Lue keskustelun säännöt.
Lapsiperheelliset: mitä ajattelette kun luette velojen kuvausta lapsivapaasta arjesta..?
09.08.2016 |
Ja toisaalta myös näiden ajatuksista lapsiperhe-elämään liittyen yleisimminkin?
Itsehän olen siis sitä mieltä, että jokainen voi lisääntyä tai olla lisääntymättä ihan oman halun mukaan eikä asia minulle kuulu, mutta hieman hymyilyttää jatkuva VAPAUDEN korostaminen vela-narratiivissa.
Ymmärrän kyllä, mitä sillä tarkoitetaan, mutta kyllä mulla on sen verran velvoitteita jo ilman lapsiakin, että todellinen "vapaus" kuulostaa utopialta. Vapaa-ajastakin menee aina aikaa pakollisten asioiden hoitoon, oli lapsia tai ei. Jos vastuusta puhutaan, olemme jo valmiiksi velvollisia mm. noudattamaan Suomen lakia, maksamaan veroja, käymään töissä tai hakemaan niitä jne.
Toki ymmärrän, että lapsien saaminen lisää näiden velvoitteiden määrää huomattavast ja itse lapsistakin tulee pitää huolta, mutta se todella sitova pikkulapsiaika kestää lopulta vain hetken ja saa jotenkin ylikorostuneen osan lapsiperhe-elämästä puhuttaessa. Minun lapseni ovat lopulta vain lainassa minulla.
Noin yleensä pidän vapaaehtoislapsettomuutta monin tavoin järkevänä valintana (esim. taloudellisesti), vaikka minulle itselleni vanhemmuus ja nimenomaan sellainen säännelty, sitova arki sopii paremmin.
Kommentit (436)
Vierailija kirjoitti:
Mä ajattelen aina, että lapsettomat jotenkin aina luulee että lapsiperhe arki on aina kamalaa. Ei se niin mene. Mutta luulkoot mitä tahtovat. Varsinkin perheillä, joilla on hyvät tukiverkostot, voi elämä olla yllättävänkin vapaata, kun lapsia saa säännöllisesti hoitoon esim. mummolaan. Eri asia sitten yh äidit tai perheet joilla ei ole ketään tukena.
Mutta ehkä sellainen ihminen, joka ei nauti lapsen jatkuvista kyselyistä, lapsen komentamisesta, lapsen jälkien siivoamisesta, lapsen kanssa hassujen juttujen nauramisesta, kitinän kuuntelusta, ruokahuollosta, pyykkihuollosta, läksyjen tarkistamisesta, lapsitapahtumissa ravaamisesta jne, kokee sen arjen aika kamalana?
Sitäpaitsi, kuuluuko todella monen LAPSIPERHE-ARKEEN todella se, että ne lapset tuupataan jollekin toiselle, ja sitten saa nauttia elämästään? Eikö nyt taas kuulosta vähän hassulta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän veloja, sillä olen itse introvertti ja viihdyn itsekseni. Mutta nyt kun olen eronnut, huomaan masentuvani ja synkistyväni, kun lapset ovat poissa. Ovat siis jo isoja koululaisia eli eivät vaadi jatkuvaa hoitoa. Mutta kun he ovat kotona käyn kaupassa, teen ruuan ja juttelemme päivän asioista. Menen myös ajoissa nukkumaan, kun hekin menevät ja heräämme aamulla yhdessä. Voin siis paremmin, kun elämässäni on rutiinia ja iloisia lapsia. Lisäksi luulen, että olisin todella yksinäinen ilman heitä.
Puolensa kaikella ja joskushan lapset lähtevät kotoa ja minun on opittava olemaan yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä ajattelen aina, että lapsettomat jotenkin aina luulee että lapsiperhe arki on aina kamalaa. Ei se niin mene. Mutta luulkoot mitä tahtovat. Varsinkin perheillä, joilla on hyvät tukiverkostot, voi elämä olla yllättävänkin vapaata, kun lapsia saa säännöllisesti hoitoon esim. mummolaan. Eri asia sitten yh äidit tai perheet joilla ei ole ketään tukena.
Mutta ehkä sellainen ihminen, joka ei nauti lapsen jatkuvista kyselyistä, lapsen komentamisesta, lapsen jälkien siivoamisesta, lapsen kanssa hassujen juttujen nauramisesta, kitinän kuuntelusta, ruokahuollosta, pyykkihuollosta, läksyjen tarkistamisesta, lapsitapahtumissa ravaamisesta jne, kokee sen arjen aika kamalana?
Sitäpaitsi, kuuluuko todella monen LAPSIPERHE-ARKEEN todella se, että ne lapset tuupataan jollekin toiselle, ja sitten saa nauttia elämästään? Eikö nyt taas kuulosta vähän hassulta?
"Lapsiperhearki on ihan kivaa, kunhan pistää ne lapset muiden hoitoon" :D. Uskon sen!
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa ihmisistä elää omaa elämäänsä eikä hirveän paljon jaksa miettiä miten toiset sitä elävät kunhan elämäntavat eivät muiden elämää liikaa häiritse. MIettikääpä työyhteisöä. En edes tiedä kaikista ihmisistä onko heillä lapsia vai ei. En yleensäkään tiedä kaikkien vapaa-ajan harrasteitakaan, jokainen valitkoon omansa halujensa mukaan.
Olen itse myöhään lapset hankkinut, elänyt kolmevitoseksi lapsetonta elämää uraa tehden, matkustaen ja itseäni toteuttaen, sen jälkeen jatkanut uraa ja itseni toteuttamista lapset siihen sisältyen. Jotenkin tuo ajatus, että lapset veisivät jotain äidin/isän elämästä on minulle vieras. Jos velalla on koira/mies, viekö tuo jotain hänen elämästään? Eikö se ole ihmisen omaa elämää, valinnut elämäänsä tällaista? Olin viikonloppuna sukutapaamisessa, siellä oli aikuisia, nuoria, lapsia ja koiria. Kaikki sovittiin hyvin olemaan yhdessä ja oli hillittömän hauskaa. Tuollainen on minun elämääni, minun sosiaalinen perheeni. Joku muu hakee perheensä sukupuolisen suuntautumisensa ryhmästä, tiukasta ystäväpiiristä, harrasteista tai sitten ei kaipaa sellaista. Toivon mukaan jokainen löytää valinnoillaan itselleen antoisan ja onnellisen elämän, oli se lasten kanssa tai ilman. Eikö tuo vastakkainasettelu ole hieman lapsellista molemmin puolin. Jos on tyytyväinen ja onnellinen elämässään valinnoistaan niin miksi niitä täytyy muille niin hirveästi perustella ja erityisesti muiden ratkaisuja vastaan hyökätä, maailma on sitä parempi paikka mitä enemmän täällä on elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä.
Olen samaa mieltä, mutta boldattuun kohtaan: Tietysti on vieras ajatus, koska olet halunnut lapsia. Harva veloista oikeasti sanoo lapsellisille että olisit sinäkin parempi ilman lapsia, mutta heidän omaa valintaansa tällä kyseenalaistetaan. Jos olisit halunnut lapsia, muttet olisi niitä saanut, olisiko elämästäsi puuttunut jotain? Asia on ihan sama toisinpäin, jos lapsia ei halua, lasten saanti veisi elämästä jotain.
Lapseton elämä ja vapaaehtoisesti lapseton elämä myös kyllä eroavat toisistaan, mm. siinä, että vapaaehtoisesti lapseton ei koe elämäänsä tyhjänä, tylsänä, itsekkäänä tai merkityksettömänä, niin kuin kovin moni lapsellinen kokee, ennen kuin päätyy hankkimaan lapsia. Mikä on siis ihan ok, luonnollista, mutta näin olemme erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen, että siinähän raukat yrittävät etsiä sisältöä elämäänsä. En kadu hetkeäkään, että valitsin lapsiperhe-elämän. Nyt kun lapset ovat isoja, saan välillä kuulla maailman kauneimmat sanat, "kiitos äiti, sä olet ollut hyvä äiti" Tiedän, etten ole ollut mutta se on rakkauden osoitus. On ihanaa olla rakastettu.
Jos jättää tarkoituksella lapset hankkimatta niin se on sama kuin jättäisi avaamatta hienon lahjapaketin. Ei mitkään elämykset ja huvitukset kuitenkaan loppujen lopuksi korvaa ihmisten välistä vuorovaikutusta.
Eikö olekin todella ihmeellistä ja sinulle ainakin käsittämätöntä, että ihmiset haluavat elämältään eri asioita ja se mikä sinulle ihanaa ja arvokasta onkin jollekin toiselle viimeinen asia mitä elämältään haluaisi. Ihmisten välistä vuorovaikutusta on muutakin kuin lasten kautta ja se vuorovaikutus on ainakin vapaaehtoista ja sitä voi suorittaa silloin kun itselle sopii. Pahin painajainen minulle olisi kun katsoo kavereiden elämää joilla jollain on jo aikuisia lapsia ja lapsenlapsia, rahaa joutuvat antamaan heille ja lapsilleen ja kakaroita pukkaavat hoitoon harva se viikonloppu eli se sama helvetti alkaa taas alusta mitä heillä oli kun omat lapset olivat pieniä! Jollekin muulle tuo siis on sitä hyvää elämää mutta minulle se olisi kaikkea muuta, tätä eivät monet lisääntyneet millään suostu ymmärtämään ja hyväksymään.
Onneks me ei tunneta! Ihminen, joille kavereiden lapset ja lapsenlapset on pahin painajainen ja joka kutsuu niitä kakaroiksi ei voi olla miellyttävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä koskee toki muitakin kuin vela-juttuja - siis aivan kaikkia muitakin juttuja, joissa itseä (piilo)kehutaan ja toisten valintoja (piilo)arvostellaan. Mutta pakko se on sanoa, että tämän palstan lukuisien vela-aktivistien omahyväisyys ja suoraan sanottuna ääliömäinen ennakkoluuloisuus perhe-elämää kohtaan on jo saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että heikompia hirvittää.
Tuo sama koskee kyllä lisääntyneiden suhtautumisesta veloihin.
Välillä on sellainen olo että oispa elämä helppoa ja huoletonta ilman lasta (yksi vaan, ainakin toistaiseksi). Mutta sitten taas on niitäkin hetkiä että meinaa oikein tulla tippa linssiin jos on muutaman päivän erossa ja saa kotoa vaikka kuvia lapsesta ja puhuu puhelimessa hänen kanssaan. Ristiriitaisia tunteita :) Voi olla että olisin tällä hetkellä onnellisempi ilman lasta. Mutta tilanne todennäköisesti on vauva/taaperoajan jälkeen aivan eri, kun lapsi ei tarvitse aivan koko ajan huomiota ja apua jne. Ja odotan innolla että pääsen auttamaan lasta läksyissä ja muissa vastaavissa jutuissa, ja katsomaan häntä harrastuksissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi vela edes kertoo arjestaan,kun lapselliperheellinen kuitenkin on joskus itsekin ollut lapseton ja tietää mitä se lapseton arki on.
Tuleehan jokaiselle perheelliselle joskus niitä hetkiä, kun kaipaisi vain hiljaisuutta, mutta kokonaiskuvallisesti olen tyytyväinen siihen, että sain lapsen.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen, että siinähän raukat yrittävät etsiä sisältöä elämäänsä. En kadu hetkeäkään, että valitsin lapsiperhe-elämän. Nyt kun lapset ovat isoja, saan välillä kuulla maailman kauneimmat sanat, "kiitos äiti, sä olet ollut hyvä äiti" Tiedän, etten ole ollut mutta se on rakkauden osoitus. On ihanaa olla rakastettu.
Jos jättää tarkoituksella lapset hankkimatta niin se on sama kuin jättäisi avaamatta hienon lahjapaketin. Ei mitkään elämykset ja huvitukset kuitenkaan loppujen lopuksi korvaa ihmisten välistä vuorovaikutusta.
Minä taas ajattelen kaltaisestasi, että voi tuota ihmisraukkaa mihin on itsensä pistänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa ihmisistä elää omaa elämäänsä eikä hirveän paljon jaksa miettiä miten toiset sitä elävät kunhan elämäntavat eivät muiden elämää liikaa häiritse. MIettikääpä työyhteisöä. En edes tiedä kaikista ihmisistä onko heillä lapsia vai ei. En yleensäkään tiedä kaikkien vapaa-ajan harrasteitakaan, jokainen valitkoon omansa halujensa mukaan.
Olen itse myöhään lapset hankkinut, elänyt kolmevitoseksi lapsetonta elämää uraa tehden, matkustaen ja itseäni toteuttaen, sen jälkeen jatkanut uraa ja itseni toteuttamista lapset siihen sisältyen. Jotenkin tuo ajatus, että lapset veisivät jotain äidin/isän elämästä on minulle vieras. Jos velalla on koira/mies, viekö tuo jotain hänen elämästään? Eikö se ole ihmisen omaa elämää, valinnut elämäänsä tällaista? Olin viikonloppuna sukutapaamisessa, siellä oli aikuisia, nuoria, lapsia ja koiria. Kaikki sovittiin hyvin olemaan yhdessä ja oli hillittömän hauskaa. Tuollainen on minun elämääni, minun sosiaalinen perheeni. Joku muu hakee perheensä sukupuolisen suuntautumisensa ryhmästä, tiukasta ystäväpiiristä, harrasteista tai sitten ei kaipaa sellaista. Toivon mukaan jokainen löytää valinnoillaan itselleen antoisan ja onnellisen elämän, oli se lasten kanssa tai ilman. Eikö tuo vastakkainasettelu ole hieman lapsellista molemmin puolin. Jos on tyytyväinen ja onnellinen elämässään valinnoistaan niin miksi niitä täytyy muille niin hirveästi perustella ja erityisesti muiden ratkaisuja vastaan hyökätä, maailma on sitä parempi paikka mitä enemmän täällä on elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä.
Juuri näin. Varmaan suurin osa näin ajatteleekin. Tänne palstalle vaan kertyy yltiönegatiiviset ihmiset jotka aggressiivisesti puolustavat omaa tyyliään ja mitätöivät muiden valintoja. Mutta jos se tekee heidät edes himpun verran onnellisemmiksi niin se heille suotakoon.
Tämä. Molemmin puolin piilotetaan kömpelösti kritiikki: jokainen eläköön...mutten ymmärrä kuinka joku VOI JAKSAA, KESTÄÄ, EI YMMÄRRÄ... Yksisilmäisyyttä, näköalattomuutta molemmin puolin, ei edes haluta ymmärtää toisiaan. Mikäpä se siinä, mutta aika onnetomilta monet voimakkaimmin omaa kantaansa puolustavat tuntuvat olevan. Onnellisuuteen liittyy monesti suvatsevaisuus, ja tuota näillä palstoilla hyvin harvoin löytyy. Onneksi tämä ei ole hyvä otos suomalaisesta yhteiskunnasta, muuten alkaisi jo puistattamaan. Nyt riittää minulle negatiivisuus, monet järkevämmät ovat jo poistuneet paljon aiemmin.
Monesti velojen ehkä aggresiivinen suhtautuminen lapsiperheisiin johtuu siitä alentavasta ja ylimielisestä suhtautumisesta siihen että joku ei koskaan eikä ikknä halua lapsia. Minulle esimerkiksi on sanottu kun kerroin olevani vela ja sterikin on tehty, että "tuota tekoa tulet vielä katumaan" tai "lapset ovat elämän suola". Taidanpa seuraavaksi sanoa vastavetona tälläiselle ylimieliselle idiootille "ai sinulla on lapsia, tulet vielä katumaan", "kyllä, lapset ovat elämän suola ja suola on myrkkyä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin viiskymppisenä kun luen lapsettomien fb ystävien arjesta, en kai ajattele mitään kummempaa. No toki käy mielessä, että jossain määrin elämä on erilaista. Minä tuen vielä rahallisesti opiskelevia lapsiani ja olen kiinnostunut siitä, mitä heille kuuluu. Lapsenlapsia ei vielä ole, mutta oletan olevani heistäkin kiinnostunut. Lapsettomien ystävieni päivitykset ei muuten poikkea omistani, kuin että heillä ei päivityksissä näy mainintoja lapsista (ei aikuisten lasten vanhemmat kyllä siis lapsistaan päivittele, mutta joskus joku mainitsee, että kiva, kun opiskelevat nuoret tulevat viikonlopuksi kotiin tms.)
Jokainen perheellinen on elänyt myös sitä lapsivapaata arkea, ellei kyse ole jostain teinivanhemmasta. Mietin onko vela vähän yksinkertainen kun ei tajua sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi vela edes kertoo arjestaan,kun lapselliperheellinen kuitenkin on joskus itsekin ollut lapseton ja tietää mitä se lapseton arki on.
Yksikään joka väittää että "lapset eivät estä mitään, olen ihan yhtä vapaa kuin lapsettomana" ei enää muista millaista on lapseton elämä. Ne ajat vaan ilmeisesti häipyvät mielestä, kun ihminen tottuu lapsiperheen härdelliin ja jatkuvaan lapsissa (vähintään henkisesti) kiinni olemiseen.
Lapsia HALUNNUT ei myöskään todennäköisesti voi edes kuvitella, millaista on lapsia HALUAMATTOMAN elämä. Ihan niinkuin yrittäisi verrata vaikka oravanpyörästä vapaaehtoisesti hypänneen nuoren mielenmaisemaa sellaiseen, joka sinnikkäästi yrittää vuosi toisensa jälkeen lääkikseen. Kyllä, kumpikaan ei opiskele, mutta hyvin todennäköisesti jälkimmäinen kuvaa ennen lääkikseen pääsemistä viettämiään vuosia ihan eri lailla kuin ensimmäinen, joka kulkee vihellellen lammen rannalla oljenkorsi suussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
se todella sitova pikkulapsiaika kestää lopulta vain hetken ja saa jotenkin ylikorostuneen osan lapsiperhe-elämästä puhuttaessa.
Tämä - voisin kuvitella helposti selviäväni vauvavuodesta, koska vauvan kanssa riittänee perustarpeiden tyydytys, mutta sitä vanhemmalla lapsella mukaan alkaa tulla kasvatus, koulussa pärjääminen, mahdollinen kiusaaminen, koko ajan monimutkaisimmiksi käyvät kaverisuhteet, murros- ja teini-ikä sydänsuruineen jne. En yksinkertaisesti ymmärrä miten jollakulla riittää työpäivän jälkeen energiaa ja aikaa paneutua vielä noihin kaikkiin edes yhden lapsen kanssa!
No, samalla tavallahan sitä paneutuu ystäviensä sydänsuruihin ym? Roikkuu palstoilla pätemässä. Mä odotan innolla, että saan tarjota oman elämänkokemukseni lapsen/nuoren pulmiin. Jos hän ottaa vastaan. Taitaa monet pulmat tulla selvitettyä kaverien ja opettajien/nuorisotyöntekijöiden kanssa. Lisäksi, ei voi tietää onko lapsella edes mitään sosiaalisia ongelmia. Tai ainakaan jatkuvia. Mihinkään ei voi elämässä ryhtyä, jos olettaa kaikkea etukäteen. Itse pyrin luomaan lapselle ison sosiaalisen piirin, jotta kaikessa ei edes tarvitse kääntyä minun puoleeni.
Meinasin tukehtua nauruun, kun eräs työkaveri heitti mulle 40+ velalle, että sunkaan haudalla ei sitten kukaan koskaan käy! Voi kamalaa, kylläpä se sitten surettaa kuolleena 😂
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi vela, hei vaan kaikille. Olen lapseton koska en tahdo lapsia. En ole kiinnostunut lapsista enkä halua olla äiti. Ei sen kummempaa. Miksi tätä pitää sen enempää perustella?
Just sehän tässä on ihmettelyn aiheena, miksi tarvitsee keksiä tekosyitä? Moni selittelee tyhjänpäiväisiä asioita, kun voisi sanoa ihan suoraan, ettei vaan halua lapsia eikä tunne tarvetta olla äiti/isä. Tässä kohtaa olisi niin kiva sitten siirtyä puhumaan jo jostain muusta asiasta, harvan kanssa se kuitenkaan onnistuu.
En minäkään selittele, miksi en halua enempää kuin yhden lapsen, kun en ole koskaan enempää halunnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi vela edes kertoo arjestaan,kun lapselliperheellinen kuitenkin on joskus itsekin ollut lapseton ja tietää mitä se lapseton arki on.
Yksikään joka väittää että "lapset eivät estä mitään, olen ihan yhtä vapaa kuin lapsettomana" ei enää muista millaista on lapseton elämä. Ne ajat vaan ilmeisesti häipyvät mielestä, kun ihminen tottuu lapsiperheen härdelliin ja jatkuvaan lapsissa (vähintään henkisesti) kiinni olemiseen.
Lapsia HALUNNUT ei myöskään todennäköisesti voi edes kuvitella, millaista on lapsia HALUAMATTOMAN elämä. Ihan niinkuin yrittäisi verrata vaikka oravanpyörästä vapaaehtoisesti hypänneen nuoren mielenmaisemaa sellaiseen, joka sinnikkäästi yrittää vuosi toisensa jälkeen lääkikseen. Kyllä, kumpikaan ei opiskele, mutta hyvin todennäköisesti jälkimmäinen kuvaa ennen lääkikseen pääsemistä viettämiään vuosia ihan eri lailla kuin ensimmäinen, joka kulkee vihellellen lammen rannalla oljenkorsi suussa.
En tiedä onko sinulta mennyt muisti, mutta ei minulta ainakaan. Muistan ihan hyvin ne 10+ vuotta, jotka elimme miehen kanssa vain kahdestaan ja tiedän mikä ero on lapsettomana ja lapsiperheen arkea eläessä. Molemmista jää parhaiten mieleen kaikki positiiviset asiat.
Mom2be kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
se todella sitova pikkulapsiaika kestää lopulta vain hetken ja saa jotenkin ylikorostuneen osan lapsiperhe-elämästä puhuttaessa.
Tämä - voisin kuvitella helposti selviäväni vauvavuodesta, koska vauvan kanssa riittänee perustarpeiden tyydytys, mutta sitä vanhemmalla lapsella mukaan alkaa tulla kasvatus, koulussa pärjääminen, mahdollinen kiusaaminen, koko ajan monimutkaisimmiksi käyvät kaverisuhteet, murros- ja teini-ikä sydänsuruineen jne. En yksinkertaisesti ymmärrä miten jollakulla riittää työpäivän jälkeen energiaa ja aikaa paneutua vielä noihin kaikkiin edes yhden lapsen kanssa!
No, samalla tavallahan sitä paneutuu ystäviensä sydänsuruihin ym? Roikkuu palstoilla pätemässä. Mä odotan innolla, että saan tarjota oman elämänkokemukseni lapsen/nuoren pulmiin. Jos hän ottaa vastaan. Taitaa monet pulmat tulla selvitettyä kaverien ja opettajien/nuorisotyöntekijöiden kanssa. Lisäksi, ei voi tietää onko lapsella edes mitään sosiaalisia ongelmia. Tai ainakaan jatkuvia. Mihinkään ei voi elämässä ryhtyä, jos olettaa kaikkea etukäteen. Itse pyrin luomaan lapselle ison sosiaalisen piirin, jotta kaikessa ei edes tarvitse kääntyä minun puoleeni.
Ystävä ei ole sinusta samalla lailla riippuvainen kuin lapsi.
Soitellen sotaan niin hyvä tulee? Isolla osalla lapsista ON ongelmia, on naiivia tuudittautua siihen että juuri itse on se, joka ei kohtaa niistä yhtäkään.
"Sosiaalisen piirin luominen" kuulostaa hirveältä. Ei se ainakaan kivemmalta kuulosta kuin itse ongelmien ratkominen!
Minä en ymmärrä, miksi tästä asiasta tulee tapella.
En usko että on olemassa oikeaa tai väärää vastausta.
Jokainen ihminen on yksilö, jolla on omat tarpeet, ajatukset, tunteet ja tahto elämässä.
Joskus ihminen kohtaa toisen yksilön, kenen kanssa tarpeet kohtaavat niin, että perustetaan perhe.
Joskus ihminen kohtaa toisen yksilön, kenen kanssa tarpeet kohtaa niin, ettei perusteta perhettä.
Joskus ihmisen tarpeet ovat sellaisia ettei tarvita sitä toista ihmistä siihen vierelle.
Kaikki nämä asiat tulisi tehdä omasta halusta ja tahdosta käsin, seuraten sitä mikä on omalle itselleen parhaaksi ja mitä itse haluaa elämältä. Jos haluaa perheen, perustaa sen. Jos ei, ei perusta sitä. Valinnat pohjautuvat ihmisen omaan haluun ja näkemykseen siitä, mikä tekee hänet onnelliseksi elämässä.
Tässä kisassa ei ole oikeaa ja väärää, ei voittajaa ja häviäjää. On erilaisia elämänvalintoja ja erilaisia kokemuksia siitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi.
Tärkeää on vain se että valinnat on tehty riippumattomasti omasta tahdosta, muistakaa se! :)