Mustasukkaisen kumppanin sairaimmat aivotukset? Kertokaa!

:D :D mistä noin idiootteja miehiä löytyy?? ja kuinka edes viitsitte jatkaa moisessa suhteessa??Kyllä nyt luulisi muutaman kuukauden seurustelun jälkeen jo jotain huomata miehessä.Ei ole ihme että suomessa on niin paljon nuoria ja keski ikäisiä miehiä joiden kanssa kukaan ei halua olla.

Pyykkikoppaa mies joskus tonki, ja tuli heiluttelemaan pikkareitani (ihan normi naisten bokserit, jos sillä väliä) naamani eteen ja huusi kenen mällit niissä on sisäpuolella. Räjähdin nauramaan ja sanoin että googleta VALKOVUOTO ja lakkaa tonkimista mun pyykkejä tai alan jättään kakalla pyyhkimättä että saat tutkia paskaraitojakin :D Meni oikeasti googlaamaan ja mumisi vaan itsekseen että "no hyi vittu..."

Vierailija kirjoitti:

Joku sanoi tässä ketjussa että kuka tahansa voi joutua mustasukkaisen kumppanin kontrollin ja/tai väkivallan uhriksi.

Ei pidä paikkaansa. Ei tosiaankaan. Itsevarmalla, oikeasti itseään kunnioittavalla vahvalla ihmisellä on totaalinen nollatoleranssi kaikenlaisen kyttäämisen, kontrollin ja alistavan käytöksen suhteen. Sellainen ihminen lähtee suhteesta jo ensimmäisen pienenkin merkin ilmaantuessa eikä jää odottamaan että tässä ketjussa kerrotut asiat tapahtuvat. Jokaisella on mahdollisuus olla tällainen ihminen. Tai tulla sellaiseksi. Elämä ja tulevaisuus olisi ihan saatanan pelottavaa jos en tietäisi, että minullakin on mahdollisuus olla tällainen ihminen ja tilanteen alkaessa vaikuttaa vähänkin epäilyttävältä lähteminen on todellinen vaihtoehto. Ei ole uhrien syyllistämistä todeta, että koskaan, ikinä eikä milloinkaan saa tuudittua siihen ajatukseen, ettei ole mahdollista olla ihminen, joka ei salli kumppaninsa alistaa. Alistaminen vaatii aina alistujan. Muutoin se jää vain yritykseksi.

Tiedän, että tämä on nyt tulkittavissa syyttäväksi, mutta mulle nämä lauseet ovat voimaannuttavia. Ne valaa uskoa siihen, että olen itse oman elämäni herra.

On runsaasti sellaisiakin tarinoita, joissa vainoaminen on alkanut, kun nainen on lopettanut tapailun muutamien treffien tai lyhyen seurustelun jälkeen. Tämä voi tapahtua kenelle tahansa.

Muuten olet oikeassa; pitäisi ymmärtää lähteä ensi merkeistä. On kuitenkin perin inhimillistä sortua toivomaan parasta ja kieltämään tosiasiat. Ei turhaan sanota, että rakkaus on sokea. Tuo sanonta ymmärretään usein ihan väärin. Se ei tarkoita rumiin rakastumista vaan sitä, että jos olet rakkauden pauloihin joutunut, sinulla on ne vaaleanpunaiset linssit päässä, etkä näe totuutta.

Vierailija kirjoitti:

Joku sanoi tässä ketjussa että kuka tahansa voi joutua mustasukkaisen kumppanin kontrollin ja/tai väkivallan uhriksi.

Ei pidä paikkaansa. Ei tosiaankaan. Itsevarmalla, oikeasti itseään kunnioittavalla vahvalla ihmisellä on totaalinen nollatoleranssi kaikenlaisen kyttäämisen, kontrollin ja alistavan käytöksen suhteen. Sellainen ihminen lähtee suhteesta jo ensimmäisen pienenkin merkin ilmaantuessa eikä jää odottamaan että tässä ketjussa kerrotut asiat tapahtuvat. Jokaisella on mahdollisuus olla tällainen ihminen. Tai tulla sellaiseksi. Elämä ja tulevaisuus olisi ihan saatanan pelottavaa jos en tietäisi, että minullakin on mahdollisuus olla tällainen ihminen ja tilanteen alkaessa vaikuttaa vähänkin epäilyttävältä lähteminen on todellinen vaihtoehto. Ei ole uhrien syyllistämistä todeta, että koskaan, ikinä eikä milloinkaan saa tuudittua siihen ajatukseen, ettei ole mahdollista olla ihminen, joka ei salli kumppaninsa alistaa. Alistaminen vaatii aina alistujan. Muutoin se jää vain yritykseksi.

Tiedän, että tämä on nyt tulkittavissa syyttäväksi, mutta mulle nämä lauseet ovat voimaannuttavia. Ne valaa uskoa siihen, että olen itse oman elämäni herra.

Harmi vaan,  että jos et ole tilannetta kokenut, niin se on aina helppo puskista huudella.

Näistä "minähän siis tekisin näin ja näin...." jutuista tulee ilmi, ettei oikein käsitetä sen häiriintyneen käytöksen tulevan ilmi vasta pidemmän ajan kuluttua, kun on jo jonkinlaista yhteistä elämää rakennettu.

Helppoahan se olisi nämä tyypit väistää, jos jo ekoina tapaamisina/ekoina kuukausina vetäisivät tuota käytöstä, ei olisi varmaan montaakaan uhria silloin :D

Mutta ei. Minullakin meni niin, että alussa oltiin niin suvaitsevaista, saa olla kavereita, hyvä että on omia menoja jne. Pikkuhiljaa alkoi sitten se mustasukkaisuus, mutta todellakin pienin astein. Ensin aloitettiin keskustelut siitä, että hän haluaisi tulla mukaan illanviettoihin. Leikkisät heitot, että montako miespuolista opiskeluryhmässäni on, samoin leikkisät heitot siitä, miten miespuolinen hyvä ystäväni takuulla haluaisi panna minua.

Sitten se "leikkisyys" alkaa jutuista kadota. Halutaan nähdä somesta, minkänäköisiä luokkani miespuoliset opiskelijat ovat. Miten koulussa tehty ryhmätyö, oliko siinä poikia mukana? Halusivatko olla kanssani enemmän, kuin pelkkiä opiskelututtavia. Miespuolisesta ystävästä asteittain aina vain enemmän vihjailuja, ettei taida pelkkä kaveri olla. Lopulta kärjistyen, kun ystävä laittoi johonkin viestiin sydämmen kontekstina tyylillä "Musta toi artisti X:n biisi Y on vaan niin loistava <3", niin tämä oli hänelle viimein todiste, että on kaveri on minuun ihastunut.

Alussa oli pientä kyselyä existä, joka on vielä ok. Kyllähän toisen menneisyys voi kiinnostaa sen verran, että haluaa tietää, mitä on aiemmin ollut. Pientä kyselyä silloin tällöin, pikkuhiljaa nekin mennen epämukaviksi. Lopulta näistä raastavia gestapo-kuulusteluja, joissa toinen oikein halusi kieriskellä mustasukkaisuuden tuskissa vaatien kertomaan kaikki yksityiskohdat edellisistä suhteista.

Puhelimen tarkastelu alkoi, kun jossain vaiheessa alkoi vihjailu, että miksi olin niin pitkään koiran kanssa lenkillä, että mahdoinko jutella puhelimessa jonkun kanssa. Vihjailujen tuloksena heitin hänelle luurin, että ole hyvä vaan kuule ja katso vaikka itse. Juu, virhe, ei olisi tätä pitänyt tehdä. Tämän jälkeen alkoi ominpäin katsoa aina puhelimeni läpi, tässäkin loppuvaiheessa mennen niin pitkälle, että verrattiin viestilaskurin osoittamaa lukumäärää saapuneet -kansiossa oleviin viesteihin, ja saatiin raivokohtaus jos luku ei täsmännyt (=*oot poistanu jonkun salarakkaan viestejä!").

jatkuu...

jatkuu..

Kaikkiaan seurustelimme kaksi vuotta, yhdessä ehdimme asua pari kuukautta. Vain pari kuukautta, koska homma räjähti käsiin muutettuamme saman katon alle, siitä alkoi niin täysi vankilameininki, että otin eron. Silloin alkoi se, että parikin minuuttia kaupassa kauemmin = "kenen luona kävit panemassa??!?!!??"

Tulet töistä kotiin vaihtelun vuoksi toista reittiä, ikkunalla oltu mustasukkaisena varmaan toista tuntia kytiksellä, ja heti kotioven avatessa täysi huutoa: "Missä oot oikeasti ollu?!!?!? Et oo ollu töissä, tulit toista reittiä!! Ketä kävit panemassa!!".

Et vastannut töissä puhelimeen: "Kenen luona oot panemassa kun et vastaa???"

Vastasit töissä puhelimeen: "Kenen luona oot panemassa?!?!? Ei sun töissä pitäis ehtii vastata!!!".

Jos joku heti tapailuvaiheessa käyttäytyisi noin mielisairaasti, niin totta helvetissä nostaisin pian kytkintä. Vaan kun nämä jotkut tekevät sen niin, että tutustuessa käyttäytyvät ja ovat oikein salonkikelpoisia, se mielipuolinen käytös tulee vasta myöhemmin. Ja niinhän minäkin lähdin, kun totesin, että tämä on tuon tyypin oikea luonne, ei se mitä hän alussa oli.

Seuraavassa suhteessa se mustasukkainen käytös alkoi onneksi jo nopeammin, muutamien kuukausien päästä seurustelun aloittamisesta soiteltiin kymmeniä puheluja, jos olin kavereiden kanssa liikkeellä. Baarissakin kun ei puhelimen sointia musiikin pauhuessa kuulunut, niin saattoi tulla kaksikymmentä puhelua, ja monen monta viestiä. Kerran jopa onki yhden kaverin yhteystiedot ja soitti tälle kaverille, kun ei saanut illan aikana minua kiinni.

Ja lopulta sitten kännipäissään avautuminen, miten salettiin petän häntä. Juu, vaihtoon meni äijä.

Minua ketuttaa aivan suunnattomast jos joku muu mies tulee muka ystävällisesti koskemaan naistani. Kyllä ne tajuaa aika nopeasti ottaa askeleen taaksepäin kun nojaan edes hieman eteenpäin.

Exäni oli alussa ihan OK mutta kun suhde vanheni niin alkoi kuulustelu. Utsi miespuolisista työkavereistani, kyttäsi kelloa kun olin koirien kanssa lenkillä ja kyseli näinkö ketään, mitä puhuimme jne. Mies oli vuosia matkatöissä eikä koskaan tullut pieneen mieleenkään kysellä mitä muuta hän siellä puuhasi (lähinnä siksi ettei asia olisi voinut vähempää kiinnostaa). Tilanne paheni kun mies lomautettiin, tuplasin työmäärän että pätäkkää riittäisi mutta olin kuulemma jossakin viettämässä laatuaikaa salarakkaan kanssa. Hänelle ei tullut mieleenkään ottaa kakkostyöpaikkaa kun minut lomautettiin. En koskaan selittänyt mitään, eihän hänenkään tarvinnut, parin julkisen mustasukkaisuuskohtauksen jälkeen jätin hänet.

"Ensimmäisestä merkistä pitäisi lähteä."

Aika monessa suhteessa on alussa jonkinlaisia mustasukkaisuuden tuntemuksia ja ilmauksia, tapojen sovittamista yhteen, väärinymmärryksiä. Mä en ole niin fiksu, että olisin osannut etukäteen sanoa, mikä niistä kasvaa hulluksi mustasukkaisuudeksi (jonka olen nuorempana kokenut oikein pohjia myöten), mikä taas kasvaa hyväksi ja tasapainoiseksi suhteeksi (jollaisessa olen nyt kymmenettä vuotta). Jos aina lähtee ensimmäisestä merkistä kävelemään, pystyykö koskaan jäämään yhteenkään suhteeseen? Onko jollakulla suhde, joka olisi sujunut ilman ryppyjä alusta lähtien? 

Vierailija kirjoitti:

"Ensimmäisestä merkistä pitäisi lähteä."

Aika monessa suhteessa on alussa jonkinlaisia mustasukkaisuuden tuntemuksia ja ilmauksia, tapojen sovittamista yhteen, väärinymmärryksiä. Mä en ole niin fiksu, että olisin osannut etukäteen sanoa, mikä niistä kasvaa hulluksi mustasukkaisuudeksi (jonka olen nuorempana kokenut oikein pohjia myöten), mikä taas kasvaa hyväksi ja tasapainoiseksi suhteeksi (jollaisessa olen nyt kymmenettä vuotta). Jos aina lähtee ensimmäisestä merkistä kävelemään, pystyykö koskaan jäämään yhteenkään suhteeseen? Onko jollakulla suhde, joka olisi sujunut ilman ryppyjä alusta lähtien? 

Mun on pakko huikata tähän väliin että mulla on sellainen suhde jossa minkäänlaista mustasukkaisuusdraamaa ei oo ollu koskaan, ei ees alussa. Eli on se mahdollista. Heti kun alettiin seurustelemaan niin käytiin se keskustelu että millainen suhde me halutaan, että mikä on ok ja mikä ei oo. Oltiin hyvin yksimielisiä eikä asiasta oo sen jälkeen tarvinu jauhaa. Lisäksi ollaan molemmat todella järki-ihmisiä eikä skitsoilla impulsiivisten emootioiden vallassa. Molemmat huolehtii siitä omasta puolestaan ja pitää oman tonttinsa puhtaana. Eikä kumpikaan kyttää tai möksähtele. Rajat on selvät ja niiden rikkominen tulee kyllä jossain vaiheessa esille ilman salapoliisioperaatoitakin ja sitä ennen rikkoja sit kantaa touhunsa omatunnollaan. Mutta ehkä mustasukkaisen persoonan voi jo varhaisessa vaiheessa erottaa aika hyvin just siitä jos alkaa pienissäkään määrin tekee jotain ennakollisia toimenpiteitä "ettei toinen pettäis"? Mun mielestä huolestuttavaa ja ongelmia enteilevää on jos ihminen ei käsitä että eihän ketään voi oikeesti estää pettämästä ja se että pettääkö kumppaniaan vai ei on täysin henkilön omalla vastuulla.

Ensimmäisessä suhteessani tyttöystäväni oli varma, että olen joko pettänyt häntä tai ainakin haluaisin pettää häntä ystäväni kanssa. Oltiin kuitenkin oltu yötä päivää yhdessä noin 2 kuukautta, kun koko kesän hänen luonaan asuin ja vielä eri kaupungissa kuin oma kotini ja ystäväni. En tiedä missä välissä hän luuli minun ehtineen kavereitani paneskella, kun en ollut heitä nähnytkään pitkiin aikoihin.

Hän myös suuttui, kun halusin nähdä vanhempiani ja viettää heidän kanssa aikaa heidän ollessa kesälomalla. Hän itki, eikä millään voinut käsittää, että haluaisin olla hänestä erossa hetkeäkään.

Hän myös usein ajatteli, että haluan jättää hänet ja välillä käskikin tekemään, mutta uhkasi kuitenkin tappaa itsensä, jos tekisin niin. Lopulta meni hermot ja jätin hänet.

Suhteen alussa näimme vain ehkä kerran viikossa tai kahdessa ja hän vaikutti ihan täysjärkiseltä ja mukavalta. Lopulta kuitenkin hän alkoi vaikuttaa aika masentuneelta ja sai välillä 5-vuotiaan tapaan itkupotkuraivareita, joskus ihan julkisestikin aivan kummallisista asioista.

Tekisi mieli sanoa, että mihin osa teistä on suostuneet? Vaan sattui myös omalle kohdalle, vaikka olen koulutuksen tuohon myös saanut. Sairaanloisen mustasukkainen kumppani on äärimmäisen taitava hivuttamaan ja kaventamaan toisen elinpiiriä, vaikka olisi ihan hyvä ja terve itsetunto itsellä. Fiksut naisetkin ovat ihmetelleet, miten siihen tilanteeseen vähitellen päätyi, että istuu kotona lukittuna. Avaimet ja puhelin viety, ettei vaan "petä", kun mies on poissa. Sinne lähikauppaankaan ei enää pääse, kun viidessä minuutissa ehtii "pettää" ostosreissulla.

Mutta tosiaan vaikka tiesin nuo merkit ja lähdin ajoissa, sain olla yhteydessä useampaan otteeseen poliisiin.

Ensin kehuttiin, miten olin kaavan mukaan superihana. Sitten kun vietettiin paljon aikaa yhdessä ja käytännössä asuttiin yhdessä (omat asunnot kuitenkin), alkoi kyttääminen. Miespuolisten kavereiden ja exien numerot olisi heti pitänyt tuhota puhelimesta. En tietenkään tehnyt niin. Sitten hiljaa hiippaillaan katsomaan olan takaa, mitä touhuan tietokoneella. Ensimmäisen tarkastuskäynnin jälkeen pakkasin kamani. Siitä alkoi vielä kuukausien vainoaminen, mikä tuskin loppuu vielä hetkeen. Suomen oikeuslaitos on noissa aika hampaaton, mikäli toinen päättää olla mustasukkainen ja luonnehäiriöinen kuspää.

Olkaa tarkkana noissa ja lukekaa merkit ajoissa. Joku puhelinpaikannus "oman itsesi turvallisuudeksi" tai kuittien vaatiminen ajan paikannukseksi on kyllä jo pahasti väärin raiteiltaan. Mitä enemmän vapautta kumppanilleen antaa ja luottaa, sitä mielummin se palaa takaisin aina kotiin. Jos joku on pettääkseen, niin pettää. Ei sille voi mitään. Tuolla kontrolloinnilla ajaa toisen vielä enemmän pois luotaan.

Menkööt tuollainen itse terapiaan kehittämään itsetuntoaan.

Minulla oli ihana yksi ex. Elämä vei vain eri teille. Kun lähdin tyttöjen kanssa ulos, kysyin, eikö ole yhtään mustasukkainen? Sanoi, ettei tietenkään. Tietää minun tulevan pikkutunneilla aina viereen nukkumaan. Niinhän se menikin. Vonkausyrityksiä riitti, mutta rakastin miestäni.

Ketju on hyvä silmienavaaja, mutta myös vaarallinen. "Ei meidän parisuhde noin paha ole, ehkä kuvittelen kaiken..." Eli kun omassa arjessa ei olla vielä ihan siellä ääripäässä, voi tuudittautua siihen uskoon, että oma parisuhde on vielä ihan normaali.

Sitä minä en noiden mustasukkaisten riehujien toiminnassa tajua, että jos he kerran joka käänteessä uskovat puolisonsa pettäneen, miksi he roikkuvat suhteessa? En ymmärrä tätä "olet märkä, ja siis juuri käynyt panemassa, siksi otan sinut väkisin" -ajattelutapaa. Siis joo, kyseessä on sairaus, mutta mitä helvett... silti?

Tai se koiran juoksuhousuja sovitellut mies. Kuka vetäisi puolisonsa rakastajan seksihousut jalkaansa?

Siis kai heillä täytyy alitajunnassa häälyä totuus, eli ettei pettämistä ole tapahtunut? Mutta tekee vain mieli riehua. Ihan vaikka sen mukamas puolison aiheuttaman huolen ja stressin takia (joka on siis oikeasti sairaan ajatusmaailman eikä puolison syy). Vai onko heistä jotenkin hienoa kiduttaa itseään "totuudella", että toinen pettää ja itse joutuu sen häpäisyn nielemään?

Joku sairas häpeäkuvio tuon on oltava, muuta selitystä en osaa kuvitella.

Kyllä mahtuu sairaita ihmisiä maailmaan, kun näitä lukee. Ei toista voi omistaa. Emme elä orjakulttuurissa.

Omalla kaveriotannalla ne miehet ja naiset ovat pettäneet jossakin vaiheessa, kun on tuolla tavalla työnnetty pois, eikä asioista puhuta riittävän syvällisesti. Toiseen ei luoteta. Ne taas jotka hoitavat parisuhdettaan, ovat tyytyväisiä. Vaikka olisi miten väsynyt lasten herättelystä, todetaan yhdessä, että tämä on tämä vaihe. Menee ohi ajan kanssa.

Aiheen parissa työskentelevät sanovat, että ensimmäinen lyönti ei ole koskaan liian luja, jotta nainen antaa anteeksi. Lopulta on kauttaaltaan mustelmilla oleva luita murtanut nyrkkeilysäkki, kun siedätyshoitoa annetaan ensin aina vähän kerrallaan lisää ja muistetaan tuoda kukkia. Pahimmillaan on lapsia perheessä ja tietävät kyllä tilanteen. Kasvavat sitten siihen malliin. Ensimmäisestä lyönnistä lähdetään aina!

Exä vainosi minua seitsemän vuotta eron jälkeen. Alkuun se oli tiiviimpää, tuli soittoja ja viestejä. Lakkasin vastaamasta tuntemattomiin numeroihin, koska hän vaihtoi numeroita, joista soitti. Viesteissä vihjailtiin tappamisella ja oven taakse tulemisella ja annettiin ymmärtää, että hän tietää, missä kuljen ja seuraa minua. Hän soitteli myös vanhalle äidilleni muka kuulemisia kyselläkseen, oikea syy oli saada tietoja ja mustamaalata minua.

Hän myös uhkasi suhteen aikana itsensä tappamisella, mutta kun kyllästyin siihen jankkaamiseen ja kehotin tekemään niin eikä vain lupailemaan, keksi hän ruveta uhkailemaan minua tappamisella. Hän hyvin rauhallisesti ilmoitti, että voin kyllä jättää hänet, mutta sitten hän tappaa minut ja "sen miehen".

Onneksi hän lopulta muutti kauas ja löysi toisen kiusattavan, vaikka se ei vielä pitkään aikaan estänytkään soittelua ja viestittelyä. Nykyisin hän on alkoholisoitunut surkimus ja ilmeisesti nykyinen kumppaninsa on vähintäänkin yhtä sairaalloisen mustasukkainen kuin hän itse, joten elävät varmaan onnellisessa parisuhteessa keskenään.

Tuo vainoaminen on ihan sairasta. Yksi tuttu on joutunut vaihtamaan useampaan otteeseen nimeä ja numeroa, sekä muuttamaan lapsineen aina eri paikkakunnille. Mies on ottanut elämäntehtäväkseen etsiä ne aina. Uhkaa myös tappaa. Ei tuossa tilanteessa luota enää yhteenkään ihmiseen.

Pahinta tuossa on, että jostakin valkokaulustyypistä ei etukäteen arvaisi, että on tuollainen tapaus. Jostakin linnakundista voisikin olettaa.

Yksi ex jaksaa vainota vieläkin. Kuvittelee, että juhlin ja miehet vaihtuvat kuin sukat. Oikeasti pistän verhot kiinni ja vietän rauhallista kotielämää takkaa lämmittäen. Saa oikein bensaa liekkeihin vihaviesteihin, kun miettii, kenen kanssa vehtaan kulloinkin. Samalla kun katson telkkaria rauhassa. Yrittää myös soittaa tuntemattomista numeroista. En vastaa koskaan.

Mitä ihmettä noiden päässä liikkuu? Sillähän se nainen takuuvarmasti palaa luokse? Ei ikinä!

Olen kuullut tapauksista, missä puoliso on tivannut toisen kyläreissulla, ettet ollut juuri siinä osoitteessa, missä kerroit olevasi. Kännykkäpaikannus. Sori jos päättivätkin käydä vaikka lähibaarissa, lenkillä tai kaupassa.