Vammainen lapseni tuli koulusta itkien kotiin, move-testi!

Ihanan asiallinen ketju av-ketjuksi! Hyvä!

Vierailija kirjoitti:

Suurin ongelma näyttää olevan se, että miksi ei edes liikunnallinen lapsi kykene saavuttamaan niitä hymynaamoja? Eli toisin sanoen koko testi on liian vaikea tai siis liian tiukka arvostelu.

Se pitäisi saada alemmaksi, että jo normaalilla tuloksella saavutat ne hymynaamat. Lapsia ei voi verrata kilpaurheilijoiden tuloksiin ja niin tässä näköjään tehdään

Mun lapsi haki täällä Jyväskylässä urheiluluokalle yläkouluun vuonna 2013. Testit rakentuivat hyvin pitkälle tän Move! -testin mukaan, oli mm. piip -juoksu ja muutkin elementit hyvin samoja kuin mitä lapset ovat movesta kertoneet - mulla on sattumalta just 5. luokkalainen ja 8. luokkalainen.

testit olivat koko pyrkijäporukalle samaan aikaan Hipposhallissa. Veikkaanpa hyvin vahvasti, että tässä on ollut yksi keskeinen järjestelmän testaustilaisuus - samaan aikaan on saatu varmaan n. 200 6. luokkalaista tekemään tätä. Jos viitearvoja on jotenkin haettu tästä porukasta, niin aika metsään on menty - kaikilla oli kilpaurheilutausta (hakemuksessa pitää eritellä saavutukset ja harjoitusmäärät ja mukana pitää olla valmentajan lausunto). Lapsukaiseni pääsi hakemalleen luokalle, mutta epäonnistui esim. jonkinlaisessa tasapainoa mittaavassa tehtävässä ja sai siitä tosi huonot pisteet, ironista sinänsä, että on kilpatason voimistelija.

Meillä oli noi testit siis kahdella lapsella nyt syksyllä, mitään tuloskortteja sieltä ei kyllä kotiin ole tullut. Nuorimmaisella jäi joku osa-alue tekemättä kun oli ko. päivänä kipeänä ja kortti on kuulemma koululla. En jotenkin edes tiennyt mikä tää move on, kauheasti niistä mittauksista vaahdottiin kuitenkin koululla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieluummin saisi olla vaikka pisteet yhdestä kolmeen kuin naamat. Ja ehdottomasti lisäpisteitä vapaa-ajan liikkumisesta! Jäsenten liikkuvuudet sun muut pitäisi mielestäni olla terkkarin testattavana, mitä ne nyt varsinaisesti liikunnallisuuteen liittyy?

Testin on tainneet tehdä ihmiset, jotka ovat olleet liikunnallisia ja kilpailuhenkisiä koko ikänsä. 

Kyllähän esim. nuo selän liikkuvuutta mittaavat testit kertovat aika paljon siitä, liikkuuko lapsi vapaa-ajallaan, vai istuuko/löhöääkö enemmän. Tuon ikäisten pitäisi liikkua vähintään kaksi tuntia päivässä, mikä ei todellakaan tule kaikilla täyteen, mikä taas näkyy usein ryhdissä, liikkuvuudessa ja lihaskunnossa. Minua vähän jopa ihmetytti tuo kyykkyyn pääsemisen testaaminen; miksi tuollaista pitää testata? Onko todella olemassa lapsia/nuoria, jotka eivät pääse kyykkyyn?

Silti ne kuuluu mielestäni terkan tarkastettaviksi. 

Olen samaa mieltä että lasten (ja kaikkien muidenkin) pitäisi liikkua paljon päivittäin, mutta tällainen testaaminen nimenomaan ei kannusta siihen. Ei liikkumisen ilo löydy sillä että lapselle kerrotaan hänen olevan huono liikunnassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin ongelma näyttää olevan se, että miksi ei edes liikunnallinen lapsi kykene saavuttamaan niitä hymynaamoja? Eli toisin sanoen koko testi on liian vaikea tai siis liian tiukka arvostelu.

Se pitäisi saada alemmaksi, että jo normaalilla tuloksella saavutat ne hymynaamat. Lapsia ei voi verrata kilpaurheilijoiden tuloksiin ja niin tässä näköjään tehdään

Mun lapsi haki täällä Jyväskylässä urheiluluokalle yläkouluun vuonna 2013. Testit rakentuivat hyvin pitkälle tän Move! -testin mukaan, oli mm. piip -juoksu ja muutkin elementit hyvin samoja kuin mitä lapset ovat movesta kertoneet - mulla on sattumalta just 5. luokkalainen ja 8. luokkalainen.

testit olivat koko pyrkijäporukalle samaan aikaan Hipposhallissa. Veikkaanpa hyvin vahvasti, että tässä on ollut yksi keskeinen järjestelmän testaustilaisuus - samaan aikaan on saatu varmaan n. 200 6. luokkalaista tekemään tätä. Jos viitearvoja on jotenkin haettu tästä porukasta, niin aika metsään on menty - kaikilla oli kilpaurheilutausta (hakemuksessa pitää eritellä saavutukset ja harjoitusmäärät ja mukana pitää olla valmentajan lausunto). Lapsukaiseni pääsi hakemalleen luokalle, mutta epäonnistui esim. jonkinlaisessa tasapainoa mittaavassa tehtävässä ja sai siitä tosi huonot pisteet, ironista sinänsä, että on kilpatason voimistelija.

Meillä oli noi testit siis kahdella lapsella nyt syksyllä, mitään tuloskortteja sieltä ei kyllä kotiin ole tullut. Nuorimmaisella jäi joku osa-alue tekemättä kun oli ko. päivänä kipeänä ja kortti on kuulemma koululla. En jotenkin edes tiennyt mikä tää move on, kauheasti niistä mittauksista vaahdottiin kuitenkin koululla.

Kirjoitin epäselvästi: esikoinen siis haki tuolloin urheiluluokalle yläkouluun ja on nyt 9:llä, kaksi muuta lasta 5.- ja 8.-luokkalaisia ja heillä movet nyt syksyllä.

Tuli paha mieli lasten puolesta, vaikka olen nelikymppinen aikuinen. Ap:n kertomus palautti mieleeni aivan liian selvästi ala-asteen liikuntatunnit. Minulla on aspergerin oireyhtymä -josta 80-luvulla ei oltu kuultukaan- ja sen takia olen poikkeuksellisen kömpelö. Lisäksi olin lihava koska mt-ongelmaisella äidilläni on feeder-taipumus. Ja tietysti ala-asteen liikunnanopettajani oli telinevoimisteluun hurahtanut, kilpailullinen pinkeä pikku sadisti jonka omat tyttäret olivat SM-tason voimistelijoita. Koululiikunta oli minulle yhtä kidutusta, ja sitä on vain vähän helpottanut se kun aikuisena olen ymmärtänyt että aspergerin takia en olisi koskaan voinutkaan pärjätä siinä, en vaikka olisin ollut normaalipainoinen.

Minulta on aikuisiältä vaatinut paljon työtä ja tsemppausta että olen löytänyt itselleni sopivat liikuntalajit kuten sauvakävelyn. Jotta voin harrastaa liikutaa, se ei saa olla liian nopeatempoista, siinä ei saa olla suuri kaatumis- tai loukkaantumisriski eikä se saa vaatia hyvää koordinaatiota tai nopeita refleksejä. Ei mitään luisteluita, pyöräilyä, voimistelua, joukkuepelejä tai muuta vastaavaa. Lisäksi haluan ehdottomasti liikkua yksin ja niin ettei kukaan näe. Arvostelevat, ymmärtämättömät katseet, säälittely ja haukut ovat jättäneet jälkensä.

On surullista huomata ettei maailma ole 30 vuodessa parantunut paljoakaan. Hienoa että joillakin erilaisilla lapsilla on välittävät vanhemmat jotka eivät alistu vaan jättävät palautetta ja nostavat asian esiin.

Ruusuja teille!

Vierailija kirjoitti:

Tuo uusi OPS on ihanan ristiriitainen. Liikunnan kohdalla lukee ettei enää pidä mitata liikuntasuorituksia tai vertailla lapsia keskenään mutta sitten kehitetään kuitenkin tuollainen älytön MOVE-testi.

Ruotsissa ollut käytössä uuden OPS:n kaltainen järjestelmä ja PISA-tulokset romahtaneet. Piilaaksoissa ja vastaavissa on jo siirrytty takaisin vanhan Suomen kaltaiseen koulujärjestelmään.

Oppilaan vertaaminen pelkästään itseensä on ok joissain asioissa, mutta ei kyllä ihan kaikessa..

Vierailija kirjoitti:

Täällä palstalla on ollut paljon puhetta eriarvoistumisesta, lähinnä vanhempien taloudellisen tason mukaan määräytyvää eriarvoistumista kun osalla lapset juoksevat joka ilta kalliissa, ohjatuissa harrastuksissa ja osa ei koskaan pääse kotipihaa pidemmälle kun rahat meni taas äidin poikaystävän kaljoihin?

Miten tämä EI lisää eriarvoistumista jos ikänsä urheilleet ja harrastaneet lapset saa hymynaamoja, köyhien harrastamattomat lapset surkunaamoja? Ei nämä lapset tarvitse ainakaan lisää lyttäystä köyhyyden ja harrastamattomuuden lisäksi!

Ei ne "kilpaurheilijat" ole sen kummempia noissa testeissä. Ei monissa lajeissa kiinnitetä huomiota esim. käsi- ja vatsalihaksiin. Monesti kilpaurheiluryhmässä ollaan, koska siitä vanhemmat maksavat oli taitotaso millainen tahansa. Poikeuksena ehkä joku taitoluistelu.

Esim. pallosilmää ja räjähtävä nopeus ovat esim. sellaisiä mitä ei saa millään rahalla, jos niitä ei ole perinyt. Toki niitä voi harjaannuttaa, mutta huipulle ei voi päästä vaikka kuinka harjoittelisi. Kestävyyttä taas voi harjoitella samoinkun lihaskuntoa ja motorisia taitoja ihan ilman rahallista panostusta. Toki esim. kestävyysurheilu vaatii tietynlaisia fyysisiä ominaisuuksia, jos se viedään huipputasolle.

En halua uskoa, että vammainen olisi tätä testiä laitetu tekemään, mutta jos on niin kurjaa. Testi on normaaleille.

En myöskään halua uskoa, että kaikki lapsen eteen tehty romahtaa jos yhdessä asiassa epäonnistuu. Tärkeäähän on kasvattaa lapsi sietämään myös epäonnistumisia.

Mun lapsi harrastaa monta kertaa viikossa liikuntaa, mutta sai hymynaaman vain yhdestä osiosta. Joo hän ei ole mikään huippu ollut ikinä urheilussa, vaikka on sitä vuosia harrastanut aktiivisesti, mutta mitä sitten? Eikä liikuntaa harrasteta lähinnä siksi, että se on hyväksi keholle ja mielellä ja eiköhän se saavuteta, vaikka ei jaksaisi tehdä tarpeeksi punnerruksia. Tuntuu tosi pahalta oman lapsen (ja muidenkin) puolesta ja on vaikea kannustaa häntä jatkamaan liikuntaharrastuksiaan, koska aina itsetuntoa lyödään näillä testeillä, milloin on MOVE, milloin juostaan kilpaa ja kaiken huippu on tietysti tämä "kapteenit valitsevat joukkueensa" ja viimeiset katselevat varpaitansa kun heitä ei kukaan valitse. Mikään ei ole muuttunut sitten omien kouluaikojen. :(

Vierailija kirjoitti:

Yhden urheilulajin harrastaminen tukee monesti vain lajille ominaisia yksipuoleisia taitoja. Esim. taitoluisteluissa ei harjoitella vatsa- tai käsilihaksia saati että se kasvattaisi kestävyyttä tai pallosilmää ja muutenkin kaikki hypyt ja temput tehdän aina vain yhteen suuntaan. Tasapaino kyllä kehittyy varmasti samoin ponnistusvoima sekä notkeus. Jääkiekossa ja jalkapallossa taas tarvitaan kestävyyttä, nopeutta ja pallosilmää, mutta ei todellakaan esim. notkeutta.

Monesti lasten urheilussa venytteilyihin ja lihaskuntoon ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Tehdään sinne päin, kevyesti ja monesti vielä aivan väärin. Kukaan ei tunnu neuvovan miten tehdään oikeaoppisesti että ne vaikuttavatkin, saati vaativan että ne oikeasti tuntuvatkin. Harjoitusten päätteksi ne jätetään monesti kotitehtäviksi ja harva taitaa niitä edes tehdä.

Vanhemmat sitten luulevat, että lapsilla on "hyvä" kunto, venyvyys jne. kun käyvät harrastamassa liikuntaa monta kertaa viikossa. Näin ei todellakaan ole. Edes kilpaurheilutaso ei tätä takaa.

Oma tyttöni harrastaa taitoluistelua ja kyllä ainakin heillä on monipuolisia jää- ja oheisharjoituksia. On kuntopiiriä, erilaisia hyppytreenejä, juoksutreenejä, porrastreenejä, tanssia, venyttelyä, pallotreenejä, käsillä seisontaa ja vaikka mitä. Myös vatsalihaksia treenataan, lankkua tehdään ja leukaa vedetään. Hyppyjäkin ja piruettejakin tehdään jäällä välillä ns. väärällä jalalla ja väärään suuntaan. On siis paljon valmentajista kiinni, miten monipuolisesti asioita tehdään, meillä onneksi erittäin monipuolisesti. Tämä näkyy myös siinä, että pärjää hyvin myös monissa muissakin lajeissa. (Heikkouksena meillä lajina ehkä koripallo.)

Minusta sekin on hieman arveluttavaa, että vain erityisopetussuunnitelmaa noudattaville lapsille on mahdollista sopeuttaa testiä? Kyllä normaalia opetussuunnitelmaa noudattavallakin lapsella voi olla sellaisia pieniä haasteita, joiden vuoksi tuon testin teko ei onnistu kuin verrokkiryhmällä, mutta lapsi silti osallistuu normaaliin opetukseen.

Siis ihan ilman sarvia ja hampaita kysyn... Mitä ap ajattelisit nyt jos tilanne oliskin ollut toisinpäin, eli lapsesi olis jäävätty koko move testistä sen takia ettei ole fyysisesti kyvykäs? Mietin vaan siitäkin syntynyttä mielipahaa.... ja kyllähän ne luokkakaveritkin huomais, jos tyttäresi ei olis osallistunut kokeeseen... ja voi sitä ihmettelyn määrää....

Move-mittausosiot (ohjevideot täältä http://www.edu.fi/move/move-mittaus )

20 metrin viivajuoksu (kestävyys, liikkumistaidot)

Vauhditon 5-loikka (alaraajojen voima, nopeus, dynaamiset tasapainotaidot, liikkumistaidot)

Ylävartalon kohotus (keskivartalon voima)

Etunojapunnerrus (yläraajojen voima) 

Tytöt 

Pojat

Kehon liikkuvuus 

Kyykistys (lantion alueen ja alaraajojen liikkuvuus)

Alaselän ojennus täysistunnassa (alaselän ja lonkan alueen nivelien liikelaajuus)

Oikean ja vasemman olkapään liikkuvuus (yläraajojen ja hartian alueen liikkuvuus)

Heitto-kiinniottoyhdistelmä (käsittelytaidot, havaintomotoriset taidot sekä yläraajojen voima)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On minusta tuossa testissä hyviäkin puolia. Jos ei jaksa sitä viivajuoksua juosta edes tyydyttävälle tasolle 11v , niin on kyllä aika huonossa kunnossa. Motooristen taitojen mittaminen pituushypyllä ja pallon seinään heittämisellä ovat ok.

Esim. vatsalihakset ja punnerrukset taas vaativat paljon tekniikkaa ja jos tekee väärällä tekniikalla, niin ei varmasti niitä jaksa tehdä vaadittua määrää.

Joitakin testejä pitäisi saada myös harjoitella parikin kertaa, jotta kokemattomuus ei pilaisi testitulosta. Nythän valtaosa lienee tehnyt ne kylmiltään. Itse kyllä selvitin kokeen sisällön lapselle ennen sen tekemistä ja vähän neuvoin miten esim. viivajuoksua kannattaa juosta.

Tuloksia ei pitäisi vertailla muiden kanssa vaan ne pitäisi olla henkilökohtaisia.

Pointti onkin siinä, mikä on riittävä taso? Jos lapsi tuntee onnistuneensa testissä ja tehneensä kaikkensa, ja siltikin tuloksena on mutrunaama, ei se motivoi tekemään yhtään enempää. Ei voi olla tavoitteena se, että jokainen saa hymynaaman (eli hävyttömän kovan tuloksen), joka ei kerro arjesta selviytymisestä kerrastaan mitään.

Nuo hymynaamat on luultavasti jonkin 60v. pedagogian ammattilaisen keksimä "kannustin". Kun ei saa numeroilla arvostella: "hei, laitetaan sellaiset naamat kuvaamaan eri tasoja, vähän kuin emojit. Nehän on niin muotia nuorilla!".

Muuten olen kyllä viestistäsi samaa mieltä. Testeissä pärjää testejä harjoittelemalla.

Oikeasti kyllä 11-vuotiaat tietävät aika realistisesti jo ovatko he itse millaisessa kunnossa ja mitä osaavat.

Meillä lapsen luokan tytöt suunnittelvat koulun vuosittaiseen sählyturnaukseen pelipaikkoja keskenään, jota voittaisivat vuotta vanhemmat tytöt. Tietävät, että tuo on parempi hyökkääjänä, koska on nopea juoksemaan ja omaa pelisilmää ja pallokin pysyy hallussa. Toki ohjeistan lastani, että kaikkien pitää saada pelata sitä pelipaikkaa mitä haluavat. Ja jos on monta halukasta niin sitten kierrättävät paikkoja. Ja huomiona, että pelaaminen ei turnauksessa ole pakollista ollenkaan. Eikä sekään tunnu olevan ongelma.

Mietin että kun koulussa tähdätään nyt itsearvointiin, että se tästä MOVE!-testistä puuttuu kokonaan.

Testissä pitäisi kysyä ennen suorituksia lapselta realistinen arvio omasta kuntonnosta ja liikunnallisista taidoista ihan kohta kohdalta. Ja sitten suoritusten jälkeen verrata niitä omiin saavutettuihin arvoihin. Lopksi pitäisi lapsen kertoa omin sanoin mitä aikoo tehdä että kunto ja taidot parantuisivat ja tähän kohtaan vanhemmatkin voisivat kirjoittaa omat ajatukset.

Vierailija kirjoitti:

Pahoittelen raflaavaa otsikkoa! Minä olen nyt niiiin vihainen että en oikein tiedä mitä tehdä. Koululle on jo laitettu palautetta, harkitsen asian viemistä mediaan omalla nimelläni.

Lapseni oli siis laitettu koulussa 5-luokkalaisten Move-testiin. Lapsellani on monella osa-alueella kehitysviivästymiä ja diagnooseja on useampi, ei niistä sen enempää tähän muuta kuin että vaikuttavat kyllä mm. hienomotoriikkaan ja on kovin kömpelö.

Tytölläni on myös paha astma ja on alipainoinen, luokan pienin. Testin ottajat eivät ottaneet tätä millään tavalla huomioon!

Tuloshan yllättäen oli että sai surullisen naaman joka ikiselle osa-alueelle! Nyt tyttö itkee, kokee että on surkea, ei kuulemma halua enää koskaan liikkua eikä edes kouluun. Aloitamme taas pisteestä 0 hänen kanssaan. Olimme jo saaneet hänet vuosien saatossa houkuteltua liikkumaan erinäisissä harrastuksissa useamman kerran viikossa toimintaterapian yms. lisäksi. Olemme uhranneet käsittämättömän määrän aikaa, rahaa jne. että lapsen kyky liikkua ja pysyä edes jotenkin ikätason mukana säilyisi.

Mitä näiden tutkijoiden päässä oikein liikkuu? Kyllä me tiedämme jo että tyttö ne toimintakyky on alentunut jos sitä tällä testillä muka haluttiin todeta? Jos halusitte masentaa lapsen ja vanhemmat surunaamoilla niin onnistuitte kyllä! 10 vuoden loputon uurastus ja toinen samanlainen vielä edessä, palkkioksi saamme surunaaman!? Kiitos kannustuksesta! Ja mille tuntuu tytöstä joka yrittää kaikkensa ja yli sen, joka ikinen päivä? Kannustusta hän tarvitsee eikä latistusta!

Lisäksi huoltajien lupaa tällaiselle testille ei ole kysytty missään vaiheessa! Törkeää!

Teillä voi olla väärä suhtautuminen asiaan. Toisaalta on niinkin, ettei lapsia saisi eriarvoistaa esimerkiksi antamalla arvosanoja, mutta toisaalta ilman oman erilaisuuden (heikkouksien ja hyvyyksien) tunnistamista ei tiedä mitä tulisi kehittää. Mielestäni asia jota teidän tulisi kehittää lapsenne suhteen on hänen itsetuntonsa ja opettaa ne faktat, ettei hän välttämättä koskaan tule olemaan liikunnassa niin hyvä kuin muut, mutta sen ei tarvitse millään tavalla haitata elämässä menestymistä. Päin vastoin, puutetta korjatakseen hän voi oppia jossain muussa paljon paremmaksi kuin muut (huippulahjakkaat ihmiset esimerkiksi tieteissä ovat usein jollain tavoin poikkeavia).

Mielestäni voitte antaa tekijöille palautetta siiten miten annetaan "negatiivisia strokeseja", mutta pitäkää myös mielessä se, että lapsenne tulee kohtaamaan elämässään erittäin paljon suurempaa arvostelua ja kategorisointia. Hän menestyy vain siten, että oppii suhtautumaan asioihin oikein ja ymmärtää omat mahdollisuutensa realistisesti. Lapsen ensireaktio on myös hyvin luontainen, näkyy jo hiekkalaatikolla ("mä en leiki sun kaa kun sä et ole mun kaa samaa mieltä").

Haluaisin esittää hieman poikkeavan mielipiteen ja näkemyksen, alapeukuttakaa rauhassa - mutta miettikää edes ajatuksella läpi.

Meillä on tällä hetkellä ongelmana mm se, että lapset ja nuoret ovat todella henkisesti huonosti voivia. Heikkoja jopa sanoisi joku. On olemassa oikeaa masennusta, ahdistusta ja muuta psyykkistä häiriötä ja sairautta, mutta niitä ei ole sen enempää kuin aiemminkaan. Nyt luvut nostavat ylös huono elämänhallinta ja kyvyttömyys sietää pettymyksiä ja kyvyttömyys käsitellä vastoinkäymisiä. Jotenkin olemme paaponeet ja pehmustaneet lapiemme elämät siten, että normaalia elämää ei enää kestetä. Kovasti ei saa sanoa, punakynää ei saa käyttää, vertailla ei saa - ettei vaan tule paha mieli tai huono kuva itsestä. Elämänhallinta on hukassa ja kaikesta tulee lopulta paha mieli.

Kuitenkin psyykkinen terveys ja itsearvostus perustuu realistiseen (mutta positiiviseen) omaan kuvaan ja kykyyn sietää ja käsitellä pettymyksiä. Nyt yritetään karsia viimeisestkin mahdollisuudet rakentaa realistista omaakuvaa pois. Henkilö voi olla huono liikunnassa, mutta hyvä matematiikassa. Mitä sitten - hän oppii hyvässä ympäristössä hyväksymään ja käsittelemään tämän. Hän oppii kestämään sen, että en nyt tässä pärjää, mutta tuossa olen hyvä. Joku on hyvä matematiikassa, toinen kuvaamataidossa, kolmas liikunnassa ja neljäs musikaalinen jne. Nyt pitäisi jotenkin silotella osaaminen ja ei osaaminen pois. Todella huonokin pitäisi saada uskomaan, että oikeasti olet tosi hyvä. On ihan eri asia sanoa, että olet huono kuin että liikunta ei suju. Mutta sitäkään kun ei nykyisin saisi sanoa.

Miten lapsen etua ajaa se, että jos on rapakunnossa niin pitäisi joku hymynaama antaa ja sanoa, että huipusti menee verrattuna sinuun itseesi (ja jättää sanomatta, että alle 20v saat diabeteksen ja selkäkivun, mutta ei kiusata sinua sillä nyt)? Jos se rapakunto on saavutettu sohvalla ja konsoleiden ääressä niin eikö ole jo lapsen terveydenkin kannalta hyvä lapsi ja vanhemmat herätellä..? Miksi ei? Eri asia on tietysti vammaiset lapset.

Joku viisas on sanonut, että yläkouluikään mennessä lapsen tulisi muodostaa positiivinen, mutta realistinen kuva itsestään. Tässä minä olen hyvä, tässä en. Ja oppia hyväksymään omat heikkoutensa. Ketään ei saa nolata, eikä musertaa jos on lahjaton liikunnassa tai musiikissa tai matematiikassa jne. Mutta ei pidä antaa illuusiota muustakaan. Miksi pitäisi..?

Ääriesimerkki on tv:n laulukisoihin saapuvat variksen karmeat laulajat, jotka oikeasti kuvittelevat olevansa hyviä. Sitten kun koko kansakunta heille nauraa niin sekö sitten on hyvä tapa ymmärtää oma todellinen taso?

Kohta olemme varmaan siinä pisteessä, että lapsesi kirurgisen operaation suorittaa henkilö, joka ei sitä oikeastaan edes osaa, mutta on hyvä omaan tasoonsa nähden. Huonostihan se operaatio menee, mutta kirurgille ei saa tulla paha mieli.

Antakaa nyt niiden lasten muodostaa realistinen omakuva ja oppia sietämään pettymyksiä - ja sitä ettei jokainen oikeasti ole hyvä kaikessa. Tämän kaiken voi saavuttaa mollaamatta ja alistamatta, mutta ihan kuitenkin käyttäen vaikka niitä perinteisiä kouluarvosanoja, jotka nyt on verhottu hymynaamojen taakse. Curling -tyyppisesti kun niitä lapsia ei voi aina suojata - kyllä se maailman kovuus vastaan tulee. Mielummin siihen valmiina kun ei.

Vierailija kirjoitti:

Yhden urheilulajin harrastaminen tukee monesti vain lajille ominaisia yksipuoleisia taitoja. Esim. taitoluisteluissa ei harjoitella vatsa- tai käsilihaksia saati että se kasvattaisi kestävyyttä tai pallosilmää ja muutenkin kaikki hypyt ja temput tehdän aina vain yhteen suuntaan. Tasapaino kyllä kehittyy varmasti samoin ponnistusvoima sekä notkeus. Jääkiekossa ja jalkapallossa taas tarvitaan kestävyyttä, nopeutta ja pallosilmää, mutta ei todellakaan esim. notkeutta.

No voi taivas varjele mikä lausunto. Mulla on kansallisella tasolla kilpaileva yläkouluikäinen taitoluistelija ja todellakin erittäin paljon tehdään lihaskuntoa ja erityisesti niitä vatsalihaksia ja selkälihaksia. Luuletko todella, että hypyt tehdään pelkkiä jalkalihaksia hyväksikäyttäen? Keskivartalon hallinta on keskeinen osa-alue taitoluistelussa. Melkoinen six-pack on ainakin tällä luistelijalla. Kestävyysharjoituksia vetää yleisurheiluvalmentaja ja ne on rankkoja intervallijuoksuja, loikkaharjoittelua. Luisteluohjelma on nimenomaan kestävyyssuoritus ja treeneissä ollaan yleensä 1 h luistimilla jatkuvassa liikkeessä kovalla tempolla. Kestävyys on olennainen osa lajia.

Jääkiekkoilijat taas harjoittelevat oheisissa nykyään säännöllisesti mm. telinevoimistelua. Jääkiekkomaalivahvin on oltava erittäin notkea, siksi jo ihan pienestä pitäen oheisiin kuuluu liikkuvuusharjoittelua.

Minulla viidesluokkalainen tyttö. Ei harrasta liikuntaa on kuitenkin hyvä monessa asiassa.

Myös hän oli harmissaan kun move-testeistä tuli niin huonoja naamoja eikä yhtään hymynaamaa.

Testi sinällään varmaan ihan hyvä, etenkin jos verrataan arvioinnissa vain omaan suoritukseen. Nykyinen tapa ei kuitenkaan ole kannustava laspelle itselleen. Ja lapset kuitenkin vertaavat  tuloksia keskenään.

Kuinkahan tämäkin testistö on testattu kannustavuuden osalta ennen kuin se on otettu (mahdollisesti kalliilla hinnalla) koulujen käyttöön. Varsinkin jos laatijat ovat liikunta-alalla huippu-urheiluun keskittyviä opiskelijoita/ tutkijoita.

Vierailija kirjoitti:

Nämä vammaisethan pudottavat kyllä keskiarvotuloksia roimasti. Ajatellaan, että lasten kunto on kehno, kun testissä mukana on liikuntarajoitteisia ihmisiä. Ei millään pahalla siis vammaisille mutta turha mainostaa Iltalehdille sieltä sitten lasten olevan rapakunnossa.

Itseasiassa jos testin standardisointiin on laskettu mukaan myös fyysisesti vammaiset niin keskitason voi saavuttaa olemalla huono liikunnalliseti/kunnoltaan. Eli sitten ei voi sanoa edes keskitason saavutettua, että olisi oikeasti riittävä kunnoltaan. Oma arvaukseni tosin on, että vammaisia ei ole laskettu mukaan. Vammaisia ei siis myöskään pitäisi testata kyseisellä mittarilla.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin esittää hieman poikkeavan mielipiteen ja näkemyksen, alapeukuttakaa rauhassa - mutta miettikää edes ajatuksella läpi.

Meillä on tällä hetkellä ongelmana mm se, että lapset ja nuoret ovat todella henkisesti huonosti voivia. Heikkoja jopa sanoisi joku. On olemassa oikeaa masennusta, ahdistusta ja muuta psyykkistä häiriötä ja sairautta, mutta niitä ei ole sen enempää kuin aiemminkaan. Nyt luvut nostavat ylös huono elämänhallinta ja kyvyttömyys sietää pettymyksiä ja kyvyttömyys käsitellä vastoinkäymisiä. Jotenkin olemme paaponeet ja pehmustaneet lapiemme elämät siten, että normaalia elämää ei enää kestetä. Kovasti ei saa sanoa, punakynää ei saa käyttää, vertailla ei saa - ettei vaan tule paha mieli tai huono kuva itsestä. Elämänhallinta on hukassa ja kaikesta tulee lopulta paha mieli.

Kuitenkin psyykkinen terveys ja itsearvostus perustuu realistiseen (mutta positiiviseen) omaan kuvaan ja kykyyn sietää ja käsitellä pettymyksiä. Nyt yritetään karsia viimeisestkin mahdollisuudet rakentaa realistista omaakuvaa pois. Henkilö voi olla huono liikunnassa, mutta hyvä matematiikassa. Mitä sitten - hän oppii hyvässä ympäristössä hyväksymään ja käsittelemään tämän. Hän oppii kestämään sen, että en nyt tässä pärjää, mutta tuossa olen hyvä. Joku on hyvä matematiikassa, toinen kuvaamataidossa, kolmas liikunnassa ja neljäs musikaalinen jne. Nyt pitäisi jotenkin silotella osaaminen ja ei osaaminen pois. Todella huonokin pitäisi saada uskomaan, että oikeasti olet tosi hyvä. On ihan eri asia sanoa, että olet huono kuin että liikunta ei suju. Mutta sitäkään kun ei nykyisin saisi sanoa.

Miten lapsen etua ajaa se, että jos on rapakunnossa niin pitäisi joku hymynaama antaa ja sanoa, että huipusti menee verrattuna sinuun itseesi (ja jättää sanomatta, että alle 20v saat diabeteksen ja selkäkivun, mutta ei kiusata sinua sillä nyt)? Jos se rapakunto on saavutettu sohvalla ja konsoleiden ääressä niin eikö ole jo lapsen terveydenkin kannalta hyvä lapsi ja vanhemmat herätellä..? Miksi ei? Eri asia on tietysti vammaiset lapset.

Joku viisas on sanonut, että yläkouluikään mennessä lapsen tulisi muodostaa positiivinen, mutta realistinen kuva itsestään. Tässä minä olen hyvä, tässä en. Ja oppia hyväksymään omat heikkoutensa. Ketään ei saa nolata, eikä musertaa jos on lahjaton liikunnassa tai musiikissa tai matematiikassa jne. Mutta ei pidä antaa illuusiota muustakaan. Miksi pitäisi..?

Ääriesimerkki on tv:n laulukisoihin saapuvat variksen karmeat laulajat, jotka oikeasti kuvittelevat olevansa hyviä. Sitten kun koko kansakunta heille nauraa niin sekö sitten on hyvä tapa ymmärtää oma todellinen taso?

Kohta olemme varmaan siinä pisteessä, että lapsesi kirurgisen operaation suorittaa henkilö, joka ei sitä oikeastaan edes osaa, mutta on hyvä omaan tasoonsa nähden. Huonostihan se operaatio menee, mutta kirurgille ei saa tulla paha mieli.

Antakaa nyt niiden lasten muodostaa realistinen omakuva ja oppia sietämään pettymyksiä - ja sitä ettei jokainen oikeasti ole hyvä kaikessa. Tämän kaiken voi saavuttaa mollaamatta ja alistamatta, mutta ihan kuitenkin käyttäen vaikka niitä perinteisiä kouluarvosanoja, jotka nyt on verhottu hymynaamojen taakse. Curling -tyyppisesti kun niitä lapsia ei voi aina suojata - kyllä se maailman kovuus vastaan tulee. Mielummin siihen valmiina kun ei.

Olen samaa mieltä, mutta sen verran kommentoin, että arvosanojen poistaminen uuden OPS:n myötä on lähtöisin opettajista ja OPS:n laatineesta työryhmästä, ei vanhemmista. Iso osa vanhemmista on vastustanut tuota uudistusta.

Meillä infotilaisuudessa vanhempainillassa joku kaheli, joka uutta OPS:ia esitteli kehuen sen maasta taivaaseen, kertoi kuinka he esittivät, että arvosanoja tulisi vasta 8. luokan keväällä, olis niin hienoa kun vaan itse arvioitaisiin jne. Vanhemmat todella ihmettelivät tätä ja esittivät paljon kysymyksisä (yleensähän kukaan ei kysy mitään tuollaisissa isoissa infotilaisuuksissa).

Minä ainakin kannatan numeroarvostelua jo alakoulussa, jotta oppilas (ja myös vanhemmat) voi ihan oikeasti muodostaa kuvan niistä oppilaan vahvuuksista tulevaa elämää varten. Aika shokki olisi saada ekat numerot vasta 8. luokan keväällä, kun sitten vuotta myöhemmin nimenomaan niillä numeroilla ja 99% vain ja ainoastaan niillä pyritään jatko-opintoihin.

taito ja taideaineet ovat vähän eri asia. Mielestäni niiden, erityisesti liikunnan, tulisi kannustaa kehittämään itseään ja kädentaitojaan, harrastamaan. Liikunnalla ihan suora kansanterveydellinen vaikutus. Minusta noissa aineissa voisi arvosanoista luopuakin. tai sitten mielummin niitä arvosanoja kuin jotain hemmetin irvisteleviä naamoja.