Lue keskustelun säännöt.
Aviomies haluaisikin lapsen
09.01.2016 |
Heti kun alettiin seurustelemaan, niin tajuttiin että kumpikaan ei haaveile lapsista, myöhemmin asiasta juteltiin kunnolla ja päätettiin että lapset ei kuulu meidän tulevaisuudensuunnitelmiin. Naimisissa on nyt oltu muutama vuosi, olemme nippanappa kolmikymppisiä.
Tällä viikolla mies sitten sanoi että meidän täytyy jutella ja hän ilmoitti että ei oikein itsekään usko ajatuksiaan, mutta hän haluaa isäksi. Ja on kuulemma tätä asiaa pohtinut siitä asti kun hänen ystävästään (ennen villi lapsivihaaja, nyt pullantuoksuinen isukki) tuli isä, eli melkein puolen vuoden ajan. Rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta, mutta ei tiedä voiko elää loppuelämäänsä minun kanssani ilman että alkaa katkeroitumaan. Ja kuulemma tarve tulla isäksi on kehittynyt pikku hiljaa, nyt on jo kasvanut sen verran suureksi tunteeksi, että oli pakko ottaa asia puheeksi. On siis vakuuttunut siitä, että tämä ei ole mikään ohimenevä villitys.
Hermostuin ja totesin miehelle heti että en ole vielä kykenevä puhumaan asiasta järkevästi. Oli niin petetty olo kun olla ja voi, tuntui melkein niinkuin minua kiristettäisiin. Pitäisi valita että haluanko erota vaiko pitää miehen sillä ehdolla että hankimme vauvan. Vaikka sitä mies ei tarkoittanut, painotti kovasti sitä ettei ole asiaa miettinyt itsekään vielä niin pitkälle, että mitä aikoo tehdä jos sanon yhäkin ehdottoman ein lapsen hankkimiselle. Mies lähti viikonlopuksi mökille, ihan koska halusin sulatteluaikaa.
Mutta mikä omituisinta, ihan oikeasti kun viime yönä valvoin ja mietin tätä asiaa, aloin miettimään, että olenko ihan oikeasti valmis luopumaan minulle hurjan rakkaasta ihmisestä sen vuoksi, että en millään halua antaa hänelle jotain mitä hän (ja mahdollisesti myös minäkin) voisin rakastaa maailman eniten? En sinänsä suoraa alkanut harkitsemaan lapsenhankintaa, kunhan vain yritin pohtia asiaa eri kannalta.
Mietin myös sitä, että onnistuisikohan tämmöisessä asiassa tehdä tavallaan sopimuksia? JOS tähän alkaisin, olisikohan liikaa vaatia miestä olemaan siinä perinteisessä äidin roolissa? Hän olisi se, joka pistäisi uransa jäihin pidemmäksi aikaa jne. Tietenkään en voi tietää omaa fiilistäni asian suhteen ennen kuin se MAHDOLLINEN vauva olisi maailmassa. Pelottaa, että muutunkin ikuiseksi kotimammaksi.
Plaah, tulipas romaani. Sanokaa te jotain järkevää, minun aivot ei siihen pysty. Ja huomenna pitäisi pystyä tästä aiheesti juttelemaan järkevästi ja rauhallisesti.
Kommentit (138)
Yhteisesti nyt kaikille, en missään nimessä tarkoita että JOS me lapsen hankkisimme, niin olisin vain osa-aikaäiti. En voi hankkia lasta ennen kuin olen varma että olen valmis 100% sitoutumaan häneen loppuelämäkseni ja huolehtimaan hänestä. Tietysti ymmärrän että asiat voi mennä pieleen ja minusta voi tulla vaikka leski tai yksinhuoltaja (tai kauhean asteroidionnettomuuden uhri) joten siksi minun täytyy olla varma että pystyn siihen yksinkin.
Tästäkin huolimatta, minun haavekuvani silloin kun tätä asiaa ajattelen, on se että mieheni voisi välillä hypätä siihen perinteiseen äidin rooliin, minä en voi kuvitella itseäni olemaan kotiäitinä kovinkaan pitkään. Tällä palstalla joidenkin mielestä perinteinen malli tuntuu olevan se, että äiti on päävastuussa ja isä siinä sivussa auttelee sen minkä töiltään ja jääkiekkomatsien katsomiselta ehtii. Tämmöistä arkea en voi meille edes kuvitella, varsinkaan siinä tilanteessa kun lastenhankinta on ideana lähtenyt mieheltäni.
Tuntuupa hassulta kirjoittaa tämmöistä kuvitelmaa kun vielä muutamia päiviä sitten olisin ollut täysin varma että lapsia en tule hankkimaan. Ja jälleen kerran haluan painottaa, että näitä asioita ei voi kaikkia edeltä tietää. Eiköhän se oma fiilis selviä vasta kunnolla siinä vaiheessa kun se mahdollinen vauva on maailmassa. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle tuli mieleen siitä raskausajan helvetistä... monet äidit jotka ovat monia vuosia toivoneet lasta kokevat raskausajan kamalana ja mitä ihmeellisimpiä ajatuksia tulee päähän. Olo on paska ja raskausaika tuntuu ikuisuudelta. Kädet puutuu, vähän joka paikkaa kolottaa. Okei jotkut harvat ei kärsi mistään. Itsekkin ajattelin etttä miksi helvetissä olen tässä tilassa, tuskin tulen rakastamaan lasta. Sektion jälkeen en tuntenut oikein mitään. Makasin sängyssä ja yritin imettää, tuskailin kun vauva itki ja mietin mikä sillä on (olimme perhehuoneessa ja mies vaihtoi vaipat lapselle jne). Pääsimme kotiin ja sukulaiset kyselivät miltä tuntuu. Ei tuntunut miltään. Hoidin lasta kyllä mielelläni, en vihannut, mutten voi sanoa että rakastinkaan. Vauva vain oli siinä ja hoidin häntä kuin joku automaatti. Väsytti. Olin lukenut jostain, että ihan normaalia sekin ettei tunne juuri mitään heti. Pikkuhiljaa lasta alkoi rakastaa kun häneen tutustui ja hoiti. Tuijottelin tissillä nukkuvaa vauvaa ja tuntui kun sydän pakahtuisi. Ei siinä kauaa lopulta mennyt kun noita tunteita alkoi tulemaan.
Hyvä ap. Vapauta miehesi ja anna hänet sellaiselle naiselle, joka haluaa lasta. Näin homma sujuu reiluiten, etkä tee itsestäsi uhria (kyllä, juuri niin tulee käymään).
Jos et itse halua lasta, SUOSITTELEN jatkamaan elämääsi ilman miestäsi ja lasta. Elämä on muutoksia, ja nyt miehesi mieli on muuttunut. VAPAUTA HÄNET ( se on suurin rakkauden palvelus, jonka voit tehdä)
Huom. On paljon naisia, jotka toivovat kohtaavansa miehen, joka haluaisi perheenisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Meinaat siis alistua miehen tahtoon? helppo se on miehen lasta toivoa. Sinä olet se, joka kokee mahdollisesti helvetillisenkin 9kk raskauden+ synnytyksen, joka on aivan järkyttävä kokemus pahimmillaan, siis niin v*tun paha kipu ettei mitään rajaa.
Sinä olet kuitenkin lopulta myös se, joka lapsen asioita joutuu hoitelemaan kun mies ei sitten pian enää jaksakkaan, jäät kotiin ja erakoidut muusta maailmasta, ystävistäsi ja työelämästäsi.
+Lapsi voi olla luonnevikainen hirviö. Ei välttämättä se ihana kultanuppunen, josta haaveilette.
Sitten tuleekin se avioero. Eli lopputulos on sama kummassakin.
Ota kans ap. huomioon, että sun miehen vaatimuksessa voi olla muutakin takana, oletko jutellut sen kanssa pelkääkö se esim. menettävänsä sut, ja halua sitoa sut lapsella jne.
Tuli vaan mieleen, koska tosi monesti noissa jutuissa on muuta takana ja se mies ei todellisuudessa halua sitä itse lasta, vaan jotain muuta.
Esim. yksikin tapaus vasta, jossa se nainen vaati miestä poistamaan sen vasektomian, takana ei ollut lasten halu, vaan se, että se nainen oli pettänyt ja oli raskaana ja halusi sen miehen sille toisen miehen lapselle isäksi. Noita on tosi paljon, joissa takana on jotain ihan muuta.
Vierailija kirjoitti:
Meinaat siis alistua miehen tahtoon? helppo se on miehen lasta toivoa. Sinä olet se, joka kokee mahdollisesti helvetillisenkin 9kk raskauden+ synnytyksen, joka on aivan järkyttävä kokemus pahimmillaan, siis niin v*tun paha kipu ettei mitään rajaa.
Sinä olet kuitenkin lopulta myös se, joka lapsen asioita joutuu hoitelemaan kun mies ei sitten pian enää jaksakkaan, jäät kotiin ja erakoidut muusta maailmasta, ystävistäsi ja työelämästäsi.
+Lapsi voi olla luonnevikainen hirviö. Ei välttämättä se ihana kultanuppunen, josta haaveilette.
Sitten tuleekin se avioero. Eli lopputulos on sama kummassakin.
Olisipa kiva tietää prosenttimääriä tämmöiseen mahdollisuuteen? Voisin kyllä veikata että mahdollisuus siihen että kaikki ei mene näin huonosti, on aika paljon suurempi.
Täytyy nyt sanoa että itse olen kokenut helvetillisen raskauden, synnytyksen joka meinasi tappaa minut, miehen pettämisen ja hyvin vaativan lapsen kasvattamisen, mutta ikikuuna päivänä en voisi katua päätöstäni hankkia lapsi. Kokisin nuo kaikki uudelleen vaikka heti ja moneen kertaan kunhan vaan saisin olla lapseni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yhteisesti nyt kaikille, en missään nimessä tarkoita että JOS me lapsen hankkisimme, niin olisin vain osa-aikaäiti. En voi hankkia lasta ennen kuin olen varma että olen valmis 100% sitoutumaan häneen loppuelämäkseni ja huolehtimaan hänestä. Tietysti ymmärrän että asiat voi mennä pieleen ja minusta voi tulla vaikka leski tai yksinhuoltaja (tai kauhean asteroidionnettomuuden uhri) joten siksi minun täytyy olla varma että pystyn siihen yksinkin.
Tästäkin huolimatta, minun haavekuvani silloin kun tätä asiaa ajattelen, on se että mieheni voisi välillä hypätä siihen perinteiseen äidin rooliin, minä en voi kuvitella itseäni olemaan kotiäitinä kovinkaan pitkään. Tällä palstalla joidenkin mielestä perinteinen malli tuntuu olevan se, että äiti on päävastuussa ja isä siinä sivussa auttelee sen minkä töiltään ja jääkiekkomatsien katsomiselta ehtii. Tämmöistä arkea en voi meille edes kuvitella, varsinkaan siinä tilanteessa kun lastenhankinta on ideana lähtenyt mieheltäni.
Tuntuupa hassulta kirjoittaa tämmöistä kuvitelmaa kun vielä muutamia päiviä sitten olisin ollut täysin varma että lapsia en tule hankkimaan. Ja jälleen kerran haluan painottaa, että näitä asioita ei voi kaikkia edeltä tietää. Eiköhän se oma fiilis selviä vasta kunnolla siinä vaiheessa kun se mahdollinen vauva on maailmassa. AP
Vaikutat harvinaisen fiksulta ihmiseltä! Eiköhän kirjoittamassasi ole vastaus miehellesikin.
Myötätuntorutistus sulle AP, tilanne missä olet nyt, on pahin pelkoni. Jos pysytte yhdessä eikä lasta tule, mies saattaa katkeroitua. Jos pysytte yhdessä ja lapsi tulee, sinä saatat katkeroitua. Kauhean vaikea tilanne. Itse erosin yhdestä miehestä kun hän halusi lapsia ja minä en. Jos miehesi välttämättä tahtoo lapsen ja sinä et, loppupeleissä on varmaan helpompi erota. Jos taas päädyt lapsen hankinnan kannalle, mieti tarkkaan kaikkia tässä ketjussa esitettyjä asioita ja varmistu siitä, että teet päätöksen oikeista syistä. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se tule koskaan olemaan mahdollista, että ap ottaa jonkin miehen roolin ja mies jää kotiin sekä ottaa "vaimon" roolin. Jos tuohon yhdessä lähtee ja lapsen hankkii, pitää myös ap:n olla valmis hoitamaan täysillä lasta eikä tehdä mitään valmiita sopimuksia hoidosta jne. Ei se vaan perheessä toimi niin. Vauvan ja lapsen kanssa on rankkaa, mieskin väsyy ja ap:n on oltava äiti -koska jokaisella lapsella on vain yksi äiti.
Ja siis tietty mies voi jäädä kotiin, mutta se lapsen hoitaminen on niin raskasta ja intensiivistä, että ei tule olemaan MITENKÄÄN mahdollista, että perheessä toinen vanhemmista kantaisi ensisijaista vastuuta ja toinen huitelisi jossain työelämässä 100% lasissa. Joissain perheissä on niin, ja se ei toimi. Se ei ole lapselle eikä kodista vastuuta kantavalle oikein. Jos lapsen haluaa, täytyy molempien haluta häntä 100% ja olla valmiita laittamaan lapsi elämässään prioriteettilistassa ykköseksi, ilman jaettuja ykkössijoja työn kanssa.
"ei tule olemaan MITENKÄÄN mahdollista, että perheessä toinen vanhemmista kantaisi ensisijaista vastuuta ja toinen huitelisi jossain työelämässä 100% lasissa"
Aijaa. Kuinka se kuitenkin on ollut mahdollista viimeiset ties kuinka monta sataa vuotta?
Vierailija kirjoitti:
Meinaat siis alistua miehen tahtoon? helppo se on miehen lasta toivoa. Sinä olet se, joka kokee mahdollisesti helvetillisenkin 9kk raskauden+ synnytyksen, joka on aivan järkyttävä kokemus pahimmillaan, siis niin v*tun paha kipu ettei mitään rajaa.
Sinä olet kuitenkin lopulta myös se, joka lapsen asioita joutuu hoitelemaan kun mies ei sitten pian enää jaksakkaan, jäät kotiin ja erakoidut muusta maailmasta, ystävistäsi ja työelämästäsi.
+Lapsi voi olla luonnevikainen hirviö. Ei välttämättä se ihana kultanuppunen, josta haaveilette.
Sitten tuleekin se avioero. Eli lopputulos on sama kummassakin.
No sinähän osaat olla positiivinen! Sä taidat muutenkin valittaa ja narista kaikesta, arvasinko oikein? Raskaus voi olla myös todella arvokasta ja merkityksellistä aikaa. Itse tykkäsin jokaisesta kolmesta raskaudesta. Ja synnyttäisin vielä vaikka kuinka monta kertaa, jos lapsilukua ei tarvitsisi miettiä. Miksi haluat pelotella ihan turhaan? Mielestäni kannattaa ajatella vauva-aikaa pidemmälle, se on kuitenkin niin lyhyt pätkä elämässä. Lapsiperhe-elämä ei ole karua ja ankeaa, niin kuin kaikki täällä väittää. Kyllähän lapset toimeliaana pitää, se on totta, mutta kyllä elämästä voi nauttia ihan täysillä lastenkin kanssa! Se on tässäkin asiassa aika pitkälle omasta asenteesta kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehesi on siis ajatellut asian jo niin pitkälle, että jollet sinä tee hänelle lasta, te eroatte ja hän etsii jonkun muun lapsentekijäksi. Kyllä tuo minun mielestäni on ihan selvää kiristämistä, kaiken lisäksi monilla sellaisilla sanakäänteillä, jotka saavat hänet näyttämään uhrilta ja sinut julmurilta.
Paras kaverini oli juuri tuossa tilanteessa vuosia sitten. Hän vuodatti minulle sitä, että jollei hän suostu tekemään lasta, hänen miehensä tekee sen sitten jonkun muun kanssa. Hän teki sen lapsen, hoiti ja hoitaa lapsen täysin yksin ja on niitä harvoja ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa ääneen sen, että jos hän saisi valita uudelleen, hän jättäisi lapsen tekemättä. Kaikesta huolimatta lapsi on hänelle maailman tärkein ihminen ja hän on itse oikein hyvä äiti, mutta jos aikaa voisi kääntää taaksepäin, hän valitsisi toisin. Melko monimutkainen tilanne, siis. Tarina jatkui myöhemmin siten, että kumpikin löysi uuden kumppanin, ja lapsesta tuli kahden uusioperheen lapsi.
Raadollisesti on kysymys siitä, minkä hinnan sinä olet valmis maksamaan siitä, että miehesi suostuu jäämään luoksesi. On mahdollista, että liittonne hajoaa jostain muusta syystä tai että ette edes pysty saamaan lapsia, joten asiaa kannattaa harkita monelta kannalta eikä vain parhaassa tapauksessa.
Taisit lukea/ymmärtää jotakin väärin. Mies siis juurikin painotti että EI TIEDÄ mitä tekee jos kieltäydyin lastenhankinnasta kokonaan. Ei haluaisi erota, mutta ei myöskään halua katkeroitua minulle, jos päättääkin minun kanssani jatkaa suhdetta vaikka en lasta haluaisikaan. Ihan oikeutettu ajattelutapa mielestäni. Mutta siis missään nimessä ei oikeasti yrittänyt minua kiristää tällä asialla. Jos olisi yrittänyt, niin suhdehan olisi ollut sillä selvä. Minun pitää saada tehdä ihan oma päätös asian suhteen. AP
Taisin lukea ja ymmärtää ihan oikein. Miehesi antoi sinulle vapauden tehdä ihan oma päätöksesi siitä, haluatko erota vai teetkö hänelle lapsen. Jätti nokkelasti sinut vastuuseen aivan koko tilanteesta.
Ihan mielenkiinnosta: Millä tavoin miehen olisi pitänyt asiansa ilmaista, jotta ei olisi sinun mielestäsi painostanut AP:ta? Onhan niin, että mieli voi ihmisellä muuttua. Lapsettomuutta sen paremmin kuin lapsen hankintaakaan ei voi toiselle 100-prosenttisella varmuudella luvata. Niin paljon voi elämä heitellä ja omat tunteet muuttua. Ja jos käy niin, että vastoin aiempia suunnitelmiaan huomaakin haluavansa vanhemmaksi, on tämä halu usein niin voimakas ja perustavanlaatuinen, ettei siitä aidosti hyvillä mielin pysty luopumaan. Lasten hankkinnassa kompromissit eivät ole mahdollisia. Pattitilanne tässä toki on painostava, mutta ei se silti tarkoita, että se lasta haluava kiristäisi sitä, joka ei halua.
Mies on päättänyt tehdä lapsen joko ap:n tai jonkun muun kanssa ja antaa ap:n päättää vain siitä, lähteekö ap vai jääkö tekemään sitä lasta. Pattitilanne, kuten sanoit, ja sen lisäksi ihan selvää kiristämistä. Kaikki muu, mitä sanot, on asiaankuulumatonta sanahelinää, joka ei vaikuta itse asetelmaan millään tavalla.
Kärjistän. Jos minä osoitan sinua pyssyllä ja sanon, että nyt joko jäät ja otat luodin polveesi tai sitten häivyt, onko minun mahdollista ilmaista asia jotenkin pehmeämmin ja herttaisemmin?
Mitä jos mies on jo löytänyt uuden/ ihastunut ja tämä on saanut hänessä halun ryhtyä isääksi ( joskus rakastuminen oikeaan ihmiseen saa sen aikaan).
Ja oikeasti haluaakin erota..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta mies ei kyllä mitenkään kiristä AP:ta. Ilmeisesti suht nöyränä? ja todella asiallisesti kertoi AP:lle tuntemuksistaan. Ja ei ole mikään "hei olen kaksi viikkoa sitten tajunnut että haluankin lapsen" vaan on jo puolivuotta tätä pohtinut. Jos miehen SYDÄN ja kaikki ajatukset ovat lapsissa niin ei hän sille itse mitään voi. Jokainen joka on ollut vauvakuumeessa tietää ettei se ole mikään tahdon asia, se vain on.
Pitää nyt muistuttaa ihmisiä siitä, että tuskin ap huomenna aikoo mitään päätöstä tehdä. Miksi ap:n pitäisi saman tien nakata hanskat tiskiin kun salamana ei saakkaan lapsen tekoon tarvittavia tunteita. Mies on miettinyt ja pyöritellyt ajatusta päässään paljon pitemmän aikaa, joten eiköhän tuo mies ole valmis odottamaan vuoden tai kaksikin sitä, että saa tietää nouseeko apllä samoja tunteita. Ei kukaan voi päivissä tai edes kuukausissa kääntää noin täysin kelkkaa siten, että olisi päätöksestä täysin varma. Eiköhän apllä ole aikaa sulatella ajatusta ennen kuin päättää mitään.
Aplle tsemppiä ja uskon että saatte miehen kanssa puhuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP on yksinkertainen joka ei ymmärrä vielä omaa elämää.
Komppaan tätä!
Vierailija kirjoitti:
lapsivihaajasta ei äidiksi ole
Samaa mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP on yksinkertainen joka ei ymmärrä vielä omaa elämää.
Komppaan tätä!
Minäkin komppaan. Ap, kasvat vielä ihmisenä ja ymmärrät elämää paremmin.
Haluan kertoa omasta tilanteesta, koska täällä on niin paljon näitä "mies jatkaa elämää niinkuin ennenkin ja minä kärsin" kommentteja. Itselläkin mietityttänyt aiemmin se,että haluanko lapsen, pelkäsin vastuuta ja yövalvomisia, rakastan nukkua pitkiä yöunia.
Kolmikymppisenä se lapsen saamisen tarve jotenkin nousi ja jos olisin alkanut liikaa miettimään järjellä niin en olisi varmaan uskaltanut alkaa mieheni kanssa yrittämään lasta.
Nyt meillä on lähes vuoden ikäinen tyttö. Itse olin koko äitiysloman kotona (omasta halusta), jonkin verran opiskelin siinä sivussa. Mutta mies ei tosiaankaan ole jatkanut elämää niinkuin ennenkin. Kun ollaan kumpikin kotona (mitä usein ollaan, mies ei siis koko ajam rieku omissa menoissa vaan niistä keskustellaan yhdessä), mies ottaa vastuuta samalla tavalla lapsesta kuin minä, usein enemmän koska mä oon päivät lapsen kanssa. Myös yöllä. Eli minä en ole ainoa, joka joutuu heräämään öisin. Se että olen saanut paremmin nukuttua on auttanut mua jaksamaan paljon paremmin. Saan ja voin lähteä yksin kavereille, kaupungille, harrastuksiin. Suunnittelinkin raskaana ollessa että heti kun mahdollista lähden viettämään tyttöjen iltaa baariin. Mutta mut on yllättänyt etten oikein haluakaan lähteä vauvan luota, etenkään baariin. Tosin nyt vauvan kasvaessa tilanne ja menohalut alkaa muuttumaan.
Nyt äitiysloman jälkeen jatkan opintoja, tässä vaiheessa lähinna iltaisin ja mies ottaa sitten töistä tullessa täyden vastuun vauvasta että mä saan hoidettua opiskeluni. Äitiysloman aikana olen käynyt vauvan kanssa tosi paljon lounailla, ystävien luona, vauvajoogassa. En vain jaksa istua kotona. En ole se leikkijä-äiti. Välillä tunnen siitä syyllisyyttä mutta olen aatellut että mä nyt vaan oon tämmönen äiti. Teen sitten muita juttuja lapsen kanssa, mulle ominaisempia. Kovimmille tässä on ottanut oman ajan menetys ja välillä tulee valvottua liian pitkään kun nautiskelen vauvan nukkumaanmenon jälkeen omista jutuista, kuten kirjan lukemisesta ja sohvalla makoilusta. Mutta kyllähän niitäkin ehtii sitten jo pian kun lapsi kasvaa. Ja ehtii nytkin. Hyvin tarkkaan olen katsonut kenen kanssa suostun ja haluan elämääni viettää ja lapsia hankkia ja tiesin jo etukäteen että mieheni on vastuullinen ja osallistuva. Itseasiassa hän olisi halunnut jäädä kotiin hoitamaan lasta, mutta koska itse en halummut palata nykyiseen työhöni, mennään nyt näin päin. Rakastan lasta valtavasti eikä kaduta yhtään, päinvastoin, tuntuisi ihan hirveältä ettei mulla olisi lastani.
Ja vielä sanon sen että kun on niitä öitä että vauva itkee ja väsyttää, niin kyllä tulee sanottua vaikka mitä. Että jos sulta joskus pääsee se "sähän tätä lasta halusit" niin ei se maailma siihen kaadu, se on elämää ja vauva-aikakin helpottaa nopeasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP on yksinkertainen joka ei ymmärrä vielä omaa elämää.
Komppaan tätä!
Minäkin komppaan. Ap, kasvat vielä ihmisenä ja ymmärrät elämää paremmin.
Haluaisitko tarkentaa että miten?
Lapsen saaminen on iso ja mullistava asia. Sinulla on joitakin vuosia aikaa pohtia asiaa, mutta ikuisuuksia ei asiaa kannata vatvoa.
Mielestäni sinun ei kannata tehdä lasta miehesi mieliksi ja hänet pitääksesi, jos et itse halua saada lasta. Tällöin mielestäni kannattaa antaa miehen mennä, jotta hän voi toteuttaa oman unelmansa perheestä. Siinä mitataan myös sinun rakkautesi häntä kohtaan.
Toisaalta voihan olla, että itsekin lämpenet ajatukselle omista lapsista, kun sulattelet asiaa jonkin aikaa. Näin kävi minulle ja olen onnellinen että sain "puserrettua" itseni haluamaan perheenlisäystä. Elämääni tuli sen myötä niin paljon lisää enkä ole katunut sitä hetkeäkään.
Vaikka nyt harmittaa, niin uskon että asia kääntyy parhain päin, kunhan vain pohdit asiaa etkä lähde miehesi kanssa riitelemään tästä.
Meinaat siis alistua miehen tahtoon? helppo se on miehen lasta toivoa. Sinä olet se, joka kokee mahdollisesti helvetillisenkin 9kk raskauden+ synnytyksen, joka on aivan järkyttävä kokemus pahimmillaan, siis niin v*tun paha kipu ettei mitään rajaa.
Sinä olet kuitenkin lopulta myös se, joka lapsen asioita joutuu hoitelemaan kun mies ei sitten pian enää jaksakkaan, jäät kotiin ja erakoidut muusta maailmasta, ystävistäsi ja työelämästäsi.
+Lapsi voi olla luonnevikainen hirviö. Ei välttämättä se ihana kultanuppunen, josta haaveilette.
Sitten tuleekin se avioero. Eli lopputulos on sama kummassakin.