Lue keskustelun säännöt.
Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.
11.08.2016 |
Olen jäänyt miettimään joitain kirjoituksiasi. Kysymys on irrallisista asioista, joten aloitan oman.
Olet joskus sanonut, että hauskuus alkaa, kun tajuaa koko maailman olevan illuusiota. Voisitko tarkentaa?
Oletko lukenut Neile Donald Walschia? Oletko samaa vai eri mieltä hänen kanssaan?
Olen viime aikoina pohtinut seuraavaa ristiriitaa: saat mitä pyydät + todellisuutta ei pidä vastustaa vaan hyväksyä. Logiikkani mukaan jos hyväksyn todellisuuden, niin en ole pyytämässä mitään... Jos pyydän, niin olen tyytymätön todellisuuteen... Miten tämä dilemma olisi ratkaistavissa!
Kommentit (6995)
Jatkoa:
Miksi Jumala - ihminen, joka on Jumala yksilöllistyneenä - haluaisi kärsiä?
En tiedä, mutta tiedän teorioita olevan monia. Kerron tähän yhden mahdollisen.
Kuten kaikki koko ajan kehittyy, myös sielumme kehittyvät. Meissä on sisäänkirjoitettuna halu kasvaa ja ymmärtää todellinen itsemme, Jumala meissä. Sielumme valitsee sellaiset tulevan elämän olosuhteet, jotka saisivat meidät ymmärtämään, oppimaan ja kehittymään, ehkä hyvittämään aiemman elämämme pahoja tekoja, auttamaan toisia sieluja heidän elämänmatkoillaan ja mielellään valaistumaan.
Oikein jääräpäinen sielu on voinut kehollistua monta kertaa, mutta aina vain töpeksii eikä pääse edes lähelle valaistumista. Niinpä hän valitsee seuraavaan elämäänsä entistä rankemmat olosuhteet, jotta varmasti alkaa miettiä ja etsiä totuutta, minkä kautta hän lopulta saa ”tuhottua” egomieliminänsä ja valaistuu eikä hänen tarvitse enää kehollistua.
Tuo on vain yksi mahdollinen teoria siitä, miksi jotkut kärsivät . Kaikki eläimiksi/ihmisiksi yksilöllistyneet ovat kärsineet monissa elämissään.
Mitä sitten tiedän?
Tiedän kokemuksellisesti sen, että myönteinen elämänasenne vetää vähitellen puoleeni myönteisempiä kokemuksia ja siten helpottaa elämääni. Miksipä siis en yrittäisi olla myönteisempi, leppoisampi, ja myös ystävällisempi toisille, varsinkin kun tiedän, että sen minkä aiheutan toisille, aiheutan myös itselleni ja ihan konkreettisellakin tasolla ei vain kollektiivisesti.
Kehoni ja mieleni reagoi valintoihini, vaikka olisinkin niin ”tumpelo”, etten sitä huomaisi tai uskoisi. Mutta uskon sen täysin, sillä olen sen kokenut, ja myös siksi valitsen myönteisyyden.
Tiedän myös, että vihalle ja raivolle on annettava aikansa eikä silloin ole valmis ottamaan vastaan myönteisyyden ilosanomaa.
Olen kiitollinen siitä, etten ole tähän elämään valinnut pahan ihmisen roolia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ihminen on kiinnostunut kärsimyksensä lopettamisesta ja jos se ei muuten onnistu, niin hän haluaa varmistaa sen, ettei tarvitse enää syntyä, kehollistua uudestaan.
Moni saa hyvät ohjeet, miten kannattaa toimia, jotta kärsimys voisi vähentyä, mutta hyvistä ohjeista huolimatta he haluavat edelleen pysyä negatiivisina, ja joskus se on heillä päällimmäinen syykin kärsimykseen.
Ihminen voi luulla olevansa myönteinen tyyppi, mutta jos hänelle on sattunut raskaita asioita kohdalle, niin se negatiivisuus, mahdollinen itsearvostuksen puutekin, on heillä alitajunnassa ja he vetävät siten puoleensa negatiivisia asioita, jotka aiheuttavat lisää kärsimystä ja lisää halua tuhota itsensä lopullisesti.
Itsensä lopullinen tuhoaminen vaatii sen ymmärtämisen, ettei lopulta ole mitään itseä, mikä pitää tuhota, vaan on vain näennäinen, egoonsa samaistunut roolihenkilö, joka kuvittelee itsestään ja muista sitä sun tätä. Sitä ymmärtämistä, oivaltamista kutsutaan myös valaistumiseksi.
Toihan on tosi kätevä tapa laittaa kaikki yksilön syyksi. Joko olet avoimesti negatiivinen tai sitten olet vähintään alitajuntaisesti negatiivinen ja ihan itse ansaitset kaiken paskan. Mihin negatiivisuuteen lienevät syyllisiä ne köyhät naiset, jotka joutuvat vaikka tienaamaan vähäisen elantonsa prostituoituina? Kunpa he vain tajuaisivat olla positiivisia (myös alitajuntaisesti), että he vetäisivät hyviä asioita puoleensa. Eikö sua yhtään hävetä jauhaa tällaista paskaa, kun elät täällä kohtuullisen kivassa länsimaassa?
On eri asia, että ihminen valitsee olla negatiivinen (esim. ilkeä) kuin että ihmisessä on negatiivisuutta , esim. alitajunnassa, eli hänellä voi olla vaikka traumaattisia kokemuksia, joita ei ole esim. käsitelty siksi, ettei hän niitä muista, mutta silti ne vaikuttavat kyseisen henkilön käytökseen ja/tai ajatusmaailmaan sillä seurauksella, että hän voi joutua valitettavasti kokemaan edelleen negatiivisia asioita.
Se, että käsitit kirjoitukseni olevan "paskaa" ei tarkoita, että se olisi sitä kaikkien mielestä. Ihmiset käsittävät asiat omilla tavoillaan. Et jätä ollenkaan arvailujen varaan, miten sinä haluat tulkita muiden kirjoituksia, ja ilmeisesti haluat tahallaan käsittää ne väärin, jotta saat siten kanavan purkaa vihaasi. Tietenkin voi olla niinkin, että oikeasti käsität muiden kirjoitukset ihan eri tavalla, mitä he ovat tarkoittaneet. Tuohan ei ollut ensimmäinen kirjoitus, mihin reagoit tuohon tyyliin.
Ja kirjoitatpa tai ajatteletpa miten tahansa, niin tosiasia on, että meillä on kyky luoda elämäämme valinnoillamme, niin ajatustasolla kuin tekemisen tasollakin. Jotkut onnistuvat siinä paremmin ja jotkut vähän huonommin, mutta silti myönteisemmillä ja leppoisammilla asenteilla ihmisen elämä helpottuu verrattuna siihen, että hän ajattelee negatiivisesti, vihaisesti ja jopa raivokkaasti, mikä ei tuota hyvää hänelle eikä muillekaan, vaikka joskus voi lyhytaikaisesti siltä vaikuttaakin.
Vielä varalta kerron, että vaikka kuinka haukkuisit minua ja käyttäisit mitä erikoisempia ilkeitä tai jopa julmia ilmaisuja, niin se ei hetkauta minua yhtään. Et pysty koskaan loukkaamaan minua enempää, mitä minua on elämäni aikana muutamien muiden taholta loukattu. Heidän julman käytöksensä vuoksi olen pitkän itseanalysoinnin jälkeen onnistunut kääntämään negatiivisuuteni ja katkeruuteni myönteisyydeksi ja saanut myönteisyydellä luotua paljon hyvää elämääni.
Siksi suosittelen myönteistä elämänasennetta muillekin, ja varsinkin heille, jotka ovat kovasti joutuneet kärsimään ja ovat katkeroituneet, kyynistyneetkin. Se on ainoa tie valaistumisen ohella, jonka avulla tämä elämä ihmisenä voi helpottua - vähän tai paljon.
No kun sä olet niin loistokkaasti itseanalysoinut itsesi ja kääntänyt negatiivisuutesi ja katkeruutesi myönteisyydeksi, niin laitappa vinkkejä meille huonommille ihmisille. Mulla nimittäin ei selkeästikään toimi mikään mitä asian suhteen yritän, vaan kyrsiinnyn vuosi vuodelta enemmän. Tai jos joku joskus hetken aikaa toimiikin, niin se yleensä kostaantuu kahta kauheampana raivona myöhemmin.
Loki
Sinun kannattaa ensin purkaa itsestäsi tuo raivo pois, jonka jälkeen voit alkaa nähdä helpommin myös myönteisiä asioita ja myönteisiä ratkaisuja.
Negatiiviset tavat toimia ja puhua tai negatiivisuus sisällä esim. koettuina raskaina kokemuksina, ehkä traumoina, joita ei ehkä muista, voivat vetää puoleensa lisää samaa ikävää, kunnes ne nähdään ja puretaan pois.
Kerroit, ettei sinulla toimi mikään minkään asian suhteen. Vielä on siis kokeilematta jotain eri tapoja.
Tee sinnikkäästi töitä, jotta voit luopua tuosta negatiivisuudesta ja vihasta, mikä sinusta pursuaa esim. sarkastisuutena, niin jotain parempaa alkaa tapahtua.
Suru ja pelko on usein raivon takana. Kun tunnistaa ne, on ehkä vähän helpompi päästä eteen päin siitä. eli miksi olet niin raivona maailmasta? Jotenkin tuntuu ettei perimmäinen syy kuitenkaan ole kehitysmaiden lapset ja naiset, vaan mikä? Jos oikeasti on, niin voit tehdä paljonkin auttaaksesi heitä eikä vain olla vihainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti saat apua, voimia ja oivalluksia 2288.
Itsellänikin on muutamia satori-kokemuksia. Viimeisin tuli eräänä aamuna ehkä kuukausi sitten. Katselin miestäni ja tunsin olevani myös hän. Samaan aikaan tiesin, että olen kaikki muutkin ihmiset, eläimet jne. Nousi mieleen esim. joku taxikuski, joka olen myös, vaikken tiennyt kenestä taxikuskista oli kyse, enkä ole taxin kyydissä ollut vuosikymmeniin. Oli hyvin rauhallinen olo, turvallinen ja helpottunut siitä, että tämä kaikki onkin vain tällaista kuin elokuvaa, ei niin vakavaa ollenkaan kuin sitä ihmisenä ajattelee. Samalla nauratti kovasti, oli vaikea olla pokkana. Tätä kesti noin tunnin. Yritin selittää miehelleni sitä, mutten osannut selittää sitä niin, että hän olisi ymmärtänyt. Ymmärsin jollain tasolla kaiken hyvin selkeästi. Sitten vähitellen palasin taas omaan "rooliini" ihmisenä.
Olisi kiva lukea muidenkin satoreista. :)
En ihan tarkkaan tiedä, mitä satori tarkoittaa. Googlaamalla löysin myös selityksen, että se on sitä, jolloin ajattelu loppuu ja vain ”minä olen”. Tätähän minulla on aina, kun lopetan ajattelun, ja se tila on etupäässä levollinen. Lepoon sisältyy myös kiitollisuutta.
Elokuvamainen olo minulla on aika useinkin, mutta tuosta ykseydestä ei ole perustavaa laatua olevaa kokemusta. En siihen itse niin kauheasti jaksa uskoa, koska en sitä ymmärrä. Uskon vain sillä tasolla, että henki on meissä kaikissa sama. Ja uskon, että olemme connected, mutta en siis sitä, että olemme yhtä. Sanoin aiemmin ketjussa, ettei minua kiinnosta (tai olen liian tyhmä 😀) kaikki tässä ketjussa mainitut asiat, ja tämä kuuluu niihin.
Mutta minulla on jokunen kokemus tilasta, joka oli uskomaton. Se oli täysin kevyt. Kuin olisin täysin vapaa kaikesta menneestä. Silloin ajattelin, että syyllisyyteni on poistunut - vaikka en normioloissa edes pysyvää syyllisyyttä ajattele kantavani. En edes tiedä, mistä minun pitäisi kantaa syyllisyyttä. En pysty millään muulla kuvailemaan tuota tilaa kuin sanalla ”vapaa, vapautunut”, ehkä lähiten sitä voisi verrata kevyeen nousuhumalaan. Sen olon kun saisi pysyväksi, niin olisi ihanaa.
Ap
Hienosti kirjoitit Ap, kiitos. Sinulla on ollut ihania kokemuksia, jotka luultavasti lisääntyvät ja pitenevät muuttuen lopulta pysyviksi. Ehkä niin käy jo tämän elämäsi aikana.
Tuo: "Ja uskon, että olemme connected, mutta en siis sitä, että olemme yhtä." Ajattelen niin, että ihmistasolla olemme yhteydessä toisiimme niin konkreettisesti kuin myös kollektiivisestikin, mutta perimmältä tasolta olemme yhtä - yksi.
Tutkija Rupert Sheldrake on kirjoittanut hyviä juttuja siitä, miten jotkut eläimet oppivat uusia asioita jossain ja sen jälkeen yllättäen toiset eläimet ihan toisella puolella maapalloa oppivat saman taidon. Tuo on mielestäni osoitus kollektiivisen mielen/alitajunnan toiminnasta. Myös me kaikki ihmiset vaikutamme kaikkiin ja kaikkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti saat apua, voimia ja oivalluksia 2288.
Itsellänikin on muutamia satori-kokemuksia. Viimeisin tuli eräänä aamuna ehkä kuukausi sitten. Katselin miestäni ja tunsin olevani myös hän. Samaan aikaan tiesin, että olen kaikki muutkin ihmiset, eläimet jne. Nousi mieleen esim. joku taxikuski, joka olen myös, vaikken tiennyt kenestä taxikuskista oli kyse, enkä ole taxin kyydissä ollut vuosikymmeniin. Oli hyvin rauhallinen olo, turvallinen ja helpottunut siitä, että tämä kaikki onkin vain tällaista kuin elokuvaa, ei niin vakavaa ollenkaan kuin sitä ihmisenä ajattelee. Samalla nauratti kovasti, oli vaikea olla pokkana. Tätä kesti noin tunnin. Yritin selittää miehelleni sitä, mutten osannut selittää sitä niin, että hän olisi ymmärtänyt. Ymmärsin jollain tasolla kaiken hyvin selkeästi. Sitten vähitellen palasin taas omaan "rooliini" ihmisenä.
Olisi kiva lukea muidenkin satoreista. :)
En ihan tarkkaan tiedä, mitä satori tarkoittaa. Googlaamalla löysin myös selityksen, että se on sitä, jolloin ajattelu loppuu ja vain ”minä olen”. Tätähän minulla on aina, kun lopetan ajattelun, ja se tila on etupäässä levollinen. Lepoon sisältyy myös kiitollisuutta.
Elokuvamainen olo minulla on aika useinkin, mutta tuosta ykseydestä ei ole perustavaa laatua olevaa kokemusta. En siihen itse niin kauheasti jaksa uskoa, koska en sitä ymmärrä. Uskon vain sillä tasolla, että henki on meissä kaikissa sama. Ja uskon, että olemme connected, mutta en siis sitä, että olemme yhtä. Sanoin aiemmin ketjussa, ettei minua kiinnosta (tai olen liian tyhmä 😀) kaikki tässä ketjussa mainitut asiat, ja tämä kuuluu niihin.
Mutta minulla on jokunen kokemus tilasta, joka oli uskomaton. Se oli täysin kevyt. Kuin olisin täysin vapaa kaikesta menneestä. Silloin ajattelin, että syyllisyyteni on poistunut - vaikka en normioloissa edes pysyvää syyllisyyttä ajattele kantavani. En edes tiedä, mistä minun pitäisi kantaa syyllisyyttä. En pysty millään muulla kuvailemaan tuota tilaa kuin sanalla ”vapaa, vapautunut”, ehkä lähiten sitä voisi verrata kevyeen nousuhumalaan. Sen olon kun saisi pysyväksi, niin olisi ihanaa.
Ap
Hienosti kirjoitit Ap, kiitos. Sinulla on ollut ihania kokemuksia, jotka luultavasti lisääntyvät ja pitenevät muuttuen lopulta pysyviksi. Ehkä niin käy jo tämän elämäsi aikana.
Tuo: "Ja uskon, että olemme connected, mutta en siis sitä, että olemme yhtä." Ajattelen niin, että ihmistasolla olemme yhteydessä toisiimme niin konkreettisesti kuin myös kollektiivisestikin, mutta perimmältä tasolta olemme yhtä - yksi.
Tutkija Rupert Sheldrake on kirjoittanut hyviä juttuja siitä, miten jotkut eläimet oppivat uusia asioita jossain ja sen jälkeen yllättäen toiset eläimet ihan toisella puolella maapalloa oppivat saman taidon. Tuo on mielestäni osoitus kollektiivisen mielen/alitajunnan toiminnasta. Myös me kaikki ihmiset vaikutamme kaikkiin ja kaikkeen.
Täsmennys:
Kun jotkut eläimet ovat oppineet jonkun uuden taidon, niin yllättäen saman rotuiset eläimet toisella puolella maailmaa, ilman mitään opetusta ja ilman mitään todistettavaa yhteyttä niihin alunperin uuden taidon oppineisiin eläimiin, oppivat myös sen saman uuden taidon ihan itsekseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ihminen on kiinnostunut kärsimyksensä lopettamisesta ja jos se ei muuten onnistu, niin hän haluaa varmistaa sen, ettei tarvitse enää syntyä, kehollistua uudestaan.
Moni saa hyvät ohjeet, miten kannattaa toimia, jotta kärsimys voisi vähentyä, mutta hyvistä ohjeista huolimatta he haluavat edelleen pysyä negatiivisina, ja joskus se on heillä päällimmäinen syykin kärsimykseen.
Ihminen voi luulla olevansa myönteinen tyyppi, mutta jos hänelle on sattunut raskaita asioita kohdalle, niin se negatiivisuus, mahdollinen itsearvostuksen puutekin, on heillä alitajunnassa ja he vetävät siten puoleensa negatiivisia asioita, jotka aiheuttavat lisää kärsimystä ja lisää halua tuhota itsensä lopullisesti.
Itsensä lopullinen tuhoaminen vaatii sen ymmärtämisen, ettei lopulta ole mitään itseä, mikä pitää tuhota, vaan on vain näennäinen, egoonsa samaistunut roolihenkilö, joka kuvittelee itsestään ja muista sitä sun tätä. Sitä ymmärtämistä, oivaltamista kutsutaan myös valaistumiseksi.
Toihan on tosi kätevä tapa laittaa kaikki yksilön syyksi. Joko olet avoimesti negatiivinen tai sitten olet vähintään alitajuntaisesti negatiivinen ja ihan itse ansaitset kaiken paskan. Mihin negatiivisuuteen lienevät syyllisiä ne köyhät naiset, jotka joutuvat vaikka tienaamaan vähäisen elantonsa prostituoituina? Kunpa he vain tajuaisivat olla positiivisia (myös alitajuntaisesti), että he vetäisivät hyviä asioita puoleensa. Eikö sua yhtään hävetä jauhaa tällaista paskaa, kun elät täällä kohtuullisen kivassa länsimaassa?
On eri asia, että ihminen valitsee olla negatiivinen (esim. ilkeä) kuin että ihmisessä on negatiivisuutta , esim. alitajunnassa, eli hänellä voi olla vaikka traumaattisia kokemuksia, joita ei ole esim. käsitelty siksi, ettei hän niitä muista, mutta silti ne vaikuttavat kyseisen henkilön käytökseen ja/tai ajatusmaailmaan sillä seurauksella, että hän voi joutua valitettavasti kokemaan edelleen negatiivisia asioita.
Se, että käsitit kirjoitukseni olevan "paskaa" ei tarkoita, että se olisi sitä kaikkien mielestä. Ihmiset käsittävät asiat omilla tavoillaan. Et jätä ollenkaan arvailujen varaan, miten sinä haluat tulkita muiden kirjoituksia, ja ilmeisesti haluat tahallaan käsittää ne väärin, jotta saat siten kanavan purkaa vihaasi. Tietenkin voi olla niinkin, että oikeasti käsität muiden kirjoitukset ihan eri tavalla, mitä he ovat tarkoittaneet. Tuohan ei ollut ensimmäinen kirjoitus, mihin reagoit tuohon tyyliin.
Ja kirjoitatpa tai ajatteletpa miten tahansa, niin tosiasia on, että meillä on kyky luoda elämäämme valinnoillamme, niin ajatustasolla kuin tekemisen tasollakin. Jotkut onnistuvat siinä paremmin ja jotkut vähän huonommin, mutta silti myönteisemmillä ja leppoisammilla asenteilla ihmisen elämä helpottuu verrattuna siihen, että hän ajattelee negatiivisesti, vihaisesti ja jopa raivokkaasti, mikä ei tuota hyvää hänelle eikä muillekaan, vaikka joskus voi lyhytaikaisesti siltä vaikuttaakin.
Vielä varalta kerron, että vaikka kuinka haukkuisit minua ja käyttäisit mitä erikoisempia ilkeitä tai jopa julmia ilmaisuja, niin se ei hetkauta minua yhtään. Et pysty koskaan loukkaamaan minua enempää, mitä minua on elämäni aikana muutamien muiden taholta loukattu. Heidän julman käytöksensä vuoksi olen pitkän itseanalysoinnin jälkeen onnistunut kääntämään negatiivisuuteni ja katkeruuteni myönteisyydeksi ja saanut myönteisyydellä luotua paljon hyvää elämääni.
Siksi suosittelen myönteistä elämänasennetta muillekin, ja varsinkin heille, jotka ovat kovasti joutuneet kärsimään ja ovat katkeroituneet, kyynistyneetkin. Se on ainoa tie valaistumisen ohella, jonka avulla tämä elämä ihmisenä voi helpottua - vähän tai paljon.
No kun sä olet niin loistokkaasti itseanalysoinut itsesi ja kääntänyt negatiivisuutesi ja katkeruutesi myönteisyydeksi, niin laitappa vinkkejä meille huonommille ihmisille. Mulla nimittäin ei selkeästikään toimi mikään mitä asian suhteen yritän, vaan kyrsiinnyn vuosi vuodelta enemmän. Tai jos joku joskus hetken aikaa toimiikin, niin se yleensä kostaantuu kahta kauheampana raivona myöhemmin.
Loki
Minkä vuoksi Loki haluat ajatella olevasi huonompi ihminen kuin joku muu/jotkut muut?
Kannattaisiko se asenne muuttaa ensimmäisenä, jos tavoittelet parempaa elämää?
Ajatteletko myös, että jos joku pystyy jotenkin kasvamaan henkisesti esim. kärsimyksensä läpikäymisen tuloksena, niin se olisi ollut joku loistokas polku tai loistokas lopputulos?
Se on enemmänkin sen hyväksymistä, että tietyllä tavalla/asenteella eläen kärsimykseni jatkuu ja tietyllä tavalla/asenteella eläen voin ehkä päästä vähän helpommalla. Enkä todellakaan ajattele olevan parempi kuin muut. Ehkä olen vain onnekas, että olen saanut niin sinnikkään luonteen, että olen jaksanut nousta sieltä suosta vähän helpommalle polulle.
Jonkun pitää edetä todella pitkälle kärsimykseen ennen kuin on valmis hyväksymään, että minullahan onkin itselläni jotain osuutta siihen, miten elämäni koen. Kaikki ei olekaan vain muiden syytä koko ajan.
"Mulla nimittäin ei selkeästikään toimi mikään mitä asian suhteen yritän, vaan kyrsiinnyn vuosi vuodelta enemmän. Tai jos joku joskus hetken aikaa toimiikin, niin se yleensä kostaantuu kahta kauheampana raivona myöhemmin. Loki"
Voiko olla niin ettet ole saanut elämäsi aikana tärkeiltä ihmisiltä riittävästi rakkautta, kannustusta ja hyväksyntää?
Ja koska et ole sellaiseen hyvään kohteluun tottunut, et salli itsekään hyvää itsellesi, vaan jos elämäsi alkaa kääntyä parempaan, niin jotenkin ihmeellisesti sabotoit sen hyvän tai vedät puoleesi sen hyvän poistumisen, koska ethän sitä syvimmiltäsi koe ansaitsevasi, kun et ole sitä saanut ennenkään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän nyt vastata joihinkin kysymyksiin, joita minulle on täällä esitetty tai joita luulen olevan esitetty. Tai ehkä osittain vain haluan jakaa "elämänfilosofiani", koska minä raivoan siitä välillä muissakin keskusteluissa.
Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi minun pitäisi elää, koska elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta. Jos olisin täysin varma, että elämä päättyy kuolemaan, jättäisin tämän elämän samantien, koska mitä mä täällä hengailen, jos tämä elämä on tässä. Ei tämä nyt niin kivaa ole, että haluaisin tätä useamman vuoden katsella. Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuolemaan. Maailman muuttaminen on turhaa, koska mitä minä siitä hyödyn. Mä olen kuollut, joten en tiedä mitä muut täällä enää sen jälkeen kärsivät. Minuakaan ei kukaan muista enää sadan vuoden kuluttua.
Muistan tulleeni tähän lopputulokseen joskus yläasteella, kun ymmärsin, etten olekaan se nero, joka halusin olla (minulla on aina ollut suuret unelmat :D ). Olen aina inhonnut kaikkea keskinkertaista, koska keskinkertaisuus on sama kuin olemattomuus. Ei kukaan muistele mitään ihan hyviä tiedemiehiä, vaan ainoastaan huiput muistetaan. Tai tiesittekö, että Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo oli myös fyysikko? Tämä toi vähän saman lopputuloksen kuin ensimmäinen kappale, eli jos en saa tehdä sitä mitä haluan, niin miksi olisin täällä. Jos mä olisin halunnut olla Einsteinin vertainen nero, niin ei mua kiinnosta se, että voisin olla ihan hyvä leipuri, koska mä en halua olla mikään leipuri.
Elämä olisi siedettävää, jos olisin niin rikas, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain turhan päiväistä työtä, johon menee kahdeksan tuntia päivästä ja josta maksetaan rusinoita. Työpäivän päälle sitten vielä työmatkat ja kotiaskareet, niin niille omille harrastuksille jää pari tuntia illassa, ja silloin olen yleensä ollut niin kyrsiintynyt, etten halua tehdä mitään järkevää.
Tekopyhyydestä valitan varmaan sen takia, että todella inhoan sitä. Ja totta kai näen sitä myös runsaasti myös itsessäni. Tekopyhyyttä on mielestäni se, että esitetään, että välitetään jostain tuntemattomista ihmisistä (ihan kuin minä niistä afrikkalaisista). Se on vaan hetken esitettyä näytelmää, kunnes ne toisten kärsimykset painuvat taka-alalle. Mielestäni olisi parempi, ettei empatiaa tuntemattomia kohtaan esiintyisi ollenkaan, koska se olisi ainakin rehellistä. Olen joskus sanonut, että tavoitteeni on tulla niin tunteettomaksi tuntemattomia ihmisiä kohtaan, että voisin kävellä ohi tuntematta mitään, vaikka toista murhattaisiin siinä vieressä. Koska sellaistahan se elämä on: välillä muistetaan vinkua jotain tuntemattomien ihmisten kärsimyksistä, vaikka oikeasti harva tuntee mitään tuskaa tälläkin hetkellä koetuista kauheuksista. Minulle on siis tärkeää rajata rakkauteni niihin ihmisiin, jotka ovat minulle lähimmäisimpiä. Tuosta äsken sanomastani voisi mahdollisesti olettaa, että olen psykopaatti, mutta oikeasti minulla on äärimmäisen voimakkaita tunteita (niin rakkauteen kuin vihaankin) enkä pidä siitä. Sen takia olen oppinut ajattelemaan, että olisi parempi olla ilman tunteita. Tunteiden hallinta on minulle todella vaikeaa ja ne muuttuvat yhdessä hetkessä ääripäästä toiseen. Sen takia saatan olla välillä mukava ja seuraavassa raivoava sekopää. Livenä tätä ei ehkä näe minusta kovin hyvin, koska luonnollisestikin yritän hallita tunteitani, mutta netissä on helpompi vaan päästää tunteensa valloilleen.
Jatkuu...
Loki
Yritän nyt vastata joihinkin kysymyksiin, joita minulle on täällä esitetty tai joita luulen olevan esitetty. Tai ehkä osittain vain haluan jakaa "elämänfilosofiani", koska minä raivoan siitä välillä muissakin keskusteluissa.
Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi minun pitäisi elää, koska elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta. Jos olisin täysin varma, että elämä päättyy kuolemaan, jättäisin tämän elämän samantien, koska mitä mä täällä hengailen, jos tämä elämä on tässä. Ei tämä nyt niin kivaa ole, että haluaisin tätä useamman vuoden katsella. Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuolemaan. Maailman muuttaminen on turhaa, koska mitä minä siitä hyödyn. Mä olen kuollut, joten en tiedä mitä muut täällä enää sen jälkeen kärsivät. Minuakaan ei kukaan muista enää sadan vuoden kuluttua.
Muistan tulleeni tähän lopputulokseen joskus yläasteella, kun ymmärsin, etten olekaan se nero, joka halusin olla (minulla on aina ollut suuret unelmat :D ). Olen aina inhonnut kaikkea keskinkertaista, koska keskinkertaisuus on sama kuin olemattomuus. Ei kukaan muistele mitään ihan hyviä tiedemiehiä, vaan ainoastaan huiput muistetaan. Tai tiesittekö, että Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo oli myös fyysikko? Tämä toi vähän saman lopputuloksen kuin ensimmäinen kappale, eli jos en saa tehdä sitä mitä haluan, niin miksi olisin täällä. Jos mä olisin halunnut olla Einsteinin vertainen nero, niin ei mua kiinnosta se, että voisin olla ihan hyvä leipuri, koska mä en halua olla mikään leipuri.
Elämä olisi siedettävää, jos olisin niin rikas, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain turhan päiväistä työtä, johon menee kahdeksan tuntia päivästä ja josta maksetaan rusinoita. Työpäivän päälle sitten vielä työmatkat ja kotiaskareet, niin niille omille harrastuksille jää pari tuntia illassa, ja silloin olen yleensä ollut niin kyrsiintynyt, etten halua tehdä mitään järkevää.
Tekopyhyydestä valitan varmaan sen takia, että todella inhoan sitä. Ja totta kai näen sitä myös runsaasti myös itsessäni. Tekopyhyyttä on mielestäni se, että esitetään, että välitetään jostain tuntemattomista ihmisistä (ihan kuin minä niistä afrikkalaisista). Se on vaan hetken esitettyä näytelmää, kunnes ne toisten kärsimykset painuvat taka-alalle. Mielestäni olisi parempi, ettei empatiaa tuntemattomia kohtaan esiintyisi ollenkaan, koska se olisi ainakin rehellistä. Olen joskus sanonut, että tavoitteeni on tulla niin tunteettomaksi tuntemattomia ihmisiä kohtaan, että voisin kävellä ohi tuntematta mitään, vaikka toista murhat taisiin siinä vieressä. Koska sellaistahan se elämä on: välillä muistetaan vinkua jotain tuntemattomien ihmisten kärsimyksistä, vaikka oikeasti harva tuntee mitään tuskaa tälläkin hetkellä koetuista kauheuksista. Minulle on siis tärkeää rajata rakkauteni niihin ihmisiin, jotka ovat minulle lähimmäisimpiä. Tuosta äsken sanomastani voisi mahdollisesti olettaa, että olen psykopaat ti, mutta oikeasti minulla on äärimmäisen voimakkaita tunteita (niin rakkauteen kuin vihaankin) enkä pidä siitä. Sen takia olen oppinut ajattelemaan, että olisi parempi olla ilman tunteita. Tunteiden hallinta on minulle todella vaikeaa ja ne muuttuvat yhdessä hetkessä ääripäästä toiseen. Sen takia saatan olla välillä mukava ja seuraavassa raivoava sekopää. Livenä tätä ei ehkä näe minusta kovin hyvin, koska luonnollisestikin yritän hallita tunteitani, mutta netissä on helpompi vaan päästää tunteensa valloilleen.
Jatkuu...
Loki
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän nyt vastata joihinkin kysymyksiin, joita minulle on täällä esitetty tai joita luulen olevan esitetty. Tai ehkä osittain vain haluan jakaa "elämänfilosofiani", koska minä raivoan siitä välillä muissakin keskusteluissa.
Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi minun pitäisi elää, koska elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta. Jos olisin täysin varma, että elämä päättyy kuolemaan, jättäisin tämän elämän samantien, koska mitä mä täällä hengailen, jos tämä elämä on tässä. Ei tämä nyt niin kivaa ole, että haluaisin tätä useamman vuoden katsella. Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuolemaan. Maailman muuttaminen on turhaa, koska mitä minä siitä hyödyn. Mä olen kuollut, joten en tiedä mitä muut täällä enää sen jälkeen kärsivät. Minuakaan ei kukaan muista enää sadan vuoden kuluttua.
Muistan tulleeni tähän lopputulokseen joskus yläasteella, kun ymmärsin, etten olekaan se nero, joka halusin olla (minulla on aina ollut suuret unelmat :D ). Olen aina inhonnut kaikkea keskinkertaista, koska keskinkertaisuus on sama kuin olemattomuus. Ei kukaan muistele mitään ihan hyviä tiedemiehiä, vaan ainoastaan huiput muistetaan. Tai tiesittekö, että Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo oli myös fyysikko? Tämä toi vähän saman lopputuloksen kuin ensimmäinen kappale, eli jos en saa tehdä sitä mitä haluan, niin miksi olisin täällä. Jos mä olisin halunnut olla Einsteinin vertainen nero, niin ei mua kiinnosta se, että voisin olla ihan hyvä leipuri, koska mä en halua olla mikään leipuri.
Elämä olisi siedettävää, jos olisin niin rikas, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain turhan päiväistä työtä, johon menee kahdeksan tuntia päivästä ja josta maksetaan rusinoita. Työpäivän päälle sitten vielä työmatkat ja kotiaskareet, niin niille omille harrastuksille jää pari tuntia illassa, ja silloin olen yleensä ollut niin kyrsi intynyt, etten halua tehdä mitään järkevää.
Tekopyhyydestä valitan varmaan sen takia, että todella inhoan sitä. Ja totta kai näen sitä myös runsaasti myös itsessäni. Tekopyhyyttä on mielestäni se, että esitetään, että välitetään jostain tuntemattomista ihmisistä (ihan kuin minä niistä afrik kalaisista). Se on vaan hetken esitettyä näytelmää, kunnes ne toisten kärsimykset painuvat taka-alalle. Mielestäni olisi parempi, ettei empatiaa tuntemattomia kohtaan esiintyisi ollenkaan, koska se olisi ainakin rehellistä. Olen joskus sanonut, että tavoitteeni on tulla niin tunteettomaksi tuntemattomia ihmisiä kohtaan, että voisin kävellä ohi tuntematta mitään, vaikka toista murhat taisiin siinä vieressä. Koska sellaistahan se elämä on: välillä muistetaan vinkua jotain tuntemattomien ihmisten kärsimyksistä, vaikka oikeasti harva tuntee mitään tuskaa tälläkin hetkellä koetuista kauheuksista. Minulle on siis tärkeää rajata rakkauteni niihin ihmisiin, jotka ovat minulle lähimmäisimpiä. Tuosta äsken sanomastani voisi mahdollisesti olettaa, että olen psy kopaatti, mutta oikeasti minulla on äärimmäisen voimakkaita tunteita (niin rakkauteen kuin vihaankin) enkä pidä siitä. Sen takia olen oppinut ajattelemaan, että olisi parempi olla ilman tunteita. Tunteiden hallinta on minulle todella vaikeaa ja ne muuttuvat yhdessä hetkessä ääripäästä toiseen. Sen takia saatan olla välillä mukava ja seuraavassa raivoava sekopää. Livenä tätä ei ehkä näe minusta kovin hyvin, koska luonnollisestikin yritän hallita tunteitani, mutta netissä on helpompi vaan päästää tunteensa valloilleen.
Jatkuu...
Loki
Yritän nyt vastata joihinkin kysymyksiin, joita minulle on täällä esitetty tai joita luulen olevan esitetty. Tai ehkä osittain vain haluan jakaa "elämänfilosofiani", koska minä raivoan siitä välillä muissakin keskusteluissa.
Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi eläisin, jos elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta. Jos olisin täysin varma, että elämä päättyy kuol emaan, jättäisin tämän elämän samantien, koska mitä mä täällä hengailen, jos tämä elämä on tässä. Ei tämä nyt niin kivaa ole, että haluaisin tätä useamman vuoden katsella. Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuo lemaan. Maailman muuttaminen on turhaa, koska mitä minä siitä hyödyn. Mä olen kuollut, joten en tiedä mitä muut täällä enää sen jälkeen kärsivät. Minuakaan ei kukaan muista enää sadan vuoden kuluttua.
Muistan tulleeni tähän lopputulokseen joskus yläasteella, kun ymmärsin, etten olekaan se nero, joka halusin olla (minulla on aina ollut suuret unelmat :D ). Olen aina inhonnut kaikkea keskinkertaista, koska keskinkertaisuus on sama kuin olemattomuus. Ei kukaan muistele mitään ihan hyviä tiedemiehiä, vaan ainoastaan huiput muistetaan. Tai tiesittekö, että Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo oli myös fyysikko? Tämä toi vähän saman lopputuloksen kuin ensimmäinen kappale, eli jos en saa tehdä sitä mitä haluan, niin miksi olisin täällä. Jos mä olisin halunnut olla Einsteinin vertainen nero, niin ei mua kiinnosta se, että voisin olla ihan hyvä leipuri, koska mä en halua olla mikään leipuri.
Elämä olisi siedettävää, jos olisin niin rikas, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain turhan päiväistä työtä, johon menee kahdeksan tuntia päivästä ja josta maksetaan rusinoita. Työpäivän päälle sitten vielä työmatkat ja kotiaskareet, niin niille omille harrastuksille jää pari tuntia illassa, ja silloin olen yleensä ollut niin kyrsi intynyt, etten halua tehdä mitään järkevää.
Tekopyhyydestä valitan varmaan sen takia, että todella inhoan sitä. Ja totta kai näen sitä myös runsaasti myös itsessäni. Tekopyhyyttä on mielestäni se, että esitetään, että välitetään jostain tuntemattomista ihmisistä (ihan kuin minä niistä afrik kalaisista). Se on vaan hetken esitettyä näytelmää, kunnes ne toisten kärsimykset painuvat taka-alalle. Mielestäni olisi parempi, ettei empatiaa tuntemattomia kohtaan esiintyisi ollenkaan, koska se olisi ainakin rehellistä. Olen joskus sanonut, että tavoitteeni on tulla niin tunteettomaksi tuntemattomia ihmisiä kohtaan, että voisin kävellä ohi tuntematta mitään, vaikka toista murhat taisiin siinä vieressä. Koska sellaistahan se elämä on: välillä muistetaan vinkua jotain tuntemattomien ihmisten kärsimyksistä, vaikka oikeasti harva tuntee mitään tuskaa tälläkin hetkellä koetuista kauheuksista. Minulle on siis tärkeää rajata rakkauteni niihin ihmisiin, jotka ovat minulle lähimmäisimpiä. Tuosta äsken sanomastani voisi mahdollisesti olettaa, että olen psy kopaatti, mutta oikeasti minulla on äärimmäisen voimakkaita tunteita (niin rakkauteen kuin vihaankin) enkä pidä siitä. Sen takia olen oppinut ajattelemaan, että olisi parempi olla ilman tunteita. Tunteiden hallinta on minulle todella vaikeaa ja ne muuttuvat yhdessä hetkessä ääripäästä toiseen. Sen takia saatan olla välillä mukava ja seuraavassa raivoava se kopää. Livenä tätä ei ehkä näe minusta kovin hyvin, koska luonnollisestikin yritän hallita tunteitani, mutta netissä on helpompi vaan päästää tunteensa valloilleen.
Jatkuu...
Loki
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän nyt vastata joihinkin kysymyksiin, joita minulle on täällä esitetty tai joita luulen olevan esitetty. Tai ehkä osittain vain haluan jakaa "elämänfilosofiani", koska minä raivoan siitä välillä muissakin keskusteluissa.
Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi eläisin, jos elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta. Jos olisin täysin varma, että elämä päättyy kuol emaan, jättäisin tämän elämän samantien, koska mitä mä täällä hengailen, jos tämä elämä on tässä. Ei tämä nyt niin kivaa ole, että haluaisin tätä useamman vuoden katsella. Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuo lemaan. Maailman muuttaminen on turhaa, koska mitä minä siitä hyödyn. Mä olen kuollut, joten en tiedä mitä muut täällä enää sen jälkeen kär sivät. Minuakaan ei kukaan muista enää sadan vuoden kuluttua.
Muistan tulleeni tähän lopputulokseen joskus yläasteella, kun ymmärsin, etten olekaan se nero, joka halusin olla (minulla on aina ollut suuret unelmat :D ). Olen aina inhonnut kaikkea keskinkertaista, koska keskinkertaisuus on sama kuin olemattomuus. Ei kukaan muistele mitään ihan hyviä tiedemiehiä, vaan ainoastaan huiput muistetaan. Tai tiesittekö, että Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo oli myös fyysikko? Tämä toi vähän saman lopputuloksen kuin ensimmäinen kappale, eli jos en saa tehdä sitä mitä haluan, niin miksi olisin täällä. Jos mä olisin halunnut olla Einsteinin vertainen nero, niin ei mua kiinnosta se, että voisin olla ihan hyvä leipuri, koska mä en halua olla mikään leipuri.
Elämä olisi siedettävää, jos olisin niin rikas, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain turhan päiväistä työtä, johon menee kahdeksan tuntia päivästä ja josta maksetaan rusinoita. Työpäivän päälle sitten vielä työmatkat ja kotiaskareet, niin niille omille harrastuksille jää pari tuntia illassa, ja silloin olen yleensä ollut niin kyrsi intynyt, etten halua tehdä mitään järkevää.
Tekopyhyydestä valitan varmaan sen takia, että todella inhoan sitä. Ja totta kai näen sitä myös runsaasti myös itsessäni. Tekopyhyyttä on mielestäni se, että esitetään, että välitetään jostain tuntemattomista ihmisistä (ihan kuin minä niistä afrik kalaisista). Se on vaan hetken esitettyä näytelmää, kunnes ne toisten kärsimykset painuvat taka-alalle. Mielestäni olisi parempi, ettei empatiaa tuntemattomia kohtaan esiintyisi ollenkaan, koska se olisi ainakin rehellistä. Olen joskus sanonut, että tavoitteeni on tulla niin tunteettomaksi tuntemattomia ihmisiä kohtaan, että voisin kävellä ohi tuntematta mitään, vaikka toista murhat taisiin siinä vieressä. Koska sellaistahan se elämä on: välillä muistetaan vinkua jotain tuntemattomien ihmisten kärsimyksistä, vaikka oikeasti harva tuntee mitään tuskaa tälläkin hetkellä koetuista kauheuksista. Minulle on siis tärkeää rajata rakkauteni niihin ihmisiin, jotka ovat minulle lähimmäisimpiä. Tuosta äsken sanomastani voisi mahdollisesti olettaa, että olen psy kopaatti, mutta oikeasti minulla on äärimmäisen voimakkaita tunteita (niin rakkauteen kuin vihaankin) enkä pidä siitä. Sen takia olen oppinut ajattelemaan, että olisi parempi olla ilman tunteita. Tunteiden hallinta on minulle todella vaikeaa ja ne muuttuvat yhdessä hetkessä ääripäästä toiseen. Sen takia saatan olla välillä mukava ja seuraavassa raivoava se kopää. Livenä tätä ei ehkä näe minusta kovin hyvin, koska luonnollisestikin yritän hallita tunteitani, mutta netissä on helpompi vaan päästää tunteensa valloilleen.
Jatkuu...
Loki
Kirjoitin pitkän kommentin, mutta se jää nyt kiinni jostain sanasta. Olen yrittänyt poistaa siitä epämääräisiä ilmauksia, mutta olen kokeillut julkaista sitä jo niin monta kertaa, että katson tekstiäni ehkä uudella silmällä huomenna.
Loki
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilmeisesti tällä foorumilla joku sana-automaatti, joka seuloo, mitä viestejä julkaistaan. Olen itsekin joskus kirjoittanut tässä ketjussa kärsimyksestä ja sodista, esim. siviilien ja lasten tappamisesta eikä sitä viestiä julkaistu. Toisaalta on hyvä, ettei mitä tahansa julkaista. Kun olen joitain sanoja joskus lyhentänyt, ne ovat menneet seulan läpi.
C. Ingramin ja myös Moojin guru oli Poonjaji - jotkut kutsuivat häntä nimellä Papaji.
Papajin guru oli Ramana Maharsi, joka valaistui jo 16-vuotiaana.
Vaikka täällä on kerrottu, ettei C. Ingram koskaan valaistunut, niin ainakin hän kirjassaan kertoi valaistumiskokemuksestaan, joka tietenkin saattoi olla myös lyhyt satori.
Jotkut valaistuvat, mutta jos eivät pidä valaistumisen alkuvaiheessa kiinni siitä tilasta, keskity siihen, he saattavat vähitellen palata samanlaiseen elämään kuin ennen valaistumiskokemusta.
Näin kertoo C. Ingram kirjassaan Intohimoinen läsnäolo:
"Löysin elämänvoiman läsnäolon itsessäni ja pian myös kaikessa ympärilläni. Kun olin suihkussa, kylpyhuoneen kaakelit muuttuivat eläviksi kuvitellessani, kuinka atomejakin pienemmät hiukkaset kieppuivat niiden sisällä. Kävellessäni en enää kokenut itseäni erillisenä ruumiina, vaan liikkeenä ympäröivän maiseman sisässä ja sen lävitse. Tästä puolestaan syntyi lämmön ja arvostuksen tunteita jokaista kummallista, ihmeellistä tai tavallista seikkaa kohtaan. Nyt sydämeni syttyi tunnistaessaan kaikessa näkemässäni sisäisen läsnäolon. Tien varressa roskia syövät pahkasiat muuttuivat kauniiksi, koska tajusin oman ytimeni ja niiden ytimen olevan samaa. Ne ja minä, vaikka olimmekin erilaisia ruumiiltamme, olimme osa olemassaolon rajatonta panoraamaa."
Tuossa lainauksessa, kohdasta "Tästä" eteenpäin on tekstiä, joka on tuttua myös omassa satori-kokemuksessani, vaikken pahkasikoja nähnytkään, vaan ihan vain ihmisiä tai koiria ja kissoja ja erilaista materiaa. :)
"Zenbuddhalaisuudessa sanotaan:"
"Kun sinä heräät, koko maailma herää."
"Ihmisen havahtunut tietoisuus tunnistaa oman olemuksensa kaikessa ja näkee oman alkulähteensä kaiken alkulähteenä. Silloin ihminen havainnoi rakkaudella, kokonaisvaltaisesti, ja kokee, että kauneus ei ole tietyissä esineissä, ihmisissä tai paikoissa vaan havahtuneessa sydämen ymmärryksessä, joka on yhtä sen maailman kanssa, johon se kuuluu."
Lähde: Kirja; Intohimoinen läsnäolo
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin pitkän kommentin, mutta se jää nyt kiinni jostain sanasta. Olen yrittänyt poistaa siitä epämääräisiä ilmauksia, mutta olen kokeillut julkaista sitä jo niin monta kertaa, että katson tekstiäni ehkä uudella silmällä huomenna.
Loki
Kannattaa laittaa teksti pienemmissä osissa tänne, niin sitten huomaat helpommin, millä osa-alueella on se kielletty sana, jonka voit sitten korvata sallitulla ja saat senkin tekstinosan julkaistua. :)
Yritän nyt vastata joihinkin kysymyksiin, joita minulle on täällä esitetty tai joita luulen olevan esitetty. Tai ehkä osittain vain haluan jakaa "elämänfilosofiani", koska minä raivoan siitä välillä muissakin keskusteluissa.
Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi minun pitäisi elää, koska elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta. Jos olisin täysin varma, että elämä päättyy kuolemaan, jättäisin tämän elämän saman tien, koska mitä mä täällä hengailen, jos tämä elämä on tässä. Ei tämä nyt niin kivaa ole, että haluaisin tätä useamman vuoden katsella. Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuolemaan. Maailman muuttaminen on turhaa, koska mitä minä siitä hyödyn. Mä olen kuollut, joten en tiedä mitä muut täällä enää sen jälkeen kärsivät. Minuakaan ei kukaan muista enää sadan vuoden kuluttua.
Muistan tulleeni tähän lopputulokseen joskus yläasteella, kun ymmärsin, etten olekaan se nero, joka halusin olla (minulla on aina ollut suuret unelmat :D ). Olen aina inhonnut kaikkea keskinkertaista, koska keskinkertaisuus on sama kuin olemattomuus. Ei kukaan muistele mitään ihan hyviä tiedemiehiä, vaan ainoastaan huiput muistetaan. Tai tiesittekö, että Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo oli myös fyysikko? Tämä toi vähän saman lopputuloksen kuin ensimmäinen kappale, eli jos en saa tehdä sitä mitä haluan, niin miksi olisin täällä. Jos mä olisin halunnut olla Einsteinin vertainen nero, niin ei mua kiinnosta se, että voisin olla ihan hyvä leipuri, koska mä en halua olla mikään leipuri. Lisäksi olen aina yhdistänyt ihmisarvon ammatilliseen menestykseen, koska se on mitä meistä jää jäljelle kuolemamme jälkeen. Minulle ei ainakaan tule mieleen yhtään henkilöä, jota ihailtaisiin vielä nykyään vain sen takia, että hän oli hyvä äiti lapsilleen.
Elämä olisi siedettävää, jos olisin niin rikas, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain turhan päiväistä työtä, johon menee kahdeksan tuntia päivästä ja josta maksetaan rusinoita. Työpäivän päälle sitten vielä työmatkat ja kotiaskareet, niin niille omille harrastuksille jää pari tuntia illassa, ja silloin olen yleensä ollut niin ärsyyntynyt/väsynyt, etten halua tehdä mitään järkevää, vaan haluan turruttaa aivoni jollain turhanpäiväisellä.
Ja voisin varmaan painottaa, että siis näen tietyn ristiriidan sanojeni välillä. Loppujen lopuksi meidät kaikki unohdetaan, myös Albert Einstein, joten ammatillinen menestyskään ei takaisi mitään ikuista muistoa.
Jatkuu...
Loki
Osa 2.
Tekopyhyydestä valitan varmaan sen takia, että todella inhoan sitä. Ja totta kai näen sitä myös runsaasti myös itsessäni, mutta eivätkös ihmiset nimenomaan projisoi toisiin niitä itsessään inhoamiaan ominaisuuksia. Tekopyhyyttä on mielestäni se, että esitetään, että välitetään jostain tuntemattomista ihmisistä (ihan kuin minä niistä afrikkalaisista). Se on vaan hetken esitettyä näytelmää, kunnes ne toisten kärsimykset painuvat taka-alalle. Mielestäni olisi parempi, ettei empatiaa tuntemattomia kohtaan esiintyisi ollenkaan, koska se olisi rehellisempää. Olen joskus sanonut, että tavoitteeni on tulla niin tunteettomaksi tuntemattomia ihmisiä kohtaan, että voisin kävellä ohi tuntematta mitään, vaikka toista pahoinpideltäisiin siinä vieressä. Koska sellaistahan se elämä on: välillä muistetaan vinkua jotain tuntemattomien ihmisten kärsimyksistä, vaikka oikeasti harva tuntee mitään tuskaa tälläkin hetkellä koetuista kauheuksista. Kun niitä ei näe, niitä ei ajattele.
Minulle on siis tärkeää rajata rakkauteni niihin ihmisiin, jotka ovat minulle lähimmäisimpiä. Tuosta yllä mainitusta voisi mahdollisesti olettaa, että olen jonkinlainen paatti, mutta oikeasti olen todella herkkä. Alan ihan oikeasti itkemään, jos ajattelen, maailmassa olevien kielten moninaisuutta ja kauneutta. Minulla on siis äärimmäisen voimakkaita tunteita (niin rakkauteen kuin vihaankin) enkä pidä siitä, koska ne voivat olla todella rasittaiva. Sen takia olen oppinut ajattelemaan, että olisi parempi olla ilman tunteita. Tunteiden hallinta on minulle todella vaikeaa ja ne muuttuvat yhdessä hetkessä ääripäästä toiseen. Sen takia saatan olla välillä mukava ja seuraavassa raivoava sekopää. Livenä tätä ei ehkä näe minusta kovin hyvin, koska luonnollisestikin yritän hallita tunteitani, mutta netissä on helpompi vaan päästää tunteensa valloilleen. Lisäksi uskon, että netissä näkee ihmisten todellisen luonteen (joka ei ole hyvä, vaikka joukossa on trollejakin), koska nimettömänä ei tarvitse pelätä sanomisiaan. Ja tätäkin palstaa lukemalla näkee, että maailma on täynnä pahansuopia typeryksiä (Esimerkiksi minä tässä ketjussa…).
Joku taisi kysyä, pidänkö itseäni muita huonompana. Vastaus ei ole kovin selkeä, koska pidän ihmisiä niin tyhminä, että pidän itseäni keskivertoa älykkäämpänä ainakin joissain asioissa. Toisaalta en myöskään ole saavuttanut asettamiani tavoitteita, joten pidän itseäni huonona ja tyhmänä. Vihaan usein itseäni, koska en ole saavuttanut itselleni asettamiani tavoitteita. Toisaalta en myöskään välttämättä vertaile itseäni suoranaisesti muihin, vaan siihen neroon itseeni, jota en sitten ollutkaan. Inhoan myös sitä yksilöiden ainutlaatuisuuden ihailua (esim. kukaan muu ei ole koskaan elänyt samaa elämää kuin sinä!), koska sillä yksilöllisyydellä ei välttämättä ole mitään väliä. Onhan jokainen pönttöön väännetty pökälekin ainutlaatuinen, mutta silti se on haiseva ja vastenmielinen eikä mitenkään arvokas. Eli näen ihmiset pökäleinä ja voin lukea itsenikin tähän joukkoon.
Loki
Hei!
Nouseeko pikkuegoni vielä kommentoimaan? Luultavasti toivot - useammastakin syystä - että se nousee. Toivon itse, että egoni olisi pieni.
Sinä luet tai olet lukematta seuraavan tekstini. Sinä ymmärrät sen siten kuin haluat.
Kysyn sinulta muutamia kysymyksiä, sinä vastaat niihin tai olet vastaamatta. Haluat pysyä tiukasti omassa kannassasi tai voit päästää irti ja hyväksyä ehkä muitakin näkemyksiä, jos et sentään omaksesi, niin kuitenkin siten, että niinkin voi ajatella.
Jos olet lukenut koko tämän ketjun, olet myös lukenut vastaukset siihen, miksi ihmiset joutuvat kärsimään, mutta ehkä et ole niitä voinut hyväksyä.
Sinä esität ystävällisempää ihmistä juuri sen verran, että saat toisen vastaamaan, kunnes taas hyökkäät. Miksi haluat toimia niin?
Sinun mittapuusi mukaan minäkin olen harrastanut tekopyhää hurskastelua. Ajatteletko, että me tänne kirjoittaneet olemme kaikki etuoikeutettuja siksi, että olemme syntyneet Suomessa vai mistä syntyy ajatuksesi, että täällä kirjoittavat ovat etuoikeutettuja - tekstien sisällöstä, myönteisyydestä?
Tiedätkö sinä varmuudella, että meillä kaikilla kirjoittajilla on ollut helppo elämä etuoikeutettuina ihmisinä?
Olisiko mahdollista, että joku meistä olisi syntynyt tai adoptoitu suomalaiseen perheeseen, jossa hän olisi joutunut kohtaamaan henk., fyys. ja seks. väkivaltaa? Jos olisi, niin sitten seuraa se tärkeä kysymys, miksi Jumala on halunnut sen lapsen kokevan kaiken sen pahan?
Tuota kysymystä on moni miettinyt. Valaistunut vastaisi siihen suunnilleen niin, että tämä lapsi on Jumala yksilöllistyneenä ihmiseksi, ja hän on itse halunnut kokemuksen raskaasta elämästä.
Jatkuu seuraavassa viestissäni.