Lue keskustelun säännöt.
Vammainen lapseni tuli koulusta itkien kotiin, move-testi!
25.10.2016 |
Pahoittelen raflaavaa otsikkoa! Minä olen nyt niiiin vihainen että en oikein tiedä mitä tehdä. Koululle on jo laitettu palautetta, harkitsen asian viemistä mediaan omalla nimelläni.
Lapseni oli siis laitettu koulussa 5-luokkalaisten Move-testiin. Lapsellani on monella osa-alueella kehitysviivästymiä ja diagnooseja on useampi, ei niistä sen enempää tähän muuta kuin että vaikuttavat kyllä mm. hienomotoriikkaan ja on kovin kömpelö.
Tytölläni on myös paha astma ja on alipainoinen, luokan pienin. Testin ottajat eivät ottaneet tätä millään tavalla huomioon!
Tuloshan yllättäen oli että sai surullisen naaman joka ikiselle osa-alueelle! Nyt tyttö itkee, kokee että on surkea, ei kuulemma halua enää koskaan liikkua eikä edes kouluun. Aloitamme taas pisteestä 0 hänen kanssaan. Olimme jo saaneet hänet vuosien saatossa houkuteltua liikkumaan erinäisissä harrastuksissa useamman kerran viikossa toimintaterapian yms. lisäksi. Olemme uhranneet käsittämättömän määrän aikaa, rahaa jne. että lapsen kyky liikkua ja pysyä edes jotenkin ikätason mukana säilyisi.
Mitä näiden tutkijoiden päässä oikein liikkuu? Kyllä me tiedämme jo että tyttö ne toimintakyky on alentunut jos sitä tällä testillä muka haluttiin todeta? Jos halusitte masentaa lapsen ja vanhemmat surunaamoilla niin onnistuitte kyllä! 10 vuoden loputon uurastus ja toinen samanlainen vielä edessä, palkkioksi saamme surunaaman!? Kiitos kannustuksesta! Ja mille tuntuu tytöstä joka yrittää kaikkensa ja yli sen, joka ikinen päivä? Kannustusta hän tarvitsee eikä latistusta!
Lisäksi huoltajien lupaa tällaiselle testille ei ole kysytty missään vaiheessa! Törkeää!
Kommentit (413)
Tuli mieleen omat ylä-asteen liikuntatunnit.Opettajalla oli 80-luvun taulukko josta katsottiin jokaisesta liikuntasuorituksesta prosentit, että kuinka moni on parempi.Tuhosi kyllä tehokkaasti halun liikkua,edelleenkin inhoan uintia ja lenkkeilyä.Kiitos vaan rouva Rantasärkkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhden urheilulajin harrastaminen tukee monesti vain lajille ominaisia yksipuoleisia taitoja. Esim. taitoluisteluissa ei harjoitella vatsa- tai käsilihaksia saati että se kasvattaisi kestävyyttä tai pallosilmää ja muutenkin kaikki hypyt ja temput tehdän aina vain yhteen suuntaan. Tasapaino kyllä kehittyy varmasti samoin ponnistusvoima sekä notkeus. Jääkiekossa ja jalkapallossa taas tarvitaan kestävyyttä, nopeutta ja pallosilmää, mutta ei todellakaan esim. notkeutta.
No voi taivas varjele mikä lausunto. Mulla on kansallisella tasolla kilpaileva yläkouluikäinen taitoluistelija ja todellakin erittäin paljon tehdään lihaskuntoa ja erityisesti niitä vatsalihaksia ja selkälihaksia. Luuletko todella, että hypyt tehdään pelkkiä jalkalihaksia hyväksikäyttäen? Keskivartalon hallinta on keskeinen osa-alue taitoluistelussa. Melkoinen six-pack on ainakin tällä luistelijalla. Kestävyysharjoituksia vetää yleisurheiluvalmentaja ja ne on rankkoja intervallijuoksuja, loikkaharjoittelua. Luisteluohjelma on nimenomaan kestävyyssuoritus ja treeneissä ollaan yleensä 1 h luistimilla jatkuvassa liikkeessä kovalla tempolla. Kestävyys on olennainen osa lajia.
Jääkiekkoilijat taas harjoittelevat oheisissa nykyään säännöllisesti mm. telinevoimistelua. Jääkiekkomaalivahvin on oltava erittäin notkea, siksi jo ihan pienestä pitäen oheisiin kuuluu liikkuvuusharjoittelua.
Kyllä, mutta esimerkiksi UKK-kävelytestissä jääkiekkoilijat ovat useimmiten rupukuntoiseksi luokiteltuja, koska jakajana on BMI, joka heillä on usein siellä lihavammassa päässä. UKK antaa lihaksikkaille siis aina erittäin huonon kuntoluokan.
Asiaa voit pohtia siten, että jos sinulla on identtiset kaksoset, jotka kävelevät tarkalleen samalla ajalla ja loppusykkeellä kyseisen 2 km matkan, saa lihavampi kaksonen huonomman kuntoluokituksen kuin laiha. Mikäli pohdit kumpi teki enemmän töitä, kulutti happea enemmän, on lihavan pakko olla oikeasti paremmassa kunnossa kuin laihan.
Vierailija kirjoitti:
Hyvänen aika, joka ainoa vuosi on kouluissa ollut käytössä kuntotestit. Aiemmin on annettu ihan kouluarvosanoja lajeittain (tyyliin 9- hiihtotekniikasta), juostu Cooperin testiä (kätevästi vertailtavissa tyyliin 2180 m) ja tehty lihaskuntotestejä, joissa on kerrottu montako prosenttia ikäluokasta opiskelija omalla kunnollaan peittoaa (tyyliin 14 % ikäluokasta on sinua huonompia).
Aina joku on ollut paras, joku huonoin ja muut jossain siinä välillä. Kaikilla on kuitenkin tavannut psyyke tämän kestää. Lapset ja nuoret tietävät kyllä muutenkin hyvin tarkkaan, kuka on luokan paras juoksija ja kolmanneksi paras pallonheittäjä. Kysy vaikka omaltasi jos et minua usko.
Nyt kun peruskoulussa halutaan vähentää numeroarvostelua ja lisätä abstraktia arvostelua, on yksinkertaisesti siirrytty numeroarvosanoista hymynaamoihin.
Peruskoulun liikuntanumerosta (joita ei nykyään alakouluissa välttämättä anneta) noin kolmasosan tulisi perustua fyysiseen kuntoon. Kaikkien oikeusturvan kannalta on hyvä, että tämä voidaan objektiivisesti (kuten taulukon pohjalta) arvioida.
Kaikessa ei voi eikä tarvitse olla hyvä, ei se maailmaa kaada. Vanhempana kannattaa opettaa lasta sietämään ja kestämään pieniä pettymyksiä (ja alakoulun kuntotesti nyt on kuitenkin aika pieni asia elämässä) sen sijaan, että vanhempana vielä rohkaisee asiasta syyttelemään muita ja etsimään vikaa muualta.
Entä jos ei ole hyvä oikein missään? Ja jos sitä huonommuutta jatkuvasti hierotaan lapsen naamaan, niin kyllä siitä aika iso asia tulee lapsen elämässä.
Tälläiset asiat ovat ehkä aikuisen silmissä "pieniä pettymyksiä" ,mutta lapsesta on tosi raskasta kokea olevansa huonompi kun muut ja ehkä joutua kiusatuksikin tämän takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin esittää hieman poikkeavan mielipiteen ja näkemyksen, alapeukuttakaa rauhassa - mutta miettikää edes ajatuksella läpi.
Meillä on tällä hetkellä ongelmana mm se, että lapset ja nuoret ovat todella henkisesti huonosti voivia. Heikkoja jopa sanoisi joku. On olemassa oikeaa masennusta, ahdistusta ja muuta psyykkistä häiriötä ja sairautta, mutta niitä ei ole sen enempää kuin aiemminkaan. Nyt luvut nostavat ylös huono elämänhallinta ja kyvyttömyys sietää pettymyksiä ja kyvyttömyys käsitellä vastoinkäymisiä. Jotenkin olemme paaponeet ja pehmustaneet lapiemme elämät siten, että normaalia elämää ei enää kestetä. Kovasti ei saa sanoa, punakynää ei saa käyttää, vertailla ei saa - ettei vaan tule paha mieli tai huono kuva itsestä. Elämänhallinta on hukassa ja kaikesta tulee lopulta paha mieli.
Kuitenkin psyykkinen terveys ja itsearvostus perustuu realistiseen (mutta positiiviseen) omaan kuvaan ja kykyyn sietää ja käsitellä pettymyksiä. Nyt yritetään karsia viimeisestkin mahdollisuudet rakentaa realistista omaakuvaa pois. Henkilö voi olla huono liikunnassa, mutta hyvä matematiikassa. Mitä sitten - hän oppii hyvässä ympäristössä hyväksymään ja käsittelemään tämän. Hän oppii kestämään sen, että en nyt tässä pärjää, mutta tuossa olen hyvä. Joku on hyvä matematiikassa, toinen kuvaamataidossa, kolmas liikunnassa ja neljäs musikaalinen jne. Nyt pitäisi jotenkin silotella osaaminen ja ei osaaminen pois. Todella huonokin pitäisi saada uskomaan, että oikeasti olet tosi hyvä. On ihan eri asia sanoa, että olet huono kuin että liikunta ei suju. Mutta sitäkään kun ei nykyisin saisi sanoa.
Miten lapsen etua ajaa se, että jos on rapakunnossa niin pitäisi joku hymynaama antaa ja sanoa, että huipusti menee verrattuna sinuun itseesi (ja jättää sanomatta, että alle 20v saat diabeteksen ja selkäkivun, mutta ei kiusata sinua sillä nyt)? Jos se rapakunto on saavutettu sohvalla ja konsoleiden ääressä niin eikö ole jo lapsen terveydenkin kannalta hyvä lapsi ja vanhemmat herätellä..? Miksi ei? Eri asia on tietysti vammaiset lapset.
Joku viisas on sanonut, että yläkouluikään mennessä lapsen tulisi muodostaa positiivinen, mutta realistinen kuva itsestään. Tässä minä olen hyvä, tässä en. Ja oppia hyväksymään omat heikkoutensa. Ketään ei saa nolata, eikä musertaa jos on lahjaton liikunnassa tai musiikissa tai matematiikassa jne. Mutta ei pidä antaa illuusiota muustakaan. Miksi pitäisi..?
Ääriesimerkki on tv:n laulukisoihin saapuvat variksen karmeat laulajat, jotka oikeasti kuvittelevat olevansa hyviä. Sitten kun koko kansakunta heille nauraa niin sekö sitten on hyvä tapa ymmärtää oma todellinen taso?
Kohta olemme varmaan siinä pisteessä, että lapsesi kirurgisen operaation suorittaa henkilö, joka ei sitä oikeastaan edes osaa, mutta on hyvä omaan tasoonsa nähden. Huonostihan se operaatio menee, mutta kirurgille ei saa tulla paha mieli.
Antakaa nyt niiden lasten muodostaa realistinen omakuva ja oppia sietämään pettymyksiä - ja sitä ettei jokainen oikeasti ole hyvä kaikessa. Tämän kaiken voi saavuttaa mollaamatta ja alistamatta, mutta ihan kuitenkin käyttäen vaikka niitä perinteisiä kouluarvosanoja, jotka nyt on verhottu hymynaamojen taakse. Curling -tyyppisesti kun niitä lapsia ei voi aina suojata - kyllä se maailman kovuus vastaan tulee. Mielummin siihen valmiina kun ei.
Olen samaa mieltä, mutta sen verran kommentoin, että arvosanojen poistaminen uuden OPS:n myötä on lähtöisin opettajista ja OPS:n laatineesta työryhmästä, ei vanhemmista. Iso osa vanhemmista on vastustanut tuota uudistusta.
Meillä infotilaisuudessa vanhempainillassa joku kaheli, joka uutta OPS:ia esitteli kehuen sen maasta taivaaseen, kertoi kuinka he esittivät, että arvosanoja tulisi vasta 8. luokan keväällä, olis niin hienoa kun vaan itse arvioitaisiin jne. Vanhemmat todella ihmettelivät tätä ja esittivät paljon kysymyksisä (yleensähän kukaan ei kysy mitään tuollaisissa isoissa infotilaisuuksissa).
Minä ainakin kannatan numeroarvostelua jo alakoulussa, jotta oppilas (ja myös vanhemmat) voi ihan oikeasti muodostaa kuvan niistä oppilaan vahvuuksista tulevaa elämää varten. Aika shokki olisi saada ekat numerot vasta 8. luokan keväällä, kun sitten vuotta myöhemmin nimenomaan niillä numeroilla ja 99% vain ja ainoastaan niillä pyritään jatko-opintoihin.
taito ja taideaineet ovat vähän eri asia. Mielestäni niiden, erityisesti liikunnan, tulisi kannustaa kehittämään itseään ja kädentaitojaan, harrastamaan. Liikunnalla ihan suora kansanterveydellinen vaikutus. Minusta noissa aineissa voisi arvosanoista luopuakin. tai sitten mielummin niitä arvosanoja kuin jotain hemmetin irvisteleviä naamoja.
Samaa mieltä. Minäkin olen kuullut, että arvosanat haluttaisiin takaisin. On kauheaa herätä vuotta ennen yhteishakua siihen, että eipä lapsi minnekään edes pääse, vaikka omasta mielestään onkin tosi hyvä ja sanallisesti arvosteltu kehuen ja itsetuntoa hivellen. Kyllä sillon rysähtää ja kovaa.
Hei,
otan osaa tapahtumaa. Minun veljeni 31-vuotias kehitysvammainen, ei osaa puhua, lukea tai kirjoittaa.
Koulussa opetetaan paskaa ja aika kuluu paikassa, mihin kenenkään ihmisen ei kuuluisi joutua.
Muut vammaiset ovat päästään sekaisin ja opettajat on väkivaltaisia, eikä ymmärrä jokaista.
Kehitysliitot vie rahaa ja ei päästä ollenkaan järkeviin ratkaisuihin. Etsin omatoimisesti veljelle töitä, koska en halunnut häntä hullujen luokse. Hän on hyvin kohtelias ja ymmärtää asioita. Ulkoisesti ei poikkea mitenkään tavallisesta miehestä.
Vihaan hänen peruskoulua ja ylä-astetta,sekä luokkaa jossa jokapäivä opetetaan perustaitoa ja toimeentuloa tavallisten ihmisten kanssa. Opettajia on monenlaisia, jotkut ymmärtää ja toiset ei. Samoin ulkonakin monet puhuu hänelle ja kestää jopa puolituntia ymmärtää ettei se pysty puhumaan.
Olen katsonut, että monet hyödyntävät kehitysvammaisia ja erilaiset yritykset kiskovat heiltä rahaa.
En päästä veljeäni menemään avustajan kanssa, koska maksaa liikaa ja tuntuu että älyllisesti avustaja on tyhmä.
Olen puhunut monien kanssa ja tehnyt oman yksityisen facebook ryhmän, joissa ihmiset jotka haluavat parempaa elämää omalla toverilleen voivat siellä antaa töitä tai hengaa. Sinne ei sallita väkivaltaisia, yh-perheitä tai muuten vain muttereita löysillä olevia tyyppejä.
Aina kun menemme lääkärille, yrittää lääkäri väkisin myydä roskaa ja lisälaitteita kuten muutkin yritykset.
Tiedän mikä on parhaaksi ja en salli että yksikään ottaa häntä koe kaniiniksi paskoihin tutkimuksiin, joilla tutkijoita rahoitettaisiin. Olen käynyt monilla yrityksillä tutustumassa ja aina loppujen lopuksi näen vain lusmureita, joita ray, ym. sponsoroi.
Veljeni tekee töitä minun kanssani apu poikana autokorjaamolla, koska hän tuntee työkalut ja toimii vartijana samalla. Ei ole reilua ettei anneta tilaisuutta sen takia miksi syntyy. Tämä on selkeätä syrjimistä yhteiskunnassa.
Kouluja voisi uudistaa ja tehdä kunnollisiksi, eikä kasvattaa heistä vastuuttomia pikku lapsia joita aina taputetaan päähän kun toimii väärin. Olen ollut asiasta vihainen kun tiedän miten suhtaudutaan heti kun kuulee ettei toinen osaa puhua ym. Sitä pitää kohdella ihmisenä myös, kuten vanhusta.
Ajattelin ryhmäni kanssa perustaa tulevaisuudessa yksityisen koulun, joka pyörii ilman turhia nimiä.
En tiedä oletteko huomanneet, mutta koulut haisee pahalle samoin useiden vaatteet siellä.
Kukaan ei saa yksilöllistä opetusta ja kaikille asia on kuin vitsi. Monet vähävaraiset yrittää pärjää pienillä tuilla ja juuri vammaisilta leikataan, vaikka niiltä yh-isiltä ja äiskiltä vois viedä lisää. Kerta ei osaa lastaan opettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osa lapsista on hyvin motorisia ja pärjäävät liikunnassa hyvin. Osalla heistä on lukuaineissa vaikeuksia. Miksei sellainen lapsi saisi yhden mitattavan kouluaineen jossa hän on hyvä? Miksi kaikki mitattavat ovat vain lukuaineita?
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin esittää hieman poikkeavan mielipiteen ja näkemyksen, alapeukuttakaa rauhassa - mutta miettikää edes ajatuksella läpi.
Meillä on tällä hetkellä ongelmana mm se, että lapset ja nuoret ovat todella henkisesti huonosti voivia. Heikkoja jopa sanoisi joku. On olemassa oikeaa masennusta, ahdistusta ja muuta psyykkistä häiriötä ja sairautta, mutta niitä ei ole sen enempää kuin aiemminkaan. Nyt luvut nostavat ylös huono elämänhallinta ja kyvyttömyys sietää pettymyksiä ja kyvyttömyys käsitellä vastoinkäymisiä. Jotenkin olemme paaponeet ja pehmustaneet lapiemme elämät siten, että normaalia elämää ei enää kestetä. Kovasti ei saa sanoa, punakynää ei saa käyttää, vertailla ei saa - ettei vaan tule paha mieli tai huono kuva itsestä. Elämänhallinta on hukassa ja kaikesta tulee lopulta paha mieli.
Kuitenkin psyykkinen terveys ja itsearvostus perustuu realistiseen (mutta positiiviseen) omaan kuvaan ja kykyyn sietää ja käsitellä pettymyksiä. Nyt yritetään karsia viimeisestkin mahdollisuudet rakentaa realistista omaakuvaa pois. Henkilö voi olla huono liikunnassa, mutta hyvä matematiikassa. Mitä sitten - hän oppii hyvässä ympäristössä hyväksymään ja käsittelemään tämän. Hän oppii kestämään sen, että en nyt tässä pärjää, mutta tuossa olen hyvä. Joku on hyvä matematiikassa, toinen kuvaamataidossa, kolmas liikunnassa ja neljäs musikaalinen jne. Nyt pitäisi jotenkin silotella osaaminen ja ei osaaminen pois. Todella huonokin pitäisi saada uskomaan, että oikeasti olet tosi hyvä. On ihan eri asia sanoa, että olet huono kuin että liikunta ei suju. Mutta sitäkään kun ei nykyisin saisi sanoa.
Miten lapsen etua ajaa se, että jos on rapakunnossa niin pitäisi joku hymynaama antaa ja sanoa, että huipusti menee verrattuna sinuun itseesi (ja jättää sanomatta, että alle 20v saat diabeteksen ja selkäkivun, mutta ei kiusata sinua sillä nyt)? Jos se rapakunto on saavutettu sohvalla ja konsoleiden ääressä niin eikö ole jo lapsen terveydenkin kannalta hyvä lapsi ja vanhemmat herätellä..? Miksi ei? Eri asia on tietysti vammaiset lapset.
Joku viisas on sanonut, että yläkouluikään mennessä lapsen tulisi muodostaa positiivinen, mutta realistinen kuva itsestään. Tässä minä olen hyvä, tässä en. Ja oppia hyväksymään omat heikkoutensa. Ketään ei saa nolata, eikä musertaa jos on lahjaton liikunnassa tai musiikissa tai matematiikassa jne. Mutta ei pidä antaa illuusiota muustakaan. Miksi pitäisi..?
Ääriesimerkki on tv:n laulukisoihin saapuvat variksen karmeat laulajat, jotka oikeasti kuvittelevat olevansa hyviä. Sitten kun koko kansakunta heille nauraa niin sekö sitten on hyvä tapa ymmärtää oma todellinen taso?
Kohta olemme varmaan siinä pisteessä, että lapsesi kirurgisen operaation suorittaa henkilö, joka ei sitä oikeastaan edes osaa, mutta on hyvä omaan tasoonsa nähden. Huonostihan se operaatio menee, mutta kirurgille ei saa tulla paha mieli.
Antakaa nyt niiden lasten muodostaa realistinen omakuva ja oppia sietämään pettymyksiä - ja sitä ettei jokainen oikeasti ole hyvä kaikessa. Tämän kaiken voi saavuttaa mollaamatta ja alistamatta, mutta ihan kuitenkin käyttäen vaikka niitä perinteisiä kouluarvosanoja, jotka nyt on verhottu hymynaamojen taakse. Curling -tyyppisesti kun niitä lapsia ei voi aina suojata - kyllä se maailman kovuus vastaan tulee. Mielummin siihen valmiina kun ei.
Muuten hyvä, mutta minusta lapsen pitäisi alkuun saada paljon kehuja ja kannustusta sekä onnistumisen tunteita edes jollain osa-alueella. Ei tämä tarkoita sitä, että muodostuisi käsitys siitä, että olisi jotenkin hyvä kaikessa. Ongelma muodostunee kun on tai kuvittelee olevansa huono kaikessa. Pettymyksiä kyllä tulee jokaiselle elämässä mutta en ole täysin yhtä mieltä siitä, että jo pienenä pitäisi laittaa kilpailemaan ja vertailla toisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvänen aika, joka ainoa vuosi on kouluissa ollut käytössä kuntotestit. Aiemmin on annettu ihan kouluarvosanoja lajeittain (tyyliin 9- hiihtotekniikasta), juostu Cooperin testiä (kätevästi vertailtavissa tyyliin 2180 m) ja tehty lihaskuntotestejä, joissa on kerrottu montako prosenttia ikäluokasta opiskelija omalla kunnollaan peittoaa (tyyliin 14 % ikäluokasta on sinua huonompia).
Aina joku on ollut paras, joku huonoin ja muut jossain siinä välillä. Kaikilla on kuitenkin tavannut psyyke tämän kestää. Lapset ja nuoret tietävät kyllä muutenkin hyvin tarkkaan, kuka on luokan paras juoksija ja kolmanneksi paras pallonheittäjä. Kysy vaikka omaltasi jos et minua usko.
Nyt kun peruskoulussa halutaan vähentää numeroarvostelua ja lisätä abstraktia arvostelua, on yksinkertaisesti siirrytty numeroarvosanoista hymynaamoihin.
Peruskoulun liikuntanumerosta (joita ei nykyään alakouluissa välttämättä anneta) noin kolmasosan tulisi perustua fyysiseen kuntoon. Kaikkien oikeusturvan kannalta on hyvä, että tämä voidaan objektiivisesti (kuten taulukon pohjalta) arvioida.
Kaikessa ei voi eikä tarvitse olla hyvä, ei se maailmaa kaada. Vanhempana kannattaa opettaa lasta sietämään ja kestämään pieniä pettymyksiä (ja alakoulun kuntotesti nyt on kuitenkin aika pieni asia elämässä) sen sijaan, että vanhempana vielä rohkaisee asiasta syyttelemään muita ja etsimään vikaa muualta.
Entä jos ei ole hyvä oikein missään? Ja jos sitä huonommuutta jatkuvasti hierotaan lapsen naamaan, niin kyllä siitä aika iso asia tulee lapsen elämässä.
Tälläiset asiat ovat ehkä aikuisen silmissä "pieniä pettymyksiä" ,mutta lapsesta on tosi raskasta kokea olevansa huonompi kun muut ja ehkä joutua kiusatuksikin tämän takia.
Tässä tapauksessa lasta pitää tukea ja kannustaa, mutta myös opettaa hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Voi olla silti tosi hyvä kaveri ja huipputyyppi muille ihmisille vaikka. Joutuu kaikessa huono aikuisenakin kestämään pettymyksiä - pitää yrittää silti tukea ja kannustaa, mutta ei totuutta voi täysin kieltääkään (olettaen että joku ei oikeasti ole hyvä missään).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän on valittu juuri 5. ja 8. luokka kun esim. kasilla poikien välillä on huima fyysinen ero riippuen murrosiän alkamisesta. Jos oot vasta 150-senttinen pikkupoika niin ei millään saa samoja suorituksia kuin he joilla murrosikä on jo pitkällä, pituutta ja lihasmassaa reilusti enemmän. Samoin vitosella tyttöjen kesken on jo isoja eroja.
Sitä eroa ei haeta luokan lasten kesken vaan sen yhden lapsen omissa tuloksissa. Eli: paljonko oli Matin piip-testin tulos 5. ja paljonko se on 8.lla. Mutta joo, onhan toi ihan järjestön juttu, ei tuolla niitä vähän liikkuvia lapsia kannusteta yhtään:( Vaikka parempi tuo on kuin Cooperin-testi, selvittelee sentään vähän enemmän asioita kuin vain kestävyyttä ja juoksutekniikkaa. Ja ennen kuin joku älähtää: oma 5.luokkalaiseni otti koulunsa parhaat pisteet JOKA osa-alueella (65 oppilasta). Pidän tuota silti järjettömänä testinä.
Jos eroa haettaisiin vain lapsen omissa tuloksissa, silloin lähtötestausta ei voisi arvioida millään naamoilla. Tulos ei olisi hyvä eikä huono, ainoastaan tulos. Jos parannusta on tapahtunut vuosien varrella, silloin tulos olisi ilman muuta jotain, mikä saa hymyilemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo testit on ihan syvältä.
Minulla on aina ollut korkea syke vaikka olen harrastanut koko ikäni aktiivisesti liikuntaa, lähinnä aerobista.
Joka helvetin kuntotestissä tulos on kuitenkin kaikkien rajojen alapuolella. Ei riitä edes taulukko kertomaan kuinka rapakuntoinen olen 😛
Kyllähän ne tulokset aina muutaman päivän vituttaa vaikka tuloksen tietää etukäteen ja sen ettei se kerro mitään muuta kuin sen että minulla on korkea pulssi.
139 missasi pointin.
Pointti on ops:n linjanvedot. Pointti on kohtuuton ja epärealistinen asteikko. Pointti on, että koululiikunnan pitäisi kannustaa oppilaita liikkumaan eikä tarjota lannistavia "olet huono" kokemuksia.
Koululiikunnan missio on kuule vähän toista kuin kirurgin opinnot. Aivan naurettavaa verrata vaativiin ammattiopintoihin pääsemistä alakoululaisten fyysisten ominaisuuksien testaamiseen!! "Tähän tää maailma on menossa" ja lässyn lää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osa lapsista on hyvin motorisia ja pärjäävät liikunnassa hyvin. Osalla heistä on lukuaineissa vaikeuksia. Miksei sellainen lapsi saisi yhden mitattavan kouluaineen jossa hän on hyvä? Miksi kaikki mitattavat ovat vain lukuaineita?
Juuri näin. Tiedän monta akateemisesti heikkoa lasta, joille liikunta on tapa saada sitä itsetuntoa. Nytkö sekin halutaan viedä pois?
Hei,mitä väliä jollain movetestillä on?! Lahjattomien keulimisia.
Kielet ja matikka. Niillä on oikeasti merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieslukija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin esittää hieman poikkeavan mielipiteen ja näkemyksen, alapeukuttakaa rauhassa - mutta miettikää edes ajatuksella läpi.
Meillä on tällä hetkellä ongelmana mm se, että lapset ja nuoret ovat todella henkisesti huonosti voivia. Heikkoja jopa sanoisi joku. On olemassa oikeaa masennusta, ahdistusta ja muuta psyykkistä häiriötä ja sairautta, mutta niitä ei ole sen enempää kuin aiemminkaan. Nyt luvut nostavat ylös huono elämänhallinta ja kyvyttömyys sietää pettymyksiä ja kyvyttömyys käsitellä vastoinkäymisiä. Jotenkin olemme paaponeet ja pehmustaneet lapiemme elämät siten, että normaalia elämää ei enää kestetä. Kovasti ei saa sanoa, punakynää ei saa käyttää, vertailla ei saa - ettei vaan tule paha mieli tai huono kuva itsestä. Elämänhallinta on hukassa ja kaikesta tulee lopulta paha mieli.
Kuitenkin psyykkinen terveys ja itsearvostus perustuu realistiseen (mutta positiiviseen) omaan kuvaan ja kykyyn sietää ja käsitellä pettymyksiä. Nyt yritetään karsia viimeisestkin mahdollisuudet rakentaa realistista omaakuvaa pois. Henkilö voi olla huono liikunnassa, mutta hyvä matematiikassa. Mitä sitten - hän oppii hyvässä ympäristössä hyväksymään ja käsittelemään tämän. Hän oppii kestämään sen, että en nyt tässä pärjää, mutta tuossa olen hyvä. Joku on hyvä matematiikassa, toinen kuvaamataidossa, kolmas liikunnassa ja neljäs musikaalinen jne. Nyt pitäisi jotenkin silotella osaaminen ja ei osaaminen pois. Todella huonokin pitäisi saada uskomaan, että oikeasti olet tosi hyvä. On ihan eri asia sanoa, että olet huono kuin että liikunta ei suju. Mutta sitäkään kun ei nykyisin saisi sanoa.
Miten lapsen etua ajaa se, että jos on rapakunnossa niin pitäisi joku hymynaama antaa ja sanoa, että huipusti menee verrattuna sinuun itseesi (ja jättää sanomatta, että alle 20v saat diabeteksen ja selkäkivun, mutta ei kiusata sinua sillä nyt)? Jos se rapakunto on saavutettu sohvalla ja konsoleiden ääressä niin eikö ole jo lapsen terveydenkin kannalta hyvä lapsi ja vanhemmat herätellä..? Miksi ei? Eri asia on tietysti vammaiset lapset.
Joku viisas on sanonut, että yläkouluikään mennessä lapsen tulisi muodostaa positiivinen, mutta realistinen kuva itsestään. Tässä minä olen hyvä, tässä en. Ja oppia hyväksymään omat heikkoutensa. Ketään ei saa nolata, eikä musertaa jos on lahjaton liikunnassa tai musiikissa tai matematiikassa jne. Mutta ei pidä antaa illuusiota muustakaan. Miksi pitäisi..?
Ääriesimerkki on tv:n laulukisoihin saapuvat variksen karmeat laulajat, jotka oikeasti kuvittelevat olevansa hyviä. Sitten kun koko kansakunta heille nauraa niin sekö sitten on hyvä tapa ymmärtää oma todellinen taso?
Kohta olemme varmaan siinä pisteessä, että lapsesi kirurgisen operaation suorittaa henkilö, joka ei sitä oikeastaan edes osaa, mutta on hyvä omaan tasoonsa nähden. Huonostihan se operaatio menee, mutta kirurgille ei saa tulla paha mieli.
Antakaa nyt niiden lasten muodostaa realistinen omakuva ja oppia sietämään pettymyksiä - ja sitä ettei jokainen oikeasti ole hyvä kaikessa. Tämän kaiken voi saavuttaa mollaamatta ja alistamatta, mutta ihan kuitenkin käyttäen vaikka niitä perinteisiä kouluarvosanoja, jotka nyt on verhottu hymynaamojen taakse. Curling -tyyppisesti kun niitä lapsia ei voi aina suojata - kyllä se maailman kovuus vastaan tulee. Mielummin siihen valmiina kun ei.
Muuten hyvä, mutta minusta lapsen pitäisi alkuun saada paljon kehuja ja kannustusta sekä onnistumisen tunteita edes jollain osa-alueella. Ei tämä tarkoita sitä, että muodostuisi käsitys siitä, että olisi jotenkin hyvä kaikessa. Ongelma muodostunee kun on tai kuvittelee olevansa huono kaikessa. Pettymyksiä kyllä tulee jokaiselle elämässä mutta en ole täysin yhtä mieltä siitä, että jo pienenä pitäisi laittaa kilpailemaan ja vertailla toisiin.
Minä en kyllä koe, että testaaminen olisi kilpailua.
Asteikko luultavasti vastaa sitä, missä kunnossa normaalisti (2-5h päivässä) liikkuvien lapsien tulisi olla. Nykylapset eivät liiku ja siksi tulokset ovat heikot.
Jos sanotaan että vammaisille testi ei kuulu, niin ongelmaksi tulee tietysti se kuka lasketaan vammaiseksi. Pitääkö olla liikuntavamma? Entä jos on vain lihava- onko viidesluokkalaisen lapsen lihavuus hänen omaa syytään josta hänet pitää pistää kärsimään? Pitääkö olla erityisopetuksessa? Esimerkiksi minä olin lukuaineissa niin lahjakas ettei minua tänäkään päivänä varmaan erityisopetukseen laitettaisi.
Silti aspergerini on todellinen ja liikuntaan liittyvät ongelmat ovat yksi osa-alue missä se tulee erityisen selvästi esiin. Minunlaiseni lapsi ei opi tasapainoa sillä että pakotetaan luistelemaan muiden mukana- todennäköisemmin hän kaatuu ja katkoo kätensä. Ei opi ottamaan koppia harjoittelemalla vaan saa pallon naamaansa niin että nenä menee verille. Refleksit eivät kehity samaa tahtia kuin muilla- taas kompuroidaan, taas sattuu. Tietysti omaan tasoon nähden tällainenkin lapsi voi kehittyä, mutta omaan tahtiin tapahtuvalla, omista lähtökohdista alkavalla harjoittelulla jossa myös tavoitteet ovat realistisia. Esimerkiksi, minä en voi koskaan oppia pyöräilemään turvallisesti, mutta silti joogan ja tasapainoharjoittelun avulla voin vähentää kaatumisriskiäni arjessa. Lannistamalla ja haukkumalla lapsi kuitenkin oppii vain että on huono ja ettei harjoittelu kannata koska mahdollisuuksia pärjätä -vaikka pärjäämisellä ei tarkoitettaisi edes menestystä omassa ikäryhmässä vaan yltämistä vain siihen että saa myönteistä palautetta joka ei ole säälinsekaista lässytystä ja hyväksyntää- ole. Kuitenkin liikunta olisi tärkeää, huonommin menestyvienkin lasten keho tarvitsee liikuntaa. Jos olisin leikki-iästä ala-asteelle saanut harjoitella tasapainoilua sopivalla tavalla, niin että tasapainoni olisi parantunut vaikka 20% lähtötasosta, se olisi tarkoittanut että minulta olisi jäänyt ainakin yksi kivulias ja yhteiskunnallekin kallis sairaalareissu väliin. MOVEssa olisin kuitenkin edelleen saanut ihan varmasti sen surunaaman.
128
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin ongelma näyttää olevan se, että miksi ei edes liikunnallinen lapsi kykene saavuttamaan niitä hymynaamoja? Eli toisin sanoen koko testi on liian vaikea tai siis liian tiukka arvostelu.
Se pitäisi saada alemmaksi, että jo normaalilla tuloksella saavutat ne hymynaamat. Lapsia ei voi verrata kilpaurheilijoiden tuloksiin ja niin tässä näköjään tehdään
Mun lapsi haki täällä Jyväskylässä urheiluluokalle yläkouluun vuonna 2013. Testit rakentuivat hyvin pitkälle tän Move! -testin mukaan, oli mm. piip -juoksu ja muutkin elementit hyvin samoja kuin mitä lapset ovat movesta kertoneet - mulla on sattumalta just 5. luokkalainen ja 8. luokkalainen.
testit olivat koko pyrkijäporukalle samaan aikaan Hipposhallissa. Veikkaanpa hyvin vahvasti, että tässä on ollut yksi keskeinen järjestelmän testaustilaisuus - samaan aikaan on saatu varmaan n. 200 6. luokkalaista tekemään tätä. Jos viitearvoja on jotenkin haettu tästä porukasta, niin aika metsään on menty - kaikilla oli kilpaurheilutausta (hakemuksessa pitää eritellä saavutukset ja harjoitusmäärät ja mukana pitää olla valmentajan lausunto). Lapsukaiseni pääsi hakemalleen luokalle, mutta epäonnistui esim. jonkinlaisessa tasapainoa mittaavassa tehtävässä ja sai siitä tosi huonot pisteet, ironista sinänsä, että on kilpatason voimistelija.
Meillä oli noi testit siis kahdella lapsella nyt syksyllä, mitään tuloskortteja sieltä ei kyllä kotiin ole tullut. Nuorimmaisella jäi joku osa-alue tekemättä kun oli ko. päivänä kipeänä ja kortti on kuulemma koululla. En jotenkin edes tiennyt mikä tää move on, kauheasti niistä mittauksista vaahdottiin kuitenkin koululla.
Move -testiä ei ole standardisoitu Jyväskylän liikuntakouluihin hakijoiden perusteella. Move -tyyppistä testistöä kyllä kaikkialla käytetään ao valinnoissa.
Mieslukija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin esittää hieman poikkeavan mielipiteen ja näkemyksen, alapeukuttakaa rauhassa - mutta miettikää edes ajatuksella läpi.
Meillä on tällä hetkellä ongelmana mm se, että lapset ja nuoret ovat todella henkisesti huonosti voivia. Heikkoja jopa sanoisi joku. On olemassa oikeaa masennusta, ahdistusta ja muuta psyykkistä häiriötä ja sairautta, mutta niitä ei ole sen enempää kuin aiemminkaan. Nyt luvut nostavat ylös huono elämänhallinta ja kyvyttömyys sietää pettymyksiä ja kyvyttömyys käsitellä vastoinkäymisiä. Jotenkin olemme paaponeet ja pehmustaneet lapiemme elämät siten, että normaalia elämää ei enää kestetä. Kovasti ei saa sanoa, punakynää ei saa käyttää, vertailla ei saa - ettei vaan tule paha mieli tai huono kuva itsestä. Elämänhallinta on hukassa ja kaikesta tulee lopulta paha mieli.
Kuitenkin psyykkinen terveys ja itsearvostus perustuu realistiseen (mutta positiiviseen) omaan kuvaan ja kykyyn sietää ja käsitellä pettymyksiä. Nyt yritetään karsia viimeisestkin mahdollisuudet rakentaa realistista omaakuvaa pois. Henkilö voi olla huono liikunnassa, mutta hyvä matematiikassa. Mitä sitten - hän oppii hyvässä ympäristössä hyväksymään ja käsittelemään tämän. Hän oppii kestämään sen, että en nyt tässä pärjää, mutta tuossa olen hyvä. Joku on hyvä matematiikassa, toinen kuvaamataidossa, kolmas liikunnassa ja neljäs musikaalinen jne. Nyt pitäisi jotenkin silotella osaaminen ja ei osaaminen pois. Todella huonokin pitäisi saada uskomaan, että oikeasti olet tosi hyvä. On ihan eri asia sanoa, että olet huono kuin että liikunta ei suju. Mutta sitäkään kun ei nykyisin saisi sanoa.
Miten lapsen etua ajaa se, että jos on rapakunnossa niin pitäisi joku hymynaama antaa ja sanoa, että huipusti menee verrattuna sinuun itseesi (ja jättää sanomatta, että alle 20v saat diabeteksen ja selkäkivun, mutta ei kiusata sinua sillä nyt)? Jos se rapakunto on saavutettu sohvalla ja konsoleiden ääressä niin eikö ole jo lapsen terveydenkin kannalta hyvä lapsi ja vanhemmat herätellä..? Miksi ei? Eri asia on tietysti vammaiset lapset.
Joku viisas on sanonut, että yläkouluikään mennessä lapsen tulisi muodostaa positiivinen, mutta realistinen kuva itsestään. Tässä minä olen hyvä, tässä en. Ja oppia hyväksymään omat heikkoutensa. Ketään ei saa nolata, eikä musertaa jos on lahjaton liikunnassa tai musiikissa tai matematiikassa jne. Mutta ei pidä antaa illuusiota muustakaan. Miksi pitäisi..?
Ääriesimerkki on tv:n laulukisoihin saapuvat variksen karmeat laulajat, jotka oikeasti kuvittelevat olevansa hyviä. Sitten kun koko kansakunta heille nauraa niin sekö sitten on hyvä tapa ymmärtää oma todellinen taso?
Kohta olemme varmaan siinä pisteessä, että lapsesi kirurgisen operaation suorittaa henkilö, joka ei sitä oikeastaan edes osaa, mutta on hyvä omaan tasoonsa nähden. Huonostihan se operaatio menee, mutta kirurgille ei saa tulla paha mieli.
Antakaa nyt niiden lasten muodostaa realistinen omakuva ja oppia sietämään pettymyksiä - ja sitä ettei jokainen oikeasti ole hyvä kaikessa. Tämän kaiken voi saavuttaa mollaamatta ja alistamatta, mutta ihan kuitenkin käyttäen vaikka niitä perinteisiä kouluarvosanoja, jotka nyt on verhottu hymynaamojen taakse. Curling -tyyppisesti kun niitä lapsia ei voi aina suojata - kyllä se maailman kovuus vastaan tulee. Mielummin siihen valmiina kun ei.
Muuten hyvä, mutta minusta lapsen pitäisi alkuun saada paljon kehuja ja kannustusta sekä onnistumisen tunteita edes jollain osa-alueella. Ei tämä tarkoita sitä, että muodostuisi käsitys siitä, että olisi jotenkin hyvä kaikessa. Ongelma muodostunee kun on tai kuvittelee olevansa huono kaikessa. Pettymyksiä kyllä tulee jokaiselle elämässä mutta en ole täysin yhtä mieltä siitä, että jo pienenä pitäisi laittaa kilpailemaan ja vertailla toisiin.
Move-testi tehdään ensimmäisen kerran 5. luokalla, eli kaikilla lapsilla on sitä ennen neljä vuotta + esikoulu aikaa saada onnistumisen kokemuksia ohjatusta liikunnasta.
Yksi tunnettu neuvottelutekniikka on se, että ensin myötäillään vastapuolen ideoita ja ehdotuksia. Kehutaan niitä ja ollaan oikein mukavia, ei kritisoida esitettyä jne. Lopuksi sitten hyökätään ja muserretaan ehdotus täysin. Tämä taktiikka usein lamaannuttaa vastapuolen.
Tekeekö uusi OPS saman lapsille? Sitten se totuus räsähtää naamalle kun ollaan jatko-opintoihin etenemässä?
Kesitason saavuttaminen testissä ei vaadi paljoa. Se ei ole kehitetty huippu-urheilijoille. Entä jos myönnettäisiin vaan ihan ääneen, että olemme päästäneet lapsemme rapakuntoon.
Kun huonosta kunnosta johtuvat vaivat ja sairaudet hiipivät elimistöömme, emme voi kertoa elimistöllemme, että minulle et voi vaiva tai tauti tulla, koska olen kuitenkin omaan tasooni verrattuna hyvä.
Biologia ja evoluutio eivät pysy mukana kuntotasomme romahduksessa. Elintasosairaudet tulevat, vaikka muutkin olisivat yhtä rapakuntoisia.