Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puhelut vanhan äitini kanssa ovat ikäviä, vaivaannuttavia kiertelyjä ja tyytymättömyyttä täynnä.
15.10.2016 |
Asun vanhasta äidistä toisella puolella Suomea. Äiti on hyväkuntoinen, perusterve vanhus omassa asunnossaan.
Soitan hänelle ehkä noin kerran-kaksi kuukaudessa. Hän ei koskaan soita minulle, paitsi syntymäpäivänäni. Ei edes jouluaattona soittanut.
Puhelut ovat piinallista kiertelyä, manipulointia ja hänen itsensä vähättelyä ja huokailua, mistä ei tule kuin paskamainen olo. Hän esittää urheaa sillä tavalla kierteisesti, että tulee selväksi ettei hänellä olekaan asiat ollenkaan niin hyvin kuin hän puheissaan väittää. Tiedättekö sellainen tapa että "eiiiiihän mulle nyt mitään kuulu, ja eiiiiihän täällä nyt mitäääään tapahdu ja enhän minä mitään tarvitse tai halua". Ja samalla tulee selväksi miten tyytymätön on kaikkeen, en edes tiedä mihin kaikkeen.
Tiedän että hänellä on ystäviä ja vanhoja työkavereita joiden kanssa ovat tekemisissä paljonkin. Hänellä käy vieraita jatkuvasti ja hän on itse tämän tästä menossa jonnekin.
Kuitenkin puhuessani hänen kanssaan hän vähättelee itseään koko ajan ja joka asiassa. Mikään ei ole mitään ja hän ei ole mitään.
Tunnen että hän haluaa minut saamaan tuntemaan jotain syyllisyyttä, mutta en oikein pääse selville että mistä. Elän ihan tavallista viiskymppisen naisen elämää, enkä yritä esittää mitään.
Äiti on aina ollut piiloviestinnän, kiertoilmaisujen ja kaksoisviestinnän Suomen Mestari.
Ja tässä hän ei ole muuttunut tai yrittänyt opetella parempaa tapaa kommunikoida meidän lastensa kanssa.
Koko puhelu menee siihen, että minä yritän jotenkin "väistellä" sieltä tulevia piikkejä. Ja hän taas yrittää olla näyttämättä sitä, mitä todellisesti haluaisi sanoa ja mitä ajattelee.
Aivan sietämättömän voimillekäypää. Olen joka puhelun jälkeen valmis kävelemään baarikaapille ottamaan jonkun tukevan paukun.
50 vuotta vanhoja pelisääntöjä on mahdoton muuttaa. En varmasti osaa edes selittää, millaista se on.
Kommentit (154)
Tunnistan saman. Minäkin viisikymppinen, äiti kahdeksankymmentä. Emme ole olleet läheisiä edes lapsuudessani. En tunne mitään erityistä kiintymystä äitiäni kohtaan, yhteydenpito johtuu velvollisuudentunteesta. En koe edes syyllisyyttä tilanteesta, koska ihmissuhteet ovat aina kahden kauppa. Tiedän olevani huono tytär, mutta eipä äitinikään ole ollut kummoinen äiti, vaikka ulkopuolisten silmissä lapsuuteni oli tavallisen keskiluokkainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hälläväliä asenne auttaa. Ja koitappa esim enskerralla että et edes yritä hoksata piiloviestejä vaan puhut just siitä mistä puhutaan ja kysytään. Tiedän tapauksen joka viljelee piiloviestejä ja pahoittaa näin tyttärensä ja muidenkin mielen. Itse olen sinisilmäinen enkä yritä havaita enkä havaiste näitä piilopiikkejä joten mulla ei ole samanlaista hankaluutta kuin muilla hänen kanssaan. Tosin mikään ystävä en hänen kanssaan ole mutta hyvänpäivän tuttu. Minuakin on hänen taholtaan piilopiikitetty mutta tilanteessa en sitä ole hoksannut ja kun toinen kuulia on sen minulle jälkeenpäin kertonut olen nauranut makeasti =D omaa egoani kun ei murenna nuo naurettavat piilovittuilut.
Parempi kai noinkin kuin oma äitini joka aina korostaa omaa ylivertaisuuttaan ja omien vääristyneiden mielipiteidensä oikeudenmukaisuutta, on esim. avoimen rasistinen ja yrittää sitä samaa skeidaa mulle jankuttaa puhelimessa...
Jep, en vapaaehtoisesti soittele tai vielä vähemmän tapaan. Onneksi asuu satojen kilometrien päässä.
Äitisi on sitä sukupolvea, jolle on opetettu, että ei saa olla itsekäs eikä pyytää mitään itselleen. Niinpä hän sitten yrittää viestiä kiertoteitse. En oikein tiedä, mikä tuohon auttaisi. Voisitko ottaa asian suoraan puheeksi, kun menet seuraavan kerran tapaamaan häntä? Asian selvittäminen kasvokkain olisi varmaan helpompaa kuin puhelimessä.
Mulla oli ihan sama juttu. Laitoin välit poikki mokomaan, eikä ole kaduttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse asun 50m päässä vanhemmistani, ajattelin juuri aamulla tajuaako sisareni, joka hänkin tapaa vanhempiamme viikottain, kuinka huonokuntoisia vanhemmat oikeasti ovat.
Ennen kokoajan touhuavien ihmisten elämä on aamupuuron keitto-lepo-kaupassa/läärärissä/kerhossa käynti-lepo-ruuanlaitto-lepo, jos vieraita tulee yhdessä jaksavat keittää kahvit, usein jos vieraat ovat läheisiä, toinen voi kesken vierailun levätä sängyllä.
Yhdessä pärjäävät, miten sitten kun heitä on vain yksi?
Minusta jokaisen 50v, pitäisi jo kasvaa aikuiseksi ja oikeasti nähdä vanhempansa jo kuihtuvina vanhuksina, eikä äippänä ja isukkina, joilta vaatia jotain, nyt viimeistään on mietittävä miten kantaa huolta vanhuksistaan.
Helpottaa, kun viimein hyväksyt, että äitiäsi et voi muuttaa. Hän on oman aikakautensa kasvatuksen tulos ja käyttäytyy, kuten hänet on kasvatettu ja hänen oma itsetuntonsa on.
Minua helpotti siinä vaiheessa, kun tajusin, että oikeasti en tunne äitiä naisena, vaan pelkästään minun äitinä. Hänellä on oma elinhistoriansa, mitä en tiedä. Ei äidit lapsilleen kerro kaikkea elämästään ennen heitä. En minäkään. Omat lapseni tuntevat minut äitinä, ei minuna.
Äideillä on oma historiansa, mitä me lapset emme tiedä ja ei tarvitse tietääkään.
Joten kun seuraavalla kerralla soitat, et yritä muuttaa äitiäsi toisenlaiseksi, et odota toisenlaista puhelua. Hän on, mitä on. Annat hänen puheensa soljua korvasta sisään, toisesta ulos. Et jää miettimään, oliko siellä piikkejä tai ei. Se on vain puhelu. Ei oma äitinikään ruukaa soitella minulle. Se nyt ei vain ole hänellä tapana. Hän odottaa, että lapset pitää yhteyttä, kuten hän piti omiin vanhempiinsa.
Ikää sinulla on suurin piirtein saman verran kuin minulla ja äitini samaa ikäluokkaa. Hoivasuhde kääntyy jo tässä iässä siihen, että minä hoivaan äitiä. Myös hänen tyhjänpäiväiset kiukuttelunsa. Annan mennä korvasta sisään ja ulos ja en jää niihin kiinni ja pohtimaan. Ihan samalla tavalla, kuin hän on antanut mennä minun uhmaiän kiukuttelut korvasta sisään ja ulos.
Itsesi takia toivon, että osaat etäännyttää itsesi äitisi aiheuttamista tunteista puhelun aikana ja et ota niitä kovin vakavasti. Jokaisella meillä vanhana on omat oikkumme ja ihan yhtä rasittavia me olemme omien lasten mielestä kahdeksankymppisinä, jos elämme niin kauan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan saman. Minäkin viisikymppinen, äiti kahdeksankymmentä. Emme ole olleet läheisiä edes lapsuudessani. En tunne mitään erityistä kiintymystä äitiäni kohtaan, yhteydenpito johtuu velvollisuudentunteesta. En koe edes syyllisyyttä tilanteesta, koska ihmissuhteet ovat aina kahden kauppa. Tiedän olevani huono tytär, mutta eipä äitinikään ole ollut kummoinen äiti, vaikka ulkopuolisten silmissä lapsuuteni oli tavallisen keskiluokkainen.
En syyllistäisi itseäni, ne vanhemmat on kuitenkin kasvattaneet sellaiseksi kuin on tullut.
Tuota ap:n mutsin käytöstä sanotaan marttiydeksi ja vallankäytöksi. Ei vanhoilla akoilla ole hätää. Sama meno minun äidillä mutta olen lopettanut välittämästä vuosikymmenet jo sitten, turha tuhlata omaa energiaa toisen elämän elämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ärsyttää suunnattomasti tuollaiset piilopiikittelijät. Hyvin asetettu piikki on hyvä kun kuulija sen ansaitsee ja tajuaa, mutta tuollainen jatkuva marttyyrimainen ei mielestäni ansaitse mitään huomiota. Olen siis 3. kirjoittajan kanssa samaa mieltä.
Tilanne on tietenkin hankala kun hän on äitisi, joka kommunikoi tuolla tavalla. Ja äitinä hänen olisi juurikin pitänyt osata opetta sinulle oikeanlainen tapa kommunikoida, ei tuollainen piiloviestien jakelu.
Tuo "väärin ymmärtäminen" on hyvä keino siitäkin, että äiti EHKÄ tajuaa että hänen piiloviestinsä eivät toimi, ja ehkä hän jonain päivänä sanookin asiat suoraan. Nythän vain mahdollistat hänen oikuttelunsa ja hän kuvittelee että tiedät täysin mikä hänen tilanteensa on. Jos hän sanoo ettei tarvitse mitään, totea että no hyvä, sittenhän siellä on kaikki hyvin.
Itse vältin lapsena ja nuorena kiusaamisen sillä että "en tajunnut". Joku haukkui minua tai yritti piikitellä, minä esitin tyhmää ja nauroin heidän jutuilleen aivan kuin ne olisivat olleet hauskoja. Kiusaaminenhan on monesti sitä että sanotaan jotain ja muut nauraa. Minä nauroin mukana. En tiedä miksi, mutta kiusaajat eivät ikinä ensimmäisen kerran jälkeen jatkaneet tätä. Ehkä heitä nolostutti kun eivät osanneet edes haukkua ymmärrettävästi.
Ei Kait sinun ole pakko soittaa.
Meillä on ihan toisenlainen asetelma.
Nykyään äitini soittaa minulle n. parin viikon välein valittamispuheluitaan. Ja se on ihan huippua. Vielä viime kesänä hän soitti monta kertaa päivässä.
Loppukesästä väsyin siihen niin pahasti että lopetin vastaamisen ja kielsin käymästä kylässä.
20 vuotta olin hänelle siitä soittelusta sanonut, olin sanonut kauniisti, olin sanonut rumasti, olin selittänyt kirjeessä, olin antanut hänelle asiaa koskevia lehtiartikkeleita joissa jatkuva soittelu omalle lapselle tuomittiin asiattomaksi. Ihan kaikkeni olin yrittänyt tehdä saadakseni soittelun kuriin.
Äiti tietenkin suuttui kun lopetin vastaamisen. Soitti miehellenikin töihin syyllistävän puhelun.
Mutta lopetti jatkuvan soittelun.
Ap, sinä soitat itse äidillesi niitä vaikeita puheluita joista kärsit. Miksi soitat? Ei sinun ole pakko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua ärsyttää suunnattomasti tuollaiset piilopiikittelijät. Hyvin asetettu piikki on hyvä kun kuulija sen ansaitsee ja tajuaa, mutta tuollainen jatkuva marttyyrimainen ei mielestäni ansaitse mitään huomiota. Olen siis 3. kirjoittajan kanssa samaa mieltä.
Tilanne on tietenkin hankala kun hän on äitisi, joka kommunikoi tuolla tavalla. Ja äitinä hänen olisi juurikin pitänyt osata opetta sinulle oikeanlainen tapa kommunikoida, ei tuollainen piiloviestien jakelu.
Tuo "väärin ymmärtäminen" on hyvä keino siitäkin, että äiti EHKÄ tajuaa että hänen piiloviestinsä eivät toimi, ja ehkä hän jonain päivänä sanookin asiat suoraan. Nythän vain mahdollistat hänen oikuttelunsa ja hän kuvittelee että tiedät täysin mikä hänen tilanteensa on. Jos hän sanoo ettei tarvitse mitään, totea että no hyvä, sittenhän siellä on kaikki hyvin.
Itse vältin lapsena ja nuorena kiusaamisen sillä että "en tajunnut". Joku haukkui minua tai yritti piikitellä, minä esitin tyhmää ja nauroin heidän jutuilleen aivan kuin ne olisivat olleet hauskoja. Kiusaaminenhan on monesti sitä että sanotaan jotain ja muut nauraa. Minä nauroin mukana. En tiedä miksi, mutta kiusaajat eivät ikinä ensimmäisen kerran jälkeen jatkaneet tätä. Ehkä heitä nolostutti kun eivät osanneet edes haukkua ymmärrettävästi.
Niin tai sitten kuolee aiemmin, ennen kuin tajuaa, ettei mitkään piiloviestit toimi. Tai edes tajuaa, että tyttären mielestä hän lähettää jotain piiloviestejä.
Kannattaako noita niin vakavasti alkaa pohtimaan, että ihan jokaisen puhelun jälkeen pitää lähteä iso lasi viiniä juomaan, kun niin ahdistaa. Mamma kuolee varmaan kohta ja ongelma on ohi. Ja kohta on se aika, kun ap on puhelimessa, kun hänen lapsi soittaa ja kysyy kuulumisia ja hän vastaa, että eiii, ei minulla mitään hätää täällä ole.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli ihan sama juttu. Laitoin välit poikki mokomaan, eikä ole kaduttanut.
Täähän on nykyaikaisen narsistin tapa toimia.Välit poikki vaan.Kun ei koe mistään syyllisyydentunnetta eikä halua kuin nautiskelua elämäänsä tämä on toimintatapa.Kyllä elämässä täytyy kestää vähän huonoja tunteitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli ihan sama juttu. Laitoin välit poikki mokomaan, eikä ole kaduttanut.
Täähän on nykyaikaisen narsistin tapa toimia.Välit poikki vaan.Kun ei koe mistään syyllisyydentunnetta eikä halua kuin nautiskelua elämäänsä tämä on toimintatapa.Kyllä elämässä täytyy kestää vähän huonoja tunteitakin.
No kerropa nyt meille, kun tiedät niin hyvin, että mitä huonoja tunteita itse kestät jatkuvasti?
Vierailija kirjoitti:
Itse asun 50m päässä vanhemmistani, ajattelin juuri aamulla tajuaako sisareni, joka hänkin tapaa vanhempiamme viikottain, kuinka huonokuntoisia vanhemmat oikeasti ovat.
Ennen kokoajan touhuavien ihmisten elämä on aamupuuron keitto-lepo-kaupassa/läärärissä/kerhossa käynti-lepo-ruuanlaitto-lepo, jos vieraita tulee yhdessä jaksavat keittää kahvit, usein jos vieraat ovat läheisiä, toinen voi kesken vierailun levätä sängyllä.
Yhdessä pärjäävät, miten sitten kun heitä on vain yksi?
Minusta jokaisen 50v, pitäisi jo kasvaa aikuiseksi ja oikeasti nähdä vanhempansa jo kuihtuvina vanhuksina, eikä äippänä ja isukkina, joilta vaatia jotain, nyt viimeistään on mietittävä miten kantaa huolta vanhuksistaan.
Kirjoituksesi oli kuin vastaus mietteisiini, jotka aloituksesta heräsivät. Ajattelin, että oikeastaan aika kohtuutonta aikuiselta odottaa vanhoilta vanhemmiltaan enää viihdytystä itselleen. Pitäisi lopettaa se lapsen rooli ja alkaa antamaan omille vanhemmilleen. Vaikka se sitten olisi vain kuuntelemista ikävystymättä. Ei sitä enää kauan kestä.
Minun äiti myös leski, melkei 90 v.
Asiasta kun asiasta on omat, mihinkään faktaan perustumattomat vahvat mielipiteet. Jos vahingossa menet korjaamaan, ei ole kuulevinaan ja toistaa omaa asiaansa. Vaihtoehtoisesti alkaa veisaamaan kovaan ääneen, ettei voi jatkaa keskustelua.
Samaa tehnyt koko elämänsä. Mistään ei voi puhua jos ei ole tismalleen samaa mieltä kuin hän. Raskas ihminen. Huonosti tullut toimeen kenekään kanssa. Eikä se tuosta enää mikdikään muutu.
Asiallinen keskustelu. Minulla ollut samankaltaisia kokemuksia monen kirjoittajan kanssa.
Ennenkuin anoppini vanheni ja sittemmin äitini, oli kokemukseni vanhuksista minimaaliset. Kuvittelin vanhusten olevan sellaisia hiljaisen arvokkaita, jo elämää nähneen lempeitä, pää pystyssä vanhuutensa vastaanottavia, jopa tyytyväisiä elämänsä ehtooseen ja kiitollisia kaikesta hyvästä mitä heillä on ja heidän eteen tehtiin.
Vähänpä tiesin.
Anoppi vanheni lähes liikuntakyvyttömäksi ja apua tarvitsevaksi, mutta se ei hänestä ollut mitenkään mikään semmoinen syy, että olisi jollekin auttajalle kiitosta sanoa! Päinvastoin. Istuessaan nimikkopaikallaan päivät pitkät hän pystyi vaanimaan virheet ja arvostelemaan kaikki, syystä taikka ilman. Pakoon ei päässyt, paitsi talon miesväki jolla olikin paljon töitä ulkorakennuksissa ja pihalla.
Anoppi ei myöskään missään nimessä ollut a)hiljaien, b)lempeä tai vähääkään vanhuuttaan hyväksyvä. Vaikka se enää vuosikausiin ollut päässyt talosta pihalle edes, määräsi hän suvereenisti talon remontit, työt ja puhumattakaan miniän (=minun) keittiön ja taloudenpidon.
Vanhuuttaan hän käytti hyväkseen silloin kun piti varmasti saada yhtä itsepäisen poikansa mieli kääntymään että tottelee häntä. Silloin pystyi kehittämään sydänläpätystä ja hengenahdistusta. Kuten silloin kun mies ei uskonut että vanhaa, puhkikulunutta keittiön linoleumilattiaa n. vuodelta 1930 EI SAA vaihtaa. Hengenahdistus oli pienen kinan jälkeen kova ja kohta taluttikin kaksi raavasta miestä pikkuruista anoppia kamariin huilaamaan...
20 vuoden riitelyn ja rähinän jälkeen hän vihdoin nukahti ikiuneen. Vielä muutamaa viikkoa ennen lopullista lähtöä hän kieltäytyi lähtemästä sairaankuljettajien mukaan sairaalaan ja komensi heidät ulos asunnostaan. Kotihoito oli todennut että muori on kuivunut eikä pysty enää itse juomaan. Vähänpä tiesivät nekään. Muori inhosi sairaaloita. Ja sen saivat sitten tietää myöskin hoitohenkilökunta, ei mennyt mikään oikein sielläkään. Muistan kun seistiin anopin huoneen oven takana sairaalassa, ja hoitaja kehoitti miestäni menemään ihan varovasti sisälle kun "tänäänkin on ollut aika huono päivä..." Minä jäin sovinnolla käytävälle, ei ollut tarvetta silläkään kertaa kuulla miten huono ja epäonnistunut henkilö olin...
Äitini on nyt 80 ja vaikeaa on lähinnä kaikki. Hän ei suinkaan riitele eikä haasta riitaa, vaan tekee kaikkensa että kaikille tulisi selväksi miten surkea ja yksinäinnen, turvattomaks jätetty ja kaikkien hylkäämä hän on. Tämähän ei pidä faktisesti paikkaansa, mutta tämä on se rooli ja keino millä muori kitkuttaa eteenpäin. Tällä saa huomiota ja hoivaa. Paitti ehkä meiltä lapsilta, jotka jotkut meistä näkee sen teatteri läpi paremmin, jotkut huonommin.
Kaippa se on niin, että kun itsekseen ilman juurikaan muita kokemuksia ja ärsykkeitä enää saamatta, istuskelee, niin sitä vaan väkisinkin alkaa ajatella vain itseään ja ajatukset pyörii sitä samaa. On paljon paljon aikaa muistella kuviteltua loukkauksia ja niitä laiminlyöntejä. Voi myös tehdä aikansakuluksi pienen muistivihkon mihin merkitä , ketkä sukulaisista ja lapsista soittavat ja kuinka usein. Sitä voi sitten selata sivut rullalle, ja valittaa miten yksinäinen vanhus sitä on.
En tiedä, millaiseksi oma vanhuuteni tulee. Näistä esimerkeistä päätellen ei hääviä tule olemaan. Toivon todellakin, että tulis äkkilähtö sitten joskus.
Vanhusten masennus jää usein tunnistamatta. Masennus oireilee vanhalla ihmisellä eri lailla kuin nuoremmilla. Usein sille ei löydy sanojakaan, vaan vanhus oireilee fyysisesti ja saattaa käyttää runsaastikin terveydenhuollon resursseja.
Ottakaa rohkeasti puheeksi, miten vanhus kokee voivansa. Apuna voi käyttää masennustestejä ym.
Alue: Aihe vapaa
Tiedän tuon tunteen. Olen keski-ikäinen mies ja isä kuollut. Äiti elää ja hammasta kiristellen puhun puhelimessa hänen kanssaan.