Miten pahoja traumoja tukistamisesta jää lapselle?

En tiedä ottaa oikein kantaa.Sain tukkapöllyä ja muutaman kerran risulla kintuille enkä ole pahalla muistellut enkä omilleni samaa tehnyt.Jokaisen perheen on selvitettävä omat traumansa,joita saattaa olla miksi se pinna palaa.Jos ei lakiin olisi näitä kirjattu,tukkapöllystä ei juuri puhuttaisi.Ja ei varmaan monikaan tule kertomaan,ketkä saattavat siihen turvautua.Täältä ei vastausta löydy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä keskustelut menevät aina ja säännönmukaisesti mustavalkoisiksi kärjistyksiksi.

Lastaan tukistelevat haluavat väittää, että heillä on niin alfat lapset, että on pakko tukistella. Ja jos ei tukistele, lapsi kasvaa kuritta.

NOT. Kuria voi pitää vaikka kuinka ilman väkivaltaakin. Yhtäkään lasta ei ole kurinpidon vuoksi pakko tukistella. Jos omat taitonne eivät riitä, neuvolasta voi hakea vinkkejä.

Toinen ääripää pelottelee huostaanotoilla ja väittää, että joka lapselta menee mielenterveys, jos äiti joskus sortuu nappaamaan niskavilloista.

NOT. Huostaan lapsia ei oteta, mutta kyllä, lastensuojelusta soitetaan, jos tieto lapsen kurittamisesta tulee. Huostaanotto on lastensuojleun kärein ja kallein toimi, eikä siihen heti tartuta, jos perhe on muutoin vastuunsa kantava ja järkevä puhe tehoaa.

Kummastakaan kärjistävästä kannasta ei ole kauheasti hyötyä ap:lle.

Sen voinemme kaikki kumminkin yksimielisesti todeta, että kurittaminen on laitonta, eikä kasvatuskeinona hyvä tai suotava? Eikö voidakin? Että jos siihen sortuu, se on moka ja muuta keinoa pitäisi ideaalitapauksessa osata käyttää?

Minä tuolla jo yritin usempaa keinoa ehdottaa. Jos ap osaisi ja viitsisi tarkemmin kuvata jonkun tilanteen, jossa hänellä tyypillisesti menee pinna ja hän tukistaa, niin voitaisiin miettiä konkreettisia keinoja toimia toisin.

T. Viisikymppinen kommentoija ekalta sivulta, järjestysnumeroa en muista

Sinulta tässä meni ohi, kovaa ja korkealta.

No jos olen niin tyhmä, niin varmaan osaat selittää, mitä en ymmärtänyt.

Minä kyllä ymmärsin, että tässä halutaan taas kissatappelua ylläpitää, mutta JOS nyt kerrankin voitaisiin ihan konkreettisesri jutella keinoista kasvattaa lapsia ja vetää niitä rajoja ILMAN väkivaltaa, niin sekin olisi mahdollista. Kun yhä vakaasti olen sitä mieltä, ettei yksikään lapsi ole syntyjään niin vaikea, ettei häntä voisi kasvattaa ilman voimatoimia.

Ps. Yleensä se, että alkaa haukkua toista ad hominem on merkki siitä, että itseltä on asia-argumentit ovat loppuneet.

Ad hominem mainittu! Sinähän tässä jankutat, etkä viitsi edes yrittää keskustella asiallisesti.

Aha. Ottaen huomioon, että olet lähinnä yksin tässä "keskustellut" viimeisten kolmen si un verran, etkä ole muuta kuin lauseella mollannut kulloistakin kommentia ilman mitään omaa ajatusta, niin aika paha sinun väittää minun jankuttavan. Olen ennen tätä kommenttia kirjoittanut kolme kommenttia. Sekö oli jankutusta.

Ok.

Ad hominemiksi tulkitsen sen, että haukut ihmisten kommentteja kykenemättä perustelemaan millään tavalla. Näyt jatkavan sitä edelleen.

Jos nyt kumminkin palattaisiin alkuperäiseen aiheeseen. Olisiko ap:lla aikaa ja viitseliäisyyttä kertoa joku tyypillinen kriisitilanne yksityiskohtaisesti, niin voitaisiin konkretian tasolla miettiä keinoa reagoida siihen muulla kuin tukistamisella?

Totta kai väsyneellä äidillä joskus pinnakin palaa, mutta se ei varmaan meistä kenenkään mielestä ole järkevä tai hyväksyttävä reaktiotapa. Mietittäisiin keinoja toimia toisin.

Tämä on sinun oletuksesi. Tässä on useampi kirjoittava pösilö.

On, mutta vain sä heittelet tuollaisia muka-alas-ampuvia one-linereita joka kommentin perään.

Minäkin olen joskus hermostunut lapseen ja läimäissyt pepulle.

Kun olen miettinyt niitä rehellisesti jälkikäteen, niin joka ainoaan tapaukseen olisi ollut olemassa fiksumpikin tapa hoitaa asia perille. Ihan jokaiseen. Mutta väsyneenä ja kiukkuisena ei pysähdy ajattelemaan kunnolla, eikä kykene erittelemään kaikkia vaihtoehtoja. Selitys asialle, ei oikeutus.

Jos joku väittää, että korvapuusti tai tukistus oli ainoa olemassaoleva vaihtoehto, niin hän valehtelee tai ei vaan osaa miettiä vaihtoehtoja. Rehellisyyteen ja itsekritiikkiin ei kaikki taivu, vaikka pitäisi. Opiksi ottaminen ja toimintatapojen muuttaminen on vielä niitäkin vaikeampaa.

Musta näyttää, että ap ei kauheasti edes välitä ottaa opikseen, sen verran innokkaasti hän selittelee tekemisiään lapsen vaikeudella.

Täällä Ap ihmettelee, että olenkohan ymmärtänyt tuon tukistaminen termin hiukkasen väärin kun puhutaan pahoinpitelystä yms. voimankäytöstä? Oma itsehillintäni ei ole aloituksen tilanteissa todellakaan ollut millään asteikolla niin kovaa retuutusta tai ylilyötyä tilanteeseen nähden, että lapsi sitä muistelisi termillä pahoinpitely.

Aika pitkälle vietyjä teorioita täällä, täydellisiä äitejä rauhallisine lapsineen, naapurin lasten kasvattajia, kohtalotovereita, ylivilkkaiden lasten viilipyttyvanhempia, mutta yhtä kaikki - tuskin kukaan niin hullu olisi että lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa kannattaa. Se nyt on asia erikseen ja on varmasti toistuessaan äärimmäisen vakava ja surullinen asia. Ihan sellaisista traumoista tuskin selviää kovin vähin vaurioin.

Yhden lauseen luin, joka omaa päivääni piristi kaiken keskellä. Lapsuus kokonaisuutena ratkaisee. Eli vuosien, vuosien perheen tunnepohja, ymmärrys ja rohkaiseva ilmapiiri voi todellakin vallita ja tukea lapsen kehitystä vaikka äiti olisikin kaltaiseni inhimillinen olento joka on tehnyt virheitä lastensa kanssa mutta pyrkii parhaansa mukaan itse kasvamaan päivä päivältä kohti parempaa vanhemmuutta. Ap

Sotket minut varmaan johonkin toiseen kirjoittajaan, lapseni on vilkas ja temperamenttinen mutta en ole yhden aloitusviestin jälkeen kirjoitetun luonnekuvauksen jälkeen kirjoitellut munkäänlaisia puolusteluita. Lapseni ovat rakkainta maailmassa ja tälläkin hetkellä toinen nukkuu sylissäni ja traumatisoitu pahoinpidelty nelivuotias syö makaronilaatikkoa prinsessamekossaan ja hyräilee lastenohjelmaa tunnusmusiikkia. Ihan tavallista elämää. Aamusta huolimatta. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Täällä Ap ihmettelee, että olenkohan ymmärtänyt tuon tukistaminen termin hiukkasen väärin kun puhutaan pahoinpitelystä yms. voimankäytöstä? Oma itsehillintäni ei ole aloituksen tilanteissa todellakaan ollut millään asteikolla niin kovaa retuutusta tai ylilyötyä tilanteeseen nähden, että lapsi sitä muistelisi termillä pahoinpitely.

Aika pitkälle vietyjä teorioita täällä, täydellisiä äitejä rauhallisine lapsineen, naapurin lasten kasvattajia, kohtalotovereita, ylivilkkaiden lasten viilipyttyvanhempia, mutta yhtä kaikki - tuskin kukaan niin hullu olisi että lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa kannattaa. Se nyt on asia erikseen ja on varmasti toistuessaan äärimmäisen vakava ja surullinen asia. Ihan sellaisista traumoista tuskin selviää kovin vähin vaurioin.

Yhden lauseen luin, joka omaa päivääni piristi kaiken keskellä. Lapsuus kokonaisuutena ratkaisee. Eli vuosien, vuosien perheen tunnepohja, ymmärrys ja rohkaiseva ilmapiiri voi todellakin vallita ja tukea lapsen kehitystä vaikka äiti olisikin kaltaiseni inhimillinen olento joka on tehnyt virheitä lastensa kanssa mutta pyrkii parhaansa mukaan itse kasvamaan päivä päivältä kohti parempaa vanhemmuutta. Ap

Kyllä tukistaminen on väkivaltaa (sattui tai ei, retuutit tai et) ja sen kannattaminen on väkivaltaisen kurittamisen kannattamista. Jos se kävelee kuin ankka, vaakkuu kuin ankka jne.

Vierailija kirjoitti:

Tukistaminen on laitonta. Tukistaminen on laitonta. Tukistaminen on laitonta.

Kuinka monta kertaa se täytyy tänne kirjoittaa? Yhtä hyvin voisin sanoa, että enoni työnsi kerran sormet pöksyihin kun olin lapsi, ja nyt olen ihan normaali aikuinen, joten lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on harvoin ja lievästi toteutettuna ihan ok.

Jos ap:n ja kumppaneiden "ei sattunut, ei ole väkivaltaa"-linjaa käyttää tässä, niin eihän hyväksikäyttöäkään tapahdu jos lapsi ei sitä tunnista.

Vierailija kirjoitti:

Tänä aamuna paloi taas hermot lapsen kanssa. Vähän vajaa 4.v temppuili ja huusi taas heti aamusta alkaen ja alkoi tapella ja heilua kaukosäätimen kanssa kun ei saanut heti päälle netflixiä. Kun isänsä meni auttamaan, menetti lapsi hermonsa ja kirkui ja huusi niin että pikkuvelikin (vauva) heräsi uniltaan. Itseltäni paloi tuossa kohtaa hermot, menin komentamaan lasta olemaan nätimmin jos haluaa piirrettyjään katsoa, mutta pyöri, potki ja raivosi jossain ihme tilassa niin että otin tukasta kiinni ja sanoin että nyt loppuu tuo pelleily. Kannoin rimpuilevan lapsen omaan huoneeseen, jossa sanoin että kunhan rauhoitutaan niin voidaan edes harkita piirrettyjen katsomista, tuollainen käytös ei tuota palkintoa. Lapsi yritti lyödä minua jolloin taas otin tukasta kiinni ja pidin paikallaan, olin itsekin ihan raivoissani kun heti aamusta saa tapella. Kun vähän aikaa kului ja rauhoituttiin molemmat, pyysi lapsi päästä äidin syliin, otin, silittelin ja selitin että äskeinen toiminta oli kaikilta väärin, mutta ei saa kaikesta kiukuta koko ajan niin paljoa. Äiti teki väärin, lapsi teki väärin. Pyysin myös anteeksi ja sanoin etten haluaisi häntä satuttaa.

Miksi minusta tuntuu, ettei oikeasti kaduta? Oma rehellinen mielipiteeni on, että tuon luontoinen lapsi oikeasti ansaitsee välillä pienen pöläytyksen, että se uskoo. Puhe ei tuohon tyttöön tehoa, pahentaa vaan tilannetta. Ei auta kasvatusopit hienoine teorioineen, ei lapsi ymmärrä että nätisti puhuva aikuinen tässä lässyttää sinulle rajoja. Meillä on niin kovapäinen uhmakas, että tuntuu todella oikealta että välillä tilanne päätyykin sinne äärirajoille, että lapsi huomaa aikuisen olevan ihan oikeasti tosissaan. Toisen kerran tänä aamuna kun alkoi taas pelleillä kaukosäätimen kanssa nostin vain sormeni pystyyn ja sanoin tytölle kovemmalla äänellä :"muistatko mitä äsken sanottiin?" Ja pelleily loppui siihen paikkaan. Eli jotain sinne upposi kerrasta.

Pahan äidin kruunu. Painakaa se päähäni siis nyt. Ja kertokaa nyt vielä päälle kaikki sinkkos-cacciatore-fraasit ja se kuinka psyykkisiä vaurioita tässä nyt aiheutan. Vähän kalvaa omaakin mieltäni tämänaamuinen tapaus, mutta enemmän tunnen lapsen myös sen ansainneen ja siitä oppineen, ettei noita tilanteita tulisi noin pahoina kuin pari kertaa vuodessa.

Että sellanen paska äiti sieltä sitten. Seuraavalla kerralla sitä lasta voikin jo vähän läpsästä, sit vähä remmiä et menee taas seuraavalla kerralla perille? Hyväksyisitkö et esimerkiksi miehesi sais pahoinpidellä sua?

Vierailija kirjoitti:

Täällä Ap ihmettelee, että olenkohan ymmärtänyt tuon tukistaminen termin hiukkasen väärin kun puhutaan pahoinpitelystä yms. voimankäytöstä? Oma itsehillintäni ei ole aloituksen tilanteissa todellakaan ollut millään asteikolla niin kovaa retuutusta tai ylilyötyä tilanteeseen nähden, että lapsi sitä muistelisi termillä pahoinpitely.

Aika pitkälle vietyjä teorioita täällä, täydellisiä äitejä rauhallisine lapsineen, naapurin lasten kasvattajia, kohtalotovereita, ylivilkkaiden lasten viilipyttyvanhempia, mutta yhtä kaikki - tuskin kukaan niin hullu olisi että lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa kannattaa. Se nyt on asia erikseen ja on varmasti toistuessaan äärimmäisen vakava ja surullinen asia. Ihan sellaisista traumoista tuskin selviää kovin vähin vaurioin.

Yhden lauseen luin, joka omaa päivääni piristi kaiken keskellä. Lapsuus kokonaisuutena ratkaisee. Eli vuosien, vuosien perheen tunnepohja, ymmärrys ja rohkaiseva ilmapiiri voi todellakin vallita ja tukea lapsen kehitystä vaikka äiti olisikin kaltaiseni inhimillinen olento joka on tehnyt virheitä lastensa kanssa mutta pyrkii parhaansa mukaan itse kasvamaan päivä päivältä kohti parempaa vanhemmuutta. Ap

Ei lapsesi tuosta vielä traumatisoitunut, mutta muista että älä jatkossa käy mitenkään kiinni lapseen, vaikka tilanne olisi mikä. Mieti mieluummin miten voisit ratkaista vastaavat tilanteet paremmin ja opi niistä :) minua tukisteltiin ja kaikesta huolimatta minulla oli todella ihanat ja hyvät vanhemmat ja ymmärrän, että jokainen tekee virheitä. Mutta älä anna sen mennä siihen, että alat käyttämään tukistamista kasvatuskeinona, vaan mieluummin mieti miten voisit toimia paremmin vastaavissa tilanteissa:)

Vierailija kirjoitti:

Täällä Ap ihmettelee, että olenkohan ymmärtänyt tuon tukistaminen termin hiukkasen väärin kun puhutaan pahoinpitelystä yms. voimankäytöstä? Oma itsehillintäni ei ole aloituksen tilanteissa todellakaan ollut millään asteikolla niin kovaa retuutusta tai ylilyötyä tilanteeseen nähden, että lapsi sitä muistelisi termillä pahoinpitely.

Noudatetaas sun logiikkaa hetki. "Ei se oo mitään hyväksikäyttöä jos vähän uittaa munaa lapsen suussa, ei lapsi sitä hyväksikäytöksi tunnistanut, ihan mukavaa yhteistä aikaa isin kanssa vaan"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen antanut kahdelle pojalleni monta kertaa tukkapöllyä ja olen raahannut heitä omiin huoneisiinsa erittäin kovakouraisesti myös. Ikinä eivät ole näyttäneet pelkäävän minua. Eikä heitä ikinä hillinnyt myöskään varoitukset siitä, että kohta äiti tukistaa, vaikka oli tukistettu aiemminkin. Eikä se riehuminen tai muu huono käytös yleensä myöskään tukistamiseen loppunut, eli siinä mielessä ihan turhaa.

Meillä on vielä siinäkin mielessä outo tilanne, että lasten isä ei ole ikinä kurittanut poikia fyysisesti, mutta häntä lapset pelkäävät. Hän huutaa ja simputtaa poikia vielä nytkin, kun ovat jo toisella kymmenellä, jos ei sana mene perille. Sitä simputusta tekee itselläkin pahaa kuunnella, vaikka tietenkin hän vain antaa selvät ohjeet siihen tahtiin, että poikien on pakko todella pinnistellä.

Minusta jako fyysiseen ja henkiseen kuritukseen on aika keinotekoinen. Hetkellinen kipu on kuitenkin aika helppo kestää verrattuna vaikka puolen tunnin autotallin järjestelysessioon, jossa pienimmistäkin keskittymiskyvyn herpaantumisesta tulee vihainen karjahdus ja lisää hankalampia hommia.

Miksi oi miksi alitajuisesti syyllisyyttä poteva ihminen yrittää aina selittää asioita itselleen parhain päin.

"Ei tää mun väkivaltani ole niiiiin paha kuin miehen käyttämä henkinen väkivalta".

Mitäpä, jos nyt vaan myöntäisit, ettei kumpikaan pelitä. Ei fyysinen, eikä henkinen väkivaltakaan. Lapsia ei saa haukkua, nitistää henkisesti eikä simputtaa sen paremmin kuin tukistellakaan.

Perheenne ei todellakaan kuulosta hyvältä paikalta lapsille, jos ainoat keksimänne kasvatusmetodit ovat nuo.

Sinänsä pidän hyvänä rangaistuksena teettää jotain hommaa lapsella, joka rikkoo tietoisesti kieltoja ja sääntöjä. Miksi sen rangaistuksen pitäisikään olla lapselle helppo?

Mutta henkinen nitistäminen ja simputus eivät siihen todellakaan kuulu.

Miten niin alitajuisesti syyllisyyttä poteva? Tietenkin tunnen syyllisyyttä hyvin aktiivisesti, ei siinä ole mitään alitajuista. On silti sanottava, että minua ärsyttää se, että kaikkia lapsia pidetään samanlaisina. Sitä he nimittäin eivät ole.

Tunnen mm. erään äidin, jolla on kaksi lasta, jotka istuivat hiljaa hiekkalaatikolla heti istumaan opittuaan ja ovat kuin viilipyttyjä vielä yläasteellakin. Katselin joskus todellakin kateellisena sitä harkintaa, jota nuo lapset käyttivät jokaisen askeleen ottamiseen taaperoiässä. Samanikäiset  poikani olivat juosset kilometrejä ja kiivenneet parin puun latvaan (ja tulleet toisesta karsien alas) huutaen koko ajan kuin mölyapinat sinä aikana kun tämän toisen äidin lapset olivat saaneet aikaiseksi yhden hiekkakakun (ensimmäinen versio ei ollut hyvä, joten piti tehdä uusi). Ja sitten tämä alivilkkaiden lasten äiti antoi minulle vinkkejä miten saada duracellit istumaan paikallaan. Sen jälkeen en ole oikein ottanut tosissani mitään yleistyksiä lastenhoidosta tai kasvatuksesta. Ymmärrän silti hyvin, että tuon äidin on vaikea ymmärtää tukistamista.

Niin. Lapsethan nyt vaan on sellasia. Ympäristö ja kasvatushan ei millään tavalla vaikuta lapseen.

Siis en oikeen ymmärrä, eihän tukistamisen sopiviudesta kuulu edes keskustella? Ja varsinkaan että hiuksista raahataan johonkin, mitä ihmettä?

En mäkään vetele turpaan jokaista joka käyttäytyy mun mielestä huonosti tai tekee virheitä. Miten se olis sallitumpaa pahoinpidellä pienempiään? Koska ne ei voi puolustautua? Muuten, olen lukenu et kun vanhemmat rikkoo fyysistä koskemattomuutta eli pahoinpitelee, lapsi saattaa ajautua hyväksikäytettäväksi helpommin kuin muut.

Ap ja muut jotka itkette lapsienne hankaluudesta: Lapsella on tietty se oma luonne mutta ympäristöllä on myös iso vaikutus minkälaiseksi lapsi kasvaa. Sen sijaan että kadehdit niitä naapurin rauhallisia ja kilttejä lapsia sadatellen miksi itse sait nämä huonot, niin voisit miettiä MITÄ se rauhallisten äiti on tehnyt kasvatuksessa eri tavalla + minkälainen kotiympäristö on.

Vierailija kirjoitti:

En mäkään vetele turpaan jokaista joka käyttäytyy mun mielestä huonosti tai tekee virheitä. Miten se olis sallitumpaa pahoinpidellä pienempiään? Koska ne ei voi puolustautua? Muuten, olen lukenu et kun vanhemmat rikkoo fyysistä koskemattomuutta eli pahoinpitelee, lapsi saattaa ajautua hyväksikäytettäväksi helpommin kuin muut.

Jep..minua hakattiin kotona, myöhemmin sitten kestin kaksi vuotta rajua parisuhdeväkivaltaa. Oli niin tottunut siihen että lyödään.

.

Että miettikääpä vanhemmat sitä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä Ap ihmettelee, että olenkohan ymmärtänyt tuon tukistaminen termin hiukkasen väärin kun puhutaan pahoinpitelystä yms. voimankäytöstä? Oma itsehillintäni ei ole aloituksen tilanteissa todellakaan ollut millään asteikolla niin kovaa retuutusta tai ylilyötyä tilanteeseen nähden, että lapsi sitä muistelisi termillä pahoinpitely.

Noudatetaas sun logiikkaa hetki. "Ei se oo mitään hyväksikäyttöä jos vähän uittaa munaa lapsen suussa, ei lapsi sitä hyväksikäytöksi tunnistanut, ihan mukavaa yhteistä aikaa isin kanssa vaan"

No huh huh, ei todellakaan mene ymmärrykseen noin sairas ajatuksenjuoksu. Puhut aika vakavista asioista nyt vertauskuvana. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap ja muut jotka itkette lapsienne hankaluudesta: Lapsella on tietty se oma luonne mutta ympäristöllä on myös iso vaikutus minkälaiseksi lapsi kasvaa. Sen sijaan että kadehdit niitä naapurin rauhallisia ja kilttejä lapsia sadatellen miksi itse sait nämä huonot, niin voisit miettiä MITÄ se rauhallisten äiti on tehnyt kasvatuksessa eri tavalla + minkälainen kotiympäristö on.

Minulla on kaksi lasta, yltiövilkas esikoinen, ihana mutta tulistuva lapsi. Ollut hankala ja vaativa jo vauvasta saakka. Toinen lapsi taas itse aurinko, ihan sairaalasta asti. Helppo ja hyväntuulinen, rakkaita molemmat. Mitään en ole tehnyt toisin, perusluonne on vaan aivan eri minusta riippumatta. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Voiko sille perhetyöntekijälle kertoa rehellisesti, että minusta tuntuu ettei mikään muu kuin tukistaminen tai fyysinen kiinnipitäminen auta? Vai onko huolta että tilanne paisuu ihan raiteiltaan? Lapseni oikeasti on ihan äitin tyttö, tänäänkin aamulla tilanteen ratkettua kertoili minulle miten ihana äiti ja tärkeä olen hänelle. Käytös vain välillä lähtee hänellä temperamentin vuoksi aivan lapasesta. -Ap

Olen käynyt vastaavaa läpi ja hämmästelen itsekritiikkisi puutetta. Mietipä uudestaan miksi lapsi sinua kehui tilanteen ratkettua. Tuo on hyvittelykäytöstä. Lapsi pehmittelee sinua siinä toivossa, ettet kävisi häneen uudelleen käsiksi. Aito rakkaudentunnustus tulee aivan eri tilanteessa.

Katso itseäsi peiliin. Olet väkivaltaa lastasi kohtaan käyttävä äiti. Tämä on fakta. Älä uhriudu tai selittele vaan muutu. Pystyt siihen. Sinulla on vihanhallintaongelma ja luulet opettavasi lapsellesi kuinka hillitä itseään ja vihaansa - väkivallalla. Näetkö epäloogisuuden?

Muista myös, että lapsesi on loputtoman lojaali ja anteeksiantava vanhemmalleen. Älä sokeudu näkemään tätä ominaisuutta rakkaudeksi, koska se on myös biologinen selviytymiskeino. Ole lapsen lojaaliuden arvoinen, aidosti.

Vierailija kirjoitti:

ei ehkä tukasta kiskoen raahata huoneesta toiseen lasta. voi sitä tukistaa lasta välillä, vähän kun tulee ikää ni haastaa sut oikeuteen kun kuulee että tuo on kiellettyä:)

 ei se siitä mee rikki ellei oo tosi herkkä lapsi. On muakin pari kertaa tukistettu. ei oo ees muistikuvia asiasta eli ei traumoja t. 24v

Ei muistikuvia, mutta muistat silti? :D Taidat olla aika simppeli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko sille perhetyöntekijälle kertoa rehellisesti, että minusta tuntuu ettei mikään muu kuin tukistaminen tai fyysinen kiinnipitäminen auta? Vai onko huolta että tilanne paisuu ihan raiteiltaan? Lapseni oikeasti on ihan äitin tyttö, tänäänkin aamulla tilanteen ratkettua kertoili minulle miten ihana äiti ja tärkeä olen hänelle. Käytös vain välillä lähtee hänellä temperamentin vuoksi aivan lapasesta. -Ap

Olen käynyt vastaavaa läpi ja hämmästelen itsekritiikkisi puutetta. Mietipä uudestaan miksi lapsi sinua kehui tilanteen ratkettua. Tuo on hyvittelykäytöstä. Lapsi pehmittelee sinua siinä toivossa, ettet kävisi häneen uudelleen käsiksi. Aito rakkaudentunnustus tulee aivan eri tilanteessa.

Katso itseäsi peiliin. Olet väkivaltaa lastasi kohtaan käyttävä äiti. Tämä on fakta. Älä uhriudu tai selittele vaan muutu. Pystyt siihen. Sinulla on vihanhallintaongelma ja luulet opettavasi lapsellesi kuinka hillitä itseään ja vihaansa - väkivallalla. Näetkö epäloogisuuden?

Muista myös, että lapsesi on loputtoman lojaali ja anteeksiantava vanhemmalleen. Älä sokeudu näkemään tätä ominaisuutta rakkaudeksi, koska se on myös biologinen selviytymiskeino. Ole lapsen lojaaliuden arvoinen, aidosti.

Tuo lojaaliuden ajatus on kyllä ihan sydäntäriipaiseva. Täällä on ollut tosi hyviä, alkuperäiseen kysymykseeni vastaavia tekstejä ja sitten ihan ihme juttuja. Uskon kyllä tuohon muutokseen ja jatkossa eri tavalla toimimiseen. Omasta lapsuudestani muistan, etten itse sina edes ymmärtänyt rangaistuksieni syytä ja se oli pelottavaa ja arvaamatonta. Ei todellakaan selitelty syitä rangaistuksille, toisin kun itse teen omien lasten kanssa. -Ap