Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puhelut vanhan äitini kanssa ovat ikäviä, vaivaannuttavia kiertelyjä ja tyytymättömyyttä täynnä.
15.10.2016 |
Asun vanhasta äidistä toisella puolella Suomea. Äiti on hyväkuntoinen, perusterve vanhus omassa asunnossaan.
Soitan hänelle ehkä noin kerran-kaksi kuukaudessa. Hän ei koskaan soita minulle, paitsi syntymäpäivänäni. Ei edes jouluaattona soittanut.
Puhelut ovat piinallista kiertelyä, manipulointia ja hänen itsensä vähättelyä ja huokailua, mistä ei tule kuin paskamainen olo. Hän esittää urheaa sillä tavalla kierteisesti, että tulee selväksi ettei hänellä olekaan asiat ollenkaan niin hyvin kuin hän puheissaan väittää. Tiedättekö sellainen tapa että "eiiiiihän mulle nyt mitään kuulu, ja eiiiiihän täällä nyt mitäääään tapahdu ja enhän minä mitään tarvitse tai halua". Ja samalla tulee selväksi miten tyytymätön on kaikkeen, en edes tiedä mihin kaikkeen.
Tiedän että hänellä on ystäviä ja vanhoja työkavereita joiden kanssa ovat tekemisissä paljonkin. Hänellä käy vieraita jatkuvasti ja hän on itse tämän tästä menossa jonnekin.
Kuitenkin puhuessani hänen kanssaan hän vähättelee itseään koko ajan ja joka asiassa. Mikään ei ole mitään ja hän ei ole mitään.
Tunnen että hän haluaa minut saamaan tuntemaan jotain syyllisyyttä, mutta en oikein pääse selville että mistä. Elän ihan tavallista viiskymppisen naisen elämää, enkä yritä esittää mitään.
Äiti on aina ollut piiloviestinnän, kiertoilmaisujen ja kaksoisviestinnän Suomen Mestari.
Ja tässä hän ei ole muuttunut tai yrittänyt opetella parempaa tapaa kommunikoida meidän lastensa kanssa.
Koko puhelu menee siihen, että minä yritän jotenkin "väistellä" sieltä tulevia piikkejä. Ja hän taas yrittää olla näyttämättä sitä, mitä todellisesti haluaisi sanoa ja mitä ajattelee.
Aivan sietämättömän voimillekäypää. Olen joka puhelun jälkeen valmis kävelemään baarikaapille ottamaan jonkun tukevan paukun.
50 vuotta vanhoja pelisääntöjä on mahdoton muuttaa. En varmasti osaa edes selittää, millaista se on.
Kommentit (154)
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut aina huonot välit äitiini ja näyttää siltä, että ne vain huonontuu vuosi vuodelta.
En osaa tehdä asialle mitään.
Äitini onnistuu melkein joka puhelussa pahoittamaan mun mieleni jotenkin.Enne soittelimme useammin mutta nykyään tosi harvoin. Ei edes kerran kuussa. Tavallaan se on hyvä mutta tavallaan myös surullista.
Oletko sanonut suoraan hänelle että tuo "pahoitti mieleni kun sanoit noin ja näin"? Joskus pitää laittaa tunteet peliin ja osoittaa pettymys, suru, mielen pahoittaminen jne. Jos vaan nielee kaiken niin ei se toinen välttämättä edes ymmärrä tehneensä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat mummoni 80v-> ovat kyllä ihania, hyväkäytöksisiä ja lämpöisiä, silti vahvoja naisia.
Huono käytös ehkä kertoo huonosta olosta tms...? Tai siitä että aivot alkaa pikkuhiljaa sanomaan itseään irti jolloin normaali käytös ei enää luonnistu.
Ovatko he sitä myös vanhemmillesi?
Ovat kyllä, ollaan etenkin toisen mummon kanssa hyvin läheisiä kaikki kolme hän, äitini ja minä, lähennytty vaan mitä vanhemmaksi ollaan tultu.
Äiti oli mitä oli kunnes pois nukkui. Nyt sitten huomaan jotain samaa vanhemmassa siskossani. Ja kai itsessänikin, kun sitä katseli muorin tekemisiä ja ennen kaikkea kuunteli ja oli likasankona. Äiti oli leski ja toivoi kai mun elävän vanhanapiikana hänen kanssaan. Kun löysin mieheni, äiti toivoi meidän asuvan kolmestaan niinkuin ennenvanhaan tehtiin. Äiti oli kieltämättä yksinäinen ainakin siskonsa kuoltua, mutta itse oli sen kyllä aiheuttanutkin kohtelemalla ihmisiä miten sattui. Ja vanhetessa ystävät vähenevät joka tapauksessa. Siskollani on kai hyvin ystäviä ainakin työpaikastaan. Ja exänsä kanssa on kai kohtuullisissa väleissä?
Itse elän mieheni kanssa, ystäviä on vähän. Vielä pärjätään, mutta kumpi vain ensin poistuukin, jälkeenjääneellä ei hyvin mene!
Mistä muuten monet tietävät, että vanhuksella on seuraa ja ystäviä käy, vaikka välimatkaa on 100km t. enemmän?
Vähän on vieraita teidän tarinat. Itse olen soittanut vanhemmilleni joka päivä tai ainakin melkein joka päivä, vaikka he "säästäisivät" ja eivät soitaisi minulle kuin harvoin. Soittaminen joka päivä ei maksa merkittävästi enempää kuin harvakseltaan, joten maksan mielelläni sen enintään 10 € enemmän kuussa puhelinlaskussani (rajaton määrä puheaikaa).
Välini heihin eivät olleet hyvät ennen heidän vanhenemistaan. Nautin huolettomista vuosikymmenistä ottamalla kontaktia heihin vain harvoin ja he elivät omaa elämäänsä. Katsoin kuitenkin velvollisuudekseni tehdä tilini selviksi heidän kanssaan vielä heidän eläissään, jo oman etuni vuoksi. Varasin siis joka kuukausi aikaa käydä heidän luonaan, vaikka ei olisikaan tehnyt mieleni.
Kun he olivat eläkkeellä, mutta eivät aivan vanhoja, kävimme läpi yhteistä ja erillistä historiaamme. Riitelimme. Asetin heille rajat, joiden kanssa minun on ollut helpompaa tulla heidän kanssaan toimeen.
Yksi suosikki keskustelunaihe puhelimessa on heidän vaivat. Kuuntelen niistä sujuvasti. Pyrin myös tuomaan jotain uutta keskusteltavaa ja pitää huumoria yllä. Autan heitä arjen järjestämisessä ja huolehdin, että käyvät esim lääkärissä ja saavat tarvitsemaansa hoitoa.
Toinen heistä kuoli. Minulle kerrottiin, että kuoleman kohtaaminen voi tuntua karulta, niin että mikään ei ole ennallaan sen jälkeen ja sitä vain suree. Suruni on kuitenkin enemmän iloa siitä mitä tein ajoissa ja myös iloa siitä, että huolehtimiseni keveni.
Ennen kuolemaa jouduin käymään kaksi vuotta useammin heillä ja viipymään kerralla kauemmin. Nyt pääsen käyttämään enemmän vapaa-aikaa itseeni, jos lesken kunto vain ei heikkene. Olen ehdottanut, että hän muuttaisi lähemmäksi minua (ehdotin samaa molemmille aikasemmin) , jotta olisi helpompaa huolehtia, mutta en ole saanut suostumaan. Olen siis edelleen käynyt auttamassa pitkän matkan takaa. Mietinkin miten paljon liikaa työikäiset ihmiset joutuvat elämään eläkeläisten ehdoilla silloin, kun sukulaisista on huolehdittava.
Minäkin päätyisin ehdottamaan, että yrittää parantaa välejä, koska on helpompaa sitten jos toinen kuolee, että on edes yrittänyt.
Näihin "ei minulle tarvitse"-juttuihin on mm. tehonnut, että lähettää silloin tällöin jotain tavaraa. Sanoo että sai halvalla tai ilmaiseksi, vanhus voi antaa eteenpäin jos ei itse käytä. Se on konkreettista ja saa aikaan välittämisen tunnetta silloinkin kun ei ole itse läsnä. Kotipalvelun työntekijöiden kanssa kannattaa neuvotella vanhuksen tarpeista, he ovat usein mukavia ja realistisia.
Ja niihin ikuisuusaiheisiin, ilkeilyihinkin, voi saada uutta näkökulmaa panemalla vanhuksen muistelemaan, miten hänen omalla kohdallaan on asia mennyt. Usein se syy löytyy sieltä, eli jostain mitä hänelle itselleen on tapahtunut.
Mun äiti on jo altzheimerin kourissa niin ettei välillä tunne. Mutta olen tyytyväinen, että jotain yritin tehdä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennenkuin anoppini vanheni ja sittemmin äitini, oli kokemukseni vanhuksista minimaaliset. Kuvittelin vanhusten olevan sellaisia hiljaisen arvokkaita, jo elämää nähneen lempeitä, pää pystyssä vanhuutensa vastaanottavia, jopa tyytyväisiä elämänsä ehtooseen ja kiitollisia kaikesta hyvästä mitä heillä on ja heidän eteen tehtiin.
Vähänpä tiesin.
Anoppi vanheni lähes liikuntakyvyttömäksi ja apua tarvitsevaksi, mutta se ei hänestä ollut mitenkään mikään semmoinen syy, että olisi jollekin auttajalle kiitosta sanoa! Päinvastoin. Istuessaan nimikkopaikallaan päivät pitkät hän pystyi vaanimaan virheet ja arvostelemaan kaikki, syystä taikka ilman. Pakoon ei päässyt, paitsi talon miesväki jolla olikin paljon töitä ulkorakennuksissa ja pihalla.
Anoppi ei myöskään missään nimessä ollut a)hiljaien, b)lempeä tai vähääkään vanhuuttaan hyväksyvä. Vaikka se enää vuosikausiin ollut päässyt talosta pihalle edes, määräsi hän suvereenisti talon remontit, työt ja puhumattakaan miniän (=minun) keittiön ja taloudenpidon.
Vanhuuttaan hän käytti hyväkseen silloin kun piti varmasti saada yhtä itsepäisen poikansa mieli kääntymään että tottelee häntä. Silloin pystyi kehittämään sydänläpätystä ja hengenahdistusta. Kuten silloin kun mies ei uskonut että vanhaa, puhkikulunutta keittiön linoleumilattiaa n. vuodelta 1930 EI SAA vaihtaa. Hengenahdistus oli pienen kinan jälkeen kova ja kohta taluttikin kaksi raavasta miestä pikkuruista anoppia kamariin huilaamaan...
20 vuoden riitelyn ja rähinän jälkeen hän vihdoin nukahti ikiuneen. Vielä muutamaa viikkoa ennen lopullista lähtöä hän kieltäytyi lähtemästä sairaankuljettajien mukaan sairaalaan ja komensi heidät ulos asunnostaan. Kotihoito oli todennut että muori on kuivunut eikä pysty enää itse juomaan. Vähänpä tiesivät nekään. Muori inhosi sairaaloita. Ja sen saivat sitten tietää myöskin hoitohenkilökunta, ei mennyt mikään oikein sielläkään. Muistan kun seistiin anopin huoneen oven takana sairaalassa, ja hoitaja kehoitti miestäni menemään ihan varovasti sisälle kun "tänäänkin on ollut aika huono päivä..." Minä jäin sovinnolla käytävälle, ei ollut tarvetta silläkään kertaa kuulla miten huono ja epäonnistunut henkilö olin...
Äitini on nyt 80 ja vaikeaa on lähinnä kaikki. Hän ei suinkaan riitele eikä haasta riitaa, vaan tekee kaikkensa että kaikille tulisi selväksi miten surkea ja yksinäinnen, turvattomaks jätetty ja kaikkien hylkäämä hän on. Tämähän ei pidä faktisesti paikkaansa, mutta tämä on se rooli ja keino millä muori kitkuttaa eteenpäin. Tällä saa huomiota ja hoivaa. Paitti ehkä meiltä lapsilta, jotka jotkut meistä näkee sen teatteri läpi paremmin, jotkut huonommin.
Kaippa se on niin, että kun itsekseen ilman juurikaan muita kokemuksia ja ärsykkeitä enää saamatta, istuskelee, niin sitä vaan väkisinkin alkaa ajatella vain itseään ja ajatukset pyörii sitä samaa. On paljon paljon aikaa muistella kuviteltua loukkauksia ja niitä laiminlyöntejä. Voi myös tehdä aikansakuluksi pienen muistivihkon mihin merkitä , ketkä sukulaisista ja lapsista soittavat ja kuinka usein. Sitä voi sitten selata sivut rullalle, ja valittaa miten yksinäinen vanhus sitä on.
En tiedä, millaiseksi oma vanhuuteni tulee. Näistä esimerkeistä päätellen ei hääviä tule olemaan. Toivon todellakin, että tulis äkkilähtö sitten joskus.
Tämähän on vakava aihe eikä sait nauraa, mutta kyllä kirjoituksesi hymyilyttää minua!
Jos siltä ei ole tulossa sulle penniäkään niin älä soita sille. Jos se sitten sinulle soittaa niin pieraise puhelimene ja sulje se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapsenlapsi, 3v, kulkee leikissä ympäriinsä lelupuhelin korvalla ja hokee "jaa...jaaha...vai niin..." epäsäännöllisin väliajoin ja puuhaa välillä jotain jonkun nuken tms kanssa.
Kun kysyin että mitäs hän oikein leikkii, kertoi hän leikkivänsä, että soittaa isomummolle 😂
Tunnistan itseni kun soitan äidilleni, hänellä joka kerta samat asiat, joten puhukoon siellä toisessa päässä ja minä välillä hymisen jonkun "Jaaha"n, se mitä hän puhuu ei oikeasti käy aivoissani asti 🤷
Perhe sitä taivastelee, miten voi olla, että puhun hänen kanssaan maratonpuhelun, enkä koko aikana sano mitään, ainoastaan hymistelen, ja sitten joskus puolen tunnin kohdalla sanon, että akku on loppumassa tai nyt täytyy lähteä tai myöhästyn töistä tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin todella onnellinen jos äitini olisi vielä elossa.
Teille vihaajien toivon, että omat lapsenne inhoavat teitä yhtä paljon.
Koen että äitini on kateellinen minulle. En oikein tiedä että mistä. Varmaankin siitä etyä olen nuorempi ja minulla on mies ja elän normaalia arkista elämää. Mitään muuta syytä en keksi.
Hän yrittää sen vienosti peittää, eli ei ollenkaan.
Usein kuulen kommentin ”kylläpä sinun kelpaa”... ja siihen rivien väliin jää lause kuinka HÄNELLÄ taas ei ole mitään.
Pitkitän puhelun välejä pitkästi. Jo etukäteen soittaessa v-taa. Oma äitini!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennenkuin anoppini vanheni ja sittemmin äitini, oli kokemukseni vanhuksista minimaaliset. Kuvittelin vanhusten olevan sellaisia hiljaisen arvokkaita, jo elämää nähneen lempeitä, pää pystyssä vanhuutensa vastaanottavia, jopa tyytyväisiä elämänsä ehtooseen ja kiitollisia kaikesta hyvästä mitä heillä on ja heidän eteen tehtiin.
Vähänpä tiesin.
Anoppi vanheni lähes liikuntakyvyttömäksi ja apua tarvitsevaksi, mutta se ei hänestä ollut mitenkään mikään semmoinen syy, että olisi jollekin auttajalle kiitosta sanoa! Päinvastoin. Istuessaan nimikkopaikallaan päivät pitkät hän pystyi vaanimaan virheet ja arvostelemaan kaikki, syystä taikka ilman. Pakoon ei päässyt, paitsi talon miesväki jolla olikin paljon töitä ulkorakennuksissa ja pihalla.
Anoppi ei myöskään missään nimessä ollut a)hiljaien, b)lempeä tai vähääkään vanhuuttaan hyväksyvä. Vaikka se enää vuosikausiin ollut päässyt talosta pihalle edes, määräsi hän suvereenisti talon remontit, työt ja puhumattakaan miniän (=minun) keittiön ja taloudenpidon.
Vanhuuttaan hän käytti hyväkseen silloin kun piti varmasti saada yhtä itsepäisen poikansa mieli kääntymään että tottelee häntä. Silloin pystyi kehittämään sydänläpätystä ja hengenahdistusta. Kuten silloin kun mies ei uskonut että vanhaa, puhkikulunutta keittiön linoleumilattiaa n. vuodelta 1930 EI SAA vaihtaa. Hengenahdistus oli pienen kinan jälkeen kova ja kohta taluttikin kaksi raavasta miestä pikkuruista anoppia kamariin huilaamaan...
20 vuoden riitelyn ja rähinän jälkeen hän vihdoin nukahti ikiuneen. Vielä muutamaa viikkoa ennen lopullista lähtöä hän kieltäytyi lähtemästä sairaankuljettajien mukaan sairaalaan ja komensi heidät ulos asunnostaan. Kotihoito oli todennut että muori on kuivunut eikä pysty enää itse juomaan. Vähänpä tiesivät nekään. Muori inhosi sairaaloita. Ja sen saivat sitten tietää myöskin hoitohenkilökunta, ei mennyt mikään oikein sielläkään. Muistan kun seistiin anopin huoneen oven takana sairaalassa, ja hoitaja kehoitti miestäni menemään ihan varovasti sisälle kun "tänäänkin on ollut aika huono päivä..." Minä jäin sovinnolla käytävälle, ei ollut tarvetta silläkään kertaa kuulla miten huono ja epäonnistunut henkilö olin...
Äitini on nyt 80 ja vaikeaa on lähinnä kaikki. Hän ei suinkaan riitele eikä haasta riitaa, vaan tekee kaikkensa että kaikille tulisi selväksi miten surkea ja yksinäinnen, turvattomaks jätetty ja kaikkien hylkäämä hän on. Tämähän ei pidä faktisesti paikkaansa, mutta tämä on se rooli ja keino millä muori kitkuttaa eteenpäin. Tällä saa huomiota ja hoivaa. Paitti ehkä meiltä lapsilta, jotka jotkut meistä näkee sen teatteri läpi paremmin, jotkut huonommin.
Kaippa se on niin, että kun itsekseen ilman juurikaan muita kokemuksia ja ärsykkeitä enää saamatta, istuskelee, niin sitä vaan väkisinkin alkaa ajatella vain itseään ja ajatukset pyörii sitä samaa. On paljon paljon aikaa muistella kuviteltua loukkauksia ja niitä laiminlyöntejä. Voi myös tehdä aikansakuluksi pienen muistivihkon mihin merkitä , ketkä sukulaisista ja lapsista soittavat ja kuinka usein. Sitä voi sitten selata sivut rullalle, ja valittaa miten yksinäinen vanhus sitä on.
En tiedä, millaiseksi oma vanhuuteni tulee. Näistä esimerkeistä päätellen ei hääviä tule olemaan. Toivon todellakin, että tulis äkkilähtö sitten joskus.
Tämä on hauska ja hyvin kirjoitettu.
Voi perse näitä nykyajan naisia. Ja heidän tyhmyttään.
Vanhat elelevät pääsääntöisesti yksin.
Heillä on hyvin kontakteja muihin ihmisiin.
Jos sitten joskus se läheinen soittaa, niin tämä vanhus kaata koko ikävän ja kivuloisen elämänsä tämän sukulaisen / lapsensa syliin.
Tämähän on tiedetty jo vuosia sitten.
Fiksu ihminen kuuntelee ja ottaaa osaa ja sanoo sopivissa kohdissa oikeat sanat.
Kun on soittajan puolella kaikissa asioissa, niin näin soittajalle jää hyväå mieli puhelusta.
Mitä kannattaa alkaa väitellä tai vähetellä vanhan jo kaavoihinsa kangistuneen, yksinäisen ihmisen kanssa?'
Ei yhtään mitään. Kannattaa jaksaa kuunnelle ne häne valituksensa ja ottaa osaa niihin.
Näin tuolle vanhukselle jää edes muutaman kerran hyvä mieli siitä, että maailmassa on sentäs yksi ihminen joka häntä ymmärtää.
Tilannetta voi vaikka työelämään. Onhan sielläkin kinkkisiä tyyppejä, jotka aina valittaa ja vaikeroi ja mikään ei ole heille koskaan hyvin. Ja kaikki uudistukset ja muutokset ovat heidän mielestään aivan perseestä.
Mitä kokeneempi ja elämää nähnyt ja elänyt ihminen, sitä paremmin hän osaa suhtautua myös vanheneviin vanhempiinsa ja heidän tyytymättömyyteensä ja valituksiinsa.
Mistä me tiedämme, millaisia vanhuksia itse olemme, heidän iässään ja sairauksissan ja vaivoissaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse asun 50m päässä vanhemmistani, ajattelin juuri aamulla tajuaako sisareni, joka hänkin tapaa vanhempiamme viikottain, kuinka huonokuntoisia vanhemmat oikeasti ovat.
Ennen kokoajan touhuavien ihmisten elämä on aamupuuron keitto-lepo-kaupassa/läärärissä/kerhossa käynti-lepo-ruuanlaitto-lepo, jos vieraita tulee yhdessä jaksavat keittää kahvit, usein jos vieraat ovat läheisiä, toinen voi kesken vierailun levätä sängyllä.
Yhdessä pärjäävät, miten sitten kun heitä on vain yksi?
Minusta jokaisen 50v, pitäisi jo kasvaa aikuiseksi ja oikeasti nähdä vanhempansa jo kuihtuvina vanhuksina, eikä äippänä ja isukkina, joilta vaatia jotain, nyt viimeistään on mietittävä miten kantaa huolta vanhuksistaan.Kirjoituksesi oli kuin vastaus mietteisiini, jotka aloituksesta heräsivät. Ajattelin, että oikeastaan aika kohtuutonta aikuiselta odottaa vanhoilta vanhemmiltaan enää viihdytystä itselleen. Pitäisi lopettaa se lapsen rooli ja alkaa antamaan omille vanhemmilleen. Vaikka se sitten olisi vain kuuntelemista ikävystymättä. Ei sitä enää kauan kestä.
Kukaan ei odota mitään viihdytystä itselleen. Kukaan ei myöskään halua olla jatkuvan jätesangon tyhjennyksen kohteena. Kuka jaksaa kuunnella koko elämänsä miten kamala isänäiti sinulla oli ja isääsikään en koskaa rakastanut. Minä rakastin kumpaakin edellä mainittua.
Tämä äidin ajat sitten alkanut katkeroituminen etäännyttää tehokkaasti. Olen sanonut etten keskustele näistä aiheista, menköön terapiaan tai kavereilleen avautumaan.
Vierailija kirjoitti:
Voi perse näitä nykyajan naisia. Ja heidän tyhmyttään.
Vanhat elelevät pääsääntöisesti yksin.
Heillä on hyvin kontakteja muihin ihmisiin.
Jos sitten joskus se läheinen soittaa, niin tämä vanhus kaata koko ikävän ja kivuloisen elämänsä tämän sukulaisen / lapsensa syliin.
Tämähän on tiedetty jo vuosia sitten.
Fiksu ihminen kuuntelee ja ottaaa osaa ja sanoo sopivissa kohdissa oikeat sanat.
Kun on soittajan puolella kaikissa asioissa, niin näin soittajalle jää hyväå mieli puhelusta.
Mitä kannattaa alkaa väitellä tai vähetellä vanhan jo kaavoihinsa kangistuneen, yksinäisen ihmisen kanssa?'
Ei yhtään mitään. Kannattaa jaksaa kuunnelle ne häne valituksensa ja ottaa osaa niihin.
Näin tuolle vanhukselle jää edes muutaman kerran hyvä mieli siitä, että maailmassa on sentäs yksi ihminen joka häntä ymmärtää.
Tilannetta voi vaikka työelämään. Onhan sielläkin kinkkisiä tyyppejä, jotka aina valittaa ja vaikeroi ja mikään ei ole heille koskaan hyvin. Ja kaikki uudistukset ja muutokset ovat heidän mielestään aivan perseestä.
Mitä kokeneempi ja elämää nähnyt ja elänyt ihminen, sitä paremmin hän osaa suhtautua myös vanheneviin vanhempiinsa ja heidän tyytymättömyyteensä ja valituksiinsa.
Mistä me tiedämme, millaisia vanhuksia itse olemme, heidän iässään ja sairauksissan ja vaivoissaan?
Äiti on ikänsä ollut vaikea ihminen ja vanhuus on vain pahentanut tilannetta. Suojelen omaa mielenterveyttäni pitämällä puhelut lyhyenä ja väistelemällä minkä ehdin. Hän ei todellakaan ole oikeassa ja känen lisävaivanaan on vielä harhaluuloisuushäiriö.
Vierailija kirjoitti:
Koen että äitini on kateellinen minulle. En oikein tiedä että mistä. Varmaankin siitä etyä olen nuorempi ja minulla on mies ja elän normaalia arkista elämää. Mitään muuta syytä en keksi.
Hän yrittää sen vienosti peittää, eli ei ollenkaan.
Usein kuulen kommentin ”kylläpä sinun kelpaa”... ja siihen rivien väliin jää lause kuinka HÄNELLÄ taas ei ole mitään.
Pitkitän puhelun välejä pitkästi. Jo etukäteen soittaessa v-taa. Oma äitini!
Äitini... niin ethän sää yksin olis pärjännytkään, kommenttona siihen kun mieheni tekee kotihommia ja hoitaa lasta ihan mallikkaasti.
Joo mun mummo on valittanut koko elämänsä ajan vain lähimmille perheenjäsenilleen kaikesta. Muille esittää sellasta herranterttua. Sellainen itsesäälissä rytevä, oman huonon olonsa toisten päälle oksentava henkisesti pikkulapsi. Hän oikein rakastaa negatiivisissa asioissa rypemistä ja olettaa, että hän ansaitsee kaiken huomion ja huolenpidon jatkuvasti. Hänellä on enemmän ihmisiä ympärillään, kuin minulla!! Ja asiat paljon paremmin, kuin minulla! Ja joka kerta hän kertoo minulle, miten 1. läski olen, 2. miten huonosti pidän häneen yhteyttä, 3. miten huonosti asiat hänellä on ja 4. miten minun pitäisi elää elämääni ja taivastelee ja lyttää valintojani. Kerran hän alkoi kiristämään minua sillä, että hän on antanut (OMASTA VAPAASTA TAHDOSTAAN) minulle rahaa opintojeni aikana, vaikka olen aina sanonut, ettei tarvitse ja hän on VAATINUT. No, kävi sitten selväksi että se ei ole todellakaan mitään puhdasta antamisen iloa vaan vaatimus kuunnella hänen kiusaamista ja pahaa oloa. Maksoin sitten jokaisen sentin takaisin, ettei voi ainakaan enää kiristää minua tollasella.
Tulin ite siihen päätökseen, että vähennän roimasti yhteydenpitoa ja tiiäks mitä, se on PARANTANUT MIELENTERVEYTTÄNI MELKO LAILLA. Suosittelen samaa! Tuollaset kieroon ja vinksalleen kasvaneet ei tajuu lopettaa eikä ne tajuu muutenkaan vaikka niille yrittäs selittää.
Jos sukulaisemme ovat kieroja ja käyttävät henkistä väkivaltaa, meidän ei tarvitse olla heidän kanssaan tekemisissä, jos niin päätämme. Tuo sukulaissuhteilla kiristäminen on vaan yks manipulointikeino toisten joukossa.
Alue: Aihe vapaa
Ovatko he sitä myös vanhemmillesi?