Lue keskustelun säännöt.
Läheisriippuvainen mies ajaa avioeroon
29.11.2016 |
Tiedättekö ketään läheisriippuvaista? Termihän antaa väärän kuvan läheisriippuvaisen ihmisen käyttäytymisestä, koska kyseessähän ei varsinaisesti ole ihminen, joka haluaa olla lähellä toista fyysisesti.
Mieheni on läheisriippuvainen traumaattisen ja alkoholinhuuruisen lapsuutensa takia, ja on toisessa polvessa läheisriippuvainen (anoppi, joka elänyt väkivaltaisten miesten kanssa).
Mies on alusta saakka tehnyt suorastaan ritarillisia tekoja ja alussahan se oli hyvin romanttista. Nyt vuosien jälkeen olen tajunnut, että hän ei ole pyytettästi nauttinut mistään teosta, vaan tehnyt niitä saadakseen hyväksyntää, rakkautta ja lämpöä. Koska läheisriippuvainen on sisältä tyhjä, mikään maailman rakkaus ei täytä sitä tunnevajetta, joka on lapsuudessa sinne sieluun tullut.
Mies saattaa vapaapäivänä tehdä paljon kodintöitä vaikka yritän toppuutella rentoutumaan, ja muistuttaa niistä sitten kun haluan keskustella hänen kanssaan jostain asiasta, jonka hän on unohtanut. Esim. laskun maksaminen on unohtunut ja huomautan tästä, mies on heti voimakkaasti puolustuskannalla ja vetoaa kaikkiin niihin asioihin, joita on puolestani tehnyt (pyytämättäni).
Mies haluaa ehdottomasti, että mulla on oma auto, vaikka mulla ei ole tarvetta sille. Sitä hän huoltaa ja puunaa, tankkaa ja makselee sen kulut ja penää sitten kiitollisuutta minulta. Kiitollisuus pitää osoittaa olemalla hiljaa. Toisin sanoen, mieheni haluaa että olen kuin hänen äitinsä, hiljaa ja alisteisena miehelle.
Riitelemme jatkuvasti tosi pienistä asiosta, koska mieheni ei kykene käsittelemään mitään erimielisyyttä eikä siedä minulta eriävää mielipidettä.
Tilanne on päässyt pahaksi sen takia, että suhteemme alussa kuvittelin mieheni rakastuneen juurikin puheliaisuuteeni, keskustelutaitoihini (juteltiin läpi yöt) ja sisukkuuteeni, sekä siihen että tykkäsin kokata ja olin aika kunnianhimoinen. Koko ajan mieheni kuitenkin kätki omat toiveensa ja mukautui mun elämään, enhän tosiaankaan tiennyt, että hän ei ole aidosti oma itsensä vaan skannaili mitä minä tein ja eli mun elämää, sekä myötäili kaikkea mitä sanoin. Mä luulin vaan, että olen tavannut sielunkumppanin.
Olin väärässä, sillä mieheni läheisriippuvaisuus ilmeni terapiassa jota hän kävi useamman vuoden. Sen sijaan että mies jatkaisi terapiaa ja työstäisi suhdettamme yhdessä minun kanssani, hän pyrkii nyt kauttani oikeuttamaan ne menetetyt vuodet "tossukkana", koska kokee minun kontrolloineen kaikkea. Paradoksaalista tässä on se, että itse olen uupunut sen takia, että joudun kantamaan yksin vastuun kaikista isoista päätöksistä, enkä ole pyynnöistäni huolimatta saanut miestä ottamaan ohjaksia käsiinsä. Juuri se on läheisriippuvaisen ihmisen tragedia: Ei kykene itse ohjailemaan elämäänsä, mutta kärsii voimakkaasti kun ei voi toteuttaa omaa tahtoaan, jota ei siis käytännössä edes ole.
Kohtalotovereita??
Kommentit (127)
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta, oma eksäni oli samanlainen, mutta ei yhtä paha onneksi. Itsäni myös tyrmistytti se, että mies myötäili kaikkien toiveitteni kanssa ja oli kaikesta mukamas samaa mieltä, vaikka oikeasti vain haki hyväksyntää. Eroon johtikin asioiden paljastuminen ja hän perusteli tyhjyyttä kumisseita lupauksiaan/mielipiteitään, että sanoi asioita niin vain koska ne olivat minulle tärkeitä! No syystäkin minulla on tiettyjä periaatteita ja ehtoja, joista en tingi enkä niiden takia edes ryhdy parisuhteeseen jos en löydä vastakaikua niiden osalta toisesta. Eksä lisäksi paikkasi särkynyttä lapsuutta ja äitinsä välinpitämättömyyttä ihastumalla jatkuvasti (ja todella näkyvästi) toisiin naisiin. Oli ollut jossain nettideittipalstalla ja huijannut toisia olevansa sinkku ja saanut toisilta naisilta huomiota ja ihailua. Eräs nainen eksän huijauksesta kuultuaan meni ihan sekaisin, että eksä kyllä osasi sotkea muiden ihmisten elämän lupailemalla kelle vaan mitä tämä halusi saadakseen vain tuntea itsensä halutuksi ja hyväksytyksi. Lisäksi hommaan kuului hänen ansioittensa, osaamisensa ja oikeastaan minkä tahansa reilu liioittelu/vähättely, kunhan se oli hänen edukseen. Että sellainen helmi. Ymmärsin häntä liian pitkään ja aina vain ajattelin, että tuo on sitä paskaa lapsuutta ja minun tulee tukea häntä. Hänen lapsuutensa oli suoraan sanottuna ihan kamala ja äärimmäisen traumatisoiva, sieltähän tuo käytösmalli kumpusi. Olen kuitenkin todella onnellinen ilman häntä! Oma mielenterveys meinasi mennä hänen mukanaan. Piti vain ymmärtää, että minä en voi antaa itseni upota hänen kanssaan.
Mä luulen, että monikaan ei tajua elävänsä läheisriippuvaisen kumppanin kanssa, koska koko termi viittaisi takertumiseen ja jalassa roikkumiseen.. sen takiahan läheisriippuvaisuus ja narsismi ilmeisesti sotketaan toisiinsa, koska käyttäytymismallit muistuttavat toisiaan.
http://www.mtv.fi/lifestyle/tunteet/artikkeli/tietokirjailija-laheisrii…
Oliskin äärimmäisen tärkeää, että läheisriippuvaisen kanssa elävät ymmärtäisivät, että eivät voi eheyttää kumppaniaan eivätkä saa tätä koskaan tyytyväiseksi tai onnelliseksi, sillä ihminen on sisältä ontto.. Itsestä tuntuu tosi pahalta aiheuttaa miehelle juurikin se jota hän eniten pelkää, eli hylätyksi tuleminen. Mieheni tietysti käsittelee tätä niin,että syyttää minua kiittämättömäksi ja huutaa tyyliin "ole hyvä vaan ilmaisesta automekaanikosta/talonmiehestä" jne. :(
Pariterapiassa kun kävimme ennen eropäätöstäni, mieheni ei kyennet lainkaan käsittelemään tunteitaan tai ilmaisemaan, miksi ei ole onnellinen. Ainoa asia mitä hän nosti esille oli se, että en arvosta häntä vaikka hän tekee puolestani kaiken mitä pyydän.. ei auttanut vaikka kerroin terapiassa, että en pyydä häneltä asioita joita hän tekee, pyydän vaan keskustelutoveria, lenkkikaveria, salikaveria ja sitä, että jos tapahtuu moka, sitä ei ylidramatisoida tai ylitulkita. Jos kauppalistalta unohtuu jokin asia, ei tarvitse rynnätä heti kiihkon vallassa takaisin kauppaan ja osteta kuutta eri sorttia "varmuuden vuoksi", ettei vaan tule sanomista.
On todella rankkaa elää ihmisen kanssa, joka ei kykene normaaliin arkeen ja toimintaan.. Juuri noin viikko sitten mies oli kadonnut johonkin ja menin pihalle katsomaan, niin raivon vallassa putsasi autoani lumesta ja imuroi autoani kiivaasti. Kysyin, että miksi niin tekee, niin kuulema ettei minun tarvitsisi.. en ollut edes lähdössä mihinkään saatika, että olisin pyytänyt.
Jos mies haluaa mennä kaverinsa kanssa johonkin, hän panttaa tietoa minulta viime tippaan asti ja sitten hengästyneenä patoamisestaan kertoo tuntia ennen, että hänen pitäisi, voisikohan hän ja kävisikö se. Käytännössä sen on aina oltava ok, koska yksikin muistutus jostain aiemmin sovitusta yhteisestä menosta aiheuttaa raivarin tai marttyyriasenteen, missä mies raivoaa, ettei hän saa koskaan tehdä mitään.. Ja kaikki vaan sen takia, että kun olen viikkoa aikaisemmin kysynyt mieheltä, että mennäänkö ensi viikonloppuna käymään isovanhempien luona, ei hän ole uskaltanut sanoa, että ei käy.. Näitä konflikteja on arjessa tuhottomasti, ja ne on tosi uuvuttavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisareni. Jouduin lopulta hakemaan lähestymiskieltoa, koska en saanut tuota käytöstä loppumaan.
Hmm... exän käytösmallissa oli vähän samoja juttuja kuin mistä kerroitte. Pelkäksi narsistiksi olen tähän asti luullut. Lisäksi valtava pelko, ettei mikään saanut koskaan muuttua. Elämän piti rullata yhtä ja samaa rataa vaikka se ei olisi ollut kuin hänen mielestä toimivaa. Toistuvat raivarit olivat arkipäivää. Hirveän kiitollinen (ja hiljaa) olisi vaan pitänyt olla hänen (uhrautumisistaan) teoistaan.
Millainen tälläinen ihminen on läheisyyden suhteen? Hakeutuuko koko ajan lähelle, on iholla?
Muuten kuulosti aivan järkeenkäyvältä, mutta mitä on ne isot ja uuvuttavat päätökset, joita olet joutunut tekemään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa joltain osin ihan mun äidiltä. Välillä on pakko ottaa etäisyyttä. Hänelläkin on rikkinäinen lapsuus taustalla ja huono avioliitto alkoholistin kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Millainen tälläinen ihminen on läheisyyden suhteen? Hakeutuuko koko ajan lähelle, on iholla?
Hän tekee puolestasi koko ajan. Täysin itsetuhoisesti. Siskoni on mestari löytämään ihmisiä, joilla on vaikeaa. Sitten hän astuu kehiin. Auttaa, auttaa, auttaa, auttaa. Kellon ympäri ja pakkomielteisesti, täysin itsensä laiminlyöden, ei syö ei nuku, saattaa ottaa suuria summia velkaa "auttaakseen".
Sitten kun se autettava tokenee sen verran, että se kapaloiva apu alkaa ahdistaa, sisko raivostuu, takertuu kuin hukkuvaan sillä erotuksella, että hän painaa hysteerisenä päätä veden alle. Siis aivan raivoisasti kamppailee siitä, ettei vaan autettava pärjää ilman häntä. JA HYLKÄÄ. Mieluummin sitten itse tekee jotain, joka laukaisee sen hylkäämisen eli tavallaan ennakoi ja poistaa sen hylkäämisen tunteen ja hallinnoi siten sitä tilannetta. Koska hylkääminen on pahinta mitä läheisriippuvainen tietää. Ja siis hänelle mikä tahansa asia, jota hän ei hallitse sataprosenttisesti, on jo hylkäämistä. Jokin itsenäinen meno/päätös/eri mieltä olo.
t. se siskonsa uhri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta, oma eksäni oli samanlainen, mutta ei yhtä paha onneksi. Itsäni myös tyrmistytti se, että mies myötäili kaikkien toiveitteni kanssa ja oli kaikesta mukamas samaa mieltä, vaikka oikeasti vain haki hyväksyntää. Eroon johtikin asioiden paljastuminen ja hän perusteli tyhjyyttä kumisseita lupauksiaan/mielipiteitään, että sanoi asioita niin vain koska ne olivat minulle tärkeitä! No syystäkin minulla on tiettyjä periaatteita ja ehtoja, joista en tingi enkä niiden takia edes ryhdy parisuhteeseen jos en löydä vastakaikua niiden osalta toisesta. Eksä lisäksi paikkasi särkynyttä lapsuutta ja äitinsä välinpitämättömyyttä ihastumalla jatkuvasti (ja todella näkyvästi) toisiin naisiin. Oli ollut jossain nettideittipalstalla ja huijannut toisia olevansa sinkku ja saanut toisilta naisilta huomiota ja ihailua. Eräs nainen eksän huijauksesta kuultuaan meni ihan sekaisin, että eksä kyllä osasi sotkea muiden ihmisten elämän lupailemalla kelle vaan mitä tämä halusi saadakseen vain tuntea itsensä halutuksi ja hyväksytyksi. Lisäksi hommaan kuului hänen ansioittensa, osaamisensa ja oikeastaan minkä tahansa reilu liioittelu/vähättely, kunhan se oli hänen edukseen. Että sellainen helmi. Ymmärsin häntä liian pitkään ja aina vain ajattelin, että tuo on sitä paskaa lapsuutta ja minun tulee tukea häntä. Hänen lapsuutensa oli suoraan sanottuna ihan kamala ja äärimmäisen traumatisoiva, sieltähän tuo käytösmalli kumpusi. Olen kuitenkin todella onnellinen ilman häntä! Oma mielenterveys meinasi mennä hänen mukanaan. Piti vain ymmärtää, että minä en voi antaa itseni upota hänen kanssaan.
Mulla hyvin samanlainen kokemus! En tiedä tosin kuinka paljon exäni haki hyväksyntää muilta naisilta kun kyseessä oli eron aikana kaukosuhde, mutta muuten täysin samat fiilikset. Kun tajusin tilanteen, tuli petetty olo, sillä mies ei ollutkaan todellisuudessa se, jollaiseksi häntä luulin. Meidän yhteiset arvomme olivatkin vain minun arvojani.
Exäni haki ennen meidän seurustelua jatkuvasti huomiota naisilta ja ihastui todella nopeasti jolloin uusi kohde oli aina "se elämänsä nainen". Huono lapsuus ja kylmä äiti hänelläkin... En halunnut jatkaa suhteessa jossa koen olevani samalla suhteen mies ja äiti. Vaikka hän oli romanttinen ja rakastava, välillä näin hänen sisälleen eikä siellä ollut yhtään mitään.
Raakaa kuinka lapsuus voi pilata ihmisen noin pahasti.
Vierailija kirjoitti:
Millainen tälläinen ihminen on läheisyyden suhteen? Hakeutuuko koko ajan lähelle, on iholla?
Voin vastata omasta kokemuksesta ainakin, että ei ollut yhtään fyysisen läheisyyden tarpeessa, muuten kuin seksin osalta. Riitti kunhan oli läsnä ja asiat eivät muuttuneet. Lapsuudenkodissaan ei läheisyyttä ollut ainakaan opetettu, kertaakaan en ole nähnyt kenenkään esim. halaavan siitä suvusta vaikka juhlissa tms.
T.Nelonen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja siis läheisriippuvaisen se "läheis" ei tule läheisyydestä, vaan läheisistä. Siis niistä uhreista. Läheisriippuvainen ei päästä oikeasti lähelleen ketään. Hänen kuorensa on luja. Se vahvan, osaavan, kaikentietävän ja aina erehtymättömän.
Minusta tuo saattaa viitata muuhunkin kuin läheisriippuvuuteen. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun ihmiset tekevät jotain omaksi ilokseen ja ovat hyvin närkästyneitä, kun eivät saakaan siitä toivomaansa kiitosta. Vaikka vaimo, joka leipoo täytekakun miehelle, joka ei syö makeaa. Tai mies, joka hankkii uuden television "molempien iloksi".
Siinäpä sitä onkin sitten marttyyriyden siemenet kylvettynä, vaikken sitä miksikään narsismiksi kutsuisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muuten kuulosti aivan järkeenkäyvältä, mutta mitä on ne isot ja uuvuttavat päätökset, joita olet joutunut tekemään?
Esimerkiksi mies halusi ehdottomasti asua omakotitalossa, vaikka meillä ei ollut siihen varaa koska opiskelin tuohon aikaan yliopistossa. Mieheni ei suostunut muuttamaan saamaani opiskelija-perheasuntoon, vaikka se oli ainoa johon meillä oli varaa. Suostuin vähän vastentahtoisesti talon hankintaan, mutta se osoittautui heti virheeksi. Mies aloitti syyllistämisen oikeastaan heti, miten minun piti olla kiitollinen koska hän mahdollisti meille talon, miten omakotitalon työt piti hoitaa oli tenttiviikko tai ei. Jouduin tekemään tuhottomasti töitä kustantaakseni osuuteni, opinnot jäivät jälkeen ja rukoilin suurinpiirtein miestä ymmärtämään, että talo on pakko myydä.
Talo oli myös vallankäytön väline miehelle, eli hän lunasti ylihintaisella hienolla omakotitalolla itselleen luvan olla juuri niin kyyninen ja kylmä kuin osasi. Sielläkin hän silti jatkoi rakkautensa osoittamista suorittamisella, vaikka itse olisin tarvinnut oikeasti opiskelurauhan enkä taloudellisesti raskasta omakotitalon taakkaa.
Jouduin tekemään päätöksen, että joko minä muutan pois tai talo myydään, ja mieheni on oikeastaan siitä saakka potenut kaunaa minua kohtaan ja on entistä tyytymättömpämpi. Oikeastihan jos suhteemme olisi normaali, ei mieheni olisi vaatinut talon ostoa alunperinkään vaan olisi kuunnellut minua ja tutkinut laskelmiani joista selvisi, että omakotitalon kustannukset jäisivät hänen harteilleen. Nämä päätökset pitäisi tehdä yhdessä, mutta mieheni vakuutteli tuolloin, että hän ei halua kerrostaloon ja maksaa mielellään taloa. Nyt sen ymmärrän, että talo oli vallankäytön väline ja keino alistaa minut.
En halua olla miehelleni velkaa, haluan olla taloudellisesti riippumaton miehestäni, mutta hän ei halua sitä aidosti koska rahan avulla hän saa minut juurikin kahlittua.
Sinä joka kysyit siitä, että ilmeneekö läheisriippuvaisuus siten, että haluaa olla lähellä. Mielestäni läheisriippuvaisuus on henkistä enemmänkin, eli ei saada aitoa nautintoa toisesta ihmisestä vaan suoritetaan ihmissuhdetta ja imetään toinen kuiviin siksi, että mikään ei koskaan kuitenkaan riitä.
Läheisriippuvaisuus on todella yleistä ja itselläni kesti lähes 10 vuotta käsittää, että mitä se tarkoittaa käytännössä. Olen itsekin käynyt terapiassa ja mieheni on saanut diagnoosin jo vuosia sitten mutta vasta nyt olen sisäistänyt sen, etten voi enää itse muuttua, koska mieheni ei tule koskaan olemaan tyytyväinen minuun, sillä hän inhoaa itseään. :( Surullista, koska miehessäni olisi potentiaalia vaikka mihin, jos ryhtyisi työstämään ongelmiaan.
Ehkä joku nainen joskus saa hänestä ehjän miehen, mutta minä en voi häntä eheyttää. Mieheni puolesta pelkään, että hän on pian uudessa suhteessa ilman, että hakeutuu terapiaan. Ainakin miehen "en ota enää koskaan naista jään yksin"-vakuuttelut muistuttavat hyvin suhteemme alkuvaiheita, kun mieheni oli näennäisen itsenäinen ja vahva, vaikka oli juuri joutunut naisensa jättämäksi. Se oli kaikki vaan harhaa.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo saattaa viitata muuhunkin kuin läheisriippuvuuteen. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun ihmiset tekevät jotain omaksi ilokseen ja ovat hyvin närkästyneitä, kun eivät saakaan siitä toivomaansa kiitosta. Vaikka vaimo, joka leipoo täytekakun miehelle, joka ei syö makeaa. Tai mies, joka hankkii uuden television "molempien iloksi".
Siinäpä sitä onkin sitten marttyyriyden siemenet kylvettynä, vaikken sitä miksikään narsismiksi kutsuisikaan.
Mieheni on siis ihan saanut "diagnoosin" psykoterapeutilta tästä, mutta sen sijaan että jatkaisi hoitosuhdettaan, hän on hyväksynyt diagnoosin annettuna ja tyytyy siihen.Läheisriippuvaisuudesta ei voi parantua teeskentelemällä itsenäistä, koska se johtuu lapsuuden traumasta, jota ei ole käsitelty. Läheisriippuvainen ei osaa rakastaa itseään, joten ei kykene rakastamaan ketään muutakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kun olen luullut olevani läheisriippuvainen juuri tämän fyysisen läheisyyden takia. Ihan noin voimakkaita mielistelyn tarpeita minulla ei ole ollut, mutta olen kylläkin halunnut tuntea olevani tärkeä ja haluttu. Oma tuntemukseni on ollut, että juurikin nämä puolisot ovat olleet niin omiin tapoihinsa kangistuneita, että minun on täytynyt taipua heidän tahtoonsa. Minulle on tullut hyvin tarkkoja ohjeita pienistäkin asioista kuinka ne kuuluu mennä, oma erilainen (mutta yhtä hyvä) tapa ei ole kelvannut. Tuon tunnistan itsestäni, että olen kaivannut jatkuvasti niitä hyväksynnän ja rakkauden osoituksia, kun niillä ei ole ollut pitkäkestoista vaikutusta. Fyysistä läheisyyttä olen kaivannut ja on tuntunut, etten saa siitä koskaan tarpeekseni.
Nyt olen käynyt kohta kaksi vuotta psykoterapiassa ja yhtä pitkään olen myös ollut sinkkuna. Olen päässyt nopein askelein eteenpäin, kun solmukohtia elämästä on yksi toisensa jälkeen alkanut aukeamaan ja olen pystynyt nauttimaan elämästä myös yksin.
Mun nähdäkseni on oman päänuppisi kannalta viisaampi erota, jos terapiakaan ei ole auttanut. Se mitä mies jää huutelemaan, sille voi nostaa olkaansa. Se on sun elämä, ja elät sitä vain kerran.
N46v
Hei, otit esille yhden parisuhteen tärkeimmistä kysymyksistä: Kyky olla erillinen.
Parisuhteessa terve vuorovaikutus syntyy vastaparien erillisyys - läheisyys välille. Läheisriippuvuudessa kyse on siitä, ettei osaa olla terveesti erillinen vaan ikään kuin velkoo toiselta omaa itseään.
Kukaan ei voi muuttaa toista. Miehesi on itse tehtävä oma psyykkinen työnsä, sitten kun hän on siihen valmis. Mutta mitä sinä sitten voit tehdä? Eroaminen voi olla terve vaihtoehto, mutta myös on mahdollista oppia ottamaan itselleen rajat ja lisätä omaa itsenäisyyttään, ettei mene 'imuun' mukaan. Miten silloin on mahdollista ylläpitää läheisyyttä, niin, että silti suhteessa olisi me-henkeä ja yhteenkuuluvuutta? Uskoisin, että pariterapia on tarpeen, vaikka kumpikin kävisi omassaankin, että sovitaan ikään kuin pelisäännöt ja miten virheellisiä toimintamalleja puretaan ja ryhdytään opettelemaan suotuisampia vuorovaikutustaitoja.
Toivotan voimia ja viisautta päätöksien edessä
Vierailija kirjoitti:
Ja siis läheisriippuvaisen se "läheis" ei tule läheisyydestä, vaan läheisistä. Siis niistä uhreista. Läheisriippuvainen ei päästä oikeasti lähelleen ketään. Hänen kuorensa on luja. Se vahvan, osaavan, kaikentietävän ja aina erehtymättömän.
Tosi hyvä tarkennus, juuri noin, kiitos. :) Se onkin tosi traagista, että läheiset ovat "uhreja", vaikka läheisriippuvainen itse kokee olevansa uhri, väärinymmärretty ja liian kiltti, eikä kukaan arvosta hänen tekojaan. Läheisriippuvainen tekee niin vimmatusti asioita toisten eteen, että tekee oikein pahaa katsoa sitä kynnysmattoilua..
Itse tein suhteemme alussa sen virheen, että neuvoin miestäni olemaan tekemättä niin kauheasti kavereidensa eteen. Miehelleni saatettiin soittaa keskellä yötä kyytiä baarista kotiin ja vanhempansa käyttivät hyväksi miestäni teettämällä tällä isoja töitä ilman korvausta. Jos olisin tuolloin tiennyt mitä tapahtuu kun annan muka miestäni itseään auttavia ohjeita, en olisi puuttunut koko asiaan.
Mieheni ahdistui suunnattomasti, kun kaverit lakkasivat pitämästä yhteyttä. Hän ei älynnyt, ettei itsekään pitänyt yhteyttä eikä osannut luoda normaaleja kontakteja kavereihinsa. Kun yölliset kännikyytisoitot loppuivat, mieheni koki tulleensa hylätyksi eikä enää soitellut kavereilleen.
Puutuin asioihin vasta siinä vaiheessa, kun miehen kaveri soitti mieheni remonttiavuksi 500km päähän jonne mies meni junalla omakustanteisesti ja teki päivän töitä, eikä saanut palkkaa tai edes jäädä yksi vaan ajoi junalla kotiin.. pidin kaverin käytöstä ihan absurdina ja kerroin mielipiteeni miehelleni. Hän puolustautui, että ei hän pyytänyt itse mitään mutta minä syytin tästä kaveria.
Nyt tajuan, että vika ei ollut kavereissa vaan mieheni itse halusi tehdä näitä asioita ja koki tulleensa hylätyksi, kun ei enää saanutkaan lähteä aamuneljältä hakemaan kavereita baarista. Kaikki piti tehdä yli ja niin, että miehestäni tulisi korvaamaton ja maailman paras ihminen.
Voi jos olisin silloin tiennyt, että kaverit eivät miestä hyväksikäyttäneet, vaan mies aiheutti sen itse.. :(
Nyt myös ymmärrän, miksi mieheni kanteli liittoon, kun esimiehensä ei antanut hänelle täysiä arvosanoja. Mieheni perusteli pitkän selostuksen, miksi oli tehnyt kaiken täydellisesti ja silti sai huonomman arvion, kuin edellisenä vuotena. Puoli vuotta mieheni jaksoi jauhaa siitä,että esimies oli arvioinut hänet epäoikeudenmukaisesti ja väärin. Ja hän sai siis kiitettävän, ei täydellistä arviointia, kuten edellisenä vuotena. Se oli varmasti elämän ja kuoleman kysymys hänelle..
Voi hyvänen aika!! Kertomuksesi oli kuin miestystävästäni ja hänen avioliitostaan. En ymmärtänyt moneen vuoteen mikä miestä vaivasi, mutta ehkä n. 4v yhdessäolon jälkeen avautui läheisriippuvaisen maailma. Ihmettelin ensin, että miten olinkaan törmännyt niin toista huomioivaan mieheen, että voiko tuo olla tottakaan - kunnes karu totuus alkoi pikkuhiljaa paljastua. Paljon puhutaan narsisteista ja en tiedä kumpi on pahempaa, läheisriippuvuus vai narsismi, tosin paljon samaahan noissa on. Oikeasti n. 7v suhteen jälkeen totesin, että ei tuollaisen miehen kanssa vaan pysty elämään. Hän aloitti kyllä terapian pariin kertaan, mutta aina se jäi kesken. Välillä myönsi, että läheisriippuvuus on todellinen ongelma, välillä sanoi että ei hänellä sellaista ole vaan vähän lapsuudesta johtuneita ongelmia ym. ja minä vain haluan tehdä siitä ongelman. Ihan oikeasti todella raskasta seuraa kun tilanteet vaihtui kuin tuuliviiillä...ja lisäksi se, että yhtään en uskaltanut sanoihinsa luottaa, kun miellyttämisen halussaan tuli luvanneeksi kaikkea joita ei sitten jaksanut, voinut, uskaltanut, halunnutkaan toteuttaa, kunhan lämpimikseen puhui pästäkseen milloin mistäkin tilanteesta yli. Ymmärrän ja otan osaa, mutta mieti oikeasti itseäsi ja omaa jaksamistasi - onko tuo se suhde mitä elämältäsi haluat.
Eksäni ei ollut fyysisesti kovinkaan läheisriippuvainen ja seksielämäkään ei ollut kovin vilkasta. Tosin hänellä on lapsuudessa ollut myös seksuaalista hyväksikäyttötaustaa, uskon sen heijastuneen seksielämäämme. Tämän kertoi vasta kun olimme jo eronneet, aivan järkyttäviä asioita hän kyllä kantoi hiljaa sisällään...
Kyse on nimenomaan henkisestä ripustautumisesta, mikään ei saa muuttua ja asiat stressasivat/ahdistivat häntä aina kamalasti. Kaikki asiat olisi pitänyt tehdä hänen kanssaan, mutta vastapainona hän tarvitsi massiivisesti aikaa yksin olemiselle (=nettikavereihin yhteydenpitämiseen ja treffipalstailuun). Eksäni on hyvä tyyppi monessa asiassa, mutta sisältä ihan särkynyt jo varhaislapsuudesta alkaen. Eromme aikana vihdoin suostui menemään terapiaan, toivottavasti se on auttanut häntä. Surullistahan se on, että paska lapsuus voi saada ihmismielen niin sekaisin.
Kuulostaa tutulta, oma eksäni oli samanlainen, mutta ei yhtä paha onneksi. Itsäni myös tyrmistytti se, että mies myötäili kaikkien toiveitteni kanssa ja oli kaikesta mukamas samaa mieltä, vaikka oikeasti vain haki hyväksyntää. Eroon johtikin asioiden paljastuminen ja hän perusteli tyhjyyttä kumisseita lupauksiaan/mielipiteitään, että sanoi asioita niin vain koska ne olivat minulle tärkeitä! No syystäkin minulla on tiettyjä periaatteita ja ehtoja, joista en tingi enkä niiden takia edes ryhdy parisuhteeseen jos en löydä vastakaikua niiden osalta toisesta. Eksä lisäksi paikkasi särkynyttä lapsuutta ja äitinsä välinpitämättömyyttä ihastumalla jatkuvasti (ja todella näkyvästi) toisiin naisiin. Oli ollut jossain nettideittipalstalla ja huijannut toisia olevansa sinkku ja saanut toisilta naisilta huomiota ja ihailua. Eräs nainen eksän huijauksesta kuultuaan meni ihan sekaisin, että eksä kyllä osasi sotkea muiden ihmisten elämän lupailemalla kelle vaan mitä tämä halusi saadakseen vain tuntea itsensä halutuksi ja hyväksytyksi. Lisäksi hommaan kuului hänen ansioittensa, osaamisensa ja oikeastaan minkä tahansa reilu liioittelu/vähättely, kunhan se oli hänen edukseen. Että sellainen helmi. Ymmärsin häntä liian pitkään ja aina vain ajattelin, että tuo on sitä paskaa lapsuutta ja minun tulee tukea häntä. Hänen lapsuutensa oli suoraan sanottuna ihan kamala ja äärimmäisen traumatisoiva, sieltähän tuo käytösmalli kumpusi. Olen kuitenkin todella onnellinen ilman häntä! Oma mielenterveys meinasi mennä hänen mukanaan. Piti vain ymmärtää, että minä en voi antaa itseni upota hänen kanssaan.