Lue keskustelun säännöt.
Miten pahoja traumoja tukistamisesta jää lapselle?
13.06.2016 |
Tänä aamuna paloi taas hermot lapsen kanssa. Vähän vajaa 4.v temppuili ja huusi taas heti aamusta alkaen ja alkoi tapella ja heilua kaukosäätimen kanssa kun ei saanut heti päälle netflixiä. Kun isänsä meni auttamaan, menetti lapsi hermonsa ja kirkui ja huusi niin että pikkuvelikin (vauva) heräsi uniltaan. Itseltäni paloi tuossa kohtaa hermot, menin komentamaan lasta olemaan nätimmin jos haluaa piirrettyjään katsoa, mutta pyöri, potki ja raivosi jossain ihme tilassa niin että otin tukasta kiinni ja sanoin että nyt loppuu tuo pelleily. Kannoin rimpuilevan lapsen omaan huoneeseen, jossa sanoin että kunhan rauhoitutaan niin voidaan edes harkita piirrettyjen katsomista, tuollainen käytös ei tuota palkintoa. Lapsi yritti lyödä minua jolloin taas otin tukasta kiinni ja pidin paikallaan, olin itsekin ihan raivoissani kun heti aamusta saa tapella. Kun vähän aikaa kului ja rauhoituttiin molemmat, pyysi lapsi päästä äidin syliin, otin, silittelin ja selitin että äskeinen toiminta oli kaikilta väärin, mutta ei saa kaikesta kiukuta koko ajan niin paljoa. Äiti teki väärin, lapsi teki väärin. Pyysin myös anteeksi ja sanoin etten haluaisi häntä satuttaa.
Miksi minusta tuntuu, ettei oikeasti kaduta? Oma rehellinen mielipiteeni on, että tuon luontoinen lapsi oikeasti ansaitsee välillä pienen pöläytyksen, että se uskoo. Puhe ei tuohon tyttöön tehoa, pahentaa vaan tilannetta. Ei auta kasvatusopit hienoine teorioineen, ei lapsi ymmärrä että nätisti puhuva aikuinen tässä lässyttää sinulle rajoja. Meillä on niin kovapäinen uhmakas, että tuntuu todella oikealta että välillä tilanne päätyykin sinne äärirajoille, että lapsi huomaa aikuisen olevan ihan oikeasti tosissaan. Toisen kerran tänä aamuna kun alkoi taas pelleillä kaukosäätimen kanssa nostin vain sormeni pystyyn ja sanoin tytölle kovemmalla äänellä :"muistatko mitä äsken sanottiin?" Ja pelleily loppui siihen paikkaan. Eli jotain sinne upposi kerrasta.
Pahan äidin kruunu. Painakaa se päähäni siis nyt. Ja kertokaa nyt vielä päälle kaikki sinkkos-cacciatore-fraasit ja se kuinka psyykkisiä vaurioita tässä nyt aiheutan. Vähän kalvaa omaakin mieltäni tämänaamuinen tapaus, mutta enemmän tunnen lapsen myös sen ansainneen ja siitä oppineen, ettei noita tilanteita tulisi noin pahoina kuin pari kertaa vuodessa.
Kommentit (212)
Vierailija kirjoitti:
Mulle jäi traumoja tukistuksesta. Sitä tehtiin jo kun olin vielä todella pieni. Kaukaisin muisto on varmaan ajalta, kun olin alle 3v ja veljeni ei ollut vielä syntynyt. Muistan kun huoneeni lattialla keräsin hiuksiani duplo legojen seasta ja mietin saisiko niitä mitenkään enää takaisin päähäni. Isä oli tukistajana, äiti sitten aina lohdutti. Koskaan ei pyydetty anteeksi. Vanhempana minut aina laitettiin pyytämään anteeksi kiukuttelua ja huutoa, mutta minulta ei koskaan pyydetty anteeksi tukistelua ja haukkuja.
Minä sain kolmannella luokalla pikkusiskon, joka oli minulle silloin maailman rakkain aarre. Minua tukisteltiin edelleen. Taisin olla 5-6. luokkalainen, kun kirjoitin reissuvihkoon viestin opettajalle tukistelusta ja siitä, että pelkään pientä siskoanikin tukistettavan ja sitä en missään nimessä haluaisi. Kirjoitin viestin osittain "vitsillä", sillä en varmaankaan olisi sitä oikeasti uskaltanut opelle näyttää. Näin ei pitänyt käydä, mutta hyvä, että kävi, nimittäin äitini löysi tuon reissuvihkoon kirjoitetun viestin ja siihen loppu tukistelut meidän perheessä. Silloin mua peloteltiin tietty lastenkodilla yms. jos kertoisin tukistelusta jollekin, mutta siihen se loppui, eikä siskoani ole tietääkseni tukistettu. Nyt aikuisena mietin, miten hyvä näpäytys tuo oli vanhemmille. He oikeasti säikähtivät, että olen jo ehtinyt näyttää viestin opelle.
En ole ikinä puhunut tästä kenellekään, tekipä hyvää kirjoittaa edes.
Siis tukistaminen tarkoittaa sitä, että otetaan hiuksista kiinni ja vähän "tukustetaan". Ei siinä hiuksia lähde irti. Ei sua ole tukistettu, vaan on revitty hiuksia päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko sille perhetyöntekijälle kertoa rehellisesti, että minusta tuntuu ettei mikään muu kuin tukistaminen tai fyysinen kiinnipitäminen auta? Vai onko huolta että tilanne paisuu ihan raiteiltaan? Lapseni oikeasti on ihan äitin tyttö, tänäänkin aamulla tilanteen ratkettua kertoili minulle miten ihana äiti ja tärkeä olen hänelle. Käytös vain välillä lähtee hänellä temperamentin vuoksi aivan lapasesta. -Ap
Olen käynyt vastaavaa läpi ja hämmästelen itsekritiikkisi puutetta. Mietipä uudestaan miksi lapsi sinua kehui tilanteen ratkettua. Tuo on hyvittelykäytöstä. Lapsi pehmittelee sinua siinä toivossa, ettet kävisi häneen uudelleen käsiksi. Aito rakkaudentunnustus tulee aivan eri tilanteessa.
Katso itseäsi peiliin. Olet väkivaltaa lastasi kohtaan käyttävä äiti. Tämä on fakta. Älä uhriudu tai selittele vaan muutu. Pystyt siihen. Sinulla on vihanhallintaongelma ja luulet opettavasi lapsellesi kuinka hillitä itseään ja vihaansa - väkivallalla. Näetkö epäloogisuuden?
Muista myös, että lapsesi on loputtoman lojaali ja anteeksiantava vanhemmalleen. Älä sokeudu näkemään tätä ominaisuutta rakkaudeksi, koska se on myös biologinen selviytymiskeino. Ole lapsen lojaaliuden arvoinen, aidosti.
Juurikin näin! Samaa olin kirjoittamassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle jäi traumoja tukistuksesta. Sitä tehtiin jo kun olin vielä todella pieni. Kaukaisin muisto on varmaan ajalta, kun olin alle 3v ja veljeni ei ollut vielä syntynyt. Muistan kun huoneeni lattialla keräsin hiuksiani duplo legojen seasta ja mietin saisiko niitä mitenkään enää takaisin päähäni. Isä oli tukistajana, äiti sitten aina lohdutti. Koskaan ei pyydetty anteeksi. Vanhempana minut aina laitettiin pyytämään anteeksi kiukuttelua ja huutoa, mutta minulta ei koskaan pyydetty anteeksi tukistelua ja haukkuja.
Minä sain kolmannella luokalla pikkusiskon, joka oli minulle silloin maailman rakkain aarre. Minua tukisteltiin edelleen. Taisin olla 5-6. luokkalainen, kun kirjoitin reissuvihkoon viestin opettajalle tukistelusta ja siitä, että pelkään pientä siskoanikin tukistettavan ja sitä en missään nimessä haluaisi. Kirjoitin viestin osittain "vitsillä", sillä en varmaankaan olisi sitä oikeasti uskaltanut opelle näyttää. Näin ei pitänyt käydä, mutta hyvä, että kävi, nimittäin äitini löysi tuon reissuvihkoon kirjoitetun viestin ja siihen loppu tukistelut meidän perheessä. Silloin mua peloteltiin tietty lastenkodilla yms. jos kertoisin tukistelusta jollekin, mutta siihen se loppui, eikä siskoani ole tietääkseni tukistettu. Nyt aikuisena mietin, miten hyvä näpäytys tuo oli vanhemmille. He oikeasti säikähtivät, että olen jo ehtinyt näyttää viestin opelle.
En ole ikinä puhunut tästä kenellekään, tekipä hyvää kirjoittaa edes.Siis tukistaminen tarkoittaa sitä, että otetaan hiuksista kiinni ja vähän "tukustetaan". Ei siinä hiuksia lähde irti. Ei sua ole tukistettu, vaan on revitty hiuksia päästä.
No kyllä siinä tukkaa irtoo ku kunnolla pöllyyttää...
Traumoja :D:D mua on risulla läpsästy paljaalle hanurille, pesty suu saippualla ja tukistettu. Mitään traumoja jääny, se oli meillä rangaistus, jos tehtiin sellasta mitä ei saanut tehdä ja arvostan sitä kasvatusta, ajat muuttunut, enkä kyllä niin tee omille lapsille, mutta kuri pitää olla. Nyky kersoista huomaa sen että ei saa tukistaa yms, rääväsuita, omapäisiä räkänokkia. T.nainen 22-v
Koivuniemenherra on tuttu kaveri. :D sais edelleen käyttää sitä nii ihmisistä kasvais ihmisiä eikä räkänokkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään ruumiillinen kuritus yritetään koko ajan leimata joksikin raivopäiseksi hakkaamiseksi, vaikka se on rangaistus siinä missä joku muukin.
Eikö nykyään tukistus ja selkäsaunat ole kiellettyjä? Saako vanhemmat jotain seurauksia, jos ruumiillisesta kurittamisesta jää kiinni?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten suhun mummona voi ikinä luottaa? Lapsenhakkaaja, tukistaja yms? Ei mitenkään.
Periaatteessa vastutan väkivaltaa, mutta äärimmäisenä keinona sen hyväksyn ja olen kerran käyttänyt itsekin juuri tukistamista.
4-v poika veti jatkuvasti pikkusiskoaan tukasta ja mikään ei tehonnut, kunnes nappasin pari hiusta hänen päästään sormieni väliin ihan silmänräpäyksen kestäväksi hetkeksi.
Otin hänet sitten syliin ja sanoin taas kerra, että tukistaminen sattuu ja olen pahoillani, että et uskonut ennen kuin sait itse sen kokea.
Sen jälkeen ei koskaan vetänyt ketään hiuksista.
ei muita traumoja tunnu saaneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle jäi traumoja tukistuksesta. Sitä tehtiin jo kun olin vielä todella pieni. Kaukaisin muisto on varmaan ajalta, kun olin alle 3v ja veljeni ei ollut vielä syntynyt. Muistan kun huoneeni lattialla keräsin hiuksiani duplo legojen seasta ja mietin saisiko niitä mitenkään enää takaisin päähäni. Isä oli tukistajana, äiti sitten aina lohdutti. Koskaan ei pyydetty anteeksi. Vanhempana minut aina laitettiin pyytämään anteeksi kiukuttelua ja huutoa, mutta minulta ei koskaan pyydetty anteeksi tukistelua ja haukkuja.
Minä sain kolmannella luokalla pikkusiskon, joka oli minulle silloin maailman rakkain aarre. Minua tukisteltiin edelleen. Taisin olla 5-6. luokkalainen, kun kirjoitin reissuvihkoon viestin opettajalle tukistelusta ja siitä, että pelkään pientä siskoanikin tukistettavan ja sitä en missään nimessä haluaisi. Kirjoitin viestin osittain "vitsillä", sillä en varmaankaan olisi sitä oikeasti uskaltanut opelle näyttää. Näin ei pitänyt käydä, mutta hyvä, että kävi, nimittäin äitini löysi tuon reissuvihkoon kirjoitetun viestin ja siihen loppu tukistelut meidän perheessä. Silloin mua peloteltiin tietty lastenkodilla yms. jos kertoisin tukistelusta jollekin, mutta siihen se loppui, eikä siskoani ole tietääkseni tukistettu. Nyt aikuisena mietin, miten hyvä näpäytys tuo oli vanhemmille. He oikeasti säikähtivät, että olen jo ehtinyt näyttää viestin opelle.
En ole ikinä puhunut tästä kenellekään, tekipä hyvää kirjoittaa edes.Sinun tapauksessasi ei voida puhua ruumiillisesta rangaistuksesta vaan ihan pahoinpitelystä.
Laissa ei ole erikseen ruumiillista rangaistusta ja sitten "oikeaa" pahoinpitelyä. On vain pahoinpitely, joko lievä tai jotain muuta. Tukistaminen sattuu ja se on lapseen käsiksi käymistä ihan samalla tavalla kuin vaikka lasten genitaalien koskettaminen on lapsen hyväksikäyttöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen antanut kahdelle pojalleni monta kertaa tukkapöllyä ja olen raahannut heitä omiin huoneisiinsa erittäin kovakouraisesti myös. Ikinä eivät ole näyttäneet pelkäävän minua. Eikä heitä ikinä hillinnyt myöskään varoitukset siitä, että kohta äiti tukistaa, vaikka oli tukistettu aiemminkin. Eikä se riehuminen tai muu huono käytös yleensä myöskään tukistamiseen loppunut, eli siinä mielessä ihan turhaa.
Meillä on vielä siinäkin mielessä outo tilanne, että lasten isä ei ole ikinä kurittanut poikia fyysisesti, mutta häntä lapset pelkäävät. Hän huutaa ja simputtaa poikia vielä nytkin, kun ovat jo toisella kymmenellä, jos ei sana mene perille. Sitä simputusta tekee itselläkin pahaa kuunnella, vaikka tietenkin hän vain antaa selvät ohjeet siihen tahtiin, että poikien on pakko todella pinnistellä.
Minusta jako fyysiseen ja henkiseen kuritukseen on aika keinotekoinen. Hetkellinen kipu on kuitenkin aika helppo kestää verrattuna vaikka puolen tunnin autotallin järjestelysessioon, jossa pienimmistäkin keskittymiskyvyn herpaantumisesta tulee vihainen karjahdus ja lisää hankalampia hommia.
Miksi oi miksi alitajuisesti syyllisyyttä poteva ihminen yrittää aina selittää asioita itselleen parhain päin.
"Ei tää mun väkivaltani ole niiiiin paha kuin miehen käyttämä henkinen väkivalta".
Mitäpä, jos nyt vaan myöntäisit, ettei kumpikaan pelitä. Ei fyysinen, eikä henkinen väkivaltakaan. Lapsia ei saa haukkua, nitistää henkisesti eikä simputtaa sen paremmin kuin tukistellakaan.
Perheenne ei todellakaan kuulosta hyvältä paikalta lapsille, jos ainoat keksimänne kasvatusmetodit ovat nuo.
Sinänsä pidän hyvänä rangaistuksena teettää jotain hommaa lapsella, joka rikkoo tietoisesti kieltoja ja sääntöjä. Miksi sen rangaistuksen pitäisikään olla lapselle helppo?
Mutta henkinen nitistäminen ja simputus eivät siihen todellakaan kuulu.
Miten niin alitajuisesti syyllisyyttä poteva? Tietenkin tunnen syyllisyyttä hyvin aktiivisesti, ei siinä ole mitään alitajuista. On silti sanottava, että minua ärsyttää se, että kaikkia lapsia pidetään samanlaisina. Sitä he nimittäin eivät ole.
Tunnen mm. erään äidin, jolla on kaksi lasta, jotka istuivat hiljaa hiekkalaatikolla heti istumaan opittuaan ja ovat kuin viilipyttyjä vielä yläasteellakin. Katselin joskus todellakin kateellisena sitä harkintaa, jota nuo lapset käyttivät jokaisen askeleen ottamiseen taaperoiässä. Samanikäiset poikani olivat juosset kilometrejä ja kiivenneet parin puun latvaan (ja tulleet toisesta karsien alas) huutaen koko ajan kuin mölyapinat sinä aikana kun tämän toisen äidin lapset olivat saaneet aikaiseksi yhden hiekkakakun (ensimmäinen versio ei ollut hyvä, joten piti tehdä uusi). Ja sitten tämä alivilkkaiden lasten äiti antoi minulle vinkkejä miten saada duracellit istumaan paikallaan. Sen jälkeen en ole oikein ottanut tosissani mitään yleistyksiä lastenhoidosta tai kasvatuksesta. Ymmärrän silti hyvin, että tuon äidin on vaikea ymmärtää tukistamista.
Niin, minun on ainakin vaikea ymmärtää perheväkivaltaa, puukottamista, rattijuopumusta, lasten tukistamista, huumeiden välittämistä alaikäisille... niitä muuten yhdistää yksi asia - se, että ne ovat laissa kiellettyjä.
Tässä me ollaan erilaisia. Minä ymmärrän noita kaikkia, vaikken hyväksyisikään. Itse asiassa minun on todellakin hyvin helppo ymmärtää miksi ihmiset tekevät ikäviä asioita, koska itsetuntemukseni on kohtalaisen hyvä. Suosittelen sinuakin käyttämään hiukan aikaa siihen, että yrität ymmärtää miksi joku voi esim. ajaa kännissä autolla. Kunhan ymmärrät, voit sitten hyökätä niitä syitä vastaan ja sinulla on muutakin kuin oma täysin todellisuudesta irrallinen tuomiosi asiasta.
Mitäs hauskaa siinä olisi, jos ymmärtäisi mihin ikävät teot perustuvat? Ei silloin voisi enää sokeasti tuomita ja saarnata omaa ylemmyyttään. Kas kun jos tajuaa, että sekä lasten että aikuisten luonteet ovat erilaisia, elämäntilanteet eri tavoin haastavia, arvot ja prioriteetit erilaisia, ei enää voikaan ajatella olevansa parempi kuin nuo onnettomat ja huonot ihmiset, jotka joskus ovat tukistaneet lapsiaan tai vaikka ajaneet kännissä.
P.S. Samoin kuin rattijuoppoustapauksissa, myös tukistamisessa vain prosentin murto-osassa tapauksista seuraukset ovat kohtalokkaat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kumma, etteivät minun vanhempani eivätkä heidän sisaruksensa kukaan ole ollenkaan väkivaltaisia, vaikka heidät kaikki kasvatettiin vitsailla.
Kun ei meillä niin ei muuallakaan koskaan?
Ei mitään. Korkeintaan hiuksista tuli tuuheat verenkierron paranemisesta...:D Toki tyylejäkin on monia. Vanhemmat tukisti melko kevyesti kun taas mummi nappas ohimovilloista/niskasta mikä tuntui paljon enemmän. Jokaisen tukkapöllyn ja luunäpin kyllä ansaitsin uhmalla ja vähät välittämällä sanallisista varoituksista. Lähinnähän tuo katkaisi järjettömän höngän jolla välillä painoin menemään. Ei siis traumoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tukistaminen on niin pieni asia, ettei se varmastikaan mitään traumoja aiheuta. Mutta ei se silti ole hyvä juttu.
Mitä jos kumppanisi tukistaisi sinua jonkun riidan yhteydessä. Ajattelisitko että se oli ainoa keino saada sinut tajuamaan, että hän on tosissaan. Ettei ollut parempaa vaihtoehtoa.
Vierailija kirjoitti:
Periaatteessa vastutan väkivaltaa, mutta äärimmäisenä keinona sen hyväksyn ja olen kerran käyttänyt itsekin juuri tukistamista.
4-v poika veti jatkuvasti pikkusiskoaan tukasta ja mikään ei tehonnut, kunnes nappasin pari hiusta hänen päästään sormieni väliin ihan silmänräpäyksen kestäväksi hetkeksi.
Otin hänet sitten syliin ja sanoin taas kerra, että tukistaminen sattuu ja olen pahoillani, että et uskonut ennen kuin sait itse sen kokea.
Sen jälkeen ei koskaan vetänyt ketään hiuksista.
ei muita traumoja tunnu saaneen.
Eihän tuo ole mitään normaalia tukistamista! Jos nappaa käteen vain pienen määrän hiuksia, niin se tosiaankin sattuu. Toisin kuin perinteinen tukistaminen, joka ei tunnu paljon miltään. Aivan eri asia.
Ei jää ysärilläkin tukistettiin ja eipä jäänyt traumoja.
No niin, eli kaikki eivät puhu edes samasta asiasta. Tyypillistä...
vajaa lapsi ei ymmärrä miksi tukistat ja se voi olla traumaattinen
A kirjoitti:
Mua tukistettiin lapsena ollessani tosi tuhma, ja olinkin oikeasti aika kauhukakara. Kyllähän siitä oppi. Traumoja ei jäänyt, muistan kyllä edelleen kuinka se sattui. Itse uskon, että sinä vanhempana tunnet oman kersasi paremmin kuin kommentoijat täällä ja tiedät parhaat keinot sen kasvattamiseen. Mielestäni tuo ei tee kenestäkään huonoa äitiä.
Aika kovakouraista tulostamista, jos sattuu.
Ei ole kyllä jäänyt minkäänlaista traumaa minulle. Silloin se tietysti tuntui pahalta ja epäoikeudenmukaiselta, mutta aina sitten tilanteen rauhoituttua sovittiin ja syliteltiin. lin kovapäinen lapsi ja äidillä se oli silloin ehkä se viimeinen keino. Välit äitiini ovat hyvät. Hän on ollut hyvä äiti monella tavalla ja meistä lapsista tuli ihan kunnollisia.
Omia lapsia en ole tukistanut, olen sitten yrittänyt muilla keinoin ohjata. Mutta kyllä joskus tulee hetkiä kun olo on ihan neuvoton ja voimaton. Mulla viimeinen keino on uhkailu ( että otan jonkin lapsille tärkeän asian pois). Ehkä tämäkin on väärin.