Lue keskustelun säännöt.
Miksi erotaan?
15.11.2016 |
Miksi nykypäivänä erotaan niin paljon? Ymmärrän että jos erotaan muutaman vuoden kulttua naimisiin menosta (ihmiset ei vaan sovi yhteen) ja ymmärrän että erotaan jos toinen rupeaa ryyppäämään, pettää tai rupeaa väkivaltaiseksi.
Mutta MIKSI erotaan kun ollaan oltu vaikka 20 vuotta naimisissa? Siinä on tiedetty jo hyvin kauan minkälainen toinen on ja jos se vielä kohtelee sinua hyvin niin miksi halutaan erota?
Eikai kukaan eroa vaan kyllästymisen takia tai siksi että halutaan vaihtelua?
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ei saisi erota? Jos kyseessä on aikuiset ihmiset, omillaan toimeentulevat (yllätysyllätys, täällä on vielä joitain ihmisiä, jotka ei elä yhteiskunnan tuilla) täysipäiset ihmiset, miksi ei voisi erota, jos ei enää syystä tai toisesta tunnu hyvältä olla yhdessä? Lapset on yksi syy, mutta jos ei ole enää pieniä lapsia? Miksi? Selittäkää tyhmälle?
Miksi lupautua toiselle, aloittaa yhteinen taival, elää sitä ja heittää pyyhe kehään jos siihen ei ole erityistä syytä, kuten pettäminen?
Miten se luovuttaminen on parempi tai helpompi kuin tehdä päivittäin vähän sen eteen, että jaksaa tahtoa rakastaa? Kun tahtoa on, rakkautta löytyy.
Joka väittää, että rakkaus on tahdon asia, että voi noin vain päättää rakastua ja rakastaa, ei ole koskaan rakastanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurperheen äiti kirjoitti:
Oon miettinyt välilkä samaa,me oltu 25v yhdessä eikä oo koskaan mietitty eroa,kun oli vaikeaa käytiin parisuhdeterapiassa.tuntuu että harvat enää sitoutuu toisiinsa loppuelämäksi,me toivotaan vaan että saadaan vanheta yhdessä ja kokea isovanhemmuus.omassa lähipiirissä,ystävistä ja sukulaisista 20 parista 17 eronnut ja perustanut uusioperheen,mutta merkillisintä oli todeta että kukaan uusioperheellisistä ei lle vielä eronnut,ilmeisesti sen eteen tehdään enemmän töitä.toki jokaisella on oikeus onneen ja iloitsen että lähipiirissä on nyt oikeasti onnellisia uusioperheitä.
Mä hain eroa 15 vuoden jälkeen. Kävimme ennen eroa kahteenkin otteeseen pariterapiassa. Ekalla kerralla se auttoi vähän, saimme paikkailtua jotain rikki mennyttä, mutta kun liian moni asia menee pieleen riittävän pitkän aikaa niin halu paikata yhtään mitään hävisi. Kummaltakin. Toinen pariterapiasarja olikin lähinnä vain sen varmistamista ettei tosiaan enää ole halua tehdä asioita yhdessä. Ja minulla siis oli. Minä tein töitä monta vuotta sen eteen että parisuhde voisi hyvin, toisella oli nollapanostus.
Minä väsyin. Väsyin siihen että ylitseni käveltiin ja toiveeni, pyyntöni ja panostukseni mihin tahansa perheeseen liittyvään minimoitiin. Tein kahta työtä tuodakseni lisää rahaa perheelle, puoliso käytti kaiken. Sain olla ääntä nopeampi että sain maksettua tarvittavat laskut ennen kuin raha oli tuhlattu turhuuksiin.
Väsyin olemaan ainoa aikuinen, kaikesta vastuussa.
Ex löysi itselleen uuden hoivaajan jo ennen avioeron virallistumista.
Itselläni on nykyään myös uusi suhde, takana viisi vuotta yhteiseloa ja kaikki tuntuu paremmalta kuin ikinä ennen. Ehkä se johtuu siitä että molemmilla on avioero takana ja tiedetään kumpikin mikä omassa aiemmassa liitossa on mennyt pieleen. Kumpikin ollaan tahoillamme käsitelty ero ennen kuin ollaan tavattu toisemme ja on ollut aikaa oppia tuntemaan oma itsekin ja se, mitä oikeasti haluaa.
Ja se tärkein; me molemmat haluamme onnistua tässä. Ilman että pitää kuitenkaan tehdä enää liikoja myönnytyksiä omalle hyvinvoinnille.
Meillä on hyvä yhdessä. Entisen aviomieheni kanssa meillä ei ollut hyvä yhdessä. Siinä on iso ero.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
käyttäjä-11339 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20 vuodessa huomaa, mihin suuntaan toinen on muuttunut. Ja se suunta ei aina ole sama kuin mihin itse on muuttunut. Nuorena minä ja exäni olimme kiinnostuneita ihan samoista nuorten jutuista kuin suurin osa ikätovereistammekin. Viihdyimme yhdessä hyvin ja teimme asioita yhdessä. Sitten tuli lapsiperheen arki. Edelleenkin olimme samoilla linjoilla lastenkasvatuksesta ja kumpikin osallistui kotitöihin. Asioita tehtiin yhdessä koko perheenä. Kun lapset tulivat teini-ikään, meillä oli exäni kanssa yhä vähemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kumpikin meni omia menojaan ja teki asioita, joista itse piti. Tämäkin oli ihan ok ja elämä oli tasaisen mukavaa. Kun nuorinkin lapsista oli muuttanut omilleen, huomasimme, että saattoi mennä viikkojakin ilman, että sanoimme toisillemme juuri muuta kuin "otatko kahvia" tms. Asuimme yhdessä, mutta elimme kumpikin omaa elämäämme. Ei meillä ollut mitään riitoja, mutta olimme vain kämppikset. Sitten mulle tuli tilaisuus saada työpaikallani ylennys, mutta se edellytti muuttoa toiseen kaupunkiin. Mies ei halunnut muuttaa ja koska elämämme oli vain kämppisten elämää, päädyimme ilman draamaa eroamaan.
Kuulostaa, että kumpikin on unohtanut vuosien mittaan avioliittolupauksen. Lupaus on tahtoa rakastaa. Se tarkoittaa, että tietoisesti toimii rakkauden eteen.
Sori, mutta vittu mitä paskaa. Ei tunteitaan pysty ohjailemaan eikä rakkaus ole mikään lupaus. Kenellekään ei voi luvata rakastavansa ikuisesti. Voi olla, ettei alunperinkään ole mitään oikeaa rakkautta edes ollut.
Alustit hyvin oman kirjoituksesi.
Tunteitaan pystyy ohjaamaan ja sitä kuuluu tehdä, kun on luvannut TAHTOA. Kukaan ei avioliittolupauksessa lupaa rakastaa, vaan lupauksessa luvataan tahtoa rakastaa. Kun päivittäin muistaa tahtoa rakastaa, se rakkaus löytyy yhä uudestaan.
Ihminen kykenee hallitsemaan tunteitaan ja vaikka rakkaus edellyttää kipinää, se kipinä löytyy aina, kun on tahtoa.
Kyllä sinä saat elää, niinkuin haluat. Alkaa tuntua, että tuskinpa olet oikeaa rakkautta koskaan edes kokenut, kun mielestäsi kipinä löytyy, kun vain on tahtoa. Miksi tahtoa yrittää väkisin yhdessä edes pitäisi olla?
Kylläpä teet pitkälle meneviä päätelmiä minusta yhdestä viestistäni.
Rakkaus on tunne niinkuin viha ja suuttumus. Aivan varmasti jokainen saa itseensä vihan kipinänkin, kun vaan hetken agitoi. Samalla tavalla toimimalla päivittäin rakkauden eteen rakkaus näkyy.
Jos antaa vuosikausia olla, eikä tee mitään, voi yhtäkkiä olla vaikeaa alkaa tahtoa. Kun tahtoo ja toimii rakkauden eteen päivittäin, se rakkaus vahvistuu. Aika ajoin on heikompia jaksoja puolin ja toisin. Kun on kaksi, jotka vuoronperään muistuttavat toistaan tahdosta, silloin rakkaudelle syntyy mahdollisuus syventyä.
t. 19 vuotta avioliitossa, 21 vuotta kihloissa
Voit olla tahtonut noin monta vuotta, mutta et ehkä rakastanut, jos luulet, että rakastuminen on tahdon asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ei saisi erota? Jos kyseessä on aikuiset ihmiset, omillaan toimeentulevat (yllätysyllätys, täällä on vielä joitain ihmisiä, jotka ei elä yhteiskunnan tuilla) täysipäiset ihmiset, miksi ei voisi erota, jos ei enää syystä tai toisesta tunnu hyvältä olla yhdessä? Lapset on yksi syy, mutta jos ei ole enää pieniä lapsia? Miksi? Selittäkää tyhmälle?
Miksi lupautua toiselle, aloittaa yhteinen taival, elää sitä ja heittää pyyhe kehään jos siihen ei ole erityistä syytä, kuten pettäminen?
Miten se luovuttaminen on parempi tai helpompi kuin tehdä päivittäin vähän sen eteen, että jaksaa tahtoa rakastaa? Kun tahtoa on, rakkautta löytyy.
Joka väittää, että rakkaus on tahdon asia, että voi noin vain päättää rakastua ja rakastaa, ei ole koskaan rakastanut.
AAMEN! Ja epäilen ihan oikeasti, että eivät kaikki ole koskaan oikeasti rakastumisen tunnetta kokeneet. Harvinaistahan se onkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ei saisi erota? Jos kyseessä on aikuiset ihmiset, omillaan toimeentulevat (yllätysyllätys, täällä on vielä joitain ihmisiä, jotka ei elä yhteiskunnan tuilla) täysipäiset ihmiset, miksi ei voisi erota, jos ei enää syystä tai toisesta tunnu hyvältä olla yhdessä? Lapset on yksi syy, mutta jos ei ole enää pieniä lapsia? Miksi? Selittäkää tyhmälle?
Koska ensinnäkin se osoittaa että sinuun ei voi luottaa. Minä en ainakaan koskaan luota ihmiseen missään asiassa joka on eronnut syystä ei enää huvita.
Toiseksi sitten nämä eroajat vinkuvat kun kukaan ei rakasta ja vaativat että yhteiskunta auttaa heitä kun he on yksinäisiä ja köyhiä.
Vähän nyt realismia kehiin ja pois sieltä tynnyristä, hus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
käyttäjä-11339 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20 vuodessa huomaa, mihin suuntaan toinen on muuttunut. Ja se suunta ei aina ole sama kuin mihin itse on muuttunut. Nuorena minä ja exäni olimme kiinnostuneita ihan samoista nuorten jutuista kuin suurin osa ikätovereistammekin. Viihdyimme yhdessä hyvin ja teimme asioita yhdessä. Sitten tuli lapsiperheen arki. Edelleenkin olimme samoilla linjoilla lastenkasvatuksesta ja kumpikin osallistui kotitöihin. Asioita tehtiin yhdessä koko perheenä. Kun lapset tulivat teini-ikään, meillä oli exäni kanssa yhä vähemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kumpikin meni omia menojaan ja teki asioita, joista itse piti. Tämäkin oli ihan ok ja elämä oli tasaisen mukavaa. Kun nuorinkin lapsista oli muuttanut omilleen, huomasimme, että saattoi mennä viikkojakin ilman, että sanoimme toisillemme juuri muuta kuin "otatko kahvia" tms. Asuimme yhdessä, mutta elimme kumpikin omaa elämäämme. Ei meillä ollut mitään riitoja, mutta olimme vain kämppikset. Sitten mulle tuli tilaisuus saada työpaikallani ylennys, mutta se edellytti muuttoa toiseen kaupunkiin. Mies ei halunnut muuttaa ja koska elämämme oli vain kämppisten elämää, päädyimme ilman draamaa eroamaan.
Kuulostaa, että kumpikin on unohtanut vuosien mittaan avioliittolupauksen. Lupaus on tahtoa rakastaa. Se tarkoittaa, että tietoisesti toimii rakkauden eteen.
Sori, mutta vittu mitä paskaa. Ei tunteitaan pysty ohjailemaan eikä rakkaus ole mikään lupaus. Kenellekään ei voi luvata rakastavansa ikuisesti. Voi olla, ettei alunperinkään ole mitään oikeaa rakkautta edes ollut.
Alustit hyvin oman kirjoituksesi.
Tunteitaan pystyy ohjaamaan ja sitä kuuluu tehdä, kun on luvannut TAHTOA. Kukaan ei avioliittolupauksessa lupaa rakastaa, vaan lupauksessa luvataan tahtoa rakastaa. Kun päivittäin muistaa tahtoa rakastaa, se rakkaus löytyy yhä uudestaan.
Ihminen kykenee hallitsemaan tunteitaan ja vaikka rakkaus edellyttää kipinää, se kipinä löytyy aina, kun on tahtoa.
Kyllä sinä saat elää, niinkuin haluat. Alkaa tuntua, että tuskinpa olet oikeaa rakkautta koskaan edes kokenut, kun mielestäsi kipinä löytyy, kun vain on tahtoa. Miksi tahtoa yrittää väkisin yhdessä edes pitäisi olla?
Kylläpä teet pitkälle meneviä päätelmiä minusta yhdestä viestistäni.
Rakkaus on tunne niinkuin viha ja suuttumus. Aivan varmasti jokainen saa itseensä vihan kipinänkin, kun vaan hetken agitoi. Samalla tavalla toimimalla päivittäin rakkauden eteen rakkaus näkyy.
Jos antaa vuosikausia olla, eikä tee mitään, voi yhtäkkiä olla vaikeaa alkaa tahtoa. Kun tahtoo ja toimii rakkauden eteen päivittäin, se rakkaus vahvistuu. Aika ajoin on heikompia jaksoja puolin ja toisin. Kun on kaksi, jotka vuoronperään muistuttavat toistaan tahdosta, silloin rakkaudelle syntyy mahdollisuus syventyä.
t. 19 vuotta avioliitossa, 21 vuotta kihloissa
Etkö ymmärrä sellaista vaihtoehtoa, että rakkautta ei ole alunperin ollutkaan, on vaan luultu niin, kun ei ole tiedetty muusta? Hienoa, jos teillä on rakkautta ja sitä tahtoa ja olette toisillenne oikeat, mutta ihmiset tekevät myös paljon vääriä valintoja ja väärän ihmisen kanssa liittoa ei tahtotila pelasta.
Pahoitteletko monesti suuttumustakin kertomalla, että luulit vain suuttuneesi? Vai oletko unohtanut anteeksipyynnötkin jo kokonaan turhana arvona?
Tää viesti toimii sille, joka luulee rakastuneensa ja nyt sitten tahto tuo kipinää. Joopa joo.
Te jotka ette ole kokeneet eroa, älkää ihmetelkö. Ei sitä ulkopuolisen tarvitse ymmärtää.
Olin itse 10 vuotta sitten mustavalkoinen ihminen joka ihmetteli ja tuomitsi muiden eroja.
Kunnes se osui omalle kohdalle. Siinä lähti mustavalkoinen ajattelu enkä puutu enää kenenkään elämään!
N39
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurperheen äiti kirjoitti:
Oon miettinyt välilkä samaa,me oltu 25v yhdessä eikä oo koskaan mietitty eroa,kun oli vaikeaa käytiin parisuhdeterapiassa.tuntuu että harvat enää sitoutuu toisiinsa loppuelämäksi,me toivotaan vaan että saadaan vanheta yhdessä ja kokea isovanhemmuus.omassa lähipiirissä,ystävistä ja sukulaisista 20 parista 17 eronnut ja perustanut uusioperheen,mutta merkillisintä oli todeta että kukaan uusioperheellisistä ei lle vielä eronnut,ilmeisesti sen eteen tehdään enemmän töitä.toki jokaisella on oikeus onneen ja iloitsen että lähipiirissä on nyt oikeasti onnellisia uusioperheitä.
Mä hain eroa 15 vuoden jälkeen. Kävimme ennen eroa kahteenkin otteeseen pariterapiassa. Ekalla kerralla se auttoi vähän, saimme paikkailtua jotain rikki mennyttä, mutta kun liian moni asia menee pieleen riittävän pitkän aikaa niin halu paikata yhtään mitään hävisi. Kummaltakin. Toinen pariterapiasarja olikin lähinnä vain sen varmistamista ettei tosiaan enää ole halua tehdä asioita yhdessä. Ja minulla siis oli. Minä tein töitä monta vuotta sen eteen että parisuhde voisi hyvin, toisella oli nollapanostus.
Minä väsyin. Väsyin siihen että ylitseni käveltiin ja toiveeni, pyyntöni ja panostukseni mihin tahansa perheeseen liittyvään minimoitiin. Tein kahta työtä tuodakseni lisää rahaa perheelle, puoliso käytti kaiken. Sain olla ääntä nopeampi että sain maksettua tarvittavat laskut ennen kuin raha oli tuhlattu turhuuksiin.
Väsyin olemaan ainoa aikuinen, kaikesta vastuussa.Ex löysi itselleen uuden hoivaajan jo ennen avioeron virallistumista.
Itselläni on nykyään myös uusi suhde, takana viisi vuotta yhteiseloa ja kaikki tuntuu paremmalta kuin ikinä ennen. Ehkä se johtuu siitä että molemmilla on avioero takana ja tiedetään kumpikin mikä omassa aiemmassa liitossa on mennyt pieleen. Kumpikin ollaan tahoillamme käsitelty ero ennen kuin ollaan tavattu toisemme ja on ollut aikaa oppia tuntemaan oma itsekin ja se, mitä oikeasti haluaa.
Ja se tärkein; me molemmat haluamme onnistua tässä. Ilman että pitää kuitenkaan tehdä enää liikoja myönnytyksiä omalle hyvinvoinnille.
Meillä on hyvä yhdessä. Entisen aviomieheni kanssa meillä ei ollut hyvä yhdessä. Siinä on iso ero.
Teillä ei ollut lapsia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei keidenkään tarvitse olla yhdessä ihan vain yhdessä olemisen takia. Ihan sama miten pitkään olisivat olleet yhdessä. Asiat muuttuvat, tunteet latistuvat ja mitä ikinä nyt voikaan tapahtua (vaikka sitä ryyppäämistä tai pettämistä). Se on ihan terveellistä, ettei vaan tyydy johonkin tilanteeseen, joka voi pahimmillaan ahdistaa ja kuluttaa.
Avioliittokin on vain pelkkä kirjallinen sopimus. Joku voi mussuttaa avioliiton pyhyydestä ja jumalasta ja mistä ikinä(huoh, vuonna 2016...), mutta siitä sopimuksesta huolimatta ihmisen tunteet voivat muuttua.
Tutkitusti ihminen kaipaa pitkiä ihmissuhteita. Tutkitusti ihminen elää onnellisempana, kun rakentaa pitkän parisuhteen varaan. Tutkitusti se onnellisuus auttaa ihmisen terveyttäkin.
On turha heittää vuosilukuja. Elämme vuotta 2016 ja edelleen ihmisillä on tunteita. Eläisitkö mieluummin ilman tunteita?
Etkö juuri ollut sitä mieltä, että pitäisi pysyä liitossa, vaikka ei ole mitään tunteita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
käyttäjä-11339 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20 vuodessa huomaa, mihin suuntaan toinen on muuttunut. Ja se suunta ei aina ole sama kuin mihin itse on muuttunut. Nuorena minä ja exäni olimme kiinnostuneita ihan samoista nuorten jutuista kuin suurin osa ikätovereistammekin. Viihdyimme yhdessä hyvin ja teimme asioita yhdessä. Sitten tuli lapsiperheen arki. Edelleenkin olimme samoilla linjoilla lastenkasvatuksesta ja kumpikin osallistui kotitöihin. Asioita tehtiin yhdessä koko perheenä. Kun lapset tulivat teini-ikään, meillä oli exäni kanssa yhä vähemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kumpikin meni omia menojaan ja teki asioita, joista itse piti. Tämäkin oli ihan ok ja elämä oli tasaisen mukavaa. Kun nuorinkin lapsista oli muuttanut omilleen, huomasimme, että saattoi mennä viikkojakin ilman, että sanoimme toisillemme juuri muuta kuin "otatko kahvia" tms. Asuimme yhdessä, mutta elimme kumpikin omaa elämäämme. Ei meillä ollut mitään riitoja, mutta olimme vain kämppikset. Sitten mulle tuli tilaisuus saada työpaikallani ylennys, mutta se edellytti muuttoa toiseen kaupunkiin. Mies ei halunnut muuttaa ja koska elämämme oli vain kämppisten elämää, päädyimme ilman draamaa eroamaan.
Kuulostaa, että kumpikin on unohtanut vuosien mittaan avioliittolupauksen. Lupaus on tahtoa rakastaa. Se tarkoittaa, että tietoisesti toimii rakkauden eteen.
Sori, mutta vittu mitä paskaa. Ei tunteitaan pysty ohjailemaan eikä rakkaus ole mikään lupaus. Kenellekään ei voi luvata rakastavansa ikuisesti. Voi olla, ettei alunperinkään ole mitään oikeaa rakkautta edes ollut.
Tunteita juuri voi kontroloida ja pitääkin.
Rakkaus ei ole tunnetta vaan lupaus. Rakastuminen on tunnetta.
Toivottavasti et ole liitossa. En ainakaan itse haluaisi elää liitossa, jossa rakkaus ei ole tunnetta. Puistattava ajatus. Meidän liittomme on 15-vuotias ja kyllä vaan rakkaus on tunne!
Olen eronnut lähes 20-vuoden liitosta. En ollenkaan allekirjoita tuota "kertakäyttökulttuuria" ja "kaikki mulle heti"-ajattelua erooni liittyen. Prosessi ja pohdinta oli pitkä, kesti joitakin vuosia. En lähtenyt etsimään tilalle mitään uutta ja ihmeellistä. En ole uudessa suhteessa enkä sellaista etsi. Hyvin mahdollista, että elelen loppuelämäni yksin. Ex-mieheni on ihan hyvä ihminen, vuosien saatossa me vain vieraannuimme toisistamme ja olimme toistemme seurassa lähes kiusaantuneita. Lapset olivat jo omillaan, joten mitään erityistä porkkanaa jatkaa liittoa ei ollut. Ero heikensi jonkin verran taloudellista tilannetta, mutta elän "pienesti" ja voin hyvin. Ex-miehelleni olen kiitollinen yhteisistä vuosista ja toivon hänelle vain hyvää. Hän myös minulle. Kumpikaan meistä ei tavoittele uutta nuoruutta ja pilvilinnoja. Onnea on ihan tämä tavallinen arki iloineen ja suruineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
käyttäjä-11339 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20 vuodessa huomaa, mihin suuntaan toinen on muuttunut. Ja se suunta ei aina ole sama kuin mihin itse on muuttunut. Nuorena minä ja exäni olimme kiinnostuneita ihan samoista nuorten jutuista kuin suurin osa ikätovereistammekin. Viihdyimme yhdessä hyvin ja teimme asioita yhdessä. Sitten tuli lapsiperheen arki. Edelleenkin olimme samoilla linjoilla lastenkasvatuksesta ja kumpikin osallistui kotitöihin. Asioita tehtiin yhdessä koko perheenä. Kun lapset tulivat teini-ikään, meillä oli exäni kanssa yhä vähemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kumpikin meni omia menojaan ja teki asioita, joista itse piti. Tämäkin oli ihan ok ja elämä oli tasaisen mukavaa. Kun nuorinkin lapsista oli muuttanut omilleen, huomasimme, että saattoi mennä viikkojakin ilman, että sanoimme toisillemme juuri muuta kuin "otatko kahvia" tms. Asuimme yhdessä, mutta elimme kumpikin omaa elämäämme. Ei meillä ollut mitään riitoja, mutta olimme vain kämppikset. Sitten mulle tuli tilaisuus saada työpaikallani ylennys, mutta se edellytti muuttoa toiseen kaupunkiin. Mies ei halunnut muuttaa ja koska elämämme oli vain kämppisten elämää, päädyimme ilman draamaa eroamaan.
Kuulostaa, että kumpikin on unohtanut vuosien mittaan avioliittolupauksen. Lupaus on tahtoa rakastaa. Se tarkoittaa, että tietoisesti toimii rakkauden eteen.
Sori, mutta vittu mitä paskaa. Ei tunteitaan pysty ohjailemaan eikä rakkaus ole mikään lupaus. Kenellekään ei voi luvata rakastavansa ikuisesti. Voi olla, ettei alunperinkään ole mitään oikeaa rakkautta edes ollut.
Alustit hyvin oman kirjoituksesi.
Tunteitaan pystyy ohjaamaan ja sitä kuuluu tehdä, kun on luvannut TAHTOA. Kukaan ei avioliittolupauksessa lupaa rakastaa, vaan lupauksessa luvataan tahtoa rakastaa. Kun päivittäin muistaa tahtoa rakastaa, se rakkaus löytyy yhä uudestaan.
Ihminen kykenee hallitsemaan tunteitaan ja vaikka rakkaus edellyttää kipinää, se kipinä löytyy aina, kun on tahtoa.
Kyllä sinä saat elää, niinkuin haluat. Alkaa tuntua, että tuskinpa olet oikeaa rakkautta koskaan edes kokenut, kun mielestäsi kipinä löytyy, kun vain on tahtoa. Miksi tahtoa yrittää väkisin yhdessä edes pitäisi olla?
Et edes tiedä mitä rakkaus on? Se ei ole mitään tunnetta. Rakastumisvaihe kestää pari vuotta ja siinä se. Se ei kuulukkaan kestää kauemmin. Sitten alkaa normaali arki.
Liittosi taitaa olla pystyyn kuollut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei keidenkään tarvitse olla yhdessä ihan vain yhdessä olemisen takia. Ihan sama miten pitkään olisivat olleet yhdessä. Asiat muuttuvat, tunteet latistuvat ja mitä ikinä nyt voikaan tapahtua (vaikka sitä ryyppäämistä tai pettämistä). Se on ihan terveellistä, ettei vaan tyydy johonkin tilanteeseen, joka voi pahimmillaan ahdistaa ja kuluttaa.
Avioliittokin on vain pelkkä kirjallinen sopimus. Joku voi mussuttaa avioliiton pyhyydestä ja jumalasta ja mistä ikinä(huoh, vuonna 2016...), mutta siitä sopimuksesta huolimatta ihmisen tunteet voivat muuttua.
Tutkitusti ihminen kaipaa pitkiä ihmissuhteita. Tutkitusti ihminen elää onnellisempana, kun rakentaa pitkän parisuhteen varaan. Tutkitusti se onnellisuus auttaa ihmisen terveyttäkin.
On turha heittää vuosilukuja. Elämme vuotta 2016 ja edelleen ihmisillä on tunteita. Eläisitkö mieluummin ilman tunteita?
Voi herrajumala sentään. Mitä jos se liitto EI ole onnellinen! Nimenomaan ne tunteet ja onnellisuus tulevat silloin uuden, sopivamman ihmisen myötä tai vaikka ihan yksin eläen.
Elämme vuotta 2016 ja edelleen se ruoho vaikuttaa vihreämmältä aidan toisella puolella.
Jos oikeasti on tahtoa ja on muistuttanut itseään ja puolisoaan vuosien varrella tahdosta rakastaa, meinaatko, että avioliitosta silti voi tulla pysyvästi onneton ilman pettämistä, päihteitä tai toisen psyykkistä sairastumista?
Tottakai, jos rakkaus on loppunut. Ei sitä käskemällä saa takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Herää aina kysymys tämän aiheen kohdalla: liittyykö erojen ihmettely ja tuomitseminen sekä oman avio-onnen korostaminen ja uskottelu kuitenkin pelkoon siitä että ero saattaa osua omalle kohdalle? Eli epävarmuuteen omasta liitosta. Ei mulla muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvänen aika! Ap ei täällä keskustele lainkaan aiheesta, miksi erotaan, vaan odottaa vain että saisi leimattua muita keskustelijoita mukavuudenhaluisiksi ja saisi päästellä litanioitaan ahkerasta suhteen eteen äkeltämisestä. Miksi esittää kysymyksiä, jos ei haluta vastauksia? -19
Niinpä. Olen itse kokenut niin paljon tässä elämässä, että moinen mustavalkoajattelu on tippunut aikoja sitten ajatuksistani. Viisautta on olla tuomitsematta ketään ja mitään tässä elämässä. Se on hienoa, jos joku haluaa tahdon avulla elää pitkässä liitossa, mutta ihan yhtä hienoa, jos joku toinen löytää onnensa muilla tavoin.
Ei sitä kuulu tahdon avulla elää pitkässä liitossa, vaan kuuluu tahtoa rakastaa. Kun on tahtoa rakastaa, rakkautta löytyy, eikä tarvitse miettiä halua tai tahtoa elää pitkässä liitossa. Se liiton ikä vaan kasvaa siinä samalla.
Siinä vaiheessa, kun pitää miettiä tahtoa elää pitkässä liitossa on ydin jo tainnut unohtua. Silloin kannattaa palauttaa mieleen mitä on luvannut tahtoa. Ei rakkaus ole ainetta, kiiltokuvia, asumista tai muuta konkreettista. Rakkaus jota on luvattu tahtoa on tunne. Kun yrittää tahtoa pitää kiinni jostain yhteisestä olohuoneesta, keittiöstä tai vastaavasta ollaan tahtomassa jotain muuta kuin mitä on luvattu. Tahtokaa rakastaa.
Vähän jo naurahdin ääneen tälle. Sovitaan niin, että sinun näkemyksesi on ainut oikea eikä rakkaus tule mistään muusta kuin siitä, että tahdotaan rakastaa.
Melko kyyninen vastaus. Oletko edes yrittänyt miten vaikuttaa tahdolla omiin ja toisen tunteisiin?
Niin että pitäisi vielä ruveta manipuloimaan toista? Oletko narsisti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurperheen äiti kirjoitti:
Oon miettinyt välilkä samaa,me oltu 25v yhdessä eikä oo koskaan mietitty eroa,kun oli vaikeaa käytiin parisuhdeterapiassa.tuntuu että harvat enää sitoutuu toisiinsa loppuelämäksi,me toivotaan vaan että saadaan vanheta yhdessä ja kokea isovanhemmuus.omassa lähipiirissä,ystävistä ja sukulaisista 20 parista 17 eronnut ja perustanut uusioperheen,mutta merkillisintä oli todeta että kukaan uusioperheellisistä ei lle vielä eronnut,ilmeisesti sen eteen tehdään enemmän töitä.toki jokaisella on oikeus onneen ja iloitsen että lähipiirissä on nyt oikeasti onnellisia uusioperheitä.
Mä hain eroa 15 vuoden jälkeen. Kävimme ennen eroa kahteenkin otteeseen pariterapiassa. Ekalla kerralla se auttoi vähän, saimme paikkailtua jotain rikki mennyttä, mutta kun liian moni asia menee pieleen riittävän pitkän aikaa niin halu paikata yhtään mitään hävisi. Kummaltakin. Toinen pariterapiasarja olikin lähinnä vain sen varmistamista ettei tosiaan enää ole halua tehdä asioita yhdessä. Ja minulla siis oli. Minä tein töitä monta vuotta sen eteen että parisuhde voisi hyvin, toisella oli nollapanostus.
Minä väsyin. Väsyin siihen että ylitseni käveltiin ja toiveeni, pyyntöni ja panostukseni mihin tahansa perheeseen liittyvään minimoitiin. Tein kahta työtä tuodakseni lisää rahaa perheelle, puoliso käytti kaiken. Sain olla ääntä nopeampi että sain maksettua tarvittavat laskut ennen kuin raha oli tuhlattu turhuuksiin.
Väsyin olemaan ainoa aikuinen, kaikesta vastuussa.Ex löysi itselleen uuden hoivaajan jo ennen avioeron virallistumista.
Itselläni on nykyään myös uusi suhde, takana viisi vuotta yhteiseloa ja kaikki tuntuu paremmalta kuin ikinä ennen. Ehkä se johtuu siitä että molemmilla on avioero takana ja tiedetään kumpikin mikä omassa aiemmassa liitossa on mennyt pieleen. Kumpikin ollaan tahoillamme käsitelty ero ennen kuin ollaan tavattu toisemme ja on ollut aikaa oppia tuntemaan oma itsekin ja se, mitä oikeasti haluaa.
Ja se tärkein; me molemmat haluamme onnistua tässä. Ilman että pitää kuitenkaan tehdä enää liikoja myönnytyksiä omalle hyvinvoinnille.
Meillä on hyvä yhdessä. Entisen aviomieheni kanssa meillä ei ollut hyvä yhdessä. Siinä on iso ero.
Teillä ei ollut lapsia?
Entisen mieheni kanssa? On, kaksi lasta. Heidän takiaan sitä kaikki mahdolliset temput yritettiinkin, ja yritin, että olisimme voineet yhdessä elää. Mutta ei siinä ole mitään järkeä kun kotona vallitseva tunne on ahdistus. Joka heijastui myös lasten käytökseen vaikka mitenkä yritti pitää lapset erimielisyyksistä erossa.
Nykyisen miehen kanssa ei ole yhteisiä, eikä myöskään tule yhteisiä lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Miksi nykypäivänä erotaan niin paljon? Ymmärrän että jos erotaan muutaman vuoden kulttua naimisiin menosta (ihmiset ei vaan sovi yhteen) ja ymmärrän että erotaan jos toinen rupeaa ryyppäämään, pettää tai rupeaa väkivaltaiseksi.
Mutta MIKSI erotaan kun ollaan oltu vaikka 20 vuotta naimisissa? Siinä on tiedetty jo hyvin kauan minkälainen toinen on ja jos se vielä kohtelee sinua hyvin niin miksi halutaan erota?
Eikai kukaan eroa vaan kyllästymisen takia tai siksi että halutaan vaihtelua?
Valtaosa eroaa nimenomaan kyllästymisen takia. Kun uusi on löydetty jo valmiiksi, niin tuntuu järjettömältä olla vaihtamatta. Se sitten riippuu tilanteesta, että mikä on mielipide sitten kun ihastumisaika on ohi ja arki alkaa uuden kumppanin kanssa. Jos tämän kanssa ei toimi, niin saattaa olla pelannut itsensä aika ikävään paikkaan ja sitten roikutaan netissä haukkumassa kaikki miehet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
käyttäjä-11339 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20 vuodessa huomaa, mihin suuntaan toinen on muuttunut. Ja se suunta ei aina ole sama kuin mihin itse on muuttunut. Nuorena minä ja exäni olimme kiinnostuneita ihan samoista nuorten jutuista kuin suurin osa ikätovereistammekin. Viihdyimme yhdessä hyvin ja teimme asioita yhdessä. Sitten tuli lapsiperheen arki. Edelleenkin olimme samoilla linjoilla lastenkasvatuksesta ja kumpikin osallistui kotitöihin. Asioita tehtiin yhdessä koko perheenä. Kun lapset tulivat teini-ikään, meillä oli exäni kanssa yhä vähemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kumpikin meni omia menojaan ja teki asioita, joista itse piti. Tämäkin oli ihan ok ja elämä oli tasaisen mukavaa. Kun nuorinkin lapsista oli muuttanut omilleen, huomasimme, että saattoi mennä viikkojakin ilman, että sanoimme toisillemme juuri muuta kuin "otatko kahvia" tms. Asuimme yhdessä, mutta elimme kumpikin omaa elämäämme. Ei meillä ollut mitään riitoja, mutta olimme vain kämppikset. Sitten mulle tuli tilaisuus saada työpaikallani ylennys, mutta se edellytti muuttoa toiseen kaupunkiin. Mies ei halunnut muuttaa ja koska elämämme oli vain kämppisten elämää, päädyimme ilman draamaa eroamaan.
Kuulostaa, että kumpikin on unohtanut vuosien mittaan avioliittolupauksen. Lupaus on tahtoa rakastaa. Se tarkoittaa, että tietoisesti toimii rakkauden eteen.
Sori, mutta vittu mitä paskaa. Ei tunteitaan pysty ohjailemaan eikä rakkaus ole mikään lupaus. Kenellekään ei voi luvata rakastavansa ikuisesti. Voi olla, ettei alunperinkään ole mitään oikeaa rakkautta edes ollut.
Alustit hyvin oman kirjoituksesi.
Tunteitaan pystyy ohjaamaan ja sitä kuuluu tehdä, kun on luvannut TAHTOA. Kukaan ei avioliittolupauksessa lupaa rakastaa, vaan lupauksessa luvataan tahtoa rakastaa. Kun päivittäin muistaa tahtoa rakastaa, se rakkaus löytyy yhä uudestaan.
Ihminen kykenee hallitsemaan tunteitaan ja vaikka rakkaus edellyttää kipinää, se kipinä löytyy aina, kun on tahtoa.
Kyllä sinä saat elää, niinkuin haluat. Alkaa tuntua, että tuskinpa olet oikeaa rakkautta koskaan edes kokenut, kun mielestäsi kipinä löytyy, kun vain on tahtoa. Miksi tahtoa yrittää väkisin yhdessä edes pitäisi olla?
Kylläpä teet pitkälle meneviä päätelmiä minusta yhdestä viestistäni.
Rakkaus on tunne niinkuin viha ja suuttumus. Aivan varmasti jokainen saa itseensä vihan kipinänkin, kun vaan hetken agitoi. Samalla tavalla toimimalla päivittäin rakkauden eteen rakkaus näkyy.
Jos antaa vuosikausia olla, eikä tee mitään, voi yhtäkkiä olla vaikeaa alkaa tahtoa. Kun tahtoo ja toimii rakkauden eteen päivittäin, se rakkaus vahvistuu. Aika ajoin on heikompia jaksoja puolin ja toisin. Kun on kaksi, jotka vuoronperään muistuttavat toistaan tahdosta, silloin rakkaudelle syntyy mahdollisuus syventyä.
t. 19 vuotta avioliitossa, 21 vuotta kihloissa
Voit olla tahtonut noin monta vuotta, mutta et ehkä rakastanut, jos luulet, että rakastuminen on tahdon asia.
Rakkaus on tahdon asia ihan samoin kuin viha.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei keidenkään tarvitse olla yhdessä ihan vain yhdessä olemisen takia. Ihan sama miten pitkään olisivat olleet yhdessä. Asiat muuttuvat, tunteet latistuvat ja mitä ikinä nyt voikaan tapahtua (vaikka sitä ryyppäämistä tai pettämistä). Se on ihan terveellistä, ettei vaan tyydy johonkin tilanteeseen, joka voi pahimmillaan ahdistaa ja kuluttaa.
Avioliittokin on vain pelkkä kirjallinen sopimus. Joku voi mussuttaa avioliiton pyhyydestä ja jumalasta ja mistä ikinä(huoh, vuonna 2016...), mutta siitä sopimuksesta huolimatta ihmisen tunteet voivat muuttua.
Tutkitusti ihminen kaipaa pitkiä ihmissuhteita. Tutkitusti ihminen elää onnellisempana, kun rakentaa pitkän parisuhteen varaan. Tutkitusti se onnellisuus auttaa ihmisen terveyttäkin.
On turha heittää vuosilukuja. Elämme vuotta 2016 ja edelleen ihmisillä on tunteita. Eläisitkö mieluummin ilman tunteita?
Voi herrajumala sentään. Mitä jos se liitto EI ole onnellinen! Nimenomaan ne tunteet ja onnellisuus tulevat silloin uuden, sopivamman ihmisen myötä tai vaikka ihan yksin eläen.
Elämme vuotta 2016 ja edelleen se ruoho vaikuttaa vihreämmältä aidan toisella puolella.
Jos oikeasti on tahtoa ja on muistuttanut itseään ja puolisoaan vuosien varrella tahdosta rakastaa, meinaatko, että avioliitosta silti voi tulla pysyvästi onneton ilman pettämistä, päihteitä tai toisen psyykkistä sairastumista?
Tottakai, jos rakkaus on loppunut. Ei sitä käskemällä saa takaisin.
Rakkautta ei saa käskemällä takaisin, mutta molempien itsestään lähtevällä tahdolla ja pienillä asioilla saa esille asioita, joiden vuoksi on rakastanut ja rakastunut. Kun löytää ne pienimmät asiat ja etsii ne myönteiset puolet toisesta tasaisesti, sen hehkun voi saada takaisin ja kun hehkun saa, ei ole enää kovin vaikeaa puhaltaa vähän hehkuun ja liekki syttyy.
Tahtoa tarvitaan, mutta ei sellaista hampaat irvessä vääntöä. Tahdon pitää tapahtua tasaisesti pienissä asioissa, eikä asioita pidä pitää itsestäänselvinä. Kun molemmat toimivat sen eteen, se palkitsee hiljalleen ja ruokkii itseään.
Sinähän olet trollaillut tähän ketjuun koko ajan. Tarkoituksenasi ei ole edes ollut keskustella kunhan auot päätäsi.