ADD tutkimukset (yksityinen neurologi)

Vierailija kirjoitti:

Minulla meni näin: neurologille, sieltä neuropsykologille testeihin, jonka jälkeen neurologille joka asetti diagnoosin. Hintaa kertyi vähän vajaa 1500 euroa, yhteensä.

Kuinka kauan näihin testeihin meni yhteensä aikaa, siis kuinka paljon ensimmäisen ja viimeisen käynnin välillä oli aikaa? Itseäni jotenkin pelottaa, että osaisin jotenkin olla "skarppina" juuri sen testihetken ja sitten vain todettaisiin, että en ole ADDi. Vai sisälsivätkö tutkimukset sen tyyppisiä tehtäviä, joissa tarvittiin tarkkavaisuutta, järjestelmällisyyttä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja vielä lisäyksenä viestiin 57, että itseäni vaivaa sellainen jumittaminen ja saamattomuus. Paljon ideoita ja tulevaisuuden sunniitelmia mutta vähän toimintaa. Ap

Tyypillistä juuri ADD:ssa että paljon suunnitelmia ja vähän toimintaa, itse pitää aina jonkin verran suuttua että saan edes jotain aikaan. Lakanoiden vaihtaminen vaatii jo pienen aggressiivisuuskohtauksen, ei ketään toista kohtaan vaan sisäänpäin, mikään juttu ei mulla tapahdu "autopilotilla".

Hah, kuulostaa tutulta. Itselle luksusta olisi jos esim. keittiöön menessä ja tiskivuoren nähdessä alkaisi heti tiskaamaan ja saisi yhdellä kertaa tiskattua tai ettei tarvitsisi joka päivä kymmentä kertaa etsiä kännykkää. Kukaan ei ikinä esim. illalla mun luona käydessä uskoisi, että se on aamulla vielä ollut täysin siisti.  Jotenkin onnistun hetkessä saamaan aina kaaoksen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja vielä lisäyksenä viestiin 57, että itseäni vaivaa sellainen jumittaminen ja saamattomuus. Paljon ideoita ja tulevaisuuden sunniitelmia mutta vähän toimintaa. Ap

Tyypillistä juuri ADD:ssa että paljon suunnitelmia ja vähän toimintaa, itse pitää aina jonkin verran suuttua että saan edes jotain aikaan. Lakanoiden vaihtaminen vaatii jo pienen aggressiivisuuskohtauksen, ei ketään toista kohtaan vaan sisäänpäin, mikään juttu ei mulla tapahdu "autopilotilla".

Hah, kuulostaa tutulta. Itselle luksusta olisi jos esim. keittiöön menessä ja tiskivuoren nähdessä alkaisi heti tiskaamaan ja saisi yhdellä kertaa tiskattua tai ettei tarvitsisi joka päivä kymmentä kertaa etsiä kännykkää. Kukaan ei ikinä esim. illalla mun luona käydessä uskoisi, että se on aamulla vielä ollut täysin siisti.  Jotenkin onnistun hetkessä saamaan aina kaaoksen. Ap

Hah, niin tuttua. Ja tuo kännykän ja kaikkien tavaroiden hukkailu koko ajan, oon aina ollu se tunnettu unohtelija ja hajamielinen jonka perään kaverit kattonu että mitään ei jää. En oo mitenkään tyhmä tai välinpitämätön, oikeasti tosi tarkka ja huolellinen vaikka työssäni, mutta helpottavaa oli lukea että se on just add:n tyypillinen piirre. Aivot ei rekisteröi sellasia asioita mitä normaalit aivot, mihin laskee kännykän, mitä piti vielä tarkistaa ennen kuin tekee lähtöä.. kun ne on koko ajan ylivirittyneet ja tukossakin sen takia kun asioita liikaa. Vaikka tiedostaa asian ja kuinka haluais opetella että seuraavalla kerralla muistan ja teen niin ja näin, niin sekin unohtuu. Muilla on yks tai kaks kanavaa telkussa päällä ja addllä koko ajan kaikki kanavat. Ellei sit vastakohtana sellanen hyperflow, ylikeskittyminen johonkin mielenkiintoseen tehtävään, jota vois tehdä vaikka 10h putkeen.

Meditointi on auttanut kyllä jonkin verran. Mutta ei silläkään saa aivokemiallisia rakenteita muuttumaan..

Jos sulla on opinnot kesken niin YTHS: n kautta, ei maksa muuta kuin eik.lääk. käyntimaksut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja vielä lisäyksenä viestiin 57, että itseäni vaivaa sellainen jumittaminen ja saamattomuus. Paljon ideoita ja tulevaisuuden sunniitelmia mutta vähän toimintaa. Ap

Tyypillistä juuri ADD:ssa että paljon suunnitelmia ja vähän toimintaa, itse pitää aina jonkin verran suuttua että saan edes jotain aikaan. Lakanoiden vaihtaminen vaatii jo pienen aggressiivisuuskohtauksen, ei ketään toista kohtaan vaan sisäänpäin, mikään juttu ei mulla tapahdu "autopilotilla".

Hah, kuulostaa tutulta. Itselle luksusta olisi jos esim. keittiöön menessä ja tiskivuoren nähdessä alkaisi heti tiskaamaan ja saisi yhdellä kertaa tiskattua tai ettei tarvitsisi joka päivä kymmentä kertaa etsiä kännykkää. Kukaan ei ikinä esim. illalla mun luona käydessä uskoisi, että se on aamulla vielä ollut täysin siisti.  Jotenkin onnistun hetkessä saamaan aina kaaoksen. Ap

Hah, niin tuttua. Ja tuo kännykän ja kaikkien tavaroiden hukkailu koko ajan, oon aina ollu se tunnettu unohtelija ja hajamielinen jonka perään kaverit kattonu että mitään ei jää. En oo mitenkään tyhmä tai välinpitämätön, oikeasti tosi tarkka ja huolellinen vaikka työssäni, mutta helpottavaa oli lukea että se on just add:n tyypillinen piirre. Aivot ei rekisteröi sellasia asioita mitä normaalit aivot, mihin laskee kännykän, mitä piti vielä tarkistaa ennen kuin tekee lähtöä.. kun ne on koko ajan ylivirittyneet ja tukossakin sen takia kun asioita liikaa. Vaikka tiedostaa asian ja kuinka haluais opetella että seuraavalla kerralla muistan ja teen niin ja näin, niin sekin unohtuu. Muilla on yks tai kaks kanavaa telkussa päällä ja addllä koko ajan kaikki kanavat. Ellei sit vastakohtana sellanen hyperflow, ylikeskittyminen johonkin mielenkiintoseen tehtävään, jota vois tehdä vaikka 10h putkeen.

Meditointi on auttanut kyllä jonkin verran. Mutta ei silläkään saa aivokemiallisia rakenteita muuttumaan..

Vähän tällaista olen kaivannut, että voisi jakaa ajatuksia arjesta muiden kanssa. Ehkä myös diagnoosi helpottaisi siihen miten lähipiiri suhtautuu asiaan. Tällä hetkellä saan kuunnella näitä "sä olet vaan masentunut", kun en kuitenkaan tunne itseäni millään tavalla masentuneeksi. Tai sitten "yrität vaan enemmän niin, äläkä laiskottele, niin eiköhän se siitä." En tarkoita että vaatisin jotakin erityiskohteluani saadessani ehkä diagnoosin mutta koin kuitenkin, että se olisi itselle parempi, kuin se että kuuntelen loppuelämäni noita masennus- ja laiskuuskommentteja. :) Ap

Hankkikaa kalenteri, mihin suunnittelette viikon toiminnan valmiiksi esim. To klo 17.00-17:30 lakanoiden vaihto 18.00 - 19.30 tenttiin lukua.

En tiiä onko mulla diagnoosia vai ei, mutta ilman tuota elämäni on samanlaista kuin noissa esimerkeissä.

Mä pääsin työnantajan vakuutuksen turvin psykiarille, joka kolmen käynnin jälkeen diagnosoi mulla add:n.  Psykiatrin mielestä se on lievä ja pystyn melko hyvin suoriutumaan elämästäni, koska olen kuitenkin ihan suht fiksu ja skarppi. Mutta kyllä välillä on hankalaa, töissä nyt useimmiten pystyn jotenkin keskittymään, tosin nyt kun elämässä on stressitekijöitä muutenkin, on keskittymiskyky sielläkin hukassa toisinaan.

Mutta kotona.. kaikki aina hukassa, puhtaat pyykit seisovat kuukausitolkulla kodinhoitohuoneen pöydällä, kaikki jää kesken, jollei ole ihan pakko,esim. jos on vaikka lapsen synttärijuhlat tulossa, jotenkin sitten ihan väkipakolla suoriudun niistä valmisteluista. Esim. tällä hetkellä en tiedä, missä kotiavaimeni ovat.. ja kun myös vanhin lapsi on perinyt tämän minulta, hänellä lisäksi aivan ilmiöiminen sotkemiskyky, niin ei voi sanoa, että elämä olisi varsinaisesti helppoa. En meinaa millään pystyä huolehtimaan esim. kaikesta, mitä kolmen lapsen koulunkäyntiin kuuluu, vanhempainillat, lääkärit, laput yms yms. Miehen mielestä olen patalaiska ja saamaton idiootti, kun tavarat hukkuvat ja sotkua tulee... lääkärin diagnoosi on humpuukia...

Vierailija kirjoitti:

Hankkikaa kalenteri, mihin suunnittelette viikon toiminnan valmiiksi esim. To klo 17.00-17:30 lakanoiden vaihto 18.00 - 19.30 tenttiin lukua.

En tiiä onko mulla diagnoosia vai ei, mutta ilman tuota elämäni on samanlaista kuin noissa esimerkeissä.

Juu ei onnistu. En saa lakanoita vaihdettua vaikka koko päivänä vaikkei olis mitään menoja, kun ahdistaa ajatella et pitäis tehdä se ja pari muuta asiaa. Kaikki jää ahdistuneena hermostuksissaan tekemättä ja on ihan kiukkuinen olo, tuntuu mahdottomalta. Sitten seuraavana päivänä voi olla kiirekkin, mutta innostun vaihtamaan ne lakanat eikä se oo mikään iso juttu. Oikeastaan mitä enemmän suunnittelen sitä hankalampaa on, en oo koskaan pysynyt niissä suunnitelmissa ja sen takia tulee valmiiksi jotenkin huono olo jos ajattelenkin et ois tollasia esimerkin mukaisia aikataulutettuja töitä. Töissä nyt kuitenkin käyn eikä työn aikataulut ole ongelma, onneksi.

Ihailen kyllä ihmisiä jotka käyttää kalentereita, muistutuksia yms. ja aikatauluttaa asioita. Mulle on liian vaikeaa/työlästä alkaa suunnittelemaan ees sellaisia. Kauppalistankin teko ärsyttää, yleensä en teekkään ja haahuilen tyhmänä kaupassa ja unohdan mitä edes tarvitsen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankkikaa kalenteri, mihin suunnittelette viikon toiminnan valmiiksi esim. To klo 17.00-17:30 lakanoiden vaihto 18.00 - 19.30 tenttiin lukua.

En tiiä onko mulla diagnoosia vai ei, mutta ilman tuota elämäni on samanlaista kuin noissa esimerkeissä.

Juu ei onnistu. En saa lakanoita vaihdettua vaikka koko päivänä vaikkei olis mitään menoja, kun ahdistaa ajatella et pitäis tehdä se ja pari muuta asiaa. Kaikki jää ahdistuneena hermostuksissaan tekemättä ja on ihan kiukkuinen olo, tuntuu mahdottomalta. Sitten seuraavana päivänä voi olla kiirekkin, mutta innostun vaihtamaan ne lakanat eikä se oo mikään iso juttu. Oikeastaan mitä enemmän suunnittelen sitä hankalampaa on, en oo koskaan pysynyt niissä suunnitelmissa ja sen takia tulee valmiiksi jotenkin huono olo jos ajattelenkin et ois tollasia esimerkin mukaisia aikataulutettuja töitä. Töissä nyt kuitenkin käyn eikä työn aikataulut ole ongelma, onneksi.

Ihailen kyllä ihmisiä jotka käyttää kalentereita, muistutuksia yms. ja aikatauluttaa asioita. Mulle on liian vaikeaa/työlästä alkaa suunnittelemaan ees sellaisia. Kauppalistankin teko ärsyttää, yleensä en teekkään ja haahuilen tyhmänä kaupassa ja unohdan mitä edes tarvitsen.

Sama juttu. Kerran ostin itselleni kalenterin ja aloin innokkaana merkkaamaan tulevia juttuja ja omia deadlineja. Seuraavana päivänä olin unohtanut koko kalenterin ja seuraavaksi, kun asia tuli uudestaan mieleen niin olin hävittänyt koko kalenterin ja vielä tähän päivään mennessä en ole löytänyt sitä. Toki esim. koneella voisi olla kalenteri mutta en koe sitä omaksi jutuksi, turhautuisin kun jäisinkin jumittamaan jotakin juttua ja "aikatalut" pettäisivät. Haluan tehdä omasta arjestani mahdollisimman stressitöntä. Myös tuo kauppahomma on tuttua; voin lähteä hakemaan kaupasta maitoa mutta palaan leivän ja voin kanssa. Monesti jos menen kauppalistan kanssa niin hankala hahmottaa, että missä järjestyksessä mitäkin otan. Siis voi käydä niin, että olen vihannesosastolla sitten voin pari kertaa palata sinne, kun tajuan että ehkäpä ne tomaatitkin löytyvät sieltä. Mieluummin menen kauppaan niin, että ostan vähän kerralla ja latelen ostoksia koriin sitä mukaa, kun ne mieleen tulee. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma add:ssä aspergerissä yms. On se, että meidät yritetään sulloa siihen normaalin elämän laatikkoon. Joskus lääkkein, aina jotenkin. Ei kaikkien tarvitse tallata samoja polkuja.

Ei tarvitse ei, mutta töissä pitäisi pystyä käymään tai elättää itsensä edes jotenkin. Itse valitsin ADHD-diagnoosin sekä asiaankuuluvan terapian ja lääkityksen mielummin kuin loppuelämän tukien varassa.

Siksi haluankin nyt herätellä keskustelua, että ihmiset ymmärtäisivät, että mainitsemasi "asiaankuuluva" terapia ja lääkitys eivät ole pakollisia. Myöskään tukien varassa eläminen ei ole ainoa vaihtoehto. On olemassa muitakin tapoja pärjätä elämässä. Tää maailma ei sovi kaikille tällaisenaan, mutta paras ratkaisu ei minusta ole tunkea erilaisia ihmisiä keinotekoisesti normaalin ihmisen aihioon.

Tiedän hyvin että pärjäisin ADHD:n kanssa ilman mitään hoitoa, jos asuisin mökissä metsän keskellä ja viljelisin maata. Mutta koska haluan asua kaupungissa ja tehdä tiettyjä asioita joita myös normaalit ihmiset tekevät, tarvitsen tukea. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma add:ssä aspergerissä yms. On se, että meidät yritetään sulloa siihen normaalin elämän laatikkoon. Joskus lääkkein, aina jotenkin. Ei kaikkien tarvitse tallata samoja polkuja.

Ei tarvitse ei, mutta töissä pitäisi pystyä käymään tai elättää itsensä edes jotenkin. Itse valitsin ADHD-diagnoosin sekä asiaankuuluvan terapian ja lääkityksen mielummin kuin loppuelämän tukien varassa.

Siksi haluankin nyt herätellä keskustelua, että ihmiset ymmärtäisivät, että mainitsemasi "asiaankuuluva" terapia ja lääkitys eivät ole pakollisia. Myöskään tukien varassa eläminen ei ole ainoa vaihtoehto. On olemassa muitakin tapoja pärjätä elämässä. Tää maailma ei sovi kaikille tällaisenaan, mutta paras ratkaisu ei minusta ole tunkea erilaisia ihmisiä keinotekoisesti normaalin ihmisen aihioon.

Tiedän hyvin että pärjäisin ADHD:n kanssa ilman mitään hoitoa, jos asuisin mökissä metsän keskellä ja viljelisin maata. Mutta koska haluan asua kaupungissa ja tehdä tiettyjä asioita joita myös normaalit ihmiset tekevät, tarvitsen tukea. 

Jep, juuri näin. Ei itsellänikään ole mitään ongelmaa itseni kanssa, olen ihan tyytyväinen omien polkujeni kulkija, jos näin voi sitten sanoa mutta, jos haluan päästä elämässäni eteenpäin ja ylipäätään elättää itseni, niin koen että tarvitsen myös apua. Esim. Itselläni taitaa kohta loppua, opinto-oikeus, jos en pian saa opintoja kasaan. Ap

Up

Up

Vierailija kirjoitti:

Ihan vaan mielenkiinnosta, mihin tarvitset diagnoosia? Ei ne opiskelut siitä helpotu. Itse päätin yksinkertaisesti kulkea omaa polkuani. Hylkäsin tavalliset tavat opiskella ja tehdä töitä, sillä ADD tekee kaikesta "normaalista" niin raskasta ja hankalaa. Loin itselleni elämän, jossa ADD ei ole este/hidaste, vaan ennemminkin rikkaus. Pointtini on siis se, että diagnoosi ei poista ongelmaa.

Mitenhän tämmöinen luodaan?!

Vierailija kirjoitti:

Ihan vaan mielenkiinnosta, mihin tarvitset diagnoosia? Ei ne opiskelut siitä helpotu. Itse päätin yksinkertaisesti kulkea omaa polkuani. Hylkäsin tavalliset tavat opiskella ja tehdä töitä, sillä ADD tekee kaikesta "normaalista" niin raskasta ja hankalaa. Loin itselleni elämän, jossa ADD ei ole este/hidaste, vaan ennemminkin rikkaus. Pointtini on siis se, että diagnoosi ei poista ongelmaa.

Samaa mieltä. Pojallani diagnosoitiin Aspergerin syndrooma viidennen luokan lopussa. Nyt tulin itse siihen tulokseen, että väsymys on pojan ehdottomasti isoin oire, "idean" sain AS-ihminen Paula Tilliltä, joka esiintyi Inhimillinen tekijä -ohjelmassa. Yllättäen koulu oli myöntyväinen muokkaamaan pojalle kevennetyn lukujärjestyksen (tekee osan tunneista kotoa käsin) ja nyt menee hyvin! Tässä välillä on ollut tuhat ja yksi aivan turhanpäiväistä käyntiä neurologilla ja nuorisopsykiatrilla, on tavattu neuropsykiatrista valmentajaa, on suunniteltu ryhmäterapiaa. Ja koko ajan juttu taustalla oli yksinkertaisesti silmitön uupumus, joka on siis ihan yleistä Aspergereillä, mutta kukaan asiantuntija ei sitä ikinä ottanut puheeksi.

Nyt voin siis sanoa, että diagnoosista on ollut hyötyä, sillä tuskin olisi muuten onnistunut lukujärjestyksen keventäminen. Mitään muuta hyötyä diagnoosista ei ole ollut. Olen itse hakenut kaiken käytännön tiedon netistä ja kirjoista, itse vänkäsin tuon lukujärjestysmuutoksen jne. Jos saa diagnoosin, se ei tarkoita, että sen jälkeen on olemassa jokin taho, joka ajattelee sinun parastasi kokonaisvaltaisesti. Kaikki tapaamamme asiantuntijat ovat olleet vieläpä mukavia, eikä minulla ole mitään heitä vastaan, mutta ihmisen itsensä (tai vanhemman, jos potilas on lapsi) on kannettava kaikki vastuu, etsittävä kaikki tieto, oltava se ylin asiantuntija. Kun nyt olet aikuinen ihminen, jolla on mahdollisuus muokata elämäänsä ihan eri tavalla kuin lapsen, jolla on oppivelvollisuus jne., niin en näe, mitä se diagnoosi välttämättä elämään tuo. Samat tiedot ja vinkit voit hakea jo nyt.

Lisäksi itse diagnoosin luotettavuus on minusta valitettavasti vähän niin ja näin. Meidän pojalla ei psykologin mielestä todellakaan ollut mitään Aspergeriin viittaavaa, mutta kun koululääkäri oli jo esittänyt, että lapsi menee neurologille psykologin tekemien tutkimusten jälkeen, niin neurologi sanoi samat tulokset nähtyään välittömästi, että lapsella on ihan selvä Asperger... Lisäksi olen vähän miettinyt tätä, että kuulemma valtaosalla Aspergereistä on lisäksi joko ADD/ADHD. Poika oli pienenä aivan uskomattoman rauhallinen ja keskittymiskykyinen, mutta viime vuodet hän on hoohotellut omiaan tunneilla, käännellyt pulpettia ylösalaisin, ei ole kyennyt keskittymään, ellei opettaja ole ohjannut koko ajan. Ja nyt oletan, että tuo kaikki oli silkkaa väsymystä, yritystä pitää aivot hereillä. Mutta jos ihan käytöstä olisi katsottu, niin eikös tuo olisi ollut aika ADD/ADHD-tyyppistä..? Jonka taas pitäisi olla synnynnäinen häiriö, joten kun lapsi oli pienenä tosi rauhallinen..? Siis mietin sitä, kuinka paljon on olemassa Asperger-lapsia, jotka ovat täysin ylikuormittuneet ja sen takia "sekoavat"? No niin, tuo meni vähän ohi ap:n tilanteen, mutta vähän suhtautuisin kriittisesti näihin diagnooseihinkin.

75 lisää vielä, että poika on nyt kasiluokalla eli ensimmäisistä psykologikäynneistä on nyt kolmisen vuotta. Näin kauan meni ennen kuin "mistään oli mitään hyötyä". Kolme vuotta on pojan itsetuntoa nakerrettu, sillä vaikka teinille sanoisi, ettei hänessä ole vikaa, hän on "vain" erilainen, niin eipä se nyt mikään kehu tai suosionosoituskaan ole hänelle. Nyt kun hänen väsymyksensä otettiin vakavasti, eikä ole vain jauhettu terapioista, niin kyllä on pojan olo kohentunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma add:ssä aspergerissä yms. On se, että meidät yritetään sulloa siihen normaalin elämän laatikkoon. Joskus lääkkein, aina jotenkin. Ei kaikkien tarvitse tallata samoja polkuja.

Joo, olet paljolti oikeassa. Nykyiset vaatimukset vain voivat olla aika kovat sekä opiskelun että työelämän suhteen ja silloin on tukala olla jos add/adhd/asperger hallitsee elämää liikaa, myös sosiaaliset vaatimukset työpaikalla voivat olla aika kovat.

Itse olen ratkaissut tämän ongelman alkamalla yrittäjäksi. Saa itse päättää miten toimii. Toki kaikista ei siihen ole.

Hieno juttu! Olen itse ajatellut AS-nuoren äitinä, että vaikka Aspergerin on toki hyvää ja tarpeellista opetella mukautumaan, ei ole mitään järkeä yrittää sulloa sitä neliön muotoista palikkaa kolmion muotoiseen reikään. Lapsellani se isoin oire kun on uupumus, neljä tuntia koulussa on käytännössä maksimi, niin mitä hemmetin järkeä minun olisi häntä usuttaa johonkin normilukioon kahdeksantuntisine päivineen? Siis se lapsen väsymys on ihan totaalista kun iskee ja hänen koulunkäyntinsä oli ennen näitä kevennyksiä sellaista, että loppuviikosta nousi aina kuume, siis hän oli äärirajoilla terveytensä kanssa. Siinä vaiheessa pitää minusta puhaltaa stoppi, ihminen ei VOI mukautua määräänsä enempää.

Näkökulma ei voi olla se, että Asperger rajoittaa hänen elämäänsä, pitäisikö jotenkin lääkitä, sillä ne Asperger-piirteet ovat hänen ominta itseään (toki monien muiden piirteiden lisäksi!). Hänellä on omat vahvuutensa ja lahjansa noiden heikkouksien lisäksi ja sen kaiken mukaan on elämä muokattava. Ei sitä ratkaisua kukaan tarjottimella ojenna, että "tässä on tällainen sinulle räätälöity koulutus ja tuleva työ" eli vaivaa on nähtävä ja omattava rohkeutta, mutta tosiaan itse äitinä koin oikeasti kauhunhetkiä, kun lapsi uupui vuosien myötä ja alkoi sairastella, eikä missään näkynyt helpotusta. Sinänsä älykäs lapsi sai kokeista järjestään viitosia, kun ei jaksanut mitään. Kun lapsi on nyt "levännyt", hänessä on taas näkynyt sellaista vanhaa leppoisuutta, hyväntuulisuutta ja kekseliäisyyttä ja voin sanoa, että itkin, kun näin taas sen kaiken vuosien jälkeen. Eli edelleen toistaisin ap:lle, että oli diagnoosia tai ei, elämä on itse elettävä, mitään pakettiratkaisua ei kukaan sinulle voi tarjota.

75

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan vaan mielenkiinnosta, mihin tarvitset diagnoosia? Ei ne opiskelut siitä helpotu. Itse päätin yksinkertaisesti kulkea omaa polkuani. Hylkäsin tavalliset tavat opiskella ja tehdä töitä, sillä ADD tekee kaikesta "normaalista" niin raskasta ja hankalaa. Loin itselleni elämän, jossa ADD ei ole este/hidaste, vaan ennemminkin rikkaus. Pointtini on siis se, että diagnoosi ei poista ongelmaa.

En tiedä miksi vaivaudun kommentoimaan mutta, jos oikeasti olet sitä mieltä, että diagnosoinnissa ei ole mitään hyvää niin ehkä ihan hyvä selventää. Ylipäätään enhän voi olla edes täysin varma, että mulla on ADD:tä, tottakai se se pitää tutkia, jotta saan asianmukaista apua; kenties terapiaa, lääkkeitä tms. Jos ADD:ta ei tunnisteta eikä hoideta niin kenties muutaman vuoden päästä olen täysin masentunut ja toimintakyvytön ja tällöin aletaan hoitaman masennusta, kun se perimmäinen syy on ADD ja olen ikuisessa oravanpyörässä. Nyt ADD ei todellakaan tunnu rikasteelta, vaan hidasteelta, koska elän vain lamaantuneena ja aloitekyvyttömänä. Jos saisin diagnoosin ja kenties apua niin pystyisin ADD:n muuttamaan rikasteeksi. 

Sinulla on ongelma, jolla ei ole nimeä. Saat sille nimen - sinulla on edelleen ongelma.

Väärin. Lääkärin tai neurologin diagnoosilla voi hakeutua terapiaan. Saada arkeen toimintamalleja, joilla selviytyä diagnoosin oireista.

Vierailija kirjoitti:

että tietyllä tapaa älykkyys ja sisu on ollut lääke pärjäämiseen. Auttanut löytämään keinoja selvitä jne.

Kyllä noilla pääsee aika pitkälle. Leikittelen silloin tällöin ajatuksella että muut tekee mitä osaa ja ite teen mitä haluan. Ongelmaksi tuntuu muodostuvan että tehtäviä asoita on paljon enemmän kuin haluaa ja monia haluttujakin lykkään tuonnemmaksi.

Jossain viestissä oli maininta että selaimessa on auki hirveä määrä välilehtiä. Laskin oman päivän luvun - 1263. :) Paljon mielenkiintoisia sivuja joiden lukeminen on kesken.

Vierailija kirjoitti:

Mä pääsin työnantajan vakuutuksen turvin psykiarille, joka kolmen käynnin jälkeen diagnosoi mulla add:n.  Psykiatrin mielestä se on lievä ja pystyn melko hyvin suoriutumaan elämästäni, koska olen kuitenkin ihan suht fiksu ja skarppi. Mutta kyllä välillä on hankalaa, töissä nyt useimmiten pystyn jotenkin keskittymään, tosin nyt kun elämässä on stressitekijöitä muutenkin, on keskittymiskyky sielläkin hukassa toisinaan.

Mutta kotona.. kaikki aina hukassa, puhtaat pyykit seisovat kuukausitolkulla kodinhoitohuoneen pöydällä, kaikki jää kesken, jollei ole ihan pakko,esim. jos on vaikka lapsen synttärijuhlat tulossa, jotenkin sitten ihan väkipakolla suoriudun niistä valmisteluista. Esim. tällä hetkellä en tiedä, missä kotiavaimeni ovat.. ja kun myös vanhin lapsi on perinyt tämän minulta, hänellä lisäksi aivan ilmiöiminen sotkemiskyky, niin ei voi sanoa, että elämä olisi varsinaisesti helppoa. En meinaa millään pystyä huolehtimaan esim. kaikesta, mitä kolmen lapsen koulunkäyntiin kuuluu, vanhempainillat, lääkärit, laput yms yms. Miehen mielestä olen patalaiska ja saamaton idiootti, kun tavarat hukkuvat ja sotkua tulee... lääkärin diagnoosi on humpuukia...

Sun ongelma on huono parisuhde ei adhd, saisit yksin pidettyä pakan paremmin kasassa.