Lue keskustelun säännöt.
Aviomies haluaisikin lapsen
09.01.2016 |
Heti kun alettiin seurustelemaan, niin tajuttiin että kumpikaan ei haaveile lapsista, myöhemmin asiasta juteltiin kunnolla ja päätettiin että lapset ei kuulu meidän tulevaisuudensuunnitelmiin. Naimisissa on nyt oltu muutama vuosi, olemme nippanappa kolmikymppisiä.
Tällä viikolla mies sitten sanoi että meidän täytyy jutella ja hän ilmoitti että ei oikein itsekään usko ajatuksiaan, mutta hän haluaa isäksi. Ja on kuulemma tätä asiaa pohtinut siitä asti kun hänen ystävästään (ennen villi lapsivihaaja, nyt pullantuoksuinen isukki) tuli isä, eli melkein puolen vuoden ajan. Rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta, mutta ei tiedä voiko elää loppuelämäänsä minun kanssani ilman että alkaa katkeroitumaan. Ja kuulemma tarve tulla isäksi on kehittynyt pikku hiljaa, nyt on jo kasvanut sen verran suureksi tunteeksi, että oli pakko ottaa asia puheeksi. On siis vakuuttunut siitä, että tämä ei ole mikään ohimenevä villitys.
Hermostuin ja totesin miehelle heti että en ole vielä kykenevä puhumaan asiasta järkevästi. Oli niin petetty olo kun olla ja voi, tuntui melkein niinkuin minua kiristettäisiin. Pitäisi valita että haluanko erota vaiko pitää miehen sillä ehdolla että hankimme vauvan. Vaikka sitä mies ei tarkoittanut, painotti kovasti sitä ettei ole asiaa miettinyt itsekään vielä niin pitkälle, että mitä aikoo tehdä jos sanon yhäkin ehdottoman ein lapsen hankkimiselle. Mies lähti viikonlopuksi mökille, ihan koska halusin sulatteluaikaa.
Mutta mikä omituisinta, ihan oikeasti kun viime yönä valvoin ja mietin tätä asiaa, aloin miettimään, että olenko ihan oikeasti valmis luopumaan minulle hurjan rakkaasta ihmisestä sen vuoksi, että en millään halua antaa hänelle jotain mitä hän (ja mahdollisesti myös minäkin) voisin rakastaa maailman eniten? En sinänsä suoraa alkanut harkitsemaan lapsenhankintaa, kunhan vain yritin pohtia asiaa eri kannalta.
Mietin myös sitä, että onnistuisikohan tämmöisessä asiassa tehdä tavallaan sopimuksia? JOS tähän alkaisin, olisikohan liikaa vaatia miestä olemaan siinä perinteisessä äidin roolissa? Hän olisi se, joka pistäisi uransa jäihin pidemmäksi aikaa jne. Tietenkään en voi tietää omaa fiilistäni asian suhteen ennen kuin se MAHDOLLINEN vauva olisi maailmassa. Pelottaa, että muutunkin ikuiseksi kotimammaksi.
Plaah, tulipas romaani. Sanokaa te jotain järkevää, minun aivot ei siihen pysty. Ja huomenna pitäisi pystyä tästä aiheesti juttelemaan järkevästi ja rauhallisesti.
Kommentit (138)
Kiitos taas kommenteista!
Miehen kanssa saatiin asiasta juteltua, mihinkään muuhun ratkaisuun ei sinänsä päädytty kun siihen, että me ei ainakaan tällä hetkellä erota. Mies sanoi että ei todellakaan oleta saatika halua, että me heti alettaisiin lasta yrittämään. Hän vaan haluaisi kuulla että onko se minun mielestäni yhäkin täysin mahdoton ajatus. Ja minä jouduin myöntämään että ei ole.
Aika paljon pitää vielä omia ajatuksiaan setviä, en missään nimessä halua pitää miestäni löysässä hirressä vuosikausia vaan odottamassa että ehkä minä vielä jonakin vuonna suostun lapseen. Ja itseäni melkeen nyt hirvittää omat ajatukset, viikko sitten olisin pitänyt lasta mahdottomana juttuna ja nyt jouduinkin myöntämään että ei se täysmahdottomuus minulle taida ollakaan. Oma pääkoppa kuitenkin vielä sen verran sekaisin että en tiedä kuinka paljon pelko miehen menettämisestä vaikuttaa omiin ajatuksiin.
Mies totesi tulleensa mökillä siihen päätökseen, että hän ei halua erota aivan sama mikä minun päätös on. Kun taas minulle ero on aika selkeä juttu, jos minun ajatusmaailmani meneekin taas siihen että en missään nimessä halua lasta. Mies ei ymmärtänyt minun mielipidettä tuon suhteen ollenkaan, mutta kuten joku sen tänne jo kirjoitti, minun pitää osata päästää irti jos tarve sen vaatii. Vaikka en halua. Huhhuijaa. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin just eilen kirjan, joka kertoo aapeen tapaisesta pariskunnasta, jonka suhde perustui yhteiseen sopimukseen lapsettomuudesta. Ja juurikin noin päin, että mies haluaakin vauvan. Asiaa käsitellään lähinnä just naisen näkökannasta, joka ei lasta halua. Kirja on Emily Giffin Vauvanpitävä. Lapsen hankkiminen on iso asia ja ymmärrän aapeen tunteet, vaikka itse olenkin aina lapsia halunnut ja 6 lasta meillä nyt on. Mutta kun ihminen vanhenee ja elämäntilanteet ja ajatukset muuttuu, niin monesti nuo varmana pitävät asiatkin muokkautuu uudelleen. On minullakin tuttavapiirissä "ei ikinä lapsia" vanhempia ja "ei enempää kuin 1 lapsi" useamman lapsen vanhempia. Melkein uskallan väittää, ettei niitä saatuja lapsia koskaan kadu, mutta monesti se tekemätön lapsi voi alkaa hiertämään.
Raskaus ja synnytys ovat niin rankkoja ja ihan vaarallisiakin naiselle edelleen nykyisinkin, että lasta pitää todela haluta ennen kuin siihen hommaan ryhtyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun viesteistä saa sen kuvan että et suhtaudu (enää) lapsen hankkimiseen täysin kielteisesti.
~~~~
Saanko kysyä, mitkä ovat olleet sinun syysi sille että et tahdo lapsia?Missään nimessä en inhoa lapsia tai mitään muuta sellaista. Jollain tapaa en ole vain ikinä osannut haaveilla vauvasta. Olen aina ajatellut että toisten vauvat on kivoja, mutta vastuu ihan omasta sellaisesta pelottaa. Yövalvomiset ajatuksenakin tuntuu kidutukselta ja se, että menettää vapautensa tulla ja mennä miten tahtoo. En halua jäädä neljän seinän sisälle vauva tississä kiinni.
Ja jotenkin tuntuu että huolehdin ja murehdin jo niin paljon sukulaislapsista ja kummilapsista, niin menettäisin varmaan järkeni jos joutuisin loppuikäni murehtimaan oman lapsen menoista ja tekemisistä.
Monella tapaa en ole niin lapsikielteinen kun moni muu vapaaehtoisesti lapseton. AP
Minusta tuntuu,että monellakin lapsettomalla ihmisellä on ihan samat ajatukset kuin AP:llä nyt. En minäkään lapsia vihannut, en vain halunnut niitä ja niiden mukana tuomia yövalvomisia, parkua, korvatulehduskierrettä. Ajatusta siitä,että lapsen tulon jälkeen en enää koskaan ole "vapaa" tekemään mitään. Vastuu ja kaikki pelotti,tuntui,että mihinkään ei enää voi lähteä ja elämä on eletty ja tuntui ahdistavalta ja itse synnytyskin hirvitti niin paljon,ettei sitä voinut edes ajatella. Lapsen saaminen ei vain tuntunut hyvältä ajatukselta, vaikka ne muilla ihan ok olivatkin. No sitten tulin vahingossa raskaaksi. Mies oli onnensa kukkuloilla. Lasta jo pitkään toivonut. Kun tajusin olevani raskaana,en ensin tiennyt olenko iloinen vai surullinen. En osannut ajatella mitään. Raskauden edetessä ajatukseen tottui,että lapsi on tulossa. Siltikään en oikein pystynyt sisäistämään,että kannan ihan oikeata lasta. Vasta kun vauva syntyi ja näin hänet tajusin ,että minulla on lapsi, ihan oikea pieni vauva. Hän oli ihmeistä suurin. Vielä kun lapsi oli jo lähes vuoden, välillä mietin,miten suuri ihme on että minulla on tuollainen aarre.Että minä olen sen saanut aikaan. Nyt lapsia jo 4 ja kaikki lähes aikuisia.Olen kiitollinen tästä"vahingosta" jota ilman minulla ei olisi näitä muitakaan lapsia.
Tottakai mies voi hoitaa "perinteiden äidinroolin". Näin ainakin meillä - mies ei ole mikään uraihminen ja minä olen. Tuloerokin meillä oli suhteellisen valtava, joten mies on kotona. En puutu arjen hoitoon ja mies saa tehdä ja toimia niinkuin parhaaksi näkee, en päällepäsmäröi. Melko rennolla otteella mies hoitaa kodin ja lapsen, mutta hyvin lapsi on hyvinvoiva ja iloinen tapaus, joten mikäs tässä ollessa. Suosittelen lämpimästi, vaikka kaltaisiani naisia haukutaankin huonoiksi ja epäsoviksi äideiksi. Sain jopa terveydenhuollon henkilökunnalta vihjailuja, että onko varmasti lapsi ykkössijalla. Ihan järjetöntä - ihan kuin se olisi aivan hirveää, että meillä isä osaa paremmin. Meillä on tyttölapsi, joka leikkii autoilla ja legoilla (nukkejakin on kyllä) ja tästäkin olen kuullut. Pahimmat kritiikit sain kuitenkn, koska pelkäsin synnytyksen mahdollisesti aiheuttamia vaurioita niin hysteerisesti, että vaadin sektion - jonka sainkin. Huono äiti leima otsassa on ikuinen eikä ketään tunnu kiinostavan se pieni seikka, että lapsella on kaikki hyvin.
Suosittelen silti :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehesi on rohkea. Meillä samanlainen tilanne, ollaan sovittu ettei yhteisiä lapsia tehdä, mutta minulle on nyt herännyt halu yhteiseen lapseen. Minä en vain ole uskaltanut ottaa asiaa puheeksi, koska mies saattaisi haluta eron, jotta minä saan sen haluamani lapsen. Minulle taas mies on tärkeämpi kuin se lapsi, eli en todellakkaan halua erota jos en lasta saa. Hän ei sitä siinä tilanteessa välttämättä uskoisi. Pieniä vinkkejä olen antanut ja uskonkin miehen nyt tajuavan asian, vielä ei ole lähdössä ainakaan mihinkään. Ehkä minäkin saan hänen päänsä käännytettyä
Ap on vähän ärsyttävä pätijä.
Ja jos totta puhutaan, niin en usko koko juttuun, kun muka niin nopeasti sopeutuu ajatukseen lapsesta vuosikausien vapaaehtoisen lapsettomuuden jälkeen, vain toisen toiveesta. Samassa tilanteessa tuntisin itseni todella petetyksi, niin epärationaalista kuin se onkin. Mutta ei päivässä tai parissa alkaisi pää pehmetä ajatukselle, joka tuntuu niin kaukaiselta ja jopa vastenmieliseltä.
Mutta jos tämä on totta, niin oikein sopivastihan tuo tapahtumien ketju kulkee. Valitettavasti epäilen suuresti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä tilanne meni siten, että mies on aina tahtonut lapsia, mutta tahtoi myös minut. Mies on minua 4 vuotta nuorempi ja parisuhteemme alkaessä hän oli vasta 21 v. Ilmoitin jo silloin, että en todennäköisesti tahdo lapsia ja mies sanoi, että mieluiten ottaisi minut ja lapsen, mutta tahtoo ainakin minut. Asiasta puhuttiin silloin tällöin enkä koskaan kokenut vauvakuumetta tai halua äidiksi. Mies kuitenkin halusi olla minun kanssani "siinäkin tapauksessa ettei koskaan saa päätäni käännettyä". Koska hän on minua nuorempi, niin ajattelin, että jos hän joskus haluaa lapsen ja minä en silloinkaan, niin hän on kuitenkin minua nuorempi ja voi hyvin löytää itselleen naisen, jonka kanssa perustaa perhe.
Näin mentiin 8 vuotta. Sitten päätimme mennä naimisiin ja kävimme uuden lapsikeskustelun. Totesin, että voin tehdä lapsen, jos mies kantaa siitä suurimman vastuun. Rakastan miestä kovasti ja tahdoin hänelle tämän lahjan. Lisäksi olin nähnyt sen verran jo kavereiden lapsiperhe-elämää, että uskoin että selviämme siitä. Lisäksi meillä on pari ystäväpariskuntaa, joissa mies kantaa vaimoa isomman vastuun lapsesta/lapsista ja tämä rohkaisi minua.
Nyt meillä on yksi 2 v lapsi (jää ainoaksi). Minä palasin töihin lapsen ollessa 4 kuukautta vanha, mies jäi lapsen kanssa kotiin ja on edelleen. Minulla on hyvä työ, nousujohteinen ura ja lisäksi perittyä omaisuutta. Elämä on siis tehty niin helpoksi kuin mahdollista: meillä käy siivooja kerran viikossa (ennen lasta kävi joka toinen viikko), käytämme pesulaa, lapsenvahteja jne. Isovanhemmat ovat onnessaan, minun varsinkin, sillä olen ainut lapsi ja vanhempani olivat aika lailla toivonsa menettäneet saada koskaan lapsenlasta. Saamme heiltä lapsenhoitoapua pari kertaa kuukaudessa, joten parisuhteellekin on aikaa.
Raskaus oli kamalaa aikaa, synnytys myös. Mutta kaikki meni kuitenkin hyvin. Rakastan lasta, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan elämän ilman häntä. Eläisimme onnellista elämää kahdestaankin, mutta mieheni on nyt onnellisempi ja tyytyväisempi elämään ja minulla on hyvä mieli kun ajattelen, että olen mahdollistanut sen.
Olen varmaan naisena poikkeus, mutta uskon että kaltaisiani löytyy isien puolelta ainakin jonkin verran.
Itse olin kans pitkään sitä mieltä etten halua lasta. Miehellä oli jo yksi ja hänkin oli sitä mieltä että se riittää. En minä lapsia vihannut, pidin niistä niin paljon että hoidan niitä työkseni. En vain halunnut niitä enää työpäivän jälkeen kotiin. Sitten vaihdoin hetkeksi alaa. Menin töihin vanhainkotiin ja minulle tuli vauvakuume. Kun näin ne yksinäiset vanhukset jota kukaan ei käynnyt katsomassa ajattelin että minä en halua olla tuossa tilanteessa joskus. Eli minun vauvakuumeeni alkoi noinkin typerästä "järki syystä". Mutta en todellakaan hankkinut lasta turvatakseni vanhuuteni:D En kuitenkaan ryhtynyt heti hommaan. Piti tietenkin keskustella miehen kanssa. Onneksi hän oli heti valmis. Hän sanoi ettei ollut koskaan uskonutkaan ettenkö jossain vaiheessa haluaisi lasta. Pohdin silti asiaa vielä pari kuukautta. Vauvakuume kasvoi mutta samalla pelotti ja mietitytti onko minusta tähän. Lopulta päätin että vain kokeilemalla tietää. Nyt meillä on ihana rakas 1,5 vuotias josta en voisi luopua. Lapsi on antanut elämälleni ihan uuden tarkoituksen ja sisällön. Jokaisen tilanne on erilainen ja jokainen tekee omat ratkaisunsa. Halusin vain nyt jakaa oman tarinani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP on yksinkertainen joka ei ymmärrä vielä omaa elämää.
Komppaan tätä!
Minäkin komppaan. Ap, kasvat vielä ihmisenä ja ymmärrät elämää paremmin.
Mitä helvettiä, miten niin "kasvat ihmisenä" ja "ymmärrät elämää paremmin"?
N33
Vierailija kirjoitti:
Ap on vähän ärsyttävä pätijä.
Ja jos totta puhutaan, niin en usko koko juttuun, kun muka niin nopeasti sopeutuu ajatukseen lapsesta vuosikausien vapaaehtoisen lapsettomuuden jälkeen, vain toisen toiveesta. Samassa tilanteessa tuntisin itseni todella petetyksi, niin epärationaalista kuin se onkin. Mutta ei päivässä tai parissa alkaisi pää pehmetä ajatukselle, joka tuntuu niin kaukaiselta ja jopa vastenmieliseltä.
Mutta jos tämä on totta, niin oikein sopivastihan tuo tapahtumien ketju kulkee. Valitettavasti epäilen suuresti.
Ärsyttävä pätijä voin ehdottomasti olla, mutta en kyllä koe sopeutuneeni yhtään mihinkään ajatukseen nopeasti, olen monta päivää putkeen miettinyt tätä asiaa ja päätynyt siihen tulokseen että en halua miehestäni erota. Ja että lastenhankinta ei ole minulle enää ehdoton EI, vaan hyvin heikko ehkä.
Tunnen itseni yhäkin tietyllä tapaa petetyksi, mutta oikeasti ymmärrän myös miestäni ja olen sitä mieltä että oli hyvä juttu että hän otti asian puheeksi, eikä vellonut sitä sisällään. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletteko päässeet jo johonkin lopputulokseen? :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna miehen mennä. Naisena et voi olla raskaana synnyttää imettää ym jos et ole oikeasti sitä mieltä että haluat äidiksi. Jos rakastat miestäsi ja myös itseäsi niin jatkat elämää ilman miestäsi. Älä hankkiudu vaan raskaaksi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se tule koskaan olemaan mahdollista, että ap ottaa jonkin miehen roolin ja mies jää kotiin sekä ottaa "vaimon" roolin. Jos tuohon yhdessä lähtee ja lapsen hankkii, pitää myös ap:n olla valmis hoitamaan täysillä lasta eikä tehdä mitään valmiita sopimuksia hoidosta jne. Ei se vaan perheessä toimi niin. Vauvan ja lapsen kanssa on rankkaa, mieskin väsyy ja ap:n on oltava äiti -koska jokaisella lapsella on vain yksi äiti.
Ja siis tietty mies voi jäädä kotiin, mutta se lapsen hoitaminen on niin raskasta ja intensiivistä, että ei tule olemaan MITENKÄÄN mahdollista, että perheessä toinen vanhemmista kantaisi ensisijaista vastuuta ja toinen huitelisi jossain työelämässä 100% lasissa. Joissain perheissä on niin, ja se ei toimi. Se ei ole lapselle eikä kodista vastuuta kantavalle oikein. Jos lapsen haluaa, täytyy molempien haluta häntä 100% ja olla valmiita laittamaan lapsi elämässään prioriteettilistassa ykköseksi, ilman jaettuja ykkössijoja työn kanssa.
Ai, ehditkin jo tarkentaa viestiäsi. Tästä olen samaa mieltä sinun kanssa. Ensimmäisessä viestissäsi vaan särähti korvaan tuo ettei mies voisi jäädä kotiin korvaamaan äitiä, mutta ymmärsin sen väärin. Tietysti vastuu pitää jakaa, mutta sen jakamiseen kuuluu mielestäni juurikin se, että myös mies on välillä pääsääntöisesti kotona. AP
Tästä tulee mieleen sanoa se, että mun mies on ollut jokaisen lapsen kohdalla kotona noin vuoden (yht. 3 vuotta, mä olen ollut vähän kauemmin), ja vanhemmuutemme on todella, todella tasapuolista, työni on minulle tärkeä ja olen siinä kunnianhimoinen, mutta se ei tarkoita sitä, että mä voisin olla millään tavalla irtisanoutunut vanhemmuudesta. Mä olen 100% äiti, vaikka hän on 100% isä ja täysin tasavertainen kotona. Siis, pointtini on että tuo mitä kuvaat kuulostaa mulle (ja tutuille, tasa-arvoisille perheille) ihan normaalilta perhe-elämältä, mikä ei tarkoita sitä, että lapset eivät tarvitsisi minua todella paljon, että voisin tehdä 10h työpäiviä tai matkustella vapaasti (siis niin kauan kuin lapset ovat pieniä).
Ylipäätään olen sitä mieltä, että tuollaista sopimusta ei saisi tehdä kumminkaan päin - molempien pitää oikeasti haluta lasta ja olla sitoutunut vanhemmuuteen. Muu ei ole reilua lasta kohtaan.
Sitten vielä henkilökohtainen mielipiteeni - vauva tutustuu äitiin jo kohdussa tietyllä tavalla ja kun äiti imettää ja hoitaa vauvaa ensimmäiset kuukaudet, niin vauvasta tulee joksikin aikaa täysin riippuvainen äidista. En siksi pidä kehityspsykologisesti hyvänä juttuna vaihtaa pääasiallista hoitajaa 3kk tai 6kk kohdalla. Vaikka se hoitaja olisi oma isä. Tiedän, että maailmalla lapset menevät jopa ulkopuoliseen hoitoon 3-kuisina, mutta en pysty pitämään sitä lapsen edun mukaisena ratkaisuna.
137 lisää vielä, että esimerkiksi tuo valvominen - on mahdotonta etukäteen sopia, että toinen hoitaa kaikki tai pääasialliset yövalvomiset. Yleensä yksi ihminen ei kerta kaikkiaan pysty siihen. Esimerkiksi mun esikoinen heräsi keskimäärin 5 kertaa yössä ekat 3 VUOTTA, ja satunnaisesti vielä 6-vuotiaaksi. Vaikka kokeilimme kaikkia asiantuntijoiden vinkkejä. Kyllä siihen tarvittiin meidän molempien kaikki voimat, että selvittiin.
En ole ikinä ymmärtänyt sitä, että erotaan, jos toinen ei haluakaan lapsia. Eihän se lasten saanti mikään itsestäänselvyys muutenkaan ole.
Mitäs sitten, jos AP suostuu miehen vaatimukseen, mutta ei voikaan tulla raskaaksi? Lähteekö mies sittenkin kävelemään? Lopputuloshan olisi sama - ei lasta.
Tai mikä itsestäänselvyys se on, että löytyy uusi kumppani, joka on valmis tekemään lapsen? Miehellä tietysti tuo biologia ei samalla lailla tule vastaan, joten synnyttämishaluista naista on mahdollista metsästää vaikka eläkeiässäkin.
Mutta onko valmis menettämään elämänsä rakkauden sen vuoksi, että yksi omista toiveista ei toteudu? Vai voisiko kuitenkin elää ilman lapsia? Eihän sitä muutenkaan kaikkea saa elämässä.
Miksi se miehen toive lapsesta on tärkeämpi kuin naisen toive lapsettomuudesta? Nainenhan siinä fyysisen riskin ottaa (en edes luettele tässä, mikä kaikki voi mennä pieleen raskaana ollessa, synnytyksessä tai siitä toipuessa). Eli kuka loppupeleissä on itsekäs toiveensa kanssa...
Lasta ei kannata hankkia, jos sellaista ei oikeasti halua. Se on raskasta hommaa silloinkin kun oikein ja tosissaan on lapsen halunnut. Mutta mielensäkin on oikeus muuttaa, niin puolisolla, kuin sinulla itselläsikin. Puolison mielenmuutos sai kipinänä kaverin lapsesta, sinun mielenmuutos voi saada alkunsa puolison vauvakuumeesta. Tai olla saamatta. Tiedän kyllä "Ei ikinä!"-tyyppejä, jotka eivät lapset saatuaan niitä enää ikinä pois antaisi. Lapsiaan katuvia en tiedä, mutta se johtuu varmasti vain siitä, ettei sellaisesta saa puhua ääneen.
Rakkaudentunteen syntymisestä sanoisin, että minä olin toivonut lasta hartaasti viimeiset 15 vuotta kun se onni sitten kohdalleni osui, ja ei, en rakastanut lastani järjettömästi ensihetkestä alkaen. Hän syntyi varoittamatta kolme kuukautta liian aikaisin, enkä ollut valmistautunut syntymään mitenkään. Elämänsä ensi kuukaudet hän oli "sairaalan lapsi" jota kävin vain hoitamassa päivittäin. Toki minä hänestä välitin, ja pelkäsin suunnattomasti hänen menettämistään, mutta silloin menetyksestä olisi vielä toipunut. Olisi vain yrittänyt uudelleen ja toivonut parempaa onnea ensi kerralla. Kun vauvan sai kotiin, ja häntä oppi tuntemaan, kasvoi rakkaus kuukausien kuluessa ihan uusiin ulottuvuuksiin. Samalla se alun menettämisen pelko kasvoi aivan lamauttavan kauhun tasolle, vaikka lapsella ei ollut enää mitään hätää. Oman pään kasaamisessa meni vielä pitkään...
Aiemmin olin avoliitossa miehen kanssa, joka ei tiennyt haluaako lapsia, ja joka sitten roikotti minua vuosia löysässä hirressä lupaamalla, että "Jonain päivänä kyllä." Sitten lopulta sanoi että ajatus ahdistaa liikaa ja lähti kävelemään. Olisin toivonut että olisi päässyt tuohon lopputulemaan vähän joutuisammin. Mutta lähteminen oli parasta mitä hän koskaan minulle teki, koska hänestä ei olisi ollut kerta kaikkiaan mitään tukea niissä vaikeuksissa, jotka myöhemmin seurasivat. Nykyinen mieheni on aivan toista maata, ja perhe on molemmille yhteinen, maailman tärkein asia, eikä vain toisen projekti.