Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puhelut vanhan äitini kanssa ovat ikäviä, vaivaannuttavia kiertelyjä ja tyytymättömyyttä täynnä.
15.10.2016 |
Asun vanhasta äidistä toisella puolella Suomea. Äiti on hyväkuntoinen, perusterve vanhus omassa asunnossaan.
Soitan hänelle ehkä noin kerran-kaksi kuukaudessa. Hän ei koskaan soita minulle, paitsi syntymäpäivänäni. Ei edes jouluaattona soittanut.
Puhelut ovat piinallista kiertelyä, manipulointia ja hänen itsensä vähättelyä ja huokailua, mistä ei tule kuin paskamainen olo. Hän esittää urheaa sillä tavalla kierteisesti, että tulee selväksi ettei hänellä olekaan asiat ollenkaan niin hyvin kuin hän puheissaan väittää. Tiedättekö sellainen tapa että "eiiiiihän mulle nyt mitään kuulu, ja eiiiiihän täällä nyt mitäääään tapahdu ja enhän minä mitään tarvitse tai halua". Ja samalla tulee selväksi miten tyytymätön on kaikkeen, en edes tiedä mihin kaikkeen.
Tiedän että hänellä on ystäviä ja vanhoja työkavereita joiden kanssa ovat tekemisissä paljonkin. Hänellä käy vieraita jatkuvasti ja hän on itse tämän tästä menossa jonnekin.
Kuitenkin puhuessani hänen kanssaan hän vähättelee itseään koko ajan ja joka asiassa. Mikään ei ole mitään ja hän ei ole mitään.
Tunnen että hän haluaa minut saamaan tuntemaan jotain syyllisyyttä, mutta en oikein pääse selville että mistä. Elän ihan tavallista viiskymppisen naisen elämää, enkä yritä esittää mitään.
Äiti on aina ollut piiloviestinnän, kiertoilmaisujen ja kaksoisviestinnän Suomen Mestari.
Ja tässä hän ei ole muuttunut tai yrittänyt opetella parempaa tapaa kommunikoida meidän lastensa kanssa.
Koko puhelu menee siihen, että minä yritän jotenkin "väistellä" sieltä tulevia piikkejä. Ja hän taas yrittää olla näyttämättä sitä, mitä todellisesti haluaisi sanoa ja mitä ajattelee.
Aivan sietämättömän voimillekäypää. Olen joka puhelun jälkeen valmis kävelemään baarikaapille ottamaan jonkun tukevan paukun.
50 vuotta vanhoja pelisääntöjä on mahdoton muuttaa. En varmasti osaa edes selittää, millaista se on.
Kommentit (154)
Saman kokenut. Aloitin kirjeenvaihdon. Kirjeissä voin kertoa kuulumisiani, liittää mukaan lasten piirrustuksia ja kuvia. Äidin kirjeistä hypin yli kuttuilu kohdat ja jäljelle jää muutama rivi kuulumisia. Ei stressaa enää. Ja voin olla tosi kiva kirjeissä, lähettää hlauksen ja lämpimiä terveisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka paljon nuo perusterveet, mutta tylsistyneet vanhukset kuormittaa terveyskeskuksia? Alan vähän epäillä että aika paljon.
Äiti,joka on kyllä liki 80vee, on terve ja verenpaine ja diabetes hoidossa ja kunnossa. Siitä huolimatta hän tuntuu ramppaavan siellä lääkärillä koko ajan. Hän on kuulemma " seurannassa" vaikka tiettävästi ei ole mitään seurattavaa.
Vinkkinä lääkäri oli antanut kännynumeronsa että voi soittaa jos on jotain kysyttävää. Tässä oli varma tarkoitus saada ne jokaviikkoiset ajanvaraukset jostain pikkuasiasta loppumaan. Eivät loppuneet. Äiti kyllä kehui lääkäriä että onpa ystävällinen mutta käynnit ei vähene.
Vaatiakin osaa. Kun nyt on tapetilla tuo influenssarokotus ja siihen oli sanottu ettei tos lääkäriä tarvita, ei tämä käynyt.
Siellä se kulkee kyselemässä jotain mistä on ollut "Akuutissa" puhetta että mitenkä tämä vaikuttaa minuun vai eikö vaikuta.
En itse jaksais kuunnella ollenkaan mutta ilmeisesti pitkähermoinen lääkäri kyseessä. Arvostan kyllä.
Tutulta kuulostaa. Minulla on siskoni kanssa samantapainen ongelma kuin ap:lla äitinsä. Olen reilu viisikymppinen, sisko kohta 80. Siskoltani myös tulee näitä rivien väliin piilotettuja piikittelyjä, ja puhelut ovat todella rasittavia. Ei käytä tekstareita eikä whatsappia, niillä viestittely olisi mielestäni helpompaa. Lisäksi siskoni mielestä meidän pitäisi soitella vuorotellen, ja osaatte kuvitella, että kun olisi minun vuoroni, siirrän ja siiirrän soittamista, ja sitten asia kuitenkin painaa minua. Usein siskoni sitten ehtiikin soittaa syyttävän puhelun, tai siis ei sano suoraan asiasta, mutta se tulee kyllä sieltä rivien välistä.
Asumme toinen Tampereella ja toinen Helsingissä, ja aikaisemmin siskoni vieraili luonamme melko usein. Hän on leski, minä perheellinen, kotona vielä asuvat lapset aikuistumassa. Ja voi niitä vierailuja. Hän ei voinut käydä päiväseltään, useimmiten viipyi perjantaista maanantaihin "kun sunnuntaijunat ovat niin täyttä". No joo, mutta minulla on vaativa työ, paljon mm. iltakokouksia, enkä millään olisi jaksanut koko viikonloppua seurustella. Hänen kanssaan piti nimenomaan seurustella, tai tehdä jotain, omista hommista tai kotitöistä huomautteli. Ihan niinkin yksinkertainen asia kuin keittiön pöydän pyyhkiminen (pyyhin sen yleensä aina samantien, ei ole iso vaiva) sai aikaan huomautuksen, että pitääkö mun koko ajan siivota. Kerran vaihdoimme talvirenkaat hänen kylässä ollessaan ja loukkaantui siitä, että pitikö se juuri silloin tehdä. Sitten meni siihen, että jo poislähtiessään suunnitteli, milloin tulee seuraavan kerran...
Näistä vierailuista olen onnistunut luopumaan, mutta nuo puhelut, huokaus. Ja kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä, vaan siitä, kun tuo soittelu on niin vaikeaa. Koko ajan mietitään, kuka on soittanut viimeksi ja milloin. Ei minulla kenenkään muun, esim. ystävieni tai anoppinikaan, kanssa ole tällaista ongelmaa. Soitellaan kun soitellaan, välillä usein, välillä tulee pitkäkin väli. Eikä kukaan mieti, kenen milloinkin pitää soittaa.
Tämä vuorotellen soittaminen: Minulla meni välit yhden vuorottelijsn kanssa kokonaan kun en ehtinyt enkä jaksanut muistaa että kenen vuoro oli soittaa. Tämä ystävä (ex) on äärimmäisen pihi ja uskon että vuorosysteemi on hänen mielestään ainoa oikea tapa jakaa yhteydenpidon kustannukset.
Mä ajattelin että jos on noin tarkkaa niin antaa olla. Jätin vuorollani soittamatta ja sinne jäi. Jouluisin tulee joku semi-syyllistävä viesti johon vastaan neutraalisti. Ei jaksa kaikkea millään.
Olen taas kuunnellut vanhentuneen äidin valitukset ja kärsimystarinat ihan kaikesta. Onko se joku vanhuuden psykologinen muutos ajatuksissa, että kaikki on hunosti, kukaan ei muista eikä soita eikä käy ja teeveestä tulee vain huooa ohjelmaa? Vaikka tosiasiassa vanhus ise on ihan terve, vaikkakin vanha, hänellä käy viertaita sukulaisa ja ystäviä joka päivä joku. Vanhempien sukulaisten kanssa puhutaan joka päivä puhelimessa. Miten VOI olla niin vaikeaa tuo elo kuitenkin? Eikö se tosiaan tiedä todellisista ongelmista ja sairauksista , vai eikö hän tosiaan välitä pätkääkään, miltä meistä toisista tuntuu kuunnella tuota ikuista valittamista??
Lehde ja tv-ohjelmat rummuttaa yksinäisistä vanhuksistta . Tämä kuuntelee näitä korvat höröllä ja on sitä mieltä että hänet on yksin jätetty ja yksinäinen vanhusparka tässä yrittää. Ja kun näin ei ole asia, mtta millä sen saa selitettyä.
Vie niin paljon energiaa puhelut, pitää kerätä voimia ensin ennen soittoa että jaksaa kuunnella, sitten pitää vielä huokaista ja käydä lenkillä/baarissa puhelun jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työkaverini äiti halusi väen väkisin ja vastoin mitään järkeä ja voimia asua loppuun asti valtavassa omakotitalossa, suurella tontilla. Tytär perheineen asui naapurikaupungissa, isä kuollut ja ei siskoksia.
Aikamoinen taakka kannettavaksi. Viimeisinä vuosia puhein soi ihan milloin tahansa ja soittaja oli joko äiti itse jokkain älyttömällä asialla ja vaatimuksilla, taikka kaupungin joku kodinhoitaja tai joku sosiaalitäti kertomassa, että mitä kaikkea se äiti on taas tehnyt ja karannut ja sekoillut.
Kun muori vihdoin sitten kuoli, niin ensimmäisen vuoden tuo työkaverini nukkui. Ja nukkui ja nukkui. Suoraan sanoi että oli helpotus kun äiti lähti taivaallisiin omakotijoukkoihin. Taloakaan ei jaksettu tyhjentää saatika laittaa myyntiin vuoteen. Sen verran oli perheellä voimat vähissä.
Kuvittele äitisi hautajaisia. Kyllä alkaa puhelu maistua tai olet todellinen kiittämätön julmuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli ihan sama juttu. Laitoin välit poikki mokomaan, eikä ole kaduttanut.
Täähän on nykyaikaisen narsistin tapa toimia.Välit poikki vaan.Kun ei koe mistään syyllisyydentunnetta eikä halua kuin nautiskelua elämäänsä tämä on toimintatapa.Kyllä elämässä täytyy kestää vähän huonoja tunteitakin.
No kerropa nyt meille, kun tiedät niin hyvin, että mitä huonoja tunteita itse kestät jatkuvasti?
Ap puhuu äitinsä kanssa kerran kuussa, mielestäni ei ole liikaa vaadittu jaksaa vähän känisemistä. Ja tässä ketjussakin on annettu monta vinkkiä siitä, ettei sitä tarvitse ottaa itseensä.
Ettekö te tiedä että Alzheimerin oireisiin kuuluu tuo jatkuva valittaminen ja pelko. Jo varhaisessa vaiheessa.
Ja nykyään 3/4 saa Alzheimerin vanhempana!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on toi sukupolvi. Silloin ei kai taidettu sanoa asioita suoraan ja eihän sitä semmosta sitten enää vanhana opi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika hyvä keskustelu tämä. Oma äitini on jo kuollut, mutta hän oli loppumetreille saakka huumorintajuinen ja hyväntahtoinen, eikä valitellut. Silti välillä väsyin kovasti, kun hänen hoidettavia asioitaan oli niin paljon. Vapaapäivät töistä menivät järjestään äidin kuljetuksissa milloin lääkäriin, milloin kuulolaitteen hakemiseen ymv. Kotihoito soitteli tämän tästä. Hänkin soitteli vähän väliä, kun jokin asia oli hukassa. Käänsin hänen postinsa omaan osoitteeseeni, kun lähes kaikki laskut ja kirjeet pankista saivat hänet huolestumaan, eikä sitten muuta kuin tyttärelle puhelu tai kaksikin. Ihan ymmärrettävää, tietysti. Nyt usein jälkeenpäin kaduttaa, kuinka kärsimätön ja tiuskiva olin useinkin.
Nyt alan itse uhkaavasti lähestyä noita vanhuusvuosia. Täytyy yrittää kaikkensa, ettei sorru marisemaan, olemaan marttyyri ja semmoista. Näistä puheenvuoroista sain vihjeitä, mihin kannattaa pyrkiä.
Tuttua! Äiti syyllistää kun en soita tarpeeksi usein, ja mikään ei ole tarpeeksi usein. Hän valittaa, miten yksin hän on. Hän lähettää kirjeitä, joissa valittaa miten yksinäistä on. Hän on aktiivinen hyväkuntoinen eläkeläinen, joka puuhaa kaikenlaista eläkeläisporukoissa, sotaveteraaneissa, seurakunnassa, harrastaa aktiivisesti, toimii vanhusten tukihenkilönä, järkkää virikepiirejä. Jopa meidän lapset ovat jo pitkään nähneet mummansa pelin taakse. Kuopuskin vähän aikaa sitten puuskahti, että "arvaa mitä äiti, mummalla on takuulla enemmän ystäviä ja menoja kuin sinulla ja minulla yhteensä, ja silti se valittaa."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sama jatkuu: Muori on vanhempi, mutta ei mitään hätää edelleenkään. Jotenkin vaikuttaa siltä että hän toivoisi että sairastuisi. Ramppaa lääkärillä muka " seurannassa" vaikka ei ole mitään sellaista. Oli suorastaan loukkaantunut kun lääkäri oli reippaasti todennut ettei mitään varsinaista vaivaa tai sairautta ole.
Kaikki media rummutta yksinäisistä vanhuksista ja tämä on sitten otettu vakivirreksi. Paitsi että hn ei ole yhtäkään kokonaista päivää yksin. Joku käy joka päivä, ystävät, naapuri ja vielä palkatut hoitahat.
Vanhus on kuin loputon vaativa , valittava, takertuva ja manipuloiva pikkulapsi. Mutta vaativampi.
Joulunaika synnyttää nyt aivan uusia manöövereja. Toki ymmärrän että ihminen kaipaa lapsuuden jouluja ja pikkulapsi aikojen jouluja. Mutta pitääkö sen takia alkaa teeskennellä eri sairauksia jotta saisi huomiota??
Äidille on kerrottu kaikkien toimesta että jouluna syödään x:n luona ja joulupäivänä mennään y:n luokse ja näillä menään. Meillä kaikilla on joulustressi joten yhtään lisää ei tarvita.
Äidin tyytymättömyys ei koskaan lopu. Hän ei ole tyytyväinen mihinkään eikä milloinkaan!
Kuulostaa kyllä tutulta! Onhan olemassa geriatrian psykiatreja eli vanhusten mielenliikkeisin erikoistuneita.
Vanhusten parissa työskentelen ja kyllä ne eniten katuu elämätöntä elämää, jos ollaan oltu onnettomassa liitossa tai jätetty lähtemättä Ruotsiin tai jonnekin muualle, kun olisi ollut mahdollisuus. Niitä sitten muistellaan ja kadutaan kun jäi tekemättä.
Monella ihmisellä on tapana käpertyä itseensä vanhuksena. Riippuu kuinka elämä on mennyt ja heitellyt. Usein voi vaivata syyllisyydentunto lapsia ja heidän lapsuuttaan kohtaan, voi tulla katkeraksi elämälle ja ihmisille. Jotkut ovat aktiivisia vanhuksia, jotkut ovat suunnattoman yksin. Oma vanhempikin on ihminen, jolla on oma lapsuutensa ja nuoruutensa takana. Kaikkia asioita se oma vanhempikaan ei ole voinut valita. Ajat ovat olleet erit vuosikymmeniä sitten jne. Jokaisen kannattaa asettua myös oman vanhemman asemaan, jos olisitte itse vanhuksia ja kukaan ei pitäisi yhteyttä, ei edes omat lapset. Miltä se itsestänne tuntuisi? Yleensä näkisin että vanhemmat yrittävät parhaansa lapsiensa suhteen vallitsevissa olosuhteissa. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta vanhemmilleen voi olla armollinen.
Kauheen itsekeskeistä porukkaa täälä, hyi olkoon. Voisitte vähän antaa ymmärrystä vanhoille ihmisille jotka ovat ANTANEET TEILLE ELÄMÄN. Ette varmaan osaa kuvitellakkaan miten yksinäiseltä ja pelottavalta vanheneminen ja siihen liittyvät sairaudet, esim. dementia tms, voi vanhuksesta tuntua. Joskus voisi yrittää edes ajatella omaa napaansa pidemmälle...
Vierailija kirjoitti:
Kauheen itsekeskeistä porukkaa täälä, hyi olkoon. Voisitte vähän antaa ymmärrystä vanhoille ihmisille jotka ovat ANTANEET TEILLE ELÄMÄN. Ette varmaan osaa kuvitellakkaan miten yksinäiseltä ja pelottavalta vanheneminen ja siihen liittyvät sairaudet, esim. dementia tms, voi vanhuksesta tuntua. Joskus voisi yrittää edes ajatella omaa napaansa pidemmälle...
No waude; aaltoja sitten!
Ei oikein jaksa kiitollisena kulkea poikittain koko ikäänsä siitä, että elämä on annettu.
Vuosikymmenien jatkuvan valituksen, kärsimisen ja onnettomassa liitossa "lasten tähden" jääminen ei enää oikein sillain säväytä, eipä ei.
Omia lapsiaan pitäisi jokaisen äidin aina suojella. Esim luonnehäiriöiseltä koti-tyranni isältä...
Alue: Aihe vapaa
Minun äitini on aina ollut hyvin samanlainen. Lisäksi toi jo lapsuudessani selvästi esille, että olen vahinkolapsi. Kelpasin hänelle vain kun käyttäydyin kauniisti ja toin kokeista kymppejä. Emme koskaan ole olleet läheisiä. Nyt hän on hoitokodissa ja käyn katsomassa ehkä kerran vuodessa. Velvollisuudesta varmasti moni kävisi useamminkin mutta koska olen selvitellyt äitini aiheuttamia traumoja terapiassa asti, en viitsi antaa hänelle enää yhtään enempää aikaa tai energiaa kun on absoluuttisen pakko.