Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Loki: "Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuolemaan". 

Elämä ei pääty kuolemaan. Fyysinen keho kuolee, mutta sinä et, vaan jatkat matkaa henkimaailman puolella uusiin seikkailuihin, ja ymmärrät viimeistään sitten siellä, miksi tämä maanpäällinen elämäsi oli sellainen kuin oli.

Taidat olla vähän sellainen kaikki tai ei mitään -ihminen. Se on raskas tapa elää. Siinä ei ole hyväksyntää sille, mitä elämässä kohdalle tulee, vaan on koko ajan haluamassa jotain. Ei ole tyytyväisyyttä, vaan on tyytymättömyys ja sehän ei ilahduta, voimaannuta, rauhoita eikä tee onnelliseksi. Et kai elä tässä hetkessä, vaan menneessä ja tulevassa. Sehän on tosin tavallista lähes kaikille muille kuin valaistuneille.

Minulla oli aika tavallinen lapsuus enkä kokenut mitään suuria traumoja ollessani pieni. Sain joskus piiskaa tehtyäni typeryyksiä, mutta vanhempani esimerkiksi tukivat opiskeluhalujani, vaikka he itse eivät ole koskaan opiskelleet peruskoulua pidemmälle. Minua on kuitenkin usein vaivannut se, että miksi se merkityksettömyyden ymmärrys iski juuri yläasteella. Tai tuntuu omituiselta, että kyse olisi ollut vain siitä, että tajusin, etten ole nero eikä minusta sellaista tule... :D Tosin luulen, ettei tilannetta auttanut se, että ollessani samoihin aikoihin eräs tuntemani tyttö jäi auton alle ja halvaantui. Ollessani lukiossa toinen muutaman vuoden vanhempi tuttuni kuoli syöpään. Etenkin tuo kuolema varmasti vaikutti asiaan, koska mitä väliä sillä lopultakaan oli? Kukaan ei tiedä häntä. Ehkä hänestä olisi kasvanut lääkäri, joka olisi parantanut syövän, mutta nyt emme koskaan tiedä sitä, joten aika turha sitä on ajatella.

Olen aina ollut kiinnostunut henkisyydestä ja uskonnoista, ja olenkin käynyt läpi useita uskoja, mutta mistään ei ole ollut loppujen lopuksi apua. Olen harrastanut wiccaa, magiaa, satanismia, meditointia, filosofiaa, henkisyyttä ja kristinuskoa, mutta mikään ei ole antanut pitkäaikaista apua. Minulla on tosin myös vaikeuksia keskittää opintojani pitkäksi aikaa yhteen kohteeseen. Voin olla satan isti yhdellä viikolla ja kristitty toisella, joten on minullekin on selvää, miksi en oikein saavuta tavoitteitani. Tämä on ollut ongelmani lapsesta saakka ja vaikka olen mitä yrittänyt, minun tuntuu olevan täysin mahdotonta asettaa pitkäaikaisia tavoitteita ja suunnitelmia. Ei auta, että tavoitteeni olisi niin helppo, että sen tekeminen on melkein automaattista (esim. meditoinnin suhteen tavoitteeni voisi olla sulkea silmät ja keskittyä viiteen hengitykseen päivässä). Silti luistan siitä ennemmin tai myöhemmin, kun löydän jotain "parempaa", jota lupaan tehdä säännöllisesti.

Jostain syystä tämä teidän keskustelunne vaan aina ärsyttää minua ihan suunnattomasti. Minulla on tapana ärsyyntyä ja turhautua helposti, jos en ymmärrä jotain, ja kuten olen tuonut esille, en oikein ymmärrä logiikkaanne. Olen joskus sanonut, että se kuulostaa kuin se tulisi jostain filosofisesta puppugeneraattorista. Olen joskus käyttänyt sellaista ja ne on aika hauskoja, koska periaatteessa ne jutut voivat kuulostaa tosi hienoilta ja loogisilta, mutta sitten kun niitä ajattelee enemmän, huomaa, ettei niissä ole mitään järkeä.

Tässäpä tämä. Tuntuu, etten saanut ilmaistua asioitani selvästi ja etten vastannut kovin moneen kysymykseen, mutta Wordilla tämä on jo pari sivuinen essee, niin ehkä lopetan. Ottakaa kantaa ja repikää logiikkani palasiksi, jos jaksatte. :)

Loki

Vierailija kirjoitti:

Osa 2.

Tekopyhyydestä valitan varmaan sen takia, että todella inhoan sitä. Ja totta kai näen sitä myös runsaasti myös itsessäni, mutta eivätkös ihmiset nimenomaan projisoi toisiin niitä itsessään inhoamiaan ominaisuuksia. Tekopyhyyttä on mielestäni se, että esitetään, että välitetään jostain tuntemattomista ihmisistä (ihan kuin minä niistä afrikkalaisista). Se on vaan hetken esitettyä näytelmää, kunnes ne toisten kärsimykset painuvat taka-alalle. Mielestäni olisi parempi, ettei empatiaa tuntemattomia kohtaan esiintyisi ollenkaan, koska se olisi rehellisempää. Olen joskus sanonut, että tavoitteeni on tulla niin tunteettomaksi tuntemattomia ihmisiä kohtaan, että voisin kävellä ohi tuntematta mitään, vaikka toista pahoinpideltäisiin siinä vieressä. Koska sellaistahan se elämä on: välillä muistetaan vinkua jotain tuntemattomien ihmisten kärsimyksistä, vaikka oikeasti harva tuntee mitään tuskaa tälläkin hetkellä koetuista kauheuksista. Kun niitä ei näe, niitä ei ajattele.

Minulle on siis tärkeää rajata rakkauteni niihin ihmisiin, jotka ovat minulle lähimmäisimpiä. Tuosta yllä mainitusta voisi mahdollisesti olettaa, että olen jonkinlainen paatti, mutta oikeasti olen todella herkkä. Alan ihan oikeasti itkemään, jos ajattelen, maailmassa olevien kielten moninaisuutta ja kauneutta. Minulla on siis äärimmäisen voimakkaita tunteita (niin rakkauteen kuin vihaankin) enkä pidä siitä, koska ne voivat olla todella rasittaiva.  Sen takia olen oppinut ajattelemaan, että olisi parempi olla ilman tunteita. Tunteiden hallinta on minulle todella vaikeaa ja ne muuttuvat yhdessä hetkessä ääripäästä toiseen. Sen takia saatan olla välillä mukava ja seuraavassa raivoava sekopää. Livenä tätä ei ehkä näe minusta kovin hyvin, koska luonnollisestikin yritän hallita tunteitani, mutta netissä on helpompi vaan päästää tunteensa valloilleen. Lisäksi uskon, että netissä näkee ihmisten todellisen luonteen (joka ei ole hyvä, vaikka joukossa on trollejakin), koska nimettömänä ei tarvitse pelätä sanomisiaan. Ja tätäkin palstaa lukemalla näkee, että maailma on täynnä pahansuopia typeryksiä (Esimerkiksi minä tässä ketjussa…).

Joku taisi kysyä, pidänkö itseäni muita huonompana. Vastaus ei ole kovin selkeä, koska pidän ihmisiä niin tyhminä, että pidän itseäni keskivertoa älykkäämpänä ainakin joissain asioissa. Toisaalta en myöskään ole saavuttanut asettamiani tavoitteita, joten pidän itseäni huonona ja tyhmänä. Vihaan usein itseäni, koska en ole saavuttanut itselleni asettamiani tavoitteita. Toisaalta en myöskään välttämättä vertaile itseäni suoranaisesti muihin, vaan siihen neroon itseeni, jota en sitten ollutkaan. Inhoan myös sitä yksilöiden ainutlaatuisuuden ihailua (esim. kukaan muu ei ole koskaan elänyt samaa elämää kuin sinä!), koska sillä yksilöllisyydellä ei välttämättä ole mitään väliä. Onhan jokainen pönttöön väännetty pökälekin ainutlaatuinen, mutta silti se on haiseva ja vastenmielinen eikä mitenkään arvokas. Eli näen ihmiset pökäleinä ja voin lukea itsenikin tähän joukkoon.

Loki

Hienosti Loki avasit itseäsi ja elämääsi. Kommentoin kirjoitustasi myöhemmin ajan kanssa.

Tuosta jäi päällimmäisenä mieleen, että uskot, etteivät ihmiset voisi olla empaattisia tuntemattomia kohtaan. Luulen, että herkkyytesi vuoksi et uskaltaisi olla empaattinen muita kohtaan, koska sinulla riittää kannettavaa omissakin haasteissa, ja empaattisena sitä kantaa muidenkin tuskaa mukanaan, mikä on moninkertainen rasite. Empaattinen ihminen kuitenkin kokee hyviäkin tunteita enemmän kuin tunteeton ja epäempaattinen. Ego sinulla on aika vahva. Olet kuitenkin rehellinen itsellesi. Se on hieno ominaisuus.

Hei KM, olen pitkään seurannut tätä keskustelua, koska moni asia sanoissasi resonoi. Harva tässä maailmassa, saatikka tässä maassa on koskettanut sille tasolle, mitä tämä minun olemukseni selkeästi nyt kaipaa.  Ensimmäinen havahtuminen totaalisesta "koomasta" tapahtui lähes 13 vuotta sitten. Sen jälkeen alkoi "henkinen" matkani. Erityisherkkyys on varmasti yksi syy, miksi tämä maailma alkoi ahdistamaan ja aloin vahvasti kyseenalaistamaan kaiken merkitystä. Olen tutkinut asioita järjellä ja mielen avulla lukemattomia tunteja ja nyt tuntuu, että olen niin pitkällä kuin voin mielen avulla päästä (vaikka aina tahtoo löytyä jotain uutta, ikään kuin mieli viivyttelisi olemassa oloaan). Viimeisin oivallus oli se, ettei todellakaan ole ketään kysyjää ja niin kauan kuin on kysymyksiä on myös kysyjä ja sen on kadottava, jotta totuus valkenisi (jos nyt jotenkin osaan tämän sanoin kuvata).

Matkan varrella olen tutustunut lukemattomiin henkisiin juttuihin, jotta saisin helpotusta mm. merkityksettömyyden tunteeseen. Hyvin nopeasti olen vain aina huomannut, että missään näissä ei ole mitään järkeä, että ns. henkisyys ei tuo sitä tyydytystä, mitä joku minussa huutaa. Hetkellisesti olen päässyt kiinni sellaiseen "rakkaus-hömppä" tunteeseen, kunnes joku aina palauttaa takaisin reitille ja tulee tunne, että "vitsit mitä pa*kaa"! Ja aina vahvemmin ja vahvemmin palaan sille polulle, jossa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin "kadottaa" tämä valheellinen hahmo. Siltä polulta ei ole enää paluuta, sillä se on yhä enemmän ja vahvemmin mun olemisessa. En voi enää rakentaa lisää mitään valheellisia uskomuksia ja kerroksia. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin päästä irti tästä kaikesta (tunne kuin haluaisi repiä palavan raajan irti päästäkseen tuskasta!). Tuntuu vain, että olen jäänyt jumiin vuosiksi samaan vaiheeseen, jossa tietää kaiken olevan merkityksetöntä ja maailma ympärillä on kuin yksi suuri leikkikenttä tai sirkus, mutta mitään syvää kokemusta mistään muustakaan ei ole, jotain joka toisi toivoa siitä, ettei tämä ole omaa kuvitelmaa tai hulluuden esiaste. Tiedostan sen, ettei näistä asioista voi puhua läheisille (itselläni on poika ja uusioperhe), sillä sitten ainakin tulisi hullun leima otsaan, kun nyt kuitenkin esitän "suht normaalia keski-ikää lähestyvää naista henkisillä höysteillä öljyineen ja suitsukkeineen". Sisällä käy kuitenkin kauhea myllerrys. Tiedostan, etten tiedä kuka tämä "minä" on. Se selkeästi rakentuu valheellisesti mm. ajatuksista, muistoista ja tämän elämän kokemuksista, mutta siellä alla ei olekaan mitään, mistä saisin kiinni, eli siellä ei ole mitään. En ole koskaan ollutkaan mikään "vahva persoona" ja sekin vähä haalistuu koko ajan, mm. mielihalut ja mielipiteet laimenee ja laimenee, useimmiten kaikelle on ihan sama. 

(jatkuu...)

(Putoaja jatkaa)

Nyt vain alkaa tuntumaan, ettei jaksa tätä jatkuvaa luuppia, että kaikki tuntuu yhä vain merkityksettömämmälle, eikä mistään saa kiinni. Ja toisaalta pelko siitä, että entä jos tämä ihmiselämän loppu meneekin mulla tässä tilassa, jonkinlaisessa tyhjiössä, jossa mikään ulkopuolinen ei tuota enää mitään nautintoa, mutta en pääse myöskään "portin" tuolle puolen, totuuteen tai johonkin minkä sanotaan olevan totuus tai en pääse irti tästä valheellisesta minuudesta. Eikä minulla ole ketään ihan samassa vaiheessa tai edellä olevaa matkakumppania, joka tietäisi täysin mitä koen, sillä huomaan, että vähitellen jokainen on jäänyt jumiin johonkin ajatukseen tai uskomukseen, samalla kun itse on uponnut yhä syvemmälle ja syvemmälle päästäen irti kaikesta. 

Tämä on paras kuvaus, mitä pystyn sanoin kertomaan tämän hetkisestä tilanteesta. En vain tiedä enää mitä pitää tehdä, vaikka samalla tiedän, ettei mitään pidä tehdä, vaan päästää irti. Mutta tuntuu ettei sekään auta. Toisaalta huomaan, että kompastun tässä uudelleen ja uudelleen omiin jalkoihini, niihin jalkoihin, joista pitäisi juurikin päästää irti. Mutta jotenkin en vain osaa. Mitä ihmettä pitäis tehdä??

Kiitos KM kannanotoistasi tässä keskustelussa!

Putoaja kirjoitti:

(Putoaja jatkaa)

Nyt vain alkaa tuntumaan, ettei jaksa tätä jatkuvaa luuppia, että kaikki tuntuu yhä vain merkityksettömämmälle, eikä mistään saa kiinni. Ja toisaalta pelko siitä, että entä jos tämä ihmiselämän loppu meneekin mulla tässä tilassa, jonkinlaisessa tyhjiössä, jossa mikään ulkopuolinen ei tuota enää mitään nautintoa, mutta en pääse myöskään "portin" tuolle puolen, totuuteen tai johonkin minkä sanotaan olevan totuus tai en pääse irti tästä valheellisesta minuudesta. Eikä minulla ole ketään ihan samassa vaiheessa tai edellä olevaa matkakumppania, joka tietäisi täysin mitä koen, sillä huomaan, että vähitellen jokainen on jäänyt jumiin johonkin ajatukseen tai uskomukseen, samalla kun itse on uponnut yhä syvemmälle ja syvemmälle päästäen irti kaikesta. 

Tämä on paras kuvaus, mitä pystyn sanoin kertomaan tämän hetkisestä tilanteesta. En vain tiedä enää mitä pitää tehdä, vaikka samalla tiedän, ettei mitään pidä tehdä, vaan päästää irti. Mutta tuntuu ettei sekään auta. Toisaalta huomaan, että kompastun tässä uudelleen ja uudelleen omiin jalkoihini, niihin jalkoihin, joista pitäisi juurikin päästää irti. Mutta jotenkin en vain osaa. Mitä ihmettä pitäis tehdä??

Kiitos KM kannanotoistasi tässä keskustelussa!

Hei Putoaja, en ole KM. Hän varmasti sinulle vastaa, mutta toivottavasti ei haittaa, jos kirjoitan, mitä minulle tuli spontaanisti mieleen - ehkä siksi, että olen kokenut myös omassa elämässäni samantyyppisiä asioita, mitä kuvaat. 

Luulen, että tuohon vaiheeseen elämää päädyttyäsi, et voi muuta kuin hyväksyä tyhjyyden/merkityksettömyyden ja lähes kaikkeen reagoimattomuuden aikakauden. Joku kaunis päivä helpottaa, ehkä valaistumisen kautta tai jotenkin muuten.

Älä ole huolissasi, katsele vain, miten elämä ilmentää itseään sinulle ja sinun kauttasi. Hyväksyminen ja rentoutuminen, irtipäästäminen tekemisen tai reagoimisen pakosta helpottaa oloasi.

Yritä olla osittain kuin lapsen kaltainen, elä hetkessä, ota vastaan se, mitä tulee ulkopuoleltasi ja sisältäsi, ja kun tilanne muuttuu, se vain muuttuu ja taas vain katselet, tunnustelet, että jahas, näin menee, tällaista tapahtuu - siinäpähän tapahtuu, kaikella on aikansa, menkööt nyt näin.

Jos sinulle tulee tarve toimia vahvemmin, toimit automaattisesti, spontaanisti oikein tilanteeseen nähden. Voimia ja rakkautta sinulle! <3

Ja vielä Putoaja,

luulen, että egosi vielä kyselee, se ei halua päästää irti, ja siksi sen on pakko kysellä - se yrittää saada lisäaikaa. Tiedät, ettei mitkään maalliset tai edes henkiset vastaukset enää sinua tyydytä. Olet jo tosi pitkällä. "Putoat" jossain vaiheessa kokemaan ja oivaltamaan asiat niin kuin ne todellisuudessa ovat. :)

En halua esittää besserwisseriä, mutta näissä hengellisissä asioissa voi helposti sortua/lipsahtaa "ylihengelliseksi". On hyvä muistaa ja tietää, ettei kukaan ihminen tule ikinä täällä maanpäällä täydelliseksi, ei edes valaistuessaan. Jotkut gurut saattavat esittää olevansa täydellisiä, mutta sitä ne eivät ole. Edes fanittamani Jeesus ei ollut täydellinen.Hänkin hermostui välillä rakkaudettomiin ihmisiin. Eli hänkään ei pystynyt olemaan jatkuvasti ilossa ja rakkaudessa. Valaistuminen ei siis tee täydelliseksi, silloin ihminen vain ymmärtää totuuden. Eikä silti pysty elämään jatkuvasti totuudessa. Ehkä siis kaikista tärkeintä onnellisessa elämässä on ymmärtää armo ja elää armossa. En pysty olemaan täydellinen, eikä minun tarvitsekaan. Silti olen täydellinen puutteistani ja virheistäni huolimatta. Minä riitän juuri näin. Ja muistaa saman suoda kaikille muillekin.

Vierailija kirjoitti:

En halua esittää besserwisseriä, mutta näissä hengellisissä asioissa voi helposti sortua/lipsahtaa "ylihengelliseksi". On hyvä muistaa ja tietää, ettei kukaan ihminen tule ikinä täällä maanpäällä täydelliseksi, ei edes valaistuessaan. Jotkut gurut saattavat esittää olevansa täydellisiä, mutta sitä ne eivät ole. Edes fanittamani Jeesus ei ollut täydellinen.Hänkin hermostui välillä rakkaudettomiin ihmisiin. Eli hänkään ei pystynyt olemaan jatkuvasti ilossa ja rakkaudessa. Valaistuminen ei siis tee täydelliseksi, silloin ihminen vain ymmärtää totuuden. Eikä silti pysty elämään jatkuvasti totuudessa. Ehkä siis kaikista tärkeintä onnellisessa elämässä on ymmärtää armo ja elää armossa. En pysty olemaan täydellinen, eikä minun tarvitsekaan. Silti olen täydellinen puutteistani ja virheistäni huolimatta. Minä riitän juuri näin. Ja muistaa saman suoda kaikille muillekin.

Monilta osin samaa mieltä kanssasi mutta ylihengellisyys on enemmänkin egosta lähtevää. Valaistunut ei ole ylihengellinen. Mitä edes on ylihengellisyys? 

Loki: ”Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi minun pitäisi elää, koska elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta.” 

Mielestäni elämälle pitää itse keksiä tarkoitus, tai toinen vaihtoehto on suostua elämään vain liikoja odottamatta, haluamatta ja suunnittelematta, ja suunnitella tulevaa vain silloin kun tuntee siihen vahvaa houkutusta tai tarvetta.

Lisäksi meillä varmaan on kullakin joku tarkoitus tai elämänsuunnitelma, mutta saattaa selvitä vasta paljon vanhempana, mikä se on ollut ja mikä tärkeäkin elämäntehtävä on kohdalle vielä tulossa.

En halua mitenkään sinua loukata enkä tosiaan näin vähällä tietämisellä sinusta ole mitään diagnoosia sinulle keksimässä, mutta kerron kuitenkin, että kirjoituksestasi tuli mieleen kaksi ihanaa ystävääni. He ovat joskus kuvailleet menneisyyttään vähän samoin kuin sinä. Toisella on adhd ja toisella on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kumpikin on hyvissä töissä, perheellisiä, fiksuja naisia. Oletko koskaan miettinyt, voisiko sinulla olla jompi kumpi tai jotain muuta, esim. erityisherkkyyttä?

Loki: "Elämä olisi siedettävää, jos olisin niin rikas, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain turhan päiväistä työtä, johon menee kahdeksan tuntia päivästä ja josta maksetaan rusinoita. Työpäivän päälle sitten vielä työmatkat ja kotiaskareet, niin niille omille harrastuksille jää pari tuntia illassa, ja silloin olen yleensä ollut niin ärsyyntynyt/väsynyt, etten halua tehdä mitään järkevää, vaan haluan turruttaa aivoni jollain turhanpäiväisellä."

"Ja voisin varmaan painottaa, että siis näen tietyn ristiriidan sanojeni välillä. Loppujen lopuksi meidät kaikki unohdetaan, myös Albert Einstein, joten ammatillinen menestyskään ei takaisi mitään ikuista muistoa."

Joskus pitää suostua tekemään jotain turhanpäivästä työtä – sitä kestää aikansa, ja kun mittasi on täynnä, keksit jotain muuta. Ammatillinen tai mikään muukaan menestys ei ole niin merkityksellistä kuin sisäinen rauha.

Haluatko siis, että sinutkin muistetaan, että jäisit niin sanotusti historian kirjoihin jonkun erityislahjakkuuden vuoksi, kuten esim. Einstein? Jos haluat, kannattaa miettiä, miksi se on sinulle niin tärkeää.  Ja onko se kuitenkaan niin tärkeää?

Kuvittele naista tai miestä, joka on saanut lähes kaiken, vaikka Whitney Houstonia - ehkä liian vanha muistettavaksesi, mutta kuitenkin. Hän oli todella hyvä laulamaan, kaunis, rikas, menestynyt, ihailtu, mutta hänellä ei ollut sisäistä rauhaa, vaan sen sijaan rauhattomuus ja jatkuva halu jostain muusta kuin siitä, mitä hänellä oli. Lisäksi huumeidenkäyttöä ja lopulta aivan liian nuorena kuolema sen elämäntyylinsä vuoksi. 

Vierailija kirjoitti:

Onko mahdollista manifestoida löysä iho laihtumisen jälkeen kiinteäksi?

On. Se kuinka haastavaa se on, riippuu omasta uskomusmaailmasta. Jos uskoo että se vaatisi yliluonnollisen ihmeen, se on vaativaa, jos taas uskoo että se on mahdollista luonnostaankin, helpompaa. Esim. jos henkilöllä on uskomus, että pari vuotta laihtumisen jälkeen iho vielä kiinteytyy, mutta sen jälkeen ei, niin hänelle asian korjaaminen manifestoimalla on helpompaa ne pari vuotta kuin sen jälkeen.

Vaativakaan ei tarkoita mahdotonta. Mutta se vaatii järjestelmällistä harjoittelua muilla asioilla, ja useimmat eivät viitsi siihen prosessiin ryhtyä, että omistaisivat niin paljon aikaa, vaivaa ja energiaa oman todellisuutensa luomisen tutkimiseen ja harjoitteluun. Siksi käytännössä useimmille jotka uskoo asian vaativan yliluonnollisen ihmeen, materiaalisen tason eli lääketieteen apu on ainoa vaihtoehto. 

Budhahindut nauraa tosi paljon huutaa hallelujaata . Se hindumunkkien henki on Nirvana . Niinku gurut joikaa ne hilluus ja osa on huumeista ota karkki ....ex taasi. Niillä on idea että ihminen voi leijua ilmassa ja kaikki on unta silmänlumetta ja ne parantaa sairaita meditoimalla ja huumepiipuilla. YouTube tibetan Monk healing

Itäsaksan judet hilluu hallelujaabudhan nirvanassa . Katsokaa budhan ja hindujumalien käsimerkit !

Loki: ”Minulle on siis tärkeää rajata rakkauteni niihin ihmisiin, jotka ovat minulle lähimmäisimpiä.”

Egolle on tärkeää rajata rakkautensa, kuulua ryhmään tai olla erityinen tai jotain siltä väliltä. Toki on hyvä huolehtia läheisistään, mutta miksipä rajata rakkauttaan. Egon rakkaus on tietenkin ihan eri asia kuin se ehdoton Rakkaus, mitä riittää kaikille. Harva sitä rakkautta kokeekaan.

”Vihaan usein itseäni, koska en ole saavuttanut itselleni asettamiani tavoitteita. Toisaalta en myöskään välttämättä vertaile itseäni suoranaisesti muihin, vaan siihen neroon itseeni, jota en sitten ollutkaan. Inhoan myös sitä yksilöiden ainutlaatuisuuden ihailua (esim. kukaan muu ei ole koskaan elänyt samaa elämää kuin sinä!), koska sillä yksilöllisyydellä ei välttämättä ole mitään väliä.”

Mistä se viha kumpuaa? Miten olet oppinut olemaan niin vaativa itseäsi kohtaan? Mitä hyötyä siitä on? Voisitko olla armollisempi itseäsi kohtaan ja sitä kautta myös toisia kohtaan?

Minua on kuitenkin usein vaivannut se, että miksi se merkityksettömyyden ymmärrys iski juuri yläasteella. Tai tuntuu omituiselta, että kyse olisi ollut vain siitä, että tajusin, etten ole nero eikä minusta sellaista tule... :D Tosin luulen, ettei tilannetta auttanut se, että ollessani samoihin aikoihin eräs tuntemani tyttö jäi auton alle ja halvaantui. Ollessani lukiossa toinen muutaman vuoden vanhempi tuttuni kuoli syöpään. Etenkin tuo kuolema varmasti vaikutti asiaan, koska mitä väliä sillä lopultakaan oli? 

Monille tulee juuri yläasteella tai nuorena aikuisena merkityksettömyyden tuntu. Moni murkku viiltelee itseään esim. siksi, toki syitä voi olla monia. Odottivatko vanhempasi, että sinun pitäisi opiskella ja menestyä neron lailla?

Koska olet ollut herkkä, niin varmasti on ollut raskasta tietää nuoren tytön halvaantuneen tai toisen nuoren kuolleen syöpään. Me emme voi tietää, miksi joillakin on niin raskaita kohtaloita, mutta sekin voi olla elämäntehtävä, jolla on ollut iso merkitys noiden tyttöjen omaisille ja ystäville.

Raskas menetys voi johtaa myös valaistumisen polulle, pois egokeskeisyydestä, etsimään jotain todellisempaa.

Tokihan yksilöillä ja yksilöllisyydellä on oma merkityksensä. Jokainen meistä on luova Jumala yksilöllistyneenä ihmiseksi. Voit valita, mihin ja miten luovuuttasi käytät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ingram itseasiassa puhuu tuosta miten maailman illuusiona pitäminen aiheuttaa kylmäsydämisyyttä kärsimykselle.

Ingram ei opeta varsinaisesti valaistumista tai ei-dualismia vaan enemmänkin sitä miten liikaan ajatteluun tai sairaaseen hengellisyyteen eksynyt ihminen pystyisi palamaan elämään täyttä ihmisen elämää. Olettaisin että aivan eri vaiheessa hengellistä tietään olevat ihmiset hyötyy toisaalta Ingramista ja toisaaalta jostain Rupert Spirasta tai Mystikosta. 

Oletko lukenut useampia Ingramin kirjoja? Itse olen lukenut vain sen suomennetun kirjan Intohimoinen läsnäolo, painovuosi 2004. Viimeisin suomennettu painos taitaa olla tältä vuodelta. 

Olisikin mielenkiintoista tietää, onko C.I..n kirjan uudemmissa painoksissa muutoksia v.  2004 verrattuna. Kirja on kyllä hyvä, mutta koen, että C. Ingram on enemmänkin järjen tasolla tiennyt valaistumisen jälkeisestä elämästä paljon, mutta ei vielä valaistunut itse siten kuin esim. Mystikko on.

C. Ingram kirjoitti mm. siitä, miten havahtuneeseessa läsnäolossa elävä ihminen ei enää halua olla tekemisissä entisten parhaiden ystävien kanssa, sillä usein kaverukset ovat tavatessaan valitelleet kurjuutta eikä havahtunut (valaistunut) ole enää kiinnostunut keksityistä ongelmista.

Uskon enemmän siihen, miten Mystikko kuvasi asiaa, eli että kaikki tapahtuu spontaanisti. Sitä joko tapaa ystäviään tai ei - sitä ei voi etukäteen tietää.

C.I. kirjoitti myös: "Olen aina salaa ollut sitä mieltä, että isoäitien pitäisi hallita maailmaa, ei keski-ikäisten miesten."

Kuolemanjälkeisen elämän mahtollisuudesta C.I. kirjoitti: "... yksinkertaisesti ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu".

Jotenkin luulen, että Mystikko tietää. Tiedätkö? Ja voiko sitä mitenkään kuvata?

Käsittääkseni jatkamme tältä tiiviimmän unen tasolta vähän vähemmän tiiviille unen tasolle. Fyysisestä kehosta eteerisempään henkikehoon, henkimaailmaan.

 

Sillä onko joku valaistunut vai ei, ei ole lopulta paljonkaan väliä. Jos koet jonkun opetusten kiinnostavan ja vetävän puoleensa, ja niiden noudattamisen hedelmä elämässäsi on hyvä, niin ei se haittaa mitään onko kirjoittaja valaistunut vai ei. Monet eivät pysty kuitenkaan hyppäämään siitä missä he ovat nyt suoraan valaistukseen, ja usein silloin lähempänä omaa tietoisuuden tasoa olevat opettajat on jopa hyödyllisempiä kuin jotkut valaistuneet. Esimerkiksi joku voi tarvita tällä hetkellä enemmänkin psykologista viisautta tai apua materiaalisen elämän pyörteissä luovimiseen kuin filosofiaa, metafysiikkaa tai tuonpuoleisten pohtimista. Tai vaikka manifestoinnin opettelua ja yleensä sen tutkimista onko olemassa mitään muuta kuin nykyisin luonnollisena pidetty, eikä niinkään yritystä oivaltaa Universaali itsessä ja kaikessa.

Kuoleman jälkeen... Minä tiedän ettei kuolemaa ole, että minä tai kukaan muukaan ei tosiolemukseltaan ole kuolevainen olento. Eikä ole edes aikaa, jossa voisi ensin elää ja sitten kuolla. Mutta kaikkia näitä on unissa ja illuusioissa, erilaisina versioina erilaisilla "todellisuuden" tasoilla ja erilaisista uskomusjärjestelmistä riippuen samankin tason sisällä. Ihmisiä hämää se, kun tämä elävien ihmisten maailmaksi kutsuttu on niin vahvasti konsensustodellisuus, joka luodaan kollektiivisesti hyvin suurilta osin. He siis uskovat vahvasti, että on jokin yksi aistittava objektiivinen todellisuus, jossa kaikki ovat, ja uskovat että siis kuoleman jälkeenkin täytyisi jatkua niin, että siellä on joku yksi todellisuus johon kaikki menee ja kokevat suunnilleen samanlaisia asioita. Mutta uni"todellisuuksien" luomisen mekanismi on erilainen eri vaiheissa, eikä ole järkevää edes puhua kuin olisi tämän maaiman kataista konsensustodellisuutta. Jotkut kokevat että on, toiset ei. Riippuu heidän tietoisuudestaan ja uskomuksistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ingram itseasiassa puhuu tuosta miten maailman illuusiona pitäminen aiheuttaa kylmäsydämisyyttä kärsimykselle.

Ingram ei opeta varsinaisesti valaistumista tai ei-dualismia vaan enemmänkin sitä miten liikaan ajatteluun tai sairaaseen hengellisyyteen eksynyt ihminen pystyisi palamaan elämään täyttä ihmisen elämää. Olettaisin että aivan eri vaiheessa hengellistä tietään olevat ihmiset hyötyy toisaalta Ingramista ja toisaaalta jostain Rupert Spirasta tai Mystikosta. 

Oletko lukenut useampia Ingramin kirjoja? Itse olen lukenut vain sen suomennetun kirjan Intohimoinen läsnäolo, painovuosi 2004. Viimeisin suomennettu painos taitaa olla tältä vuodelta. 

Olisikin mielenkiintoista tietää, onko C.I..n kirjan uudemmissa painoksissa muutoksia v.  2004 verrattuna. Kirja on kyllä hyvä, mutta koen, että C. Ingram on enemmänkin järjen tasolla tiennyt valaistumisen jälkeisestä elämästä paljon, mutta ei vielä valaistunut itse siten kuin esim. Mystikko on.

C. Ingram kirjoitti mm. siitä, miten havahtuneeseessa läsnäolossa elävä ihminen ei enää halua olla tekemisissä entisten parhaiden ystävien kanssa, sillä usein kaverukset ovat tavatessaan valitelleet kurjuutta eikä havahtunut (valaistunut) ole enää kiinnostunut keksityistä ongelmista.

Uskon enemmän siihen, miten Mystikko kuvasi asiaa, eli että kaikki tapahtuu spontaanisti. Sitä joko tapaa ystäviään tai ei - sitä ei voi etukäteen tietää.

C.I. kirjoitti myös: "Olen aina salaa ollut sitä mieltä, että isoäitien pitäisi hallita maailmaa, ei keski-ikäisten miesten."

Kuolemanjälkeisen elämän mahtollisuudesta C.I. kirjoitti: "... yksinkertaisesti ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu".

Jotenkin luulen, että Mystikko tietää. Tiedätkö? Ja voiko sitä mitenkään kuvata?

Käsittääkseni jatkamme tältä tiiviimmän unen tasolta vähän vähemmän tiiviille unen tasolle. Fyysisestä kehosta eteerisempään henkikehoon, henkimaailmaan.

 

En ole lukenut muita kuin Intohimoinen läsnäolo, tuntui jo sen perusteella että Ingram ei ole sitä mitä kaipaan. Minusta se havahtunut läsnäolo on aivan eri asia kuin valaistuminen, se on lähinnä täyttä ihmisenä läsnä hetkessä olemista. Eli minusta kirjassa ei puhuta oikeastaan mitään valaistuneesta tilasta vaan vain luonnollisen inhimillisestä tilasta jossa hyvin monet ovat ihan luonnostaan. Ingram vaan näytti kadottaneen sellaisen inhimillisen elämän täyteyden tilapäisesti kun meni niin pitkälle pakkomielteenomaiseen henkiseen etsintään jossa juoksi gurulta toiselle, New Age retriitiltä toiselle jne ajatuksella että jotain puuttuu, on pakko saavuttaa jotain.

Lopulta se tie tuli kuljetuksi loppuun ja Ingram vaikutti löytäneen psyykkisesti tasapainoisemman ja hetkessä läsnä olevamman elämän. Jonka jostain syystä olettaa olevan sama kuin valaistuminen, vaikka minusta mikään kirjassa ei viittaa siihen että siitä olisi kyse.

Kiitos tuosta viestistä. Ajattelen niin, että se mitä CI kirjoitti läsnäolemisen tilasta, oli vähän samanlaista tekstiä kuin Tollenkin kirjoissa.

Ehkä valaistuneet elävät enemmän läsnäolossa kuin tavalliset ihmiset, jos ei lapsia lasketa. Me valaistumattomat aikuiset olemme usein mielessämme joko menneessä tai tulevassa ja vain hetkittäin kunnolla läsnä - jotkut eivät kykene olemaan juuri koskaan läsnä. Siis koin, että CI kirjoitti ihan asiaa, mutta en kirjasta mitään uutta löytänyt. Tosin se etsijä, joka etsii uutta, pitäisikin unohtaa. :) 

"Hetkessä läsnäolo" on vain yksi tekniikka jota voi käyttää tavoitellessa mielenrauhaa tai valaistusta. Se ei ole ainoa keino eikä esiehto, eikä ihminen valaistuttuaan muutu sillä tapaa rajoittuneeksi, että olisi aina sidottu kokemaan vain ihmisten konsensustodellisuudessa nykyhetkenä pidetyn hetken. Pahimmillaanhan tämä tarkoittaisi jopa luonnollisten inhimillisten kykyjen kuten muistelun, suunnittelun tai mielikuvittelun katoamista ja pakkomielteistä takertumista "nykyhetkeen". 

Jos liika ajattelevaan mieleen samaistuminen on ongelma -kuten se monella on, nykyhetken aistimuksiin keskittyminen on monelle toimiva tekniikka katkaista liikaa ajattelua ja siihen samaistumista. Mutta kun on saavuttanut sen mitä etsii, ei tarvitse pysyä nykyhetkessä, eikä edes tämän ihmisten todellisuuden pelkästään kokemisessa. Silloin näkee että hetki ei ole sellainen veitsenterä menneen ja tulevan välissä, jolta helposti putoaa, vaan se on Kaikki, eikä siitä siis voi joutua ulos. Se sisältää kaikki ajat ja todellisuudet, ollen kuitenkin ajaton.

Vierailija kirjoitti:

Mutta kuka tai mikä on se roolihenkilö, joka samaistuu niin vahvasti egoonsa? Jumala kuulemma näyttelee nämä roolit, mutta kai Jumala tietää, ettei ole tämä tai tuo roolihenkilö? 

Jos olen Jumala ilmenemässä ihmismuotoisena, niin kuka tässä on jumissa, kuka meissä ei sitä omaa todellisuuttaan tajua?

Egoko samaistuu egoonsa, ihmismuotoonsa niin vahvasti, että se estää jopa Jumalan tajuavan itsensä?

Kenen pitää oivaltaa, ymmärtää, valaistua?

Vastaus on lopulta juuri se, että sellaista henkilöä ei ole. Niin se itsellenikin aukeni lopulta, että pyörittelin etsimisen ja tuskastumisen kiihkossa kaikkia ajatuksia mitä MINUN on pakko saada tai löytää, miten MINÄ kärsin, miten en enää kestä yhtään jos en nyt pian valaistu, että MINUN on ehkä jopa pakko lopettaa elämäni jos en pian löydä koska minä palan, PALAN enkä kestä enää. Ja sitten kysymys siitä että kuka on se MINÄ joka kärsii, jonka on pakko löytää, joka etsii, joka valaistuu? Ja yhtäkkinen sen näkeminen ettei sellaista olentoa ole, vain kokemus erilaisista ajatuksista ja aistimuksista joista osaan olen lyönyt leiman MINÄ, MINUN.

Vierailija kirjoitti:

Jos C. Ingramkin ymmärsi valaistumisen älyllisesti niin hyvin, että pystyi kirjoittamaan aiheesta kirjan ja jopa vaikutti valaistuneelta mutta siltikään ei koskaan valaistunut, niin kyllä se laittaa miettimään, että mikä osa meistä on se, jonka pitäisi kyetä ymmärtämään todellinen itsemme - Jumala/Tietoisuus.

Miksi C. I. ei valaistunut, vaikka halu siihen oli kova ja soli lisäksi valtava tietomäärä valaistumisesta ja useita kontakteja valaistuneisiin mestareihin?

Pikemminkin niin, että se joka luuli olevansa joku osa tai olento joka ei ole valaistunut tai ei ymmärrä, katoaa tai samaistuminen siihen  (mielen tuotokseen joka uskoo ja kokee olevansa sitä ja tätä) katkeaa. Jäljelle jää Yksi Todellisuus, joka Minä olen ja joka on Kaikki-mitä-on. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi joku ei valaistu, vaikka tietää paljon aiheesta, halua olisi ja mahdollisuus päästä jo valaistuneiden läheisyyteen? Hyvä kysymys.

Itsellä on kai jonkinlainen kokemus satorista. Olin keskellä todella kuormittavaa elämänvaihetta, jota en enää meinannut jaksaa. Yhtäkkiä jokin pyyhkäisi ihmispersoonallisuuteni sivuun kuin verhon. Olin syvä, mittaamaton rauha ja suorastaan autuas ilo. Minulla ei ollut muotoa, ei rajaa. Ymmärsin, etten ole keho enkä mieli, ja koko ihmiselämä tuntui teatterilta. Tajusin, ettei tarvitse päästä minnekään ”perille”, koska olen koko ajan ollut siellä. Melkein nauroin ääneen, kun tuo tajuaminen sai minut tuntemaan itseni hölmöksi! Kaikki oli niin täydellistä, oli aina ollut. Sitten palauduin ns. normaaliin tietoisuuden tasooni, enkä ole kokenut moista sen jälkeen.

Nyt on meneillään uusi kuormittava elämäntilanne ja tuntuu taas, että takki on tyhjä enkä kohta enää jaksa. Olisin niin valmis päästämään irti ja siirtymään tuon suuren rauhan tieltä sivuun, en vain osaa. Kaikki osa-alueet elämässäni ovat hajonneet yksi kerrallaan, enkä enää halua mitään muuta kuin rauhaa ja lepoa. Ei vain onnistu, vaikka kuinka tietäisi jo olevansa perillä ja haluaisi elää siitä tietoisuudesta käsin.

Mystikko, jos saan pyytää rukouksen, olisin kiitollinen.

Rukoilen.