Lue keskustelun säännöt.
Lapsiperheelliset: mitä ajattelette kun luette velojen kuvausta lapsivapaasta arjesta..?
09.08.2016 |
Ja toisaalta myös näiden ajatuksista lapsiperhe-elämään liittyen yleisimminkin?
Itsehän olen siis sitä mieltä, että jokainen voi lisääntyä tai olla lisääntymättä ihan oman halun mukaan eikä asia minulle kuulu, mutta hieman hymyilyttää jatkuva VAPAUDEN korostaminen vela-narratiivissa.
Ymmärrän kyllä, mitä sillä tarkoitetaan, mutta kyllä mulla on sen verran velvoitteita jo ilman lapsiakin, että todellinen "vapaus" kuulostaa utopialta. Vapaa-ajastakin menee aina aikaa pakollisten asioiden hoitoon, oli lapsia tai ei. Jos vastuusta puhutaan, olemme jo valmiiksi velvollisia mm. noudattamaan Suomen lakia, maksamaan veroja, käymään töissä tai hakemaan niitä jne.
Toki ymmärrän, että lapsien saaminen lisää näiden velvoitteiden määrää huomattavast ja itse lapsistakin tulee pitää huolta, mutta se todella sitova pikkulapsiaika kestää lopulta vain hetken ja saa jotenkin ylikorostuneen osan lapsiperhe-elämästä puhuttaessa. Minun lapseni ovat lopulta vain lainassa minulla.
Noin yleensä pidän vapaaehtoislapsettomuutta monin tavoin järkevänä valintana (esim. taloudellisesti), vaikka minulle itselleni vanhemmuus ja nimenomaan sellainen säännelty, sitova arki sopii paremmin.
Kommentit (436)
Ajattelen, että kiva kun sulla on sellainen elämä jonka olet valinnut ja halunnut! Mullakin on sellainen! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla itselläni on oikeastaan kaikkea: kiinnostava ura tutkijana alalla, jota kohtaan tunnen suorastaan intohimoa; paras mahdollinen koti, joka tuntuu kodilta; puoliso, johon rakastun yhä uudelleen vielä vuosienkin jälkeen; mielekkäitä harrastuksia (pl. AV, joka on ennemminkin pahe); laaja ja rikas sosiaalinen piiri...
Ja sitten ne lapset. Kaksi upeaa, erilaista ihmislasta, jotka sain aika nuorena. Olen ollut hyvä vanhempi - lisäksi lasten harrastukset ym. tuottavat minulle yhtä lailla iloa kuin omani. Raskastakin on ollut, mutta olen ottanut sen enemmän haasteena enkä hukannut elämäniloani. Lapset ovat opettaneet minulle sellaisia hyväksymisen ja suvaitsemisen taitoja, joita en olisi muuten välttämättä koskaan saanut. Odotan ja toivon kovasti, että välini lapsiini säilyisi läheisenä vielä heidän muuttaessaan pois kotoa (mikä tapahtunee ihan näinä vuosina).
Tämä on minun elämäni ja se on hyvä juuri tällaisena. Jos joku toinen ei halua lapsia, niin ei niitä silloin tietenkään kannata saada. Palstavelojen höpinöitä pidän oikeastaan huvittavina, koska tuntemani vapaaehtoislapsettomat ovat useimmat lempeitä, hyväntahtoisia ja lapsirakkaita ihmisiä, jotka eivät tuo lapsettomuuden iloa ilmi samalla tavalla lapsiperheisiin kohdistuvan negaation kautta, kuin palstalla tehdään.
Juuri, näin, kuvaus kuin omasta elämästäni. Minä taas tein lapset vanhempana, kerkesin tehdä ja nähdä paljon ennen lapsia - ja ollaan matkustettu ja asuttu ulkomailla perheenäkin. Tuntemani lapsettomat (en ole koskaan kysynyt onko lapsettomuus toivottua vai ei, heidän asiansa) elävät hyvin samanlaista elämää kuin minä, joka taas varmaan poikkeaa aika lailla monen palstalaisen arjesta, meitä kun on täällä hyvin laaja kirjo. Siksi minäkään en ymmärrä tätä vastakkainasettelua mitä täällä lietsotaan. Elämän suurten valintojen mahdollisuuksiin vaikuttaa huomattavasti enemmän monet muut tekijät: koulutus, varallisuus, itseluottamus, terveys, kuin tuo onko lapsia tai ei. Vai onko se vapauden mitta tosiaan vain kuinka helposti pääsen lähiöpubiin kaljalle, joudunko hankkimaan lastenhoitajan vai en?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi vela edes kertoo arjestaan,kun lapselliperheellinen kuitenkin on joskus itsekin ollut lapseton ja tietää mitä se lapseton arki on.
Yksikään joka väittää että "lapset eivät estä mitään, olen ihan yhtä vapaa kuin lapsettomana" ei enää muista millaista on lapseton elämä. Ne ajat vaan ilmeisesti häipyvät mielestä, kun ihminen tottuu lapsiperheen härdelliin ja jatkuvaan lapsissa (vähintään henkisesti) kiinni olemiseen.
Lapsia HALUNNUT ei myöskään todennäköisesti voi edes kuvitella, millaista on lapsia HALUAMATTOMAN elämä. Ihan niinkuin yrittäisi verrata vaikka oravanpyörästä vapaaehtoisesti hypänneen nuoren mielenmaisemaa sellaiseen, joka sinnikkäästi yrittää vuosi toisensa jälkeen lääkikseen. Kyllä, kumpikaan ei opiskele, mutta hyvin todennäköisesti jälkimmäinen kuvaa ennen lääkikseen pääsemistä viettämiään vuosia ihan eri lailla kuin ensimmäinen, joka kulkee vihellellen lammen rannalla oljenkorsi suussa.
Miten niin en voi kuvitella. [b]Elin ilman lapsia, haluamatta lapsia kunnes jossain vaiheessa päätin kuitenkin hankkia lapsia[/b]. Velalla ei niitä lapsia kuitenkaan ole, joten hän ei ole kokenut millaista on elää perheessä. Kyse on kahdesta eri elämäntilanteesta, joista toinen ihminen on kokenut molemmat, toinen vain ensimmäisen.
Eli et ole elänyt velan lapsetonta elämää, vaan sellaisen elämää, joka ei VIELÄ halua lapsia. Et voi tietää millaista on sellaisen ihmisen elämä joka ei KOSKAAN aio hankkia lapsia, koska sinä olet halunnut niitä JOSKUS tulevaisuudessa. Äläkä tule väittämään että "kyllä mä olin vela siihen asti kunnes vauvakuume iski". Paskanmarjat, kukaan joka hankkii lopulta lapsia ei ole niitä aidosti ollut haluamatta - vähintään alitajuisesti siellä päässä on kuitenkin ollut ajatus, että "ehkä joskus".
Kuka sinä olet vähättelemään toisten kokemuksia ja pistämään sanoja toisten suuhun? Eikö täällä aiemmin peräänkuulutettu toisten kunnioittamista?
Ilmeisesti se pätee ainoastaan sellaisten viestien suhteen, joiden perimmäinen sanoma on se, että perhe-elämä on syvältä.
Olen ensisijaisesti kateellinen niiden vanhempien arjesta, joilla on terveet, rauhalliset ja hyväkäytöksiset lapset. Omani eivät ole mitään noista, ennen kaikkea eivät terveitä, joten arki on todella raskasta ja vaikeaa päivästä päivään. Tiedostan kuitenkin että omien lasteni käytös ei ole minusta kiinni vaan minulle olisi yhtä hyvin voinut syntyä ns helppoja lapsia. Siispä en voi katua että hankin tällaiset lapset vaan että hankin lapset ylipäätään, joten lopulta olen kateellinen veloille heidän helposta arjestaan. Ajattelen että velana murehtisin jonkin verran sitä ettei minulla ole lapsia, mutta en ikimaailmassa niin paljon kuin nyt murehdin lapsiani. Joita rakastan tietysti, mutta nyt kun puhuttiin siitä mitä ajattelen arjesta.
Eivät lapsettomat tai lapselliset ole mitään homogeenisia ryhmiä. Minun lapsiperhearki on hyvin erilaista kuin esimerkiksi naapurin. Tuskin kaikki lapsettomatkaan samanlaista elämää viettävät?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon ihan rehdisti kateellinen. En kuitenkaan niistä materiaalisista asioista kuten matkat tai enemmän rahaa käytössö. Mun elämä oli aika tylsää ennen lasta ja itseasiassa lapsen saaminen on tuonut eteen paljon mielenkiintoisia juttuja. Parisuhdekaan ei muuttunut oikeastaan mitenkään (on ollut isompiaja paljon vakavampia kriisejä kuin lapsen syntymä vuosien varrella).
Ongelma on mulle se järkyttävän vahva tunneside. En välillä meinaa kestää sitä, kuinka tärkeä tuo lapsi mulle on. En usko, että voisin koskaan olla onnellinen, jos lapseni vaikka kuolisi.
Olen henkisesti aika epävarma, hyvin temperamentikas, tarvitsen paljon omaa aikaa, väsyn helposti (mulla puhkesi raskausaikana reuma joka ei edelleenkään ole hoitotasapainossa), en kestä tätä huonoa omaatuntoa siitä kun vien lapsen päiväkotiin ja huutaa siellä hoitajan sylissä, että "äiti älä mene", mutta kun olin lapsen kanssa vielä kotona, olin kiukkuinen ja ahdistunut koko ajan. En myöskään jaksa tätä huolta mikä lapsesta on (kiusataanko sitä päiväkodissa/koulussa, tekeekö sille joku jotain pahaa, jos sille sattuu joku onnettomuus jne.). Lisäksi nykyään samaistun kaikkiin tilanteisiin joissa lapsi joutuu kärsimään niin vahvasti, että on paljon tv-ohjelmia ja ihan musiikkiakin jota en voi kuunnella. (vaikkapa PMMP:n Kovemmat kädet).
Lapsi on mulle tärkein olento päällä maan ja se tunneside ne ongelmat synnyttää. Kaipaan tilannetta, jossa ei ollut ketään niin tärkeää, jonka puolesta voisin kuolla.
En kuitenkaan koskaan sano mitään sen suuntaista ääneen ja mun mielestä kaikkien ihmisten vastakkaiasettelu on todella väsyttävää ja täysin turhaa.
Vierailija kirjoitti:
Aika surullista että joillekin elämän tarkoitus on vain lapset ja niiden ainoa rakkaus. Toisaalta hyvä asia vain jos niitä lapsia on, mutta surullista että ei näe parisuhteiden, perheiden ja ystävien arvoa elämässä eikä tunnista muunlaista rakkautta, tai koe että elämässä olisi tarkoitusta ilman lapsia. Vähän ankealle ja simppelille kuulostaa.
Se että itsellä on lapsia, lähentää välejä vanhempiin ja sisaruksiin, jopa muuhunkin sukuun. Kun saa oman lapsen alkaa ymmärtää omia vanhempiaan (äitiään) paljon paremmin, tietyt asiat aukee vasta sitten (siksi odotan että esikoiseni tekisi lapsia)
Ystävät on aina ystäviä, ei se muutu miksikään oli lapsia tai ei, ystäväthän on sun ystäviä, ei sun lasten.
Se että on ihan itse tehnyt itsensä sisällä uuden ihmisen, jossa on puolet sun geenejä ja puolet sun rakkaan puolison, takaa ihan erilaisen rakkauden sitä uutta ihmistä kohtaan kuin mikään muu rakkaus voi olla. Se on aina ihan eri asia kun katsoo lasta ja ajattelee, että minä tein tuon. Parisuheet ja ystävyyssuhteet voi katketa, mutta äitiyttä tai isyyttä ei voi kukaan pois ottaa, ne geenit on ja pysyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
intj kirjoitti:
Huvittavaa, miten lapsiperhe-elämä on joko tosi kuormittavaa, tai sitten ihan kaikkia asioita voi tehdä ihan samalla lailla kuin ennen lapsiakin. Aivan kontekstista riippuen.
Niinhän se menee, se on asenteesta kiinni, me kaikki ihmiset ollaan erilaisia. Joillekin työttömänä oleminen on kauheaa kun ei ole mitään tekemistä ja hävettää ym. ja toisille se ei merkkaa yhtään mitään, tekemistä piisaa niin paljon ettei kaikkia ehdi tekemään.
Jotkut suorittaa vanhemmuutta, ja jotkut ottaa rennosti (laiskat ihmiset kuten minä). Mulla on kaksoset, ja kauhistutti aluksi, mutta sain hyvän neuvon eräältä lääkäriltä jolla oli itsellään jo isommat kaksoset, hän sanoi että mene sieltä mistä aita on matalin, ja sitä olen noudattanut, fiksuja ja terveitä lapsia mulla on, ei ole tarvinnut pingottaa mistään.
Vierailija kirjoitti:
Vai onko se vapauden mitta tosiaan vain kuinka helposti pääsen lähiöpubiin kaljalle, joudunko hankkimaan lastenhoitajan vai en?
Kummallista, kun niin monille lapsellisille tulee vapaudesta aina mieleen vaan ryyppääminen. Mistähän se kertoo?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon ihan rehdisti kateellinen. En kuitenkaan niistä materiaalisista asioista kuten matkat tai enemmän rahaa käytössö. Mun elämä oli aika tylsää ennen lasta ja itseasiassa lapsen saaminen on tuonut eteen paljon mielenkiintoisia juttuja. Parisuhdekaan ei muuttunut oikeastaan mitenkään (on ollut isompiaja paljon vakavampia kriisejä kuin lapsen syntymä vuosien varrella).
Ongelma on mulle se järkyttävän vahva tunneside. En välillä meinaa kestää sitä, kuinka tärkeä tuo lapsi mulle on. En usko, että voisin koskaan olla onnellinen, jos lapseni vaikka kuolisi.
Olen henkisesti aika epävarma, hyvin temperamentikas, tarvitsen paljon omaa aikaa, väsyn helposti (mulla puhkesi raskausaikana reuma joka ei edelleenkään ole hoitotasapainossa), en kestä tätä huonoa omaatuntoa siitä kun vien lapsen päiväkotiin ja huutaa siellä hoitajan sylissä, että "äiti älä mene", mutta kun olin lapsen kanssa vielä kotona, olin kiukkuinen ja ahdistunut koko ajan. En myöskään jaksa tätä huolta mikä lapsesta on (kiusataanko sitä päiväkodissa/koulussa, tekeekö sille joku jotain pahaa, jos sille sattuu joku onnettomuus jne.). Lisäksi nykyään samaistun kaikkiin tilanteisiin joissa lapsi joutuu kärsimään niin vahvasti, että on paljon tv-ohjelmia ja ihan musiikkiakin jota en voi kuunnella. (vaikkapa PMMP:n Kovemmat kädet).
Lapsi on mulle tärkein olento päällä maan ja se tunneside ne ongelmat synnyttää. Kaipaan tilannetta, jossa ei ollut ketään niin tärkeää, jonka puolesta voisin kuolla.
En kuitenkaan koskaan sano mitään sen suuntaista ääneen ja mun mielestä kaikkien ihmisten vastakkaiasettelu on todella väsyttävää ja täysin turhaa.
Käypä juttelemassa jonkun psykologin tai terapeutin kanssa noista tuntemuksistasi. Nehän eivät johdu lapsestasi, mutta lapsen saaminen herätti ne pintaan. Itsekin ensimmäisen lapsen saatuani kävin läpi äitiäni ja äitisuhdetta. Tajusin kunnolla kuinka epäkypsä äitini oli ollut ja minkälaisia haavoja tuosta oli jäänyt. Mietin ne läpi eivätkä enää juurikaan vaivanneet ja tein itse toisenlaisen äidin roolin itselleni kuin millaisen äidin mallin oma äitini oli antanut. Ja arvelen, että noita samoja tuntemuksia sinulla on ollut esim. parisuhteessa, tuo lapsi vaan suhteen intensiivisyydessään tuo ne pintaan voimakkaammin.
Mulla on maalla ihana asunto, koiria, kissa, kanoja, lampaita ja hevosia, säälin niitä jotka eivät koskaan saa tätä kokea, minä tiedän mitä onni on, olen myös asunut kaupungissa ja tämä on sitä oikeaa elämää, te jotka ette tätä koskaan saa kokea ette tiedä mitä menetätte. Koska minä ja minun valinnat ovat ainoita oikeita asioita mistä onni voi koostua, te toisineläjät olette vain säälittäviä valittajia tyhjässä elämässänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vai onko se vapauden mitta tosiaan vain kuinka helposti pääsen lähiöpubiin kaljalle, joudunko hankkimaan lastenhoitajan vai en?
Kummallista, kun niin monille lapsellisille tulee vapaudesta aina mieleen vaan ryyppääminen. Mistähän se kertoo?
Tuo ketjusta ihanaa kun olen vela ja voin tehdä mitä huvittaa - tai sinnepäin. Suurin osa veloista puhui kaljalle menosta tai kotona juomisesta.
"Aika surullista että joillekin elämän tarkoitus on vain lapset ja niiden ainoa rakkaus. Toisaalta hyvä asia vain jos niitä lapsia on, mutta surullista että ei näe parisuhteiden, perheiden ja ystävien arvoa elämässä eikä tunnista muunlaista rakkautta, tai koe että elämässä olisi tarkoitusta ilman lapsia. Vähän ankealle ja simppelille kuulostaa."
Tässä ketjussa jotenkin toistuvasti huomaa sen, että joidenkin näkökulmasta lapset ovat aina absoluuttisesti pois jostain muusta. Minulle rakkaus lapsiini on vain yksi rakkauden ja välittämisen muoto elämässäni, myös puolisoni, omat vanhempani ja sisarukseni sekä ystäväni ovat minulle rakkaita ja huolehdin heistä. Rakkaus ja tunneside lapsiin on erilainen kuin vaikkapa puolisooni, mutta en osaa arvottaa kumpaakaan näistä tärkeämmäksi. Tosin en ole mikään lapsiin ripustautuva, pullantuoksuinen myyttinen äitihahmo, vaan ihan tavallinen, tosin ulospäinsuuntautunut ihminen.
Eihän kukaan mene koirapalstoillekaan mesoamaan, että olettepa tyhmiä kun hankitte itsellenne tuollaisen lemmikin, huolehditte siitä ja sitten hehkutatte sen ystävyyttä ja uskollisuutta, ettekä enää lainkaan tee ikinä koskaan mitään muuta tai vietä aikaa ihmisten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon ihan rehdisti kateellinen. En kuitenkaan niistä materiaalisista asioista kuten matkat tai enemmän rahaa käytössö. Mun elämä oli aika tylsää ennen lasta ja itseasiassa lapsen saaminen on tuonut eteen paljon mielenkiintoisia juttuja. Parisuhdekaan ei muuttunut oikeastaan mitenkään (on ollut isompiaja paljon vakavampia kriisejä kuin lapsen syntymä vuosien varrella).
Ongelma on mulle se järkyttävän vahva tunneside. En välillä meinaa kestää sitä, kuinka tärkeä tuo lapsi mulle on. En usko, että voisin koskaan olla onnellinen, jos lapseni vaikka kuolisi.
Olen henkisesti aika epävarma, hyvin temperamentikas, tarvitsen paljon omaa aikaa, väsyn helposti (mulla puhkesi raskausaikana reuma joka ei edelleenkään ole hoitotasapainossa), en kestä tätä huonoa omaatuntoa siitä kun vien lapsen päiväkotiin ja huutaa siellä hoitajan sylissä, että "äiti älä mene", mutta kun olin lapsen kanssa vielä kotona, olin kiukkuinen ja ahdistunut koko ajan. En myöskään jaksa tätä huolta mikä lapsesta on (kiusataanko sitä päiväkodissa/koulussa, tekeekö sille joku jotain pahaa, jos sille sattuu joku onnettomuus jne.). Lisäksi nykyään samaistun kaikkiin tilanteisiin joissa lapsi joutuu kärsimään niin vahvasti, että on paljon tv-ohjelmia ja ihan musiikkiakin jota en voi kuunnella. (vaikkapa PMMP:n Kovemmat kädet).
Lapsi on mulle tärkein olento päällä maan ja se tunneside ne ongelmat synnyttää. Kaipaan tilannetta, jossa ei ollut ketään niin tärkeää, jonka puolesta voisin kuolla.
En kuitenkaan koskaan sano mitään sen suuntaista ääneen ja mun mielestä kaikkien ihmisten vastakkaiasettelu on todella väsyttävää ja täysin turhaa.
Tässä on yksi ISOIMMISTA syistä, miksi olen vela. Voin vaan kuvitella kuinka tuntisin tuollaisen tunnesiteen ja tunnemyllerryksen aivan hirveän raskaana. Joillekin tuollaiset ilmeisesti tuovat voimaa, minulle ne olisivat kamala stressin aihe. En usko että enää ikinä otan edes lemmikkejä, koska KUN ne olivat niin rakkaita, oli niistä huolehtiminen aivan hirveä henkinen rasite. En voi edes kuvitella kuinka rankkana kokisin lapsen, jos se olisi vielä lemmikkejäkin rakkaampi.
Stereotyyppinen näkemys veloista on edelleen sangen hupaisa eli biletystä, shoppailua, matkustelua, villiä seksiä ja kaikkea muutakin hattaraa 😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vai onko se vapauden mitta tosiaan vain kuinka helposti pääsen lähiöpubiin kaljalle, joudunko hankkimaan lastenhoitajan vai en?
Kummallista, kun niin monille lapsellisille tulee vapaudesta aina mieleen vaan ryyppääminen. Mistähän se kertoo?
Tuo ketjusta ihanaa kun olen vela ja voin tehdä mitä huvittaa - tai sinnepäin. Suurin osa veloista puhui kaljalle menosta tai kotona juomisesta.
Että ihan suurin osa? Sitä lukee mitä haluaa. Minusta kun 99% vastauksista oli ihan jotain muuta kuin alkoholin juomista käsittelevää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tarvetta korostaa asiaa.
Tai sitten he vain joutuvat puollustamaan omaa päätöstään, kun jatkuvasti tälläkin palstalla hyökätään heidän kimppuunsa. Monet lapsellisesti ovat selvästi tajunneet tehneensä väärän päätöksen lapsia hankkiessaan joten ovat nyt kateellisina hyökkäämässä lapsettomien kimppuun parantaakseen omaa oloaan.
En ole nähnyt yhdenkään lapsettoman korostavan asiaa tai tuovan asiaa esille mutta olen huomannut lapsellisten jatkuvasti tuovan omaa asiaansa esille ja ihmettelevän koskas teille niitä lapsia tulee yms.
Höpö höpö! Tällä palstalla ja muualla mediassa nimenomaan velat hyökkäävät lapsiperheitä vastaan. Velat on aina niitä jotka aloittavat sen sodan, ja luulen että osa niistä kärjekkäistä veloja haukkuvista on itsekin veloja, pitää saada keskustelu käyntiin, vaikka olisi alunperin ollut mistä asiasta kyse. Hyvin , hyvin harva katuu lasten tekemistä, mutta luulen että aika moni katuu kun ei tehnyt lapsia. Tässäkin ketjussa riehuu velat vaikka kysyttiin lapsiperheen vanhempien mielipiteitä.
Ja mitä helvettiä sitten jos joku kysyy että koskas teille tulee lapsia??? Mitä pahaa siinä muka on? Suurin osa pariskunnista tekee lapsia, ja kun pitää jotain jutunjuurta keksiä monet keksii sen lapsiasian jos ovat niin tökeröitä etteivät muutakaan puheenaihetta keksi. Ihan samalla tavalla kysellään niiltäkin joilla lapsia on ihan typeriä asioita, kuten jos tekee kolmannen lapsen, että eikös tässä ole jo aika monta lasta, ettekai te enenpää vaan meinaa tehdä.... pirttiviljelystä...hehe heh...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla itselläni on oikeastaan kaikkea: kiinnostava ura tutkijana alalla, jota kohtaan tunnen suorastaan intohimoa; paras mahdollinen koti, joka tuntuu kodilta; puoliso, johon rakastun yhä uudelleen vielä vuosienkin jälkeen; mielekkäitä harrastuksia (pl. AV, joka on ennemminkin pahe); laaja ja rikas sosiaalinen piiri...
Ja sitten ne lapset. Kaksi upeaa, erilaista ihmislasta, jotka sain aika nuorena. Olen ollut hyvä vanhempi - lisäksi lasten harrastukset ym. tuottavat minulle yhtä lailla iloa kuin omani. Raskastakin on ollut, mutta olen ottanut sen enemmän haasteena enkä hukannut elämäniloani. Lapset ovat opettaneet minulle sellaisia hyväksymisen ja suvaitsemisen taitoja, joita en olisi muuten välttämättä koskaan saanut. Odotan ja toivon kovasti, että välini lapsiini säilyisi läheisenä vielä heidän muuttaessaan pois kotoa (mikä tapahtunee ihan näinä vuosina).
Tämä on minun elämäni ja se on hyvä juuri tällaisena. Jos joku toinen ei halua lapsia, niin ei niitä silloin tietenkään kannata saada. Palstavelojen höpinöitä pidän oikeastaan huvittavina, koska tuntemani vapaaehtoislapsettomat ovat useimmat lempeitä, hyväntahtoisia ja lapsirakkaita ihmisiä, jotka eivät tuo lapsettomuuden iloa ilmi samalla tavalla lapsiperheisiin kohdistuvan negaation kautta, kuin palstalla tehdään.
Juuri, näin, kuvaus kuin omasta elämästäni. Minä taas tein lapset vanhempana, kerkesin tehdä ja nähdä paljon ennen lapsia - ja ollaan matkustettu ja asuttu ulkomailla perheenäkin. Tuntemani lapsettomat (en ole koskaan kysynyt onko lapsettomuus toivottua vai ei, heidän asiansa) elävät hyvin samanlaista elämää kuin minä, joka taas varmaan poikkeaa aika lailla monen palstalaisen arjesta, meitä kun on täällä hyvin laaja kirjo. Siksi minäkään en ymmärrä tätä vastakkainasettelua mitä täällä lietsotaan. Elämän suurten valintojen mahdollisuuksiin vaikuttaa huomattavasti enemmän monet muut tekijät: koulutus, varallisuus, itseluottamus, terveys, kuin tuo onko lapsia tai ei. Vai onko se vapauden mitta tosiaan vain kuinka helposti pääsen lähiöpubiin kaljalle, joudunko hankkimaan lastenhoitajan vai en?
Juurikin näin! On varmasti eroa jo siinä, onko velaksi itseään tituleeraava kirjoittaja matalapalkka-alalla työskentelevä osa-aikaeläkeläinen Toppilasta vaiko projektipäällikkö tai toimitusjohtaja Helsingistä.
Hämisvaistoni kertoo, että noita jälkimmäisiä taitaa olla palstalla vähemmän, vaikka velat huikeasta luxus-dinkku-elämäntyylistään niin auliisti kertovat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsiperheet antaa velojen elellä rauhassa, miksi ei toimi toisinpäin?
HAH! Sinähän vitsin lohkaisit. Lapsiperheet tekee kaikkea muuta, kuin antaisi lapsettomien elellä rauhassa. Esim. mun naapurissa asuu lapsiperheitä. Lapsettomana olen joutunut kuuntelemaan lasten huutoa kellon ympäri viimeiset 6 vuotta (kun yksi perhe muuttaa pois, tulee toiset huutajat tilalle). Ne huutaa, kirkuu ja itkee eikä sitä ääntä pääse pakoon kuin poistumalla kodistaan. En tiedä ovatko sairaita vai vammaisia, mutta ihan liioittelematta huuto kestää aamusta iltaan lähes tauotta. Olen joutunut päivittäin väistämään pihalla pentujen ympäriinsä levittämiä leluja, ja autotielle (!) levitettyjä pallopelejä. Eivät näytä oppivan vaikka säännöllisesti kerään pihalta lelut ja viskaan roskiin.
Julkisilla paikoilla sama huuto jatkuu - yritäpä käydä kaupassa ilman että vähintään pari lasta huutaa keuhkonsa pihalle ja kolme mammaa on tukkinut käytävät täydellä ostoskärryllä ja tuplarattailla (herran kiitos useimmissa kaupoissa ei enää ole niitä saatanallia minikärryjä, joilla lapset laitettiin ajamaan päin vieraiden sääriä). En edes halua puhua siitä, miten nämä itsekkäät paskat käyttäytyvät julkisissa kulkuvälineissä.
Että tulepa mulle sanomaan miten te helvetin lapsipers..perheet annatte mun elää rauhassa, niin minä sulle rauhattomuuden näytän. Perkele että pistää ihan vihaksi tuollainen vähättely teiltä maailman pahimmilta häiriköiltä.
En minä ole tuollaista kyllä koskaan kokenut, eikä mun lapset huuda ja itke jatkuvasti, ei ole edes koliikkia ollut. Taitaa sun pään sisällä kuulua se huuto. Huusitko itse lapsena 24/7?
En ajattele oikein mitään, joskus hymyilyttää kun jotkut _yksittäiset_ velat eivät ymmärrä sitä että mekin ollaan sitä vapautta eletty ja sitten valittu toisin :)