myöntämään täysin itselleen, millaiset kotiolot todellisuudessa olivat..Äitinsä hän näkee herttaisena uhrina, vaikka tämä manipuloi voimakkaasti lapsiaan samoilla metodeilla, kuin mieskin aiemmin minua ja exiään. Pahinta se on silloin, kun koko lähiperhe on sairastunut tiedostamattaan sitä.. :(
On myös syytä muistaa, että aikuinen ei voi käyttäytyä miten sattuu, siksi että lapsuus oli vaikea. Kyllä aikuisen ihmisen pitää pystyä elämään tätä päivää, eikä läheisten turhaan paapoa ja ymmärtää niin kovasti. Vastuu elämästä on itsellä, ei äidillä, isällä, puolisolla jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ta sitten ap on vaan hullu ja veemäinen akka. Tiedättehän just nämä, jotka näkevät narsisteja, psykopaatteja ja läheisriippuvaisia siellä täällä. Tosiasiassa vaan projisoivat oman hulluutensa muihin.
Voi vittu te olette sairaita. Huomaavainen ja miellyttävä ihminen = sairas läheisriippuvainen paska!!!11
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaisen läheisriippuvaisen kanssa elävän tulisi joko hyväksyä tilanne ja elää täysin omaa elämäänsä erossa toisesta, mutta tämä ei useinkaan onnistu koska läheisriippuvainen ei kykene elämään itsenäistä elämää. Meillä tilanne on mennyt siihen pisteeseen, että joudun lähtemään matkalle yksin että mieheni on pakko tehdä jotain yksikseen kun olen pois.
Usein kuitenkin hommaa itsensä työmatkalle tai on tekemättä mitään, että voi uhriutua sitten reissuni jälkeen "kun en taaskaan voinut tehdä mitään itse". Kaikki nämä vuodet olen tuputtanut miehelle poikien reissuja ja mahdollistanut ajan itsensä kanssa, mutta mies on täysin
kyvytön tekemään asioita, jotka tuottavat hänelle nautintoa.
Toki pitkään luulin, että mä olen se kontrollifriikki ja mies ei vaan saa elää miten haluaa, mutta kun tein irtioton ja ryhdyin tekemään itsenäisiä päätöksiä oman elämäni suhteen, mies käyttäytyy kuin olisin hylännyt hänet. Ei se ole onnellinen mun kanssa, eikä ilman, sillä läheisriippuvainen takertuu kehen tahansa, kuka sillä hetkellä on puolisona. :(
Appivanhempien luona en ole käynyt vuoteen enkä aio mennäkään, tekee pahaa katsoa sitä sukupolvien välistä ahdistuksen ketjua ja kun aikuiset ihmiset eivät kykene vuorovaikutukseen. :( Pelkään, että jos kävisin siellä niin joku päivä ravistelisin anoppia hartioista ja hokisin sille, että mene jumalauta terapiaan kun kärsit noin kovasti alisteisuudesta miehellesi..
Vierailija kirjoitti:
Ta sitten ap on vaan hullu ja veemäinen akka. Tiedättehän just nämä, jotka näkevät narsisteja, psykopaatteja ja läheisriippuvaisia siellä täällä. Tosiasiassa vaan projisoivat oman hulluutensa muihin.
Taitaa olla jo neljäs kerta kun tässä ketjussa mainitsen, että miehelläni on läheisriippuvaisuus ihan todettu psykoterapiassa ja "tiedostaa" tilansa itsekin, mutta lopetti terapian diagnoosin jälkeen ja otti sen annettuna. Pyrkii nyt saamaan muita hyväksymään hänet sellaisena kun hän on. Vähän sama asia jos mulla todettaisiin syöpä ja hyväksyisin sen ilman, että hoidatan sitä mitenkään. Se tappaa lopulta.
Mistä löysit tiesi tähän ketjuun, täällä on ollut hyvä henki ja toivon, että et omalta osaltasi pilaa sitä. Täällä on paljon hyvää keskustelua ja vuorovaikutusta, juuri sitä mikä läheisriippuvaisen kanssa eläneeltä on suhteessaan puuttunut..älä droppaa tätä tunnelmaa. <3
ap
Kiitos ap, tämä on ollut "ihana" ketju. Olen taas oivaltanut sen, että "tavallisen" ihmisen on mahdotonta elää läheisriippuvaisen kanssa. Ja kun nyt mietin, niin usein mies myös sanoi, että sun kanssa on niin ihanaa kun olet hymyileväinen ja iloisella tuulella. Juu, mutta kun ihmiset ei aina ole iloisia ja etenkään jos elämä on läheisriippuvaisen kanssa yhtä vuoristorataa. Ja en tiedä onko tyypillistä LR:lle, mutta minusta tuntui, että mies usein uskoi, että haavekuvat esim. hänestä itsestä oli totta. Eli, että jos hän halusi olla sivistyneempi, hoikempi tai vaikka huomaavaisempi, niin hän vain päätti, että on sellainen ja oikeasti uskoi myös olevansa. Kun hänelle mainitsi asiasta, että ei esim. hoikaksi tulla vain väittämällä niin, vaan se vaatii esim. lenkkeilyä ja sivistystä saadaan esim. lukemalla tai käymällä konserteissa ym., niin hän suuttui aivan mielettömästi ja haukkui kuinka olen niin negatiiviinen enkä luota häneen yhtään. Vaan kun oikeasti tuntuu ihmeelliseltä, että miten joku voi noin sokeasti uskoa omiin haavekuviinsa ja luulla niiden olevan totta. En tiedä liittykö tämä LR, vai onko vaan persoonaan liittyvää, mutta yhtäkaikki yhtä ärsyttävää kuin "valehtelu" (juu, hänelle ei saanut sanoa että valehtelee tai pettää lupaukset - hänhän ei ole pettänyt lupausta jos asia ei tapahtunut esim. lupaamana 31.12.2015 kun asia kerran voi vieläkin tapahtua jne), lupausten pettäminen ja paremmasta haaveilu tekemättä mitään. Pitkä purkautuminen, mutta kiitos ketjusta :D
Tämä on todella hyvä ketju, jossa on oikeasti syvällisesti pohdittavaa asiaa. Näitä asioita on vain niin vaikea "nähdä" ja varsinkaan suoraan puhua. Terapiassa, jos joku sitten jaksaa ja pystyy sitä käymään, on oikeastaan ainoa keino ja paikka missä se itse asian ydin ja ongelman synty ja sen aiheuttamat vammat voidaan saada näkyväksi ja niistä voi puhua.
Toivoisin niin kovasti, että väsynyt ja kärsivä, aina huolestunut ja arkea epätoivoisesti kontrolloiva veljeni menisi vihdoin terapiaan, ennenkuin väsyy kokonaan. Olen sitä hänelle ehdottanut, mutta hän vaan hokee että kyllä tämä tästä kun sain tuon ja tuon laskun nyt maksettua.... Vaikka laskut ei hänen elämässään ole ollenkaan se onglema (heillä on ihan hyväpalkkaiset vakituiset virat molemmilla), vaan se hänen pahoinvointi ja onnettomuus koko ajan!
Uskon helposti, että ap ajautuu eroon miehestä, jossa ei ulkonaisesti näytä tietenkään olevab mitään vikaa, mutta joka sisäisesti on tyhjä ja epävarma kuori, joka suorittaa hyvän avioimiehen roolia. Ei semmosta elämämää voi vaatia kenekään elävän!
Asiat vaatii niin paljon töitä ja niiin paljon pohtimista ja keskustelua että monet ei osaa eikä uskalla. Se on niin hukattua elämää monilta.
Hyvä ketju. Asiallista asiaa. Ja hienoa kun sitä läheisriippuvaista ei teilata, vaan näissä kirjoituksissa ymmärretään hyvin mistä tuo juontuu.
Tosin läheisriippuvainen on vastuussa itse siitä haluaako apua. Vaikka kotiolot, lapsuus ja muu kamaluus elämässä tuon käytöksen aiheuttaakin, niin on täysin oma päätös nähdä oma toimintansa ja käytöksensä. Ja hakea apua muutokseen.
Mä aina mietin myös sitä että kun syyttävä sormi osoittaa esim. läheisriippuvaisen vanhempiin (syystä), niin miksi ne vanhemmat ovat toimineet sitten väärin. Eli sormi osoittaa taas heidän vanhempiinsa, ja niin edespäin...Kaikki juontaa aina jostain ja kuka lopulta on syyllinen? Mutta niinkuin sanoin, jokaisella on mahdollisuus nähdä omat ongelmansa ja puuttua niihin, katkaista sukupolvien kierre.
Ymmärretään kyllä, mutta ei oikeuteta muiden elämän kurjistamista läheisriippuvuudella, josta voi parantua jos niin haluaa. Mutta eipä alkoholistiakaan kukaan raittiiksi saa, jos ei alkoholisti itse!
Edit. siis siskon etelän loman aikana*
Kyllä. Hän palaa siihen tilaan, jossa hän oli kun tapasimme. Siskon kukat käytiin etelän lomalla kastelemassa 30km päässä, isäpuolen mökkinaapurin ruohonleikkuri korjattiin, kaverit haettiin baarista keskellä yötä, remonttiavuksi mentiin toiselle puolelle Suomea, äidille lainattiin rahaa suuria summia kyselemättä tarkoitusperää, alkoholisti-isälle annettiin rahaa ja autokyytiä ja tehtiin korjaustöitä, pomolle ei ikinä sanottu ei vaan tehtiin töitä liikaa ja suoritettiin koko ajan.
Ja sitten hän todennäköisesti aloittaa suhteen naisen kanssa, joka rakastuu mieheen joka on "liian hyvää ollakseen totta", ja onkin. Omat tuntosarvet on nyt aika pystyssä näiden ritari valkoisella ratsulla-miesten suhteen. Toivon, että kykenen tunnistamaan läheisriippuvaisuuden ensi kerralla ajoissa. Hyvä tuntomerkki on se, jos taas huomaan kuvittelevani löytäneeni samanlaisen ihmisen kuin minä. :P[/quote]