Lue keskustelun säännöt.
Miksi erotaan?
15.11.2016 |
Miksi nykypäivänä erotaan niin paljon? Ymmärrän että jos erotaan muutaman vuoden kulttua naimisiin menosta (ihmiset ei vaan sovi yhteen) ja ymmärrän että erotaan jos toinen rupeaa ryyppäämään, pettää tai rupeaa väkivaltaiseksi.
Mutta MIKSI erotaan kun ollaan oltu vaikka 20 vuotta naimisissa? Siinä on tiedetty jo hyvin kauan minkälainen toinen on ja jos se vielä kohtelee sinua hyvin niin miksi halutaan erota?
Eikai kukaan eroa vaan kyllästymisen takia tai siksi että halutaan vaihtelua?
Kommentit (119)
Kertakäyttökulttuuri. Sitä tämä nykyään on. Ja mikä oudointa, tähän on lähtenyt mukaan juurikin entiset nuoret. Kait sitä nyt saadaan jokin huumaava lupa elää uudelleen ja nopeaan tahtiin uusi nuoruus tai elämä. Kaikkimullehetinyt tuntuu iskevän pahiten ehkä tämän päivän kolme-nelikymppisiin. Onneksi nuorin sukupolvi, jotka ovat jo ikänsä eläneet tässä tietotulvassa ja nopean tahdin elämässä, ovat ruvenneet arvostamaan muite asioita kun parinvaihtoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
20 vuotta yhdessä ja 15 vuotta naimisissa ja kolme lasta ja mies päätti pettää. Kuulemma annoin liian vähän seksiä eli hänen mielestään 3-4 kertaa viikossa seksiä oli liian vähän.
Jäin, mutta minun puoleltani avioliitto kuoli. Olisi pitänyt vaan lähteä, suhde ei vaan toimi uskottomuuden jälkeen kun luottamus ja kunnioitus on tuhottu pettäjää kohtaan.
Mies sen sijaan on muuttunut ärsyttäväksi lässyttäjäksi ja kuulemma rakastaa mua niiiiiin paljon. Ostaa koko ajan jotain ylikalliita lahjoja ja on yli-imelä. Hyi saatana.
Meneehän tämä tässä, eipähän tarvitse luopua lapsista.
Vierailija kirjoitti:
Kertakäyttökulttuuri. Sitä tämä nykyään on. Ja mikä oudointa, tähän on lähtenyt mukaan juurikin entiset nuoret. Kait sitä nyt saadaan jokin huumaava lupa elää uudelleen ja nopeaan tahtiin uusi nuoruus tai elämä. Kaikkimullehetinyt tuntuu iskevän pahiten ehkä tämän päivän kolme-nelikymppisiin. Onneksi nuorin sukupolvi, jotka ovat jo ikänsä eläneet tässä tietotulvassa ja nopean tahdin elämässä, ovat ruvenneet arvostamaan muite asioita kun parinvaihtoa.
Kyllä! Tämä on nimenomaan juuri sitä kertakäyttökulttuuria ja kuluttamispakkokulttuuria. Kun kyllästyy paitaan, voi heittää sen pois ja ostaa uuden. Sama ajattelumalli on laajentunut myös ihmissuhteisiin. Kun kyllästyy puolisoon, sen voi heittää pois ja hankkia uuden. Aika järkyttävää.
20 vuodessa huomaa, mihin suuntaan toinen on muuttunut. Ja se suunta ei aina ole sama kuin mihin itse on muuttunut. Nuorena minä ja exäni olimme kiinnostuneita ihan samoista nuorten jutuista kuin suurin osa ikätovereistammekin. Viihdyimme yhdessä hyvin ja teimme asioita yhdessä. Sitten tuli lapsiperheen arki. Edelleenkin olimme samoilla linjoilla lastenkasvatuksesta ja kumpikin osallistui kotitöihin. Asioita tehtiin yhdessä koko perheenä. Kun lapset tulivat teini-ikään, meillä oli exäni kanssa yhä vähemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kumpikin meni omia menojaan ja teki asioita, joista itse piti. Tämäkin oli ihan ok ja elämä oli tasaisen mukavaa. Kun nuorinkin lapsista oli muuttanut omilleen, huomasimme, että saattoi mennä viikkojakin ilman, että sanoimme toisillemme juuri muuta kuin "otatko kahvia" tms. Asuimme yhdessä, mutta elimme kumpikin omaa elämäämme. Ei meillä ollut mitään riitoja, mutta olimme vain kämppikset. Sitten mulle tuli tilaisuus saada työpaikallani ylennys, mutta se edellytti muuttoa toiseen kaupunkiin. Mies ei halunnut muuttaa ja koska elämämme oli vain kämppisten elämää, päädyimme ilman draamaa eroamaan.
Vierailija kirjoitti:
20 vuodessa huomaa, mihin suuntaan toinen on muuttunut. Ja se suunta ei aina ole sama kuin mihin itse on muuttunut. Nuorena minä ja exäni olimme kiinnostuneita ihan samoista nuorten jutuista kuin suurin osa ikätovereistammekin. Viihdyimme yhdessä hyvin ja teimme asioita yhdessä. Sitten tuli lapsiperheen arki. Edelleenkin olimme samoilla linjoilla lastenkasvatuksesta ja kumpikin osallistui kotitöihin. Asioita tehtiin yhdessä koko perheenä. Kun lapset tulivat teini-ikään, meillä oli exäni kanssa yhä vähemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kumpikin meni omia menojaan ja teki asioita, joista itse piti. Tämäkin oli ihan ok ja elämä oli tasaisen mukavaa. Kun nuorinkin lapsista oli muuttanut omilleen, huomasimme, että saattoi mennä viikkojakin ilman, että sanoimme toisillemme juuri muuta kuin "otatko kahvia" tms. Asuimme yhdessä, mutta elimme kumpikin omaa elämäämme. Ei meillä ollut mitään riitoja, mutta olimme vain kämppikset. Sitten mulle tuli tilaisuus saada työpaikallani ylennys, mutta se edellytti muuttoa toiseen kaupunkiin. Mies ei halunnut muuttaa ja koska elämämme oli vain kämppisten elämää, päädyimme ilman draamaa eroamaan.
Tossa ei ole mitään järkeä.
Avioliiton ei pidäkkään olla helppoa.
Siinä pitää ymmärtää se että toinen ei ole samanlainen kuin sinä. Pitää tehdä kompromisseja.
Hyvässä avioliitossa toinen voi äänestää kokoomusta ja toinen vasemmistoliittoa. Eikä siinä ole mitään ongelmaa.
Miksi kukaan ikinä panostaisi sinun kanssa elämiseen yhtään mitään (tunteita, työtä, rahaa jne) jos sinulla on tuollainen ajatusmaailma?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20 vuodessa huomaa, mihin suuntaan toinen on muuttunut. Ja se suunta ei aina ole sama kuin mihin itse on muuttunut. Nuorena minä ja exäni olimme kiinnostuneita ihan samoista nuorten jutuista kuin suurin osa ikätovereistammekin. Viihdyimme yhdessä hyvin ja teimme asioita yhdessä. Sitten tuli lapsiperheen arki. Edelleenkin olimme samoilla linjoilla lastenkasvatuksesta ja kumpikin osallistui kotitöihin. Asioita tehtiin yhdessä koko perheenä. Kun lapset tulivat teini-ikään, meillä oli exäni kanssa yhä vähemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kumpikin meni omia menojaan ja teki asioita, joista itse piti. Tämäkin oli ihan ok ja elämä oli tasaisen mukavaa. Kun nuorinkin lapsista oli muuttanut omilleen, huomasimme, että saattoi mennä viikkojakin ilman, että sanoimme toisillemme juuri muuta kuin "otatko kahvia" tms. Asuimme yhdessä, mutta elimme kumpikin omaa elämäämme. Ei meillä ollut mitään riitoja, mutta olimme vain kämppikset. Sitten mulle tuli tilaisuus saada työpaikallani ylennys, mutta se edellytti muuttoa toiseen kaupunkiin. Mies ei halunnut muuttaa ja koska elämämme oli vain kämppisten elämää, päädyimme ilman draamaa eroamaan.
Tossa ei ole mitään järkeä.
Avioliiton ei pidäkkään olla helppoa.
Siinä pitää ymmärtää se että toinen ei ole samanlainen kuin sinä. Pitää tehdä kompromisseja.
Hyvässä avioliitossa toinen voi äänestää kokoomusta ja toinen vasemmistoliittoa. Eikä siinä ole mitään ongelmaa.
Miksi kukaan ikinä panostaisi sinun kanssa elämiseen yhtään mitään (tunteita, työtä, rahaa jne) jos sinulla on tuollainen ajatusmaailma?
Minkä ihmeen takia pitäisi olla hampaat irvessä yhdessä, vaikkei ole pakko?
No, tuskin se kohtelu on ollut kovin hyvää, jos 20 vuoden jälkeen erotaan. Se on voinut olla sen verran välttävää, että on roikuttu yhdessä esim. lasten takia tuo aika. Tai sitten lasten muutettua omilleen huomataan, että ainoa yhteinen tekijä on ollut ne lapset, muuten ei halua olla ko. ihmisen kanssa missään tekemisissä. Tai se toinen ratkeaa alkoholistiksi vasta 20v liiton jälkeen. Omalle äidilleni kävi näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20 vuodessa huomaa, mihin suuntaan toinen on muuttunut. Ja se suunta ei aina ole sama kuin mihin itse on muuttunut. Nuorena minä ja exäni olimme kiinnostuneita ihan samoista nuorten jutuista kuin suurin osa ikätovereistammekin. Viihdyimme yhdessä hyvin ja teimme asioita yhdessä. Sitten tuli lapsiperheen arki. Edelleenkin olimme samoilla linjoilla lastenkasvatuksesta ja kumpikin osallistui kotitöihin. Asioita tehtiin yhdessä koko perheenä. Kun lapset tulivat teini-ikään, meillä oli exäni kanssa yhä vähemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kumpikin meni omia menojaan ja teki asioita, joista itse piti. Tämäkin oli ihan ok ja elämä oli tasaisen mukavaa. Kun nuorinkin lapsista oli muuttanut omilleen, huomasimme, että saattoi mennä viikkojakin ilman, että sanoimme toisillemme juuri muuta kuin "otatko kahvia" tms. Asuimme yhdessä, mutta elimme kumpikin omaa elämäämme. Ei meillä ollut mitään riitoja, mutta olimme vain kämppikset. Sitten mulle tuli tilaisuus saada työpaikallani ylennys, mutta se edellytti muuttoa toiseen kaupunkiin. Mies ei halunnut muuttaa ja koska elämämme oli vain kämppisten elämää, päädyimme ilman draamaa eroamaan.
Tossa ei ole mitään järkeä.
Avioliiton ei pidäkkään olla helppoa.
Siinä pitää ymmärtää se että toinen ei ole samanlainen kuin sinä. Pitää tehdä kompromisseja.
Hyvässä avioliitossa toinen voi äänestää kokoomusta ja toinen vasemmistoliittoa. Eikä siinä ole mitään ongelmaa.
Miksi kukaan ikinä panostaisi sinun kanssa elämiseen yhtään mitään (tunteita, työtä, rahaa jne) jos sinulla on tuollainen ajatusmaailma?
Et näköjään ymmärtänyt kirjoitustani lainkaan. Meidän avioliittommehan nimenomaan OLI helppoa. Ei riitoja, kumpikin eli omaa elämäänsä ja teki asioita, joita halusi. Millä tavalla sinun mielestäsi avioliiton jatkaminen olisi ollut järkevää, kun kumpikin asumme eri kaupungeissa omissa asunnoissamme eikä elämämme ole oikeastaan millään muulla tavalla muuttunut entisestä avioliiton aikaisesta elämästämme?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20 vuodessa huomaa, mihin suuntaan toinen on muuttunut. Ja se suunta ei aina ole sama kuin mihin itse on muuttunut. Nuorena minä ja exäni olimme kiinnostuneita ihan samoista nuorten jutuista kuin suurin osa ikätovereistammekin. Viihdyimme yhdessä hyvin ja teimme asioita yhdessä. Sitten tuli lapsiperheen arki. Edelleenkin olimme samoilla linjoilla lastenkasvatuksesta ja kumpikin osallistui kotitöihin. Asioita tehtiin yhdessä koko perheenä. Kun lapset tulivat teini-ikään, meillä oli exäni kanssa yhä vähemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kumpikin meni omia menojaan ja teki asioita, joista itse piti. Tämäkin oli ihan ok ja elämä oli tasaisen mukavaa. Kun nuorinkin lapsista oli muuttanut omilleen, huomasimme, että saattoi mennä viikkojakin ilman, että sanoimme toisillemme juuri muuta kuin "otatko kahvia" tms. Asuimme yhdessä, mutta elimme kumpikin omaa elämäämme. Ei meillä ollut mitään riitoja, mutta olimme vain kämppikset. Sitten mulle tuli tilaisuus saada työpaikallani ylennys, mutta se edellytti muuttoa toiseen kaupunkiin. Mies ei halunnut muuttaa ja koska elämämme oli vain kämppisten elämää, päädyimme ilman draamaa eroamaan.
Tossa ei ole mitään järkeä.
Avioliiton ei pidäkkään olla helppoa.
Siinä pitää ymmärtää se että toinen ei ole samanlainen kuin sinä. Pitää tehdä kompromisseja.
Hyvässä avioliitossa toinen voi äänestää kokoomusta ja toinen vasemmistoliittoa. Eikä siinä ole mitään ongelmaa.
Miksi kukaan ikinä panostaisi sinun kanssa elämiseen yhtään mitään (tunteita, työtä, rahaa jne) jos sinulla on tuollainen ajatusmaailma?
Et näköjään ymmärtänyt kirjoitustani lainkaan. Meidän avioliittommehan nimenomaan OLI helppoa. Ei riitoja, kumpikin eli omaa elämäänsä ja teki asioita, joita halusi. Millä tavalla sinun mielestäsi avioliiton jatkaminen olisi ollut järkevää, kun kumpikin asumme eri kaupungeissa omissa asunnoissamme eikä elämämme ole oikeastaan millään muulla tavalla muuttunut entisestä avioliiton aikaisesta elämästämme?
Helppo ei tarkoita sitä että ei riidellä. Avioliitossa pitää PUHUA. Te ette sitä näköjään tehneet ollenkaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20 vuodessa huomaa, mihin suuntaan toinen on muuttunut. Ja se suunta ei aina ole sama kuin mihin itse on muuttunut. Nuorena minä ja exäni olimme kiinnostuneita ihan samoista nuorten jutuista kuin suurin osa ikätovereistammekin. Viihdyimme yhdessä hyvin ja teimme asioita yhdessä. Sitten tuli lapsiperheen arki. Edelleenkin olimme samoilla linjoilla lastenkasvatuksesta ja kumpikin osallistui kotitöihin. Asioita tehtiin yhdessä koko perheenä. Kun lapset tulivat teini-ikään, meillä oli exäni kanssa yhä vähemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kumpikin meni omia menojaan ja teki asioita, joista itse piti. Tämäkin oli ihan ok ja elämä oli tasaisen mukavaa. Kun nuorinkin lapsista oli muuttanut omilleen, huomasimme, että saattoi mennä viikkojakin ilman, että sanoimme toisillemme juuri muuta kuin "otatko kahvia" tms. Asuimme yhdessä, mutta elimme kumpikin omaa elämäämme. Ei meillä ollut mitään riitoja, mutta olimme vain kämppikset. Sitten mulle tuli tilaisuus saada työpaikallani ylennys, mutta se edellytti muuttoa toiseen kaupunkiin. Mies ei halunnut muuttaa ja koska elämämme oli vain kämppisten elämää, päädyimme ilman draamaa eroamaan.
Tossa ei ole mitään järkeä.
Avioliiton ei pidäkkään olla helppoa.
Siinä pitää ymmärtää se että toinen ei ole samanlainen kuin sinä. Pitää tehdä kompromisseja.
Hyvässä avioliitossa toinen voi äänestää kokoomusta ja toinen vasemmistoliittoa. Eikä siinä ole mitään ongelmaa.
Miksi kukaan ikinä panostaisi sinun kanssa elämiseen yhtään mitään (tunteita, työtä, rahaa jne) jos sinulla on tuollainen ajatusmaailma?
Minkä ihmeen takia pitäisi olla hampaat irvessä yhdessä, vaikkei ole pakko?
Eihän sitä tarvitse edes seurustella mutta jos avioliittoon menee niin sitten ei voi enää ajatella itseään vaan.
Sinun kaltaisen ihmisen kannattaa pysyä sinkkuna loppuelämä
Vierailija kirjoitti:
No, tuskin se kohtelu on ollut kovin hyvää, jos 20 vuoden jälkeen erotaan. Se on voinut olla sen verran välttävää, että on roikuttu yhdessä esim. lasten takia tuo aika. Tai sitten lasten muutettua omilleen huomataan, että ainoa yhteinen tekijä on ollut ne lapset, muuten ei halua olla ko. ihmisen kanssa missään tekemisissä. Tai se toinen ratkeaa alkoholistiksi vasta 20v liiton jälkeen. Omalle äidilleni kävi näin.
Kukaan ei voi sinnitellä 20 vuotta eikä näytellä 20 vuotta.
Kyllä noi liitot katkeaa siihen että toinen vaan yksinkertaisesti kyllästyy toiseen.
Moni suomalainen ei vain tajua mitä tarkoittaa elää toisen ihmisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyisin eroaminen on moraalisesti hyväksytympää. Enää ei tarvitse selitellä kellekään miksi eroaa. Eroaminen ei aiheuta taloudellsia menetyksiä, kun yhteiskunta tukee hyvin.
Itsekeskeisyys johtaa avioeroihin:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyisin eroaminen on moraalisesti hyväksytympää. Enää ei tarvitse selitellä kellekään miksi eroaa. Eroaminen ei aiheuta taloudellsia menetyksiä, kun yhteiskunta tukee hyvin.
Samaan aikaan pettämisestä on tullut hyväksyttyä. Ihmiset ei edes häpeä sitä että pettää toista eikä kenenkään mielestä se edes ole häpeä.
Kun sitä omaa onnea saa etsiä niin paljon kuin haluaa.........
Harvoin se 20+ vuotiaana solmittu ensimmäinen liitto onnistuu, koska ei siinä iässä välttämättä vielä tiedä, millaisen ihmisen kanssa haluaa olla. Sitä vaan menee yhteen jonkun kanssa ja tekee lapsia yms. koska niin vaan kuuluu tehdä. Lisäksi ihmiset muuttuvat tuossa iässä vielä tosi paljon vuosien varrella. Sitten se elämän rakkaus, Se Oikea, löytyy sattumalta.
Olen aina ollut sitä mieltä, että hyvä kun ihmiset nykyisin eroavat ja tavoittelevat rohkeasti sitä oikeaa onnea.
Miksi ei saisi erota? Jos kyseessä on aikuiset ihmiset, omillaan toimeentulevat (yllätysyllätys, täällä on vielä joitain ihmisiä, jotka ei elä yhteiskunnan tuilla) täysipäiset ihmiset, miksi ei voisi erota, jos ei enää syystä tai toisesta tunnu hyvältä olla yhdessä? Lapset on yksi syy, mutta jos ei ole enää pieniä lapsia? Miksi? Selittäkää tyhmälle?
Vierailija kirjoitti:
Miksi ei saisi erota? Jos kyseessä on aikuiset ihmiset, omillaan toimeentulevat (yllätysyllätys, täällä on vielä joitain ihmisiä, jotka ei elä yhteiskunnan tuilla) täysipäiset ihmiset, miksi ei voisi erota, jos ei enää syystä tai toisesta tunnu hyvältä olla yhdessä? Lapset on yksi syy, mutta jos ei ole enää pieniä lapsia? Miksi? Selittäkää tyhmälle?
Olen niin samaa mieltä!! Minua ärsyttää ajattelu, että parisuhde olisi joku pakkotila, josta ei saa poistua vaikkei olisi onnellinen. Miksi käyttää elämänsä siihen, että väkisin yrittää ratkoa ongelmia ja katsella toista, kun toisaalla voi olla ihminen, jonka kanssa synkkaa 100% hyvin??
Onhan sitä helpooa kauempaa ihmetellä, miksi erotaan, mutta lähempää katsoen, jos siis saa tietää sen syyn, ei sitten enää ihmetytäkään. Yhden normaalin oloisen parin ero pitkästä avioliitosta oli miehen sarjapettämisen syytä, en ihmettele, että vaimo lopulta tympääntyi. Yhden toisen parin liitossa molemmat pettivät ja päihteilivät. Yhden pariskunnan mies taas pettää ja käyttää hhumeita, mutta eivät silti ole eronneet, mutta onnettomia ovat. Yksi pariskunta taas erosi, kun mies joi ja lopulta jätti, on ollut koko huoltajuuden sovittelun ajan täysi kusipää. Jos jotkut eroavat, mietin, että joku painava syy siellä yleensä on, enkä välttämättä halua tietää sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20 vuodessa huomaa, mihin suuntaan toinen on muuttunut. Ja se suunta ei aina ole sama kuin mihin itse on muuttunut. Nuorena minä ja exäni olimme kiinnostuneita ihan samoista nuorten jutuista kuin suurin osa ikätovereistammekin. Viihdyimme yhdessä hyvin ja teimme asioita yhdessä. Sitten tuli lapsiperheen arki. Edelleenkin olimme samoilla linjoilla lastenkasvatuksesta ja kumpikin osallistui kotitöihin. Asioita tehtiin yhdessä koko perheenä. Kun lapset tulivat teini-ikään, meillä oli exäni kanssa yhä vähemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kumpikin meni omia menojaan ja teki asioita, joista itse piti. Tämäkin oli ihan ok ja elämä oli tasaisen mukavaa. Kun nuorinkin lapsista oli muuttanut omilleen, huomasimme, että saattoi mennä viikkojakin ilman, että sanoimme toisillemme juuri muuta kuin "otatko kahvia" tms. Asuimme yhdessä, mutta elimme kumpikin omaa elämäämme. Ei meillä ollut mitään riitoja, mutta olimme vain kämppikset. Sitten mulle tuli tilaisuus saada työpaikallani ylennys, mutta se edellytti muuttoa toiseen kaupunkiin. Mies ei halunnut muuttaa ja koska elämämme oli vain kämppisten elämää, päädyimme ilman draamaa eroamaan.
Tossa ei ole mitään järkeä.
Avioliiton ei pidäkkään olla helppoa.
Siinä pitää ymmärtää se että toinen ei ole samanlainen kuin sinä. Pitää tehdä kompromisseja.
Hyvässä avioliitossa toinen voi äänestää kokoomusta ja toinen vasemmistoliittoa. Eikä siinä ole mitään ongelmaa.
Miksi kukaan ikinä panostaisi sinun kanssa elämiseen yhtään mitään (tunteita, työtä, rahaa jne) jos sinulla on tuollainen ajatusmaailma?
Et näköjään ymmärtänyt kirjoitustani lainkaan. Meidän avioliittommehan nimenomaan OLI helppoa. Ei riitoja, kumpikin eli omaa elämäänsä ja teki asioita, joita halusi. Millä tavalla sinun mielestäsi avioliiton jatkaminen olisi ollut järkevää, kun kumpikin asumme eri kaupungeissa omissa asunnoissamme eikä elämämme ole oikeastaan millään muulla tavalla muuttunut entisestä avioliiton aikaisesta elämästämme?
Helppo ei tarkoita sitä että ei riidellä. Avioliitossa pitää PUHUA. Te ette sitä näköjään tehneet ollenkaan
Puhua mistä? Puhua omista kiinnostuksenkohteista, joista toinen ei ole kiinnostunut ollenkaan? Teeskennellä kiinnostunutta, kun toinen puhuu? Kyllä me puhuimme asioista, jotka kiinnostivat kumpaakin. Niitä asioita vaan alkoi olla yhä vähemmän ja vähemmän.
Oon miettinyt välilkä samaa,me oltu 25v yhdessä eikä oo koskaan mietitty eroa,kun oli vaikeaa käytiin parisuhdeterapiassa.tuntuu että harvat enää sitoutuu toisiinsa loppuelämäksi,me toivotaan vaan että saadaan vanheta yhdessä ja kokea isovanhemmuus.omassa lähipiirissä,ystävistä ja sukulaisista 20 parista 17 eronnut ja perustanut uusioperheen,mutta merkillisintä oli todeta että kukaan uusioperheellisistä ei lle vielä eronnut,ilmeisesti sen eteen tehdään enemmän töitä.toki jokaisella on oikeus onneen ja iloitsen että lähipiirissä on nyt oikeasti onnellisia uusioperheitä.