Pitääkö mielestänne paikkaansa, että koulutustaso periytyy?

Vierailija kirjoitti:

Äiti oli kirjanpitäjä/palkanlaskija Kemin sataman työntekijöille ja isä saman kaupungin rakennusmestari. Duunareita molemmat. Meistä kahdesta tytöistä tuli yliopiston käyneitä. Itse asianajaja ja yrittäjä ja siskosta yliopistoon projektien vetäjä kehitysyhteistyön vetäjä kehitysmaihin ja yliopiston opettaja...

Olennaisinta ei ollut vanhempien koulutustaso, vaan se, että vaativat meiltä lapsilta aika paljon, välillä liikaakin. Jos sai kokeesta 9 ½, miksi ei ollut 10.... Jos sai kokeesta 10 -, miksi ei ollut 10....  Arvostivat koulutusta.

Kiitollinen vanhemmille siitä, että kannustivat sitten siinä vaiheessa railakkaasti, kun pääsykokeet oli ja en tosiaan tiedä, olisinko tässä tilanteessa ilman heitä.

Kiitos äiti ja isä, vaikka en aina sitä osannut silloin aikoinaan arvostaa.

Fatalji

Rakennusmestari oli kylläkin entisaikoina melko paljon rividuunaria isompi herra. Esim. Töölön Kristuskirkko on rakennumestarin suunnittelema. Lähes arkkitehdin arvoinen siis.

Molemmat vanhempani ovat hyvin matalapalkkaisia duunareita. Minulla on kaksi isosiskoa, jotka ovat molemmat pitkäaikaistyöttömiä, mutta myös tehneet elämässään pitkiä jaksoja erittäin matalapalkkaisia töitä. Siskoilla myös koulutus näille matalasti palkatuille aloille.

Itse valmistuin juuri maisteriksi, ja tuntuu että kaikki työllistyneet opiskelutoverit ovat päässeet valmistumisen jälkeen töihin sukulaistensa firmoihin tai muutoin sukulaisuussuhteilla. Toivottavasti itse työllistyn, vaikka mitään suhteita minulla ei työelämään ole alallani. Töitä olen tehnyt 16-vuotiaasta asti mutta kouluttauduin akateemisesti vasta näinkin myöhään, eli olen nyt 37-vuotias ja suoritin koko tutkinnon vähän alle viidessä vuodessa. Toivon todella, että uurastus ei valu hukkaan, sillä halu tehdä työtä alallani on todella suuri ja minulla on aina ollut korkea työmoraali.

Ja tiedän, että koulutus on "periytyvää", ja että kuulun näihin poikkeustapauksiin. Olen aina ollut akateemisesti lahjakas, mutta yliopistoon minua ei ikinä kannustettu. Päin vastoin.

Vierailija kirjoitti:

Tässä on tietenkin otettava huomioon ero ruotsinkielisten ja suomenkielisten välillä. Ruotsinkielisillä on ollut kaikenaikaa ja on yhä erittäin matala kynnys mennä yliopistoon. Suomenkielisillä näin ei ole ollut, eikä ole edelleenkään. 

Tähän on huomautettava, että kaikki suomenruotsalaiset eivät ole pk-seudulta kotoisin. Maaseudun (pohjanmaan, ym.) suomenruotsalaisilla ei ole yhtään sen matalampaa kynnystä korkeakoulutukseen kuin vastaavilla suomenkielisilläkään.

Vierailija kirjoitti:

.

Ja tiedän, että koulutus on "periytyvää", ja että kuulun näihin poikkeustapauksiin. Olen aina ollut akateemisesti lahjakas, mutta yliopistoon minua ei ikinä kannustettu. Päin vastoin.

Tämä varmaan se suuri syy eroihin. Koulutusta arvostetaan suvuissa erillä lailla. Latistamalla kasvatetut monet älykkäät nuoret ovat jättäneet pyrkimättä akateemisiin koulutuksiin. Tsekatkaapa huviksenne lukiomenestystä ja jatkokoulutuspaikkaa, ei nuo aivan käsikädessä mene. Akateemisissa perheissä kannustetaan yrittämään yliopistoon vaikkei yo paperit aivan L:n tasoiset olisikaan, kun vastaavilla keskimääräisillä papereilla vähemmän koulutetun perheen vesa lähteen AMK:iin. Lääkäri- ja lakimiessuvuissa ne vesat lukevat preppauskursseja ja tekevät pääsykokeita monta vuotta putkeen, sisään kun on päästävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti oli kirjanpitäjä/palkanlaskija Kemin sataman työntekijöille ja isä saman kaupungin rakennusmestari. Duunareita molemmat. Meistä kahdesta tytöistä tuli yliopiston käyneitä. Itse asianajaja ja yrittäjä ja siskosta yliopistoon projektien vetäjä kehitysyhteistyön vetäjä kehitysmaihin ja yliopiston opettaja...

Olennaisinta ei ollut vanhempien koulutustaso, vaan se, että vaativat meiltä lapsilta aika paljon, välillä liikaakin. Jos sai kokeesta 9 ½, miksi ei ollut 10.... Jos sai kokeesta 10 -, miksi ei ollut 10....  Arvostivat koulutusta.

Kiitollinen vanhemmille siitä, että kannustivat sitten siinä vaiheessa railakkaasti, kun pääsykokeet oli ja en tosiaan tiedä, olisinko tässä tilanteessa ilman heitä.

Kiitos äiti ja isä, vaikka en aina sitä osannut silloin aikoinaan arvostaa.

Fatalji

Rakennusmestari oli kylläkin entisaikoina melko paljon rividuunaria isompi herra. Esim. Töölön Kristuskirkko on rakennumestarin suunnittelema. Lähes arkkitehdin arvoinen siis.

Meinasin juuri samaa, että vaatihan rakennusmestari nyt jo jonkinmoisen koulutuksen, vaikka ei valkokaulustyöläinen olekaan (on ns. sinikaulus).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on tietenkin otettava huomioon ero ruotsinkielisten ja suomenkielisten välillä. Ruotsinkielisillä on ollut kaikenaikaa ja on yhä erittäin matala kynnys mennä yliopistoon. Suomenkielisillä näin ei ole ollut, eikä ole edelleenkään. 

Tähän on huomautettava, että kaikki suomenruotsalaiset eivät ole pk-seudulta kotoisin. Maaseudun (pohjanmaan, ym.) suomenruotsalaisilla ei ole yhtään sen matalampaa kynnystä korkeakoulutukseen kuin vastaavilla suomenkielisilläkään.

No kyllähän se vain on matalampi. Vertaa hakijoiden määrä ja sisäänotettujen. Kyllä on prosenteissa vissit erot. Esim. turkuun opettajankoulutukseen otetaan jo heikosti ruotsia puhuvia, kun kiitiö suuri ja hakijoita vähän. Tätä  koulutuspaikan laatu-ongelmaa käsiteltiin ylen ajankohtaisohjelmassa.  Ja onhan se vinoutunut. Itseasiassa hankken ja åbo akademi ei ole edes yhteisvalinnassa.  Niin erilaista se koulutus sitten siellä varmaan on, verrattuna vaikka aalto-yliopistoon.

Kyllä se aika usein periytyy. Usein asenteen kautta. Joissain duunariperheissä puhutaan oikeista miesten töistä ja paperinpyörittelijöistä jne. Vastaavasti joissain akateemisissa perheissä puhutaan yhtä lailla halveksivasti suorittavasta portaasta.

Onneksi löytyy myös niitä, jotka antavat lapsensa valita omien lahjojensa mukaan. Kaverini oli esimerkiksi sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Tiedän myös tapauksia, jossa lukioon ei ole päästetty, kun "meidän pojastahan ei mitään herranketkua tule". Itse taas olen perheestä, jossa lukiota pidetiin itsestäänselvyytenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti oli kirjanpitäjä/palkanlaskija Kemin sataman työntekijöille ja isä saman kaupungin rakennusmestari. Duunareita molemmat. Meistä kahdesta tytöistä tuli yliopiston käyneitä. Itse asianajaja ja yrittäjä ja siskosta yliopistoon projektien vetäjä kehitysyhteistyön vetäjä kehitysmaihin ja yliopiston opettaja...

Olennaisinta ei ollut vanhempien koulutustaso, vaan se, että vaativat meiltä lapsilta aika paljon, välillä liikaakin. Jos sai kokeesta 9 ½, miksi ei ollut 10.... Jos sai kokeesta 10 -, miksi ei ollut 10....  Arvostivat koulutusta.

Kiitollinen vanhemmille siitä, että kannustivat sitten siinä vaiheessa railakkaasti, kun pääsykokeet oli ja en tosiaan tiedä, olisinko tässä tilanteessa ilman heitä.

Kiitos äiti ja isä, vaikka en aina sitä osannut silloin aikoinaan arvostaa.

Fatalji

Rakennusmestari oli kylläkin entisaikoina melko paljon rividuunaria isompi herra. Esim. Töölön Kristuskirkko on rakennumestarin suunnittelema. Lähes arkkitehdin arvoinen siis.

Iskä oli rakennusmestari. Varmaan pitää paikkaansa, että niinä aikoina joku isompiki pomo kaupungilla. Ajeli autolla ja kävi katsomassa työmaita. Oli jätevesipuolella ja teiden auraukset hänen vastuulla. Mutta jos ajatellaan sitä, mitä nykyään tarkoitetaan korkeastikoulutetuilla, niin ei sama. Ei yliopistokoulutusta eikä sitä lukemista. Silti kannusti meitä penikoita lukemaan.

Olin koko suvussa ensimmäinen, joka meni yliopistoon lukemaan. Ei isäkään pitänyt itseään lukeena eikä sitä olekaan. Omalla alallaan tietenkin oli isommassa asemassa kuin moni muu, mutta nyt käsitykseni mukaan puhuttiin korkeasti koulutetuista ja siitä, siirtyykö akateemisuus....

Fatalji

Olen duunariperheestä ja duunarisuvusta, en oikeastaan tuntenut perheeni kautta ketään, joka olisi käynyt yliopistoa. Silti minä ja sisarukseni olemme maistereita. Sanoisin, että ero meidän perheemme ja kaikkien niiden muiden välillä, jotka tunsin (ja joiden lapsista tuli duunareita) oli asenne. Meidän vanhempamme eivät tunteneet itseään huonommiksi ihmisiksi ja siksi haukkuneet korkeakoulutettuja. Nykyään tajuan, että juuri nuo ihmiset puhuu "turhista paperinpyörittäjistä" , "nollatutkimuksista", "oikeista töistä" jne. lapsilleen. Ei kai sellaisessa ympäristössä kasva innostumaan niistä mahdollisuuksista, jota akateemiset alat voi tarjota. Ikuisesti olen kiitollinen omille avarakatseisille, tai sanoisinko normaaleille, vanhemmilleni.

Itse yritän kovasti taistella tuota ennakkoasennetta kohtaan. Hain siis yliopistoon, ja jos en pääse menen avoimeen.

Vasta nyt reilu 20-vuotiaana olen saanut luottamusta tehdä mitä oikeasti haluan. Äiti kouluttamaton leski, joka ei arvosta koulutusta. Iskosti sen meidän lasten päähän hyvin. Ei auttanut läksyissä ja tavoite oli päästä luokalta toiselle.

Vierailija kirjoitti:

Eniten arvostan maahanmuuttajia, jotka tulee Suomeen sota-alueelta ja väittelee täällä tohtoreiksi. Se on silloin itse ansaittu meriitti eikä kultalusikka suussa syntymisen tai rikkaan miehen naimisen tuoma etuoikeus.

Tuntemillani pakolaisilla on jo hankittu yliopistokoulutus omassa maassaan, yksi tohtorikoulutettava ja toinen haluaa tohtoriksi Suomessa. He ovat mahdollisesti syntyneet kultalusikka syyssä koska ovat hankkineet jo yliopistokoulutuksen kotimaassaan ja heillä on ollut varaa järjestää matkat Suomeen. Toinen tuttavani vaikuttaa varakkaalta.

Äitini on eläinlääkäri ja haen itse eläinlääkikseen, veli opiskelee yhdessä maailman parhaista yliopistoista.

Tilastolliset tutkimukset ja faktat eivät ole mielipidekysymyksiä, siitä huolimatta että tietty todennäköisyys ei välttämättä ilmene tai tapahdu juuri sinun kohdallasi. Tilastot kertovat tietyn tapahtuman yleisyyden suuressa joukossa, sinä ja tuttavapiirisi taas lienette suhteellisen minimaalinen otos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein kuulee sanottavan, että akateemisten lapsista tulee itsekin akateemisia ja duunarien jälkeläisistä duunareita. Pitääkö mielestänne täysin paikaansa vai onko pelkkä mutu-tuntuma?

Eikö sinulla ole yhtään tuttua, joiden kohdalta olisit voinut itsekin todeta, että eihän tämä täysin ehdottomasti pidä paikkaansa?

Mielipide on juuri sitä mutua. On kolmaskin vaihtoehto. Tarkista faktat tilastoista.

Mitähän se akateemisuus on noin niin kuin käytännössä?

Selvähän se on että jos vanhemmat ovat opiskelleet pitkälle, niin he arvostavat opiskelua ja kannustavat myös lapsiaan siihen.

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat ovat kansakoulun käyneitä duunareita. Itsellä opisto-, yliopisto- ja AMK-tutkinnot ja muutenkin olen opiskellut paljon ja ollut samalla työelämässä yli 20 vuotta. Kaksoissiskolla vanhanajan opistotutkinto.

N 30:tä serkuissani (ovat nyt n 60-30 vuotiaita) on vain muutamia yliopiston tai edes AMK:n/opiston käyneitä. Ylioppilaita on ehkä kolmasosa.

Tosiaan, lukio ei ole enää automaattinen tie akateemiseen ammattiin. Aika moni jopa syrjäytyy opiskelusta ja työmarkkinoilta siksi että menee lukioon vaikka ei ole lukuhaluja. Huonoilla papereilla ei pääse yliopistoon, eikä luonto anna periksi hankkia ammattia, jonka olisi voinut hankkia suoraan peruskoulusta, silloin sitä joutuisi tunnustamaan että lukioon meno oli virhe.

Kun itse olin nuori niin kouluttamattomienkin vanhepien kanta oli se että tietysti miedän mikkojaana menee lukioon. Nykyään vanhemmilla on ehkä vähän enemmän realismia ja tiedetään että  ammattikoulu voi olla parempi vaihtoehto nuorelle joka ei ole kovin innostunut lukemisesta.

Varmaan perheen asenne opiskelua kohtaan on tärkeämpi vaikuttaja.. onhan monilapsisissa perheissä vähän kaikkea: vähän opiskelleita ja paljon opiskelleita. Vaikuttaa myös lasten luonne-erot ja kiinnostuksen kohteet.

Akateeminen = vähintään ylempi korkeakoulututkinto yliopistosta.

Toki se menee usein niin, mut ei läheskään aina. Mulla vanhemmat käyny vaan amiksen toinen ja toinen ei sitäkään. Silti siskolla kaksi tutkintoa (yliopisto ja amk), ite oon käyny lukion ja menossa yliopistoon.

Moni meistä suuriin ikäluokkiin kuuluvista on tehnyt tuon luokkaretken. Vanhempamme elivät nuoruuttaan sodan varjossa ja useimmilla koulu jäi kansakouluun, vaikka älyllistä kapasiteettia olisi ollut muuhunkin. Sodan jälkeen heidän voimansa hupenivat jälleenrakennustyössä ja moni oli jo viisikymppisenä melkoisen romussa kunnossa, selkä "paskana" jne. Ei ihme, että he toivoivat, että me jälkeläiset pääsisimme edes vähän helpommalla. Lasten kouluttaminen oli vanhemmille taloudellinen rasite, mutta kuitenkin lapsia lähetettiin oppikouluun jopa kymmenien kilometrien taa.

Minulla oli onni asua kirkonkylässä muutaman sadan metrin päässä kouluista, joten ei syntynyt asumis- ja matkakuluja. Ei minunkaan koulunkäyntini ollut taustani takia itsestäänselvyys, mutta isäpuoleni oli sen verran valistunut mies, että kannusti pyrkimään oppikouluun, jossa myös hänen sisarustensa lapsia oli oppilaina. Lukio aloitti toimintansa, kun olin keskikoulun yläluokilla. Itse olin epävarma lukioon menosta, mutta taas kotoa kannustettiin. Äidin suvussa olin ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen maisteri. Isoisä ja muutamat muut sukulaiset karsastivat aluksi yliopisto-opintoja. He olivat sitä mieltä, että sairaanhoitajaksi minun olisi pitänyt pyrkiä. Pidin pääni ja valmistuin aikanani maisteriksi. Ei minusta olisi hoitajaksi ollutkaan, ei ole hoivaviettiä pätkääkään.

Meillä Suomessa on aika kummallinen suhtautuminen koulutukseen ja ammatteihin. Monet eivät arvosta mitään muuta kuin korkeakoulututkintoa. Ammattikoulun käyneitä lähinnä irvitään ja pilkataan. Kuitenkaan tämä yhteiskunta ei pyörisi pelkkien maistereiden avulla, vaan monenlaisia ammattimiehiä tarvitaan. Muistan jo lapsuudesta, miten surulliselta ja pahalta kuulosti, kun monet maanviljelijät väheksyivät ammattiaan ja julistivat suureen ääneen, että lapset pannaan kouluun, ettei niiden tarvitse paskaa lapioida ja lehmän alla kyykkiä. Miksi ammattimies ei ole ylpeä ammatistaan? Miksi hän ei kannusta poikaansa tai tytärtään käytännön alalle? Ovatko nämä nuoren sivistyskansan lastentauteja? Kun mennään vaikka Keski-Eurooppaan, niin nähdään, että ylioppilastutkinto ei ole ollenkaan niin korkealle arvostettu kuin meillä, vaan moni nuori hakeutuu hankkimaan käytännön ammattia oppisopimusteitse, teit isäin astumaan.

Keskimäärin näin on.

Tuli tästä mieleen: tunnen yhden perheen, jonka äiti on lääkäri ja isä aineenopettaja.

Heillä on viisi lasta, joista yksikään ei ole edes ylioppilas saati korkeakoulutettu (nuorinkin heistä jo kolmikymppinen, joten tilanne tuskin muuttuu enää).

Minun perheessäni oli todella kummallinen suhtautuminen opiskeluun. Joskin koko kasvatus oli retuperällä. Oma äitini oli perheensä nuorin ja hänestä välitettiin vähiten (koska oli nainen). Ryhtyi tekemään pätkätöitä jo varhain eikä koskaan opiskellut kansakoulun jälkeen ammattia. Sen sijaan kaksi vanhempaa veljeä saivat koulutuksen ja keskimmäinen on jopa akateeminen. Äitiäni harmitti oman ammatin puuttuminen ja paasasi sitä että minun ja veljeni on hankittavat ammatti. Joki käänteinen vaikutus sillä oli, mutta en päätynyt hankkimaan juuri mitään ja tällä hetkellä olen syrjaytynyt ja mt-ongelmainen(vanhemmistani lopulta tuli työttömiä myös). Sen sijaan serkkuni, eli tämän akateemisen lapsen omat lapset ovat myös akateemisia ja korkeasti koulutettuja. Silloin kun tämä keskimmäinen lapsi syntyi niin isovanhempani olivat rikkaimmillaan. Sillä lienee oli vaikutusta.