Lue keskustelun säännöt.
Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.
11.08.2016 |
Olen jäänyt miettimään joitain kirjoituksiasi. Kysymys on irrallisista asioista, joten aloitan oman.
Olet joskus sanonut, että hauskuus alkaa, kun tajuaa koko maailman olevan illuusiota. Voisitko tarkentaa?
Oletko lukenut Neile Donald Walschia? Oletko samaa vai eri mieltä hänen kanssaan?
Olen viime aikoina pohtinut seuraavaa ristiriitaa: saat mitä pyydät + todellisuutta ei pidä vastustaa vaan hyväksyä. Logiikkani mukaan jos hyväksyn todellisuuden, niin en ole pyytämässä mitään... Jos pyydän, niin olen tyytymätön todellisuuteen... Miten tämä dilemma olisi ratkaistavissa!
Kommentit (6995)
Kristitty mystikko kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mystikko, jos saan pyytää rukouksen, olisin kiitollinen.
Rukoilen.
Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ihminen on kiinnostunut kärsimyksensä lopettamisesta ja jos se ei muuten onnistu, niin hän haluaa varmistaa sen, ettei tarvitse enää syntyä, kehollistua uudestaan.
Moni saa hyvät ohjeet, miten kannattaa toimia, jotta kärsimys voisi vähentyä, mutta hyvistä ohjeista huolimatta he haluavat edelleen pysyä negatiivisina, ja joskus se on heillä päällimmäinen syykin kärsimykseen.
Ihminen voi luulla olevansa myönteinen tyyppi, mutta jos hänelle on sattunut raskaita asioita kohdalle, niin se negatiivisuus, mahdollinen itsearvostuksen puutekin, on heillä alitajunnassa ja he vetävät siten puoleensa negatiivisia asioita, jotka aiheuttavat lisää kärsimystä ja lisää halua tuhota itsensä lopullisesti.
Itsensä lopullinen tuhoaminen vaatii sen ymmärtämisen, ettei lopulta ole mitään itseä, mikä pitää tuhota, vaan on vain näennäinen, egoonsa samaistunut roolihenkilö, joka kuvittelee itsestään ja muista sitä sun tätä. Sitä ymmärtämistä, oivaltamista kutsutaan myös valaistumiseksi.
Toihan on tosi kätevä tapa laittaa kaikki yksilön syyksi. Joko olet avoimesti negatiivinen tai sitten olet vähintään alitajuntaisesti negatiivinen ja ihan itse ansaitset kaiken paskan. Mihin negatiivisuuteen lienevät syyllisiä ne köyhät naiset, jotka joutuvat vaikka tienaamaan vähäisen elantonsa prostituoituina? Kunpa he vain tajuaisivat olla positiivisia (myös alitajuntaisesti), että he vetäisivät hyviä asioita puoleensa. Eikö sua yhtään hävetä jauhaa tällaista paskaa, kun elät täällä kohtuullisen kivassa länsimaassa?
On eri asia, että ihminen valitsee olla negatiivinen (esim. ilkeä) kuin että ihmisessä on negatiivisuutta , esim. alitajunnassa, eli hänellä voi olla vaikka traumaattisia kokemuksia, joita ei ole esim. käsitelty siksi, ettei hän niitä muista, mutta silti ne vaikuttavat kyseisen henkilön käytökseen ja/tai ajatusmaailmaan sillä seurauksella, että hän voi joutua valitettavasti kokemaan edelleen negatiivisia asioita.
Se, että käsitit kirjoitukseni olevan "paskaa" ei tarkoita, että se olisi sitä kaikkien mielestä. Ihmiset käsittävät asiat omilla tavoillaan. Et jätä ollenkaan arvailujen varaan, miten sinä haluat tulkita muiden kirjoituksia, ja ilmeisesti haluat tahallaan käsittää ne väärin, jotta saat siten kanavan purkaa vihaasi. Tietenkin voi olla niinkin, että oikeasti käsität muiden kirjoitukset ihan eri tavalla, mitä he ovat tarkoittaneet. Tuohan ei ollut ensimmäinen kirjoitus, mihin reagoit tuohon tyyliin.
Ja kirjoitatpa tai ajatteletpa miten tahansa, niin tosiasia on, että meillä on kyky luoda elämäämme valinnoillamme, niin ajatustasolla kuin tekemisen tasollakin. Jotkut onnistuvat siinä paremmin ja jotkut vähän huonommin, mutta silti myönteisemmillä ja leppoisammilla asenteilla ihmisen elämä helpottuu verrattuna siihen, että hän ajattelee negatiivisesti, vihaisesti ja jopa raivokkaasti, mikä ei tuota hyvää hänelle eikä muillekaan, vaikka joskus voi lyhytaikaisesti siltä vaikuttaakin.
Vielä varalta kerron, että vaikka kuinka haukkuisit minua ja käyttäisit mitä erikoisempia ilkeitä tai jopa julmia ilmaisuja, niin se ei hetkauta minua yhtään. Et pysty koskaan loukkaamaan minua enempää, mitä minua on elämäni aikana muutamien muiden taholta loukattu. Heidän julman käytöksensä vuoksi olen pitkän itseanalysoinnin jälkeen onnistunut kääntämään negatiivisuuteni ja katkeruuteni myönteisyydeksi ja saanut myönteisyydellä luotua paljon hyvää elämääni.
Siksi suosittelen myönteistä elämänasennetta muillekin, ja varsinkin heille, jotka ovat kovasti joutuneet kärsimään ja ovat katkeroituneet, kyynistyneetkin. Se on ainoa tie valaistumisen ohella, jonka avulla tämä elämä ihmisenä voi helpottua - vähän tai paljon.
Kyse ei ollut suoranaisesti sinusta, vaan tuosta tekopyhästä hurskastelusta, jota tässä keskustelussa jatkuvasti harrastetaan. Kieltäydytään näkemästä sitä omaa etuoikeutta ja myhistellään vain, miten elämä voi muuttua paremmaksi, kun vain ajattelee positiivisesti. Ihan oikeastiko ajattelette, että joku kärsivä lapsi on itse ansainnut sen teoillaan tai negatiivisuudellaan? Vai onko kyseessä se jumala, joka haluaa laittaa sen lapsen kärsimään, jotta hän voisi kokea jotain "kivaa"? Miten ette näe, että näissä jutuissanne ei ole mitään järkeä ja jos kaikki oikeasti menee kuten sanotte, niin se jumalanne on julma?
Nouseeko sun pikkuegosi vielä jostain toimintaan, koska mä en todellakaan tiedä kuka sinä, hyvä nimetön kommentoija, olet? Mä kyllä välillä käyn tässä ketjussa ja kyselen usein näitä samoja kysymyksiä, koska teiltä ei ihan oikeasti saa mitään selväsanaisia vastauksia. Ne kaikki on jostain filosofisesta puppugeneraattorista nostettuja ilmauksia, joiden merkityksestä on mahdotonta saada kiinni. Mutta sehän on helposti selitetty sillä, että mä vaan värähtelen liian matalalla tasolla enkä ole vielä teidän arvoisenne. Itse näen itseni Lokina. On hyvä, että täälläkin jotain ajatuksia haastavaa eikä aina vain teidän yhteistä myhäilyänne. Ehkä joku teistä joskus herää ajattelemaan asiaa oman etuoikeutetun kuplansa ulkopuolelta...
Kyse ei ole ollenkaan ansaitsemisesta, oikeudenmukaisuudesta, syyllisyydestä tai sen sellaisesta. Niitä et tältä todellisuuden tasolta löydä juurikaan tällä hetkellä.
Tilanne vaan on mikä on: näytät olevan tällaisessa todellisuudessa tai unessa tai simulaatiossa, jossa tapahtuu tiettyjä asioita ja on tiettyjä lakeja ja sääntöjä. Tämä tosiasia ei muutu millään määrällä siitä valittamista, että simulaatio on julma ja epäoikeudenmukainen. Se on mitä se on. Voit vain tehdä parhaasi sen sisällä, sekä perinteisesti sääntöjen mukaisina (eli luonnollisina) pidetyin keinoin, tai voit myös kokeilla olisiko sääntöjä sittenkin mahdollista taivuttaa ja rikkoa ja luoda todellisuuttaan muinkin keinoin kuin vain kovalla työllä ja vaivalla. Tai voit olla vaan ja antaa elämän mennä miten menee, edes tavoittelematta mitään ihmeempiä.
Kyllä me kaikki olemme joskus miettineet tuon kaltaisia ajatuksia kuin sinä nyt. Mutta monet meistä on tavalla tai toisella löytäneet oman henkilökohtaisen ratkaisun ulos tuskasta - jo ennen valaistumistakin. Esimerkiksi minulle se oli sen hyväksyminen, ettei maaimankaikkeutta kiinnosta pätkääkään paljonko minua pytyttää sen luonne ja oikeudenmukaisuus, joten kulutan turhaan itseäni itkemällä ja valittamalla siitä mitä on. Että omaa tuskaani vähentäisi vaan hyväksyä ja alkaa toimia siinä missä kulloinkin voin.
Tässä viestiketjussa on mielettömän lataava hyvä energia. Kiitos
Kristitty mystikko kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos C. Ingramkin ymmärsi valaistumisen älyllisesti niin hyvin, että pystyi kirjoittamaan aiheesta kirjan ja jopa vaikutti valaistuneelta mutta siltikään ei koskaan valaistunut, niin kyllä se laittaa miettimään, että mikä osa meistä on se, jonka pitäisi kyetä ymmärtämään todellinen itsemme - Jumala/Tietoisuus.
Miksi C. I. ei valaistunut, vaikka halu siihen oli kova ja soli lisäksi valtava tietomäärä valaistumisesta ja useita kontakteja valaistuneisiin mestareihin?
Pikemminkin niin, että se joka luuli olevansa joku osa tai olento joka ei ole valaistunut tai ei ymmärrä, katoaa tai samaistuminen siihen (mielen tuotokseen joka uskoo ja kokee olevansa sitä ja tätä) katkeaa. Jäljelle jää Yksi Todellisuus, joka Minä olen ja joka on Kaikki-mitä-on.
Valtavan iso kiitos Mystikolle tuosta vastauksesta. Olen kysynyt tuota kysymystä kauan ja miettinyt, että liittyykö sanonta "Kuole ennen kuin kuolet" juuri siihen, että egon pitää kuolla ja sitten se valaistuminen tapahtuu.
Ego ei siis valaistu, vaan ego tavallaan häviää, eli häviää se uskomus, että olisi olemassa egomieliolento, joka on vain ajatusrakennelma, jota ihmisolento minäksi kutsuu, ja silloin tapahtuu se valaistuminen ja
"Jäljelle jää Yksi Todellisuus, joka Minä olen ja joka on Kaikki-mitä-on."
Moni etsijä on tuota kysynyt, ja jostain syystä esim. Mooji, Nisargadatta ja moni muu ei ole sitä vastausta suoraan heille kertonut, vaan he ovat vastanneet kysyjälle vastakysymyksellä: "Kuka kysyy?" Ja "Selvitä se."
Ihana, että Mystikko kertoi sen noin hyvin! <3
Vierailija kirjoitti:
Loki: "Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuolemaan".
Elämä ei pääty kuolemaan. Fyysinen keho kuolee, mutta sinä et, vaan jatkat matkaa henkimaailman puolella uusiin seikkailuihin, ja ymmärrät viimeistään sitten siellä, miksi tämä maanpäällinen elämäsi oli sellainen kuin oli.
Taidat olla vähän sellainen kaikki tai ei mitään -ihminen. Se on raskas tapa elää. Siinä ei ole hyväksyntää sille, mitä elämässä kohdalle tulee, vaan on koko ajan haluamassa jotain. Ei ole tyytyväisyyttä, vaan on tyytymättömyys ja sehän ei ilahduta, voimaannuta, rauhoita eikä tee onnelliseksi. Et kai elä tässä hetkessä, vaan menneessä ja tulevassa. Sehän on tosin tavallista lähes kaikille muille kuin valaistuneille.
Mutta siitä, että sielu jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen, ei ole mitään todisteita. Aivot ovat aika ihmeelliset ja ne voivat luoda täysin todenmukaisia kokemuksia, joten mitkään ruumiista irtautumiset tai omakohtaiset kokemukset eivät todista mitään. Epäilen, että ihmiset, jotka uskovat jonkinlaiseen kuolemanjälkeiseen elämään, oikeasti pelkäävät, ettei elämän jälkeen ole mitään ja kaikki on turhaa. Se on vain joku mielen tapa suojautua ikävältä totuudelta, jota se ei kestä. Eikä siinä mitään pahaa ole, koska itsekin toivoisin, että minä vielä jotenkin jatkuisin.
Olen hyvin vahvasti ääripäiden ihminen, koska kuten sanoin en pidä keskiverrosta. Se on kaikki tai ei mitään. Minusta on mukava kuvitella, miten mahtava elämä minulla voisi joskus olla, jos vain saisin toimittua suunnitelmieni mukaan ja usein myös haaveilen siitä, että olisin jo nuorempana toiminut niin kuin minun olisi pitänyt, että elämäni olisi nyt erilaista.
Sen lisäksi olen aina nauttinut mielikuvitusmaailmassa elämisessä, koska siellä saan olla JOKU. Minulla on supervoimia, olen nero tai äärimmäisen rikas. Se mielikuvituselämä ei tietenkään ole aina helppoa, koska siellä kykyni tai ominaisuuteni tuovat tietysti ongelmia, mutta en myöskään ole tavallinen, tylsä tallukka. Nuorempana saatoin mennä parin tunnin kävelylle, jotta saisin vain miettiä rauhassa ja kuvitella eläväni mielikuvitusmaailmassa. Samasta syystä viihdyn suihkussa tunninkin.
Loki
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Loki: ”Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi minun pitäisi elää, koska elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta.”
Mielestäni elämälle pitää itse keksiä tarkoitus, tai toinen vaihtoehto on suostua elämään vain liikoja odottamatta, haluamatta ja suunnittelematta, ja suunnitella tulevaa vain silloin kun tuntee siihen vahvaa houkutusta tai tarvetta.
Lisäksi meillä varmaan on kullakin joku tarkoitus tai elämänsuunnitelma, mutta saattaa selvitä vasta paljon vanhempana, mikä se on ollut ja mikä tärkeäkin elämäntehtävä on kohdalle vielä tulossa.
En halua mitenkään sinua loukata enkä tosiaan näin vähällä tietämisellä sinusta ole mitään diagnoosia sinulle keksimässä, mutta kerron kuitenkin, että kirjoituksestasi tuli mieleen kaksi ihanaa ystävääni. He ovat joskus kuvailleet menneisyyttään vähän samoin kuin sinä. Toisella on adhd ja toisella on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kumpikin on hyvissä töissä, perheellisiä, fiksuja naisia. Oletko koskaan miettinyt, voisiko sinulla olla jompi kumpi tai jotain muuta, esim. erityisherkkyyttä?
En loukkaannu keittiödiagnoosistasi, koska se osui naulan kantaan ADHD:n suhteen. Sain diagnoosin aikuisena, kun valitin, etteivät opintoni suju niin hyvin kuin haluaisin ja poukkoilen harrastuksesta/unelmasta ja mielenkiinnon kohteesta toiseen. Sen takia tuo suunnittelu silloin, kun tuntee vahvaa houkutusta tai tarvetta siihen, on hieman huono, koska tunnen valtavaa tarvetta varmaan joka viikko eri asiaan ja aina vannon, että tämä on kyllä edes melkein pysyvä kiinnostuksen kohde. Samasta syystä keksin itselleni tarkoituksia harva se päivä, mutta ne tarkoitukset kyllä muuttuvat myös toiseen harva se päivä. Se on mielestäni aika masentavaa, koska tiedän, etten ehdi saavuttaa minkäänlaista järkevää tasoa missään kiinnostuksen kohteessani/tavoitteessani ennen kuin se vaihtuu johonkin toiseen.
Loki
Vierailija kirjoitti:
Yritän nyt vastata joihinkin kysymyksiin, joita minulle on täällä esitetty tai joita luulen olevan esitetty. Tai ehkä osittain vain haluan jakaa "elämänfilosofiani", koska minä raivoan siitä välillä muissakin keskusteluissa.
Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi minun pitäisi elää, koska elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta. Jos olisin täysin varma, että elämä päättyy kuolemaan, jättäisin tämän elämän saman tien, koska mitä mä täällä hengailen, jos tämä elämä on tässä. Ei tämä nyt niin kivaa ole, että haluaisin tätä useamman vuoden katsella. Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuolemaan. Maailman muuttaminen on turhaa, koska mitä minä siitä hyödyn. Mä olen kuollut, joten en tiedä mitä muut täällä enää sen jälkeen kärsivät. Minuakaan ei kukaan muista enää sadan vuoden kuluttua.
Muistan tulleeni tähän lopputulokseen joskus yläasteella, kun ymmärsin, etten olekaan se nero, joka halusin olla (minulla on aina ollut suuret unelmat :D ). Olen aina inhonnut kaikkea keskinkertaista, koska keskinkertaisuus on sama kuin olemattomuus. Ei kukaan muistele mitään ihan hyviä tiedemiehiä, vaan ainoastaan huiput muistetaan. Tai tiesittekö, että Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo oli myös fyysikko? Tämä toi vähän saman lopputuloksen kuin ensimmäinen kappale, eli jos en saa tehdä sitä mitä haluan, niin miksi olisin täällä. Jos mä olisin halunnut olla Einsteinin vertainen nero, niin ei mua kiinnosta se, että voisin olla ihan hyvä leipuri, koska mä en halua olla mikään leipuri. Lisäksi olen aina yhdistänyt ihmisarvon ammatilliseen menestykseen, koska se on mitä meistä jää jäljelle kuolemamme jälkeen. Minulle ei ainakaan tule mieleen yhtään henkilöä, jota ihailtaisiin vielä nykyään vain sen takia, että hän oli hyvä äiti lapsilleen.
Elämä olisi siedettävää, jos olisin niin rikas, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain turhan päiväistä työtä, johon menee kahdeksan tuntia päivästä ja josta maksetaan rusinoita. Työpäivän päälle sitten vielä työmatkat ja kotiaskareet, niin niille omille harrastuksille jää pari tuntia illassa, ja silloin olen yleensä ollut niin ärsyyntynyt/väsynyt, etten halua tehdä mitään järkevää, vaan haluan turruttaa aivoni jollain turhanpäiväisellä.
Ja voisin varmaan painottaa, että siis näen tietyn ristiriidan sanojeni välillä. Loppujen lopuksi meidät kaikki unohdetaan, myös Albert Einstein, joten ammatillinen menestyskään ei takaisi mitään ikuista muistoa.
Jatkuu...
Loki
Ihmiset uskovat niin monien eri asioiden tuovan onnea tai ainakin nautintoa, ja kuitenkaan mikään maallinen ei sitä välttämättä tuo. Esimerkiksi on yleinen ajatus, että jos olisi rikas niin olisi mukavampi elämä. Ja kyllä jotkut osaavatkin ihan oikeasti nauttia varakkuudesta. Mutta on myös elämän tyhjyyden tunteeseen, yksinäisyyteen, ahdistukseen ja masennukseen alkoholia juovia ja/tai lääkkeitä syöviä syvästi onnettomia rikkaita, kauniita ja menestyviä ihmisiä. Samoin maine ja kuuluisuus, tulipa se miltä tahansa elämän alueelta, ei automaattisesti tuo ihmiselle onnea. Eikä huippuälykkyys.
Itselläni meni aikanaan vähän niin päin että olin ihmelapsi ja huippuälykkäänä pidetty, menestyin esim. kouluissa ja opinnoissa mainiosti, sain aineellisella tasolla oikeastaan kaikke mitä keksin haluta. Mutta ei se tyydyttänyt minua yhtään. Muutuinkin jo aika nuorena sellaiseksi, että en enää viitsinyt tavoitella mitään ihmeellistä, koska olin varma että jos saavuttaisin ne asiat, ne osoittautuisivat kuitenkin tyhjiksi ja epätyydyttäviksi kuten kaikki muukin mitä olin työllä ja vaivalla tavoitellut ja saanut siihen asti.
Siksi ns. henkinen etsintä oli tavallaan viimeinen oljenkorteni, ainoa mistä oli edes jotain toivoa että siitä voisi löytyä jotain mikä oikeasti auttaisi krooniseen jäytävään tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteeseen. Ja se auttoikin kyllä, jo kauan ennen valaistumista sillä tavalla, että palasin jonkinlaiseen eläinten kaltaiseen elämän yksinkertaisuuteen, jossa vaan ollaan ja kussakin hetkessä otetaan vastaan mitä tulee: nauttien jos on nautittavaa ja kestäen jos on kärsittävää. En jaksanut enää miettiä elämän tarkoitusta tai sen sellaista ollenkaan, koska olin sitä lapsesta asti vatvonut ja mitään muuta se ei ollut tuottanut kuin ahdistusta ja masennusta. Ajattelin, että jos kissat ja muut eläimetkin voi elää ilman tarkoituksia, niin voin minäkin, kunhan pistän ajatteluni kuriin niin etten anna sen pyöriä niitä vanhoja masentavia uria. Jossain vaiheessa innostuin sitten uudestaan kokeilemaan tämän maaiman asioiden tavoitteluakin, mutta ei se enää tuottanut pettymystä, koska en etsinyt siitä enää onnea tai merkitystä - onnen olin löytänyt pelkästä olemassaolon tunteesta jo. Nyt oli enää jäljellä luova leikki muodoilla silloin, jos halusin niillä leikkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ollut kiinnostunut henkisyydestä ja uskonnoista, ja olenkin käynyt läpi useita uskoja, mutta mistään ei ole ollut loppujen lopuksi apua. Olen harrastanut wiccaa, magiaa, satanismia, meditointia, filosofiaa, henkisyyttä ja kristinuskoa, mutta mikään ei ole antanut pitkäaikaista apua. Minulla on tosin myös vaikeuksia keskittää opintojani pitkäksi aikaa yhteen kohteeseen. Voin olla satan isti yhdellä viikolla ja kristitty toisella, joten on minullekin on selvää, miksi en oikein saavuta tavoitteitani. Tämä on ollut ongelmani lapsesta saakka ja vaikka olen mitä yrittänyt, minun tuntuu olevan täysin mahdotonta asettaa pitkäaikaisia tavoitteita ja suunnitelmia. Ei auta, että tavoitteeni olisi niin helppo, että sen tekeminen on melkein automaattista (esim. meditoinnin suhteen tavoitteeni voisi olla sulkea silmät ja keskittyä viiteen hengitykseen päivässä). Silti luistan siitä ennemmin tai myöhemmin, kun löydän jotain "parempaa", jota lupaan tehdä säännöllisesti.
Loki
On totta, että kaikki mainitsemasi tiet vaativat kyllä pitkäjänteisyyttä että niistä saisi mitään "tulosta". Kuten tiedätkin, impulssikontrollin asioihin on olemassa tämän maailman apua lääkkeistä ja/tai terapiasta jotka voivat auttaa.
Tai sitten voit vaan alkaa katsella kuin ulkopuolisena tarkkailijana sitä tyyppiä, joka tällä viikolla innostuu yhdestä perinteestä ja ehkä ensi viikolla toisesta, katsella sitä myötätunnolla ja rakkaudella, hyväksyä se millainen persoonallisuus se on. Jonain päivänä sillä tiellä saattaa käydä niin, että huomaa: hetkinen, mutta kuka on se tarkkailija joka on aina taustalla katselemassa, olipa satanisti tai kristitty, kriisissä tai nautinnossa, ja aivan uusi taso Itseä voi löytyä.
Putoaja kirjoitti:
(Putoaja jatkaa)
Nyt vain alkaa tuntumaan, ettei jaksa tätä jatkuvaa luuppia, että kaikki tuntuu yhä vain merkityksettömämmälle, eikä mistään saa kiinni. Ja toisaalta pelko siitä, että entä jos tämä ihmiselämän loppu meneekin mulla tässä tilassa, jonkinlaisessa tyhjiössä, jossa mikään ulkopuolinen ei tuota enää mitään nautintoa, mutta en pääse myöskään "portin" tuolle puolen, totuuteen tai johonkin minkä sanotaan olevan totuus tai en pääse irti tästä valheellisesta minuudesta. Eikä minulla ole ketään ihan samassa vaiheessa tai edellä olevaa matkakumppania, joka tietäisi täysin mitä koen, sillä huomaan, että vähitellen jokainen on jäänyt jumiin johonkin ajatukseen tai uskomukseen, samalla kun itse on uponnut yhä syvemmälle ja syvemmälle päästäen irti kaikesta.
Tämä on paras kuvaus, mitä pystyn sanoin kertomaan tämän hetkisestä tilanteesta. En vain tiedä enää mitä pitää tehdä, vaikka samalla tiedän, ettei mitään pidä tehdä, vaan päästää irti. Mutta tuntuu ettei sekään auta. Toisaalta huomaan, että kompastun tässä uudelleen ja uudelleen omiin jalkoihini, niihin jalkoihin, joista pitäisi juurikin päästää irti. Mutta jotenkin en vain osaa. Mitä ihmettä pitäis tehdä??
Kiitos KM kannanotoistasi tässä keskustelussa!
Olet jo pitkällä, eikä tuosta tilanteesta ole enää edes haluttaessa paluuta vanhaan. Pelkät ulkoiset asiat eivät enää tuota sinulle tyydytystä, koska katoavaisten muotojen sisäinen tyhjyys on jo nähty. Ja se on hyvä näin, sen kuuluu mennä näin. Itse melkeinpä synnyin maailmaan tuossa tilassa joten se on valtavan tuttu.
Mutta olet oikeassa siinä kun sanot että tiedät ettei mitään pidä tehdä. Kaikki tekeminen jota voit tehdä, lähtee siitä egosta joka on ne jalat johon kompastut taas. Samoin ne ajatukset että nyt pitäisi saavuttaa jotain henkistä, ja huolestuneisuus siitä että entä jos ei saavutakaan, on siitä samasta lähteestä. Ole vaan, katsele kaikkia ajatuksia ja haluja ja touhuja jotka niistä haluista syntyy, anna niiden olla mutta älä välitä niistä kovin paljoa, älä samaistu niihin tai tee niistä henkilökohtaista ongelmaa. Voi esimerkiksi ajatella, että ne on vain vanhoja pyöriviä levyjä, jotka pyörii aivoissa koska niin tässä maailmassa ihminen ehdollistetaan, ja ehdollistumat siitä että pitäisi saavuttaa sitten henkisellä puolella jos ei tässä maailmassa, koodautuvat hermostoon eivätkä siis lopu kuin veitsellä leikaten. Ei mikään ole ongelma, ei ne ajatukset eikä se tila jossa olet. Palaa vaan nykyhetken yksinkertaisuuteen, älä mieti tulevaisuutta, mutta jos sitten mietitkin, älä ota sitä vakavasti vaan anna sisäisen höpötyksen olla ja mennä. Ei ole muuta tietä kuin tavalla tai toisella katkaista samaistuminen siihen osaan itseäsi, joka noita tulevaisuuksia huolestuneena miettii.
Rukoilen sinun puolestasi. Koska olet jo niin pitkällä tielläsi, on mahdollista että tunnet sen energeettisesti. Pysähdy siis välillä kuuntelemaan, miltä eläväisyys kehossasi tuntuu juuri nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen lisäksi olen aina nauttinut mielikuvitusmaailmassa elämisessä, koska siellä saan olla JOKU. Minulla on supervoimia, olen nero tai äärimmäisen rikas. Se mielikuvituselämä ei tietenkään ole aina helppoa, koska siellä kykyni tai ominaisuuteni tuovat tietysti ongelmia, mutta en myöskään ole tavallinen, tylsä tallukka. Nuorempana saatoin mennä parin tunnin kävelylle, jotta saisin vain miettiä rauhassa ja kuvitella eläväni mielikuvitusmaailmassa. Samasta syystä viihdyn suihkussa tunninkin.
Loki
Tuo on hienoa, luovaa toimintaa ja sellaista kykyä kannatta arvostaa :) Sinä teet tavallaan Jumalan työtä, kun luot maailmoja mielessäsi, leikit mahdollisuuksilla ja muodoilla ilman tämän tosielämäksi kutsutun rajoja. Sitäkin voi miettiä, pystyisitkö joskus tuomaan maailmojasi vaikka kirjoiksi, ja löytää siitä mielekästä tekemistä.
Vuosien raittius on se juttu. Joillain menee koko viikko tai se klassinen kolme päivää ylösnousemukseen alkoholipäivästä. Eikä kyseessä ole mikään taikatemppu. On vain tekemättä ja keskittyy työntekoon nöyrästi miettien sen hetkistä suoritusta. Satori on todella yksinkertainen olemus. Yksinkertaiset asiat runtuisi olevan haastavia ihmisille jotka suorittaa saavuttaakseen jotain jossa pvat olleet, mutta eivät ole huomanneet olleensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Putoaja kirjoitti:
(Putoaja jatkaa)
Nyt vain alkaa tuntumaan, ettei jaksa tätä jatkuvaa luuppia, että kaikki tuntuu yhä vain merkityksettömämmälle, eikä mistään saa kiinni. Ja toisaalta pelko siitä, että entä jos tämä ihmiselämän loppu meneekin mulla tässä tilassa, jonkinlaisessa tyhjiössä, jossa mikään ulkopuolinen ei tuota enää mitään nautintoa, mutta en pääse myöskään "portin" tuolle puolen, totuuteen tai johonkin minkä sanotaan olevan totuus tai en pääse irti tästä valheellisesta minuudesta. Eikä minulla ole ketään ihan samassa vaiheessa tai edellä olevaa matkakumppania, joka tietäisi täysin mitä koen, sillä huomaan, että vähitellen jokainen on jäänyt jumiin johonkin ajatukseen tai uskomukseen, samalla kun itse on uponnut yhä syvemmälle ja syvemmälle päästäen irti kaikesta.
Tämä on paras kuvaus, mitä pystyn sanoin kertomaan tämän hetkisestä tilanteesta. En vain tiedä enää mitä pitää tehdä, vaikka samalla tiedän, ettei mitään pidä tehdä, vaan päästää irti. Mutta tuntuu ettei sekään auta. Toisaalta huomaan, että kompastun tässä uudelleen ja uudelleen omiin jalkoihini, niihin jalkoihin, joista pitäisi juurikin päästää irti. Mutta jotenkin en vain osaa. Mitä ihmettä pitäis tehdä??
Kiitos KM kannanotoistasi tässä keskustelussa!
Hei Putoaja, en ole KM. Hän varmasti sinulle vastaa, mutta toivottavasti ei haittaa, jos kirjoitan, mitä minulle tuli spontaanisti mieleen - ehkä siksi, että olen kokenut myös omassa elämässäni samantyyppisiä asioita, mitä kuvaat.
Luulen, että tuohon vaiheeseen elämää päädyttyäsi, et voi muuta kuin hyväksyä tyhjyyden/merkityksettömyyden ja lähes kaikkeen reagoimattomuuden aikakauden. Joku kaunis päivä helpottaa, ehkä valaistumisen kautta tai jotenkin muuten.
Älä ole huolissasi, katsele vain, miten elämä ilmentää itseään sinulle ja sinun kauttasi. Hyväksyminen ja rentoutuminen, irtipäästäminen tekemisen tai reagoimisen pakosta helpottaa oloasi.
Yritä olla osittain kuin lapsen kaltainen, elä hetkessä, ota vastaan se, mitä tulee ulkopuoleltasi ja sisältäsi, ja kun tilanne muuttuu, se vain muuttuu ja taas vain katselet, tunnustelet, että jahas, näin menee, tällaista tapahtuu - siinäpähän tapahtuu, kaikella on aikansa, menkööt nyt näin.
Jos sinulle tulee tarve toimia vahvemmin, toimit automaattisesti, spontaanisti oikein tilanteeseen nähden. Voimia ja rakkautta sinulle! <3
Ei tietenkään haittaa! :) Kaikki kokemukset ja näkemykset ovat ilman muuta tervetulleita, sitähän täällä monikin varmasti hakee; vertaistukea ja tietoa siitä, että ei ole ainoa ihminen maailmassa, joka näitä kokee. Kiitos siis vastauksestasi ja kokemuksesi jakamisesta! <3
Kristitty mystikko kirjoitti:
Putoaja kirjoitti:
(Putoaja jatkaa)
Nyt vain alkaa tuntumaan, ettei jaksa tätä jatkuvaa luuppia, että kaikki tuntuu yhä vain merkityksettömämmälle, eikä mistään saa kiinni. Ja toisaalta pelko siitä, että entä jos tämä ihmiselämän loppu meneekin mulla tässä tilassa, jonkinlaisessa tyhjiössä, jossa mikään ulkopuolinen ei tuota enää mitään nautintoa, mutta en pääse myöskään "portin" tuolle puolen, totuuteen tai johonkin minkä sanotaan olevan totuus tai en pääse irti tästä valheellisesta minuudesta. Eikä minulla ole ketään ihan samassa vaiheessa tai edellä olevaa matkakumppania, joka tietäisi täysin mitä koen, sillä huomaan, että vähitellen jokainen on jäänyt jumiin johonkin ajatukseen tai uskomukseen, samalla kun itse on uponnut yhä syvemmälle ja syvemmälle päästäen irti kaikesta.
Tämä on paras kuvaus, mitä pystyn sanoin kertomaan tämän hetkisestä tilanteesta. En vain tiedä enää mitä pitää tehdä, vaikka samalla tiedän, ettei mitään pidä tehdä, vaan päästää irti. Mutta tuntuu ettei sekään auta. Toisaalta huomaan, että kompastun tässä uudelleen ja uudelleen omiin jalkoihini, niihin jalkoihin, joista pitäisi juurikin päästää irti. Mutta jotenkin en vain osaa. Mitä ihmettä pitäis tehdä??
Kiitos KM kannanotoistasi tässä keskustelussa!
Olet jo pitkällä, eikä tuosta tilanteesta ole enää edes haluttaessa paluuta vanhaan. Pelkät ulkoiset asiat eivät enää tuota sinulle tyydytystä, koska katoavaisten muotojen sisäinen tyhjyys on jo nähty. Ja se on hyvä näin, sen kuuluu mennä näin. Itse melkeinpä synnyin maailmaan tuossa tilassa joten se on valtavan tuttu.
Mutta olet oikeassa siinä kun sanot että tiedät ettei mitään pidä tehdä. Kaikki tekeminen jota voit tehdä, lähtee siitä egosta joka on ne jalat johon kompastut taas. Samoin ne ajatukset että nyt pitäisi saavuttaa jotain henkistä, ja huolestuneisuus siitä että entä jos ei saavutakaan, on siitä samasta lähteestä. Ole vaan, katsele kaikkia ajatuksia ja haluja ja touhuja jotka niistä haluista syntyy, anna niiden olla mutta älä välitä niistä kovin paljoa, älä samaistu niihin tai tee niistä henkilökohtaista ongelmaa. Voi esimerkiksi ajatella, että ne on vain vanhoja pyöriviä levyjä, jotka pyörii aivoissa koska niin tässä maailmassa ihminen ehdollistetaan, ja ehdollistumat siitä että pitäisi saavuttaa sitten henkisellä puolella jos ei tässä maailmassa, koodautuvat hermostoon eivätkä siis lopu kuin veitsellä leikaten. Ei mikään ole ongelma, ei ne ajatukset eikä se tila jossa olet. Palaa vaan nykyhetken yksinkertaisuuteen, älä mieti tulevaisuutta, mutta jos sitten mietitkin, älä ota sitä vakavasti vaan anna sisäisen höpötyksen olla ja mennä. Ei ole muuta tietä kuin tavalla tai toisella katkaista samaistuminen siihen osaan itseäsi, joka noita tulevaisuuksia huolestuneena miettii.
Rukoilen sinun puolestasi. Koska olet jo niin pitkällä tielläsi, on mahdollista että tunnet sen energeettisesti. Pysähdy siis välillä kuuntelemaan, miltä eläväisyys kehossasi tuntuu juuri nyt.
Joskus jotain tarvitsee kuulla itsensä ulkopuolelta, tietäen olevansa oikealla tiellä, koska muutoinhan tämä on aika yksinäinen prosessi.
Kiitos KM!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua esittää besserwisseriä, mutta näissä hengellisissä asioissa voi helposti sortua/lipsahtaa "ylihengelliseksi". On hyvä muistaa ja tietää, ettei kukaan ihminen tule ikinä täällä maanpäällä täydelliseksi, ei edes valaistuessaan. Jotkut gurut saattavat esittää olevansa täydellisiä, mutta sitä ne eivät ole. Edes fanittamani Jeesus ei ollut täydellinen.Hänkin hermostui välillä rakkaudettomiin ihmisiin. Eli hänkään ei pystynyt olemaan jatkuvasti ilossa ja rakkaudessa. Valaistuminen ei siis tee täydelliseksi, silloin ihminen vain ymmärtää totuuden. Eikä silti pysty elämään jatkuvasti totuudessa. Ehkä siis kaikista tärkeintä onnellisessa elämässä on ymmärtää armo ja elää armossa. En pysty olemaan täydellinen, eikä minun tarvitsekaan. Silti olen täydellinen puutteistani ja virheistäni huolimatta. Minä riitän juuri näin. Ja muistaa saman suoda kaikille muillekin.
Monilta osin samaa mieltä kanssasi mutta ylihengellisyys on enemmänkin egosta lähtevää. Valaistunut ei ole ylihengellinen. Mitä edes on ylihengellisyys?
Ylihengellisyys on sitä, että yrittää olla ( luulee, että pitää olla) jotakin korkeampaa kuin ihminen täällä maanpäällä. Me (henget) olemme tulleet tänne nimenomaan kokemaan ihmisenä oleminen. Ja nauttimaan ihmisenä olosta. Ei pinkoilemaan hengellisyydellä. Todella valaistunut varmasti tietääkin tämän, eikä ole ylihengellinen. Ja sanon tämän kaikella rakkaudella, en riitaa haastaakseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua esittää besserwisseriä, mutta näissä hengellisissä asioissa voi helposti sortua/lipsahtaa "ylihengelliseksi". On hyvä muistaa ja tietää, ettei kukaan ihminen tule ikinä täällä maanpäällä täydelliseksi, ei edes valaistuessaan. Jotkut gurut saattavat esittää olevansa täydellisiä, mutta sitä ne eivät ole. Edes fanittamani Jeesus ei ollut täydellinen.Hänkin hermostui välillä rakkaudettomiin ihmisiin. Eli hänkään ei pystynyt olemaan jatkuvasti ilossa ja rakkaudessa. Valaistuminen ei siis tee täydelliseksi, silloin ihminen vain ymmärtää totuuden. Eikä silti pysty elämään jatkuvasti totuudessa. Ehkä siis kaikista tärkeintä onnellisessa elämässä on ymmärtää armo ja elää armossa. En pysty olemaan täydellinen, eikä minun tarvitsekaan. Silti olen täydellinen puutteistani ja virheistäni huolimatta. Minä riitän juuri näin. Ja muistaa saman suoda kaikille muillekin.
Monilta osin samaa mieltä kanssasi mutta ylihengellisyys on enemmänkin egosta lähtevää. Valaistunut ei ole ylihengellinen. Mitä edes on ylihengellisyys?
Ylihengellisyys on sitä, että yrittää olla ( luulee, että pitää olla) jotakin korkeampaa kuin ihminen täällä maanpäällä. Me (henget) olemme tulleet tänne nimenomaan kokemaan ihmisenä oleminen. Ja nauttimaan ihmisenä olosta. Ei pinkoilemaan hengellisyydellä. Todella valaistunut varmasti tietääkin tämän, eikä ole ylihengellinen. Ja sanon tämän kaikella rakkaudella, en riitaa haastaakseni.
Ok, kiitos. Miten ylihengellinen keskusteluketjussa toimii?
Antaa ohjeita tai kertoo kokemuksiaan kuten mystikkokin?
Tai antaa ohjeita ja kertoo kokemuksiaan, vaikka ei ole vielä valaistunut?
Missä kohdin ollaan YLIhengellisiä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua esittää besserwisseriä, mutta näissä hengellisissä asioissa voi helposti sortua/lipsahtaa "ylihengelliseksi". On hyvä muistaa ja tietää, ettei kukaan ihminen tule ikinä täällä maanpäällä täydelliseksi, ei edes valaistuessaan. Jotkut gurut saattavat esittää olevansa täydellisiä, mutta sitä ne eivät ole. Edes fanittamani Jeesus ei ollut täydellinen.Hänkin hermostui välillä rakkaudettomiin ihmisiin. Eli hänkään ei pystynyt olemaan jatkuvasti ilossa ja rakkaudessa. Valaistuminen ei siis tee täydelliseksi, silloin ihminen vain ymmärtää totuuden. Eikä silti pysty elämään jatkuvasti totuudessa. Ehkä siis kaikista tärkeintä onnellisessa elämässä on ymmärtää armo ja elää armossa. En pysty olemaan täydellinen, eikä minun tarvitsekaan. Silti olen täydellinen puutteistani ja virheistäni huolimatta. Minä riitän juuri näin. Ja muistaa saman suoda kaikille muillekin.
Monilta osin samaa mieltä kanssasi mutta ylihengellisyys on enemmänkin egosta lähtevää. Valaistunut ei ole ylihengellinen. Mitä edes on ylihengellisyys?
Ylihengellisyys on sitä, että yrittää olla ( luulee, että pitää olla) jotakin korkeampaa kuin ihminen täällä maanpäällä. Me (henget) olemme tulleet tänne nimenomaan kokemaan ihmisenä oleminen. Ja nauttimaan ihmisenä olosta. Ei pinkoilemaan hengellisyydellä. Todella valaistunut varmasti tietääkin tämän, eikä ole ylihengellinen. Ja sanon tämän kaikella rakkaudella, en riitaa haastaakseni.
Ehket ole ottanut huomioon sitä, että jotkut ihmiset eivät pysty nauttimaan ihmisenä olemisesta. Ihmisyys voi olla heille henkisesti ja/tai fyysisesti liian rankkaa monista eri syistä johtuen. Tai heillä on vain yksinkertaisesti liian voimakas palo löytää totuus tämän "ihmisyyden" ym takaa.
Mukava, ettet halua haastaa riitaa, en minäkään. Kaikella rakkaudella toivonkin, että ajattelisit sellaisiakin ihmisiä voivan olla olemassa, jotka eivät yritä olla jotain korkeampaa kuin ihminen täällä maan päällä. Puhumattakaan, että he luulisivat, että pitää olla jotain korkeampaa kuin ihminen täällä maan päällä. He ovat vain sitä, mitä ovat. He etsivät totuutta, heille ei merkkaa enää niin paljon se, miten ollaan ihmisiä, miten halutaan ja saadaan kaikenlaista.
Annetaan heidänkinlaistensa ihmisten olla sellaisia kuin he ovat, ilman, että lätkäisemme heidän päälleen tarran, että tuo yrittää olla jotain parempaa, hengellisempää kuin muut, sillä useimmat totuudenetsijät eivät todellakaan yritä sellaista, mutta toki on niitäkin, joiden ego pullistuu, kun he voivat osoittaa olevansa jotain hengellistä/henkistä.
Me emme tiedä, millainen tausta tai suunnitelma kullakin ihmisellä on, joka on tänne syntynyt. Ajattele, jos vaikka Mystikonkin olisi pitänyt väkisin - muita miellyttääkseen - yrittää pysyä vain tavallisena ihmisenä, koska "olemme tulleet tänne nimenomaan kokemaan ihmisenä oleminen."
Annetaan kaikkien kukkien kukkia. <3
Loki, olen samaa mieltä Mystikon kanssa. Sinun kannattaisi harkita kirjan kirjoittamista. Se voisi olla juttusi! :)
Et sinä turhaan ole mielikuvitusrikas ääri-ihminen - kaikella on tarkoituksensa. Iloitse siitä, että olet niin monipuolinen.
Yritä silti vähän vähentää sitä toisten ihmisten loukkaamista, joka joskus vaikuttaa tarkoitukselliseltakin, vaikkei sitä ehkä olekaan.
Tämä "hämää", mystikko autathan ymmärtämään, kiitos.
Joissain kirjoissa kerrotaan siitä, kuinka sielut alkoivat "leikkiä", että he olisivat erillään Jumalasta/Tietoisuudesta. Sitten he ottivatkin tämän leikin liian tosissaan ja alkoivat uskoa olevansa egomieliolentoja (samaistuivat siis mielikuvitusolentoon) ja unohtivat todellisen alkuperänsä, joka on Yksi Todellisuus, Minä olen ja Kaikki-mitä-on.
Olen tuon vuoksi luullut, että valaistumisessa juuri sielu huomaa, ettei hän olekaan egomieliolento, johon hän on samaistunut, vaan onkin Jumala/Tietoisuus itse.
KM: ”Pikemminkin niin, että se joka luuli olevansa joku osa tai olento joka ei ole valaistunut tai ei ymmärrä, katoaa tai samaistuminen siihen (mielen tuotokseen joka uskoo ja kokee olevansa sitä ja tätä) katkeaa. Jäljelle jää Yksi Todellisuus, joka Minä olen ja joka on Kaikki-mitä-on. ”
Tuosta kirjoituksestasi päättelin, että ego katoaa (kuolee, häviää)? Päättelinko oikein? Väärin?
Sama toisin sanoenko näin (eikä vaihtoehtoisesti):
KM: ”Tai samaistuminen siihen (mielen tuotokseen joka uskoo ja kokee olevansa sitä ja tätä) katkeaa.”
Ego ainakin on samaistunut mielen tuotokseen ja uskoo olevansa sitä ja tätä. Mutta onko myös sielu (Jumalan yksilöllistynyt osa, joka täällä ihmishahmoisena esiintyy) samaistunut mielen tuotokseen ja sitten kun sielu huomaa, ettei se olekaan egomieliolento, niin se huomaa olevansa se Yksi Todellisuus, joka jää jäljelle?
Yleensähän se ihmishahmo (roolihenkilö) jää tänne toimimaan valaistumisen jälkeenkin, eli vain hänen egonsa kuolee.
Olet KM sanonut, että Jumala esittää kaikki nämä roolit. Valaistumisen, egon kuoleman jälkeen näkyy selvemmin, että roolihenkilön (ihmisolennon) kautta toimii jotain enemmän kuin vain egoon samaistunut olento.
Tuntuu siis siltä kuin valaistumisessa Jumalan osa, eli sielu, olisi havahtunut huomaamaan, mikä hän todellisuudessa on – Yksi Todellisuus - ja sekös häntä naurattaa ja helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Loki: ”Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi minun pitäisi elää, koska elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta.”
Mielestäni elämälle pitää itse keksiä tarkoitus, tai toinen vaihtoehto on suostua elämään vain liikoja odottamatta, haluamatta ja suunnittelematta, ja suunnitella tulevaa vain silloin kun tuntee siihen vahvaa houkutusta tai tarvetta.
Lisäksi meillä varmaan on kullakin joku tarkoitus tai elämänsuunnitelma, mutta saattaa selvitä vasta paljon vanhempana, mikä se on ollut ja mikä tärkeäkin elämäntehtävä on kohdalle vielä tulossa.
En halua mitenkään sinua loukata enkä tosiaan näin vähällä tietämisellä sinusta ole mitään diagnoosia sinulle keksimässä, mutta kerron kuitenkin, että kirjoituksestasi tuli mieleen kaksi ihanaa ystävääni. He ovat joskus kuvailleet menneisyyttään vähän samoin kuin sinä. Toisella on adhd ja toisella on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kumpikin on hyvissä töissä, perheellisiä, fiksuja naisia. Oletko koskaan miettinyt, voisiko sinulla olla jompi kumpi tai jotain muuta, esim. erityisherkkyyttä?
En loukkaannu keittiödiagnoosistasi, koska se osui naulan kantaan ADHD:n suhteen. Sain diagnoosin aikuisena, kun valitin, etteivät opintoni suju niin hyvin kuin haluaisin ja poukkoilen harrastuksesta/unelmasta ja mielenkiinnon kohteesta toiseen. Sen takia tuo suunnittelu silloin, kun tuntee vahvaa houkutusta tai tarvetta siihen, on hieman huono, koska tunnen valtavaa tarvetta varmaan joka viikko eri asiaan ja aina vannon, että tämä on kyllä edes melkein pysyvä kiinnostuksen kohde. Samasta syystä keksin itselleni tarkoituksia harva se päivä, mutta ne tarkoitukset kyllä muuttuvat myös toiseen harva se päivä. Se on mielestäni aika masentavaa, koska tiedän, etten ehdi saavuttaa minkäänlaista järkevää tasoa missään kiinnostuksen kohteessani/tavoitteessani ennen kuin se vaihtuu johonkin toiseen.
Loki
Jos olisin sinä, niin luottaisin vain siihen, ettei tarvitsekaan erikoistua johonkin tiettyyn osaamisalueeseen, vaan on ihan ok ja tarkoituksellista, että hankit tietoa ja kokemuksia laaja-alaisesti, joiltain aihealueilta vähän enemmän, joiltain vähän vähemmän. Myöhemmin tulet huomaamaan, että se meni just hyvin niin.
Sitten tuosta, ettei ole todisteita kuolemanjälkeisestä elämästä. Ei ole todisteita monesta muustakaan asiasta, joita jotkut kertoilevat. Mm. Einstein uskoi asioihin, joita ei voi todistaa vieläkään.
Toimin aiemmin selvänäkijänä ja meediona jonkun aikaa. Tein netissä tulkintoja ilmaiseksi. En saanut tietää henkilöistä muuta kuin nimimerkin ja kysymykset, en nähnyt henkilön kuvaa, en ikää, en sukupuoltakaan, vaikka joskus sen toki nimimerkistä saattoi päätellä. Sain heille vastauksia, jotka osuivat ihan oikeaan. Sain myös myöhemmin kiitollista palautetta asioista, jotka olivat toteutuneet, vaikkei henkilö olisi edes uskonut sen olevan mahdollista. Mitä arvelet, uskonko oman kokemukseni kautta, että selvänäkeminen ja yhteys henkiin on mahdollista vai kuvittelenko sen olevan vain jotain psykologiaa ja ihmistuntemusta vain.
Kun kokee jotain, jonka vahvasti tietää todeksi, ja jonka jotkut muutkin ehkä voivat todistaa, niin ei sitä voi olla uskomatta, vaikka se olisikin sellaista, mitä tiede ei voi todistaa.
Ei kyse ole syyllisyydestä. Se vaan on niin, että ihmisten tietoisuuden tason luoma konsensustodellisuus (eli eräs uni tai vääristynyt tulkinta Absoluuttisesta, Totuudesta tai Taivasten valtakunnasta), on eräänlainen oman todellisuuden luomisen esikoulu. Tänne tullaan tilaan, jossa uskotaan että todellisuus on ulkopuolinen ja objektiivinen, ja siihen voi vaikuttaa vain hyvin rajoitetusti materiaalisen tason keinoin. Osa keskittyy täällä opettelemaan luomaan todellisuuttaan näiden "sääntöjen" rajoissa, eli pyrkivät saavuttamaan luonnollisina pidetyin keinoin. Moni oppiikin siinä hyväksi ja "menestyy" tässä maailmassa.
Osa taas alkaa siirtyä vaiheeseen, jossa säännöt kyseenalaistetaan ja aletaan kokeilla oman todellisuuden luomista ja muuttamista myös muin keinoin. Mutta kaikki eivät ole siinä vaiheessa, eikä se ole kenenkään yksilön syy. Jos sitä jonkun syyksi haluaa sanoa, niin vaikka kollektiivisen tietoisuuden tason, "tämän maailman" syyksi, koska tämä maailma on sellainen mitä se näyttää olevan koska se on konsensustodellisuutena heijastusta yleisestä ihmisten tietoisuuden tilasta. Sen seurauksena täällä on murheen alho, jossa on syötävä tai tultava syödyksi, kilpailtava kovaa tai hävittävä jne. Se tulee muuttumaan, kunhan tarpeeksi ihmisiä kohoaa tietoisuuden tilassa. "Tulee uudet taivaat ja uusi maa", ja siitä vertauskuvana leijona ja lammas Raamatussa ovat rauhassa niityillä.