Lue keskustelun säännöt.
Aviomies haluaisikin lapsen
09.01.2016 |
Heti kun alettiin seurustelemaan, niin tajuttiin että kumpikaan ei haaveile lapsista, myöhemmin asiasta juteltiin kunnolla ja päätettiin että lapset ei kuulu meidän tulevaisuudensuunnitelmiin. Naimisissa on nyt oltu muutama vuosi, olemme nippanappa kolmikymppisiä.
Tällä viikolla mies sitten sanoi että meidän täytyy jutella ja hän ilmoitti että ei oikein itsekään usko ajatuksiaan, mutta hän haluaa isäksi. Ja on kuulemma tätä asiaa pohtinut siitä asti kun hänen ystävästään (ennen villi lapsivihaaja, nyt pullantuoksuinen isukki) tuli isä, eli melkein puolen vuoden ajan. Rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta, mutta ei tiedä voiko elää loppuelämäänsä minun kanssani ilman että alkaa katkeroitumaan. Ja kuulemma tarve tulla isäksi on kehittynyt pikku hiljaa, nyt on jo kasvanut sen verran suureksi tunteeksi, että oli pakko ottaa asia puheeksi. On siis vakuuttunut siitä, että tämä ei ole mikään ohimenevä villitys.
Hermostuin ja totesin miehelle heti että en ole vielä kykenevä puhumaan asiasta järkevästi. Oli niin petetty olo kun olla ja voi, tuntui melkein niinkuin minua kiristettäisiin. Pitäisi valita että haluanko erota vaiko pitää miehen sillä ehdolla että hankimme vauvan. Vaikka sitä mies ei tarkoittanut, painotti kovasti sitä ettei ole asiaa miettinyt itsekään vielä niin pitkälle, että mitä aikoo tehdä jos sanon yhäkin ehdottoman ein lapsen hankkimiselle. Mies lähti viikonlopuksi mökille, ihan koska halusin sulatteluaikaa.
Mutta mikä omituisinta, ihan oikeasti kun viime yönä valvoin ja mietin tätä asiaa, aloin miettimään, että olenko ihan oikeasti valmis luopumaan minulle hurjan rakkaasta ihmisestä sen vuoksi, että en millään halua antaa hänelle jotain mitä hän (ja mahdollisesti myös minäkin) voisin rakastaa maailman eniten? En sinänsä suoraa alkanut harkitsemaan lapsenhankintaa, kunhan vain yritin pohtia asiaa eri kannalta.
Mietin myös sitä, että onnistuisikohan tämmöisessä asiassa tehdä tavallaan sopimuksia? JOS tähän alkaisin, olisikohan liikaa vaatia miestä olemaan siinä perinteisessä äidin roolissa? Hän olisi se, joka pistäisi uransa jäihin pidemmäksi aikaa jne. Tietenkään en voi tietää omaa fiilistäni asian suhteen ennen kuin se MAHDOLLINEN vauva olisi maailmassa. Pelottaa, että muutunkin ikuiseksi kotimammaksi.
Plaah, tulipas romaani. Sanokaa te jotain järkevää, minun aivot ei siihen pysty. Ja huomenna pitäisi pystyä tästä aiheesti juttelemaan järkevästi ja rauhallisesti.
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Jos sä olet se kaheli, joka täälläkin kirjoittelee kaikenlaisia huostaanotto juttuja ja muuta katkeraa paskaa, niin miettisin kyllä vielä.
Jos olet sama ihminen, niin hoidata ensin pääsi kuntoon, jooko?
Ja isä "äitinä", älä viitsi.
Millä ihmeen perusteella olisin sama kaheli? Ihan mielenkiinnosta kysyn, onko minun teksteissä joku kahelimainen viba vai? :D AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä vastaava tilanne ja ihan viime viikot raskaudesta menossa. On ollut tosi rankkaa aikaa mulle, olen ollut ahdistunut ja masentunut kun ei vaan ole tullut sitä tunnetta että vauvan oikeasti haluaisin. Ja sitten tietenkin on kauhea syyllisyys näistä tunteista. Ja miehelle olen vihainen kun hänen takiaan olen tässä kärsimyksessä (ollut vaikea raskaus). Todella toivon että tunteeni muuttuvat kun vauva syntyy.
Pakko vinkata, että älä odota mitään rakkausryöppyä synnytyksen jälkeenkään tapahtuvan. Voi olla että petyt ja pelästyt kun silloinkaan et saa sitä samaa rakkauden tunnetta mistä kaikki puhuu. Joillekkin semmoinen varmaan sitten tulee ja mullekkin jonkinlainen tunnevyöry muttei kuitenkaan niin vahva mitä muut on kertonut.
Eiköhän se rakkaus lasta kohtaan kasva koko ajan. 5kk synnytyksestä ja rakastan tuota pikkuista, mutta uskon vuoden päästä rakastavani vielä hurjasti enemmän.
Minun on pakko kommentoida, että on biologisia todisteita siitä,että kaikki eivät sovellu äideiksi. Koko elämäni huostaanotettuja ja heidän perheitään seuranneena tiedän myös, että kaikki äidit eivät rakasta lapsiaan. Jotkut koirat tappavat pentunsa, koska niistä ei ole äideiksi. Se vaikuttaa meistä raadolliselta, mutta on parempi vaihtoehto kuin elämä ilman äidin rakkautta. Meillä on käytössä ehkäisy, ja pystymme tietoisesti välttämään tämän. Minäkin olin esimerkiksi 3 vuotta sitten 26-vuotiaana aika varma, etten halua lapsia, mutta olen alkanut pehmetä. Nyt 29-vuotiaana olen lähes satavarma, että saamme lapsia tulevaisuudessa, tavalla tai toisella. Mutta tiedän syvällä sisimmässäni, etten vielä ole siihen valmis. Lasta et missään nimessä mene tekemään sen takia, että toinen muuttikin mielensä. Minäkin muutin mieleni. Kun ihminen henkisesti aikuistuu, alkaa pakostikin miettiä asioita syvällisemmin, joten nuorempana tehdyistä "sopimuksista" ei ole oikeasti mihinkään. Ajattele toisaalta, miten hieno ja lämmin piirre se on, että mies haluaa lapsia. Teidän kannattaa tehdä sellainen uusi sopimus, että tutustut vauvoihin ja seuraat läheisten vauva-arkea ja odotat, josko se kipinä syttyisi. Eräs lämmittävä kokemus voi olla alle viikon vanhan vauvan pitäminen sylissä. Sanot, että harkitset asiaa. Mutta joillekin se ei syty ja sitä ei saa eikä voi pakottaa. Mutta miehellä on myös oikeus saada lapsia. Hänestä on varmaan ollut vaikeaa saada asia sanotuksi, ja hän on harkinnut asiaa pitkään, se on hyvä asia. Miehillä on myös se hyvä puoli, että lapsia voi hankkia kuinka vanhana tahansa ja miehen on helpompi saada nuorempi nainen kuin päinvastoin, hän siis VOI odottaa vielä. Äitini serkku hankki ensimmäisen lapsensa 37-vuotiaana, heillä on 3 tytärtä,vanhimman sai 42-vuotiaana.
Ero on aina vaikea, mutta paljon pahempi on tietoisesti tehdä lapsi, jonka haluttavuudesta ei ole varmuutta. Lapsi vaistoaa ihan KAIKEN! Jos ei aidosti rakasta lasta, se vaistoaa sen ja aiheuttaa aikamoisia psykologisia ongelmia. Lapsi ei ole koira, josta voi tehdä sopimuksen etukäteen, että jos eroamme, se jää sitten sinulle tai minulle. Esimerkkinä meillä 3 isoa koiraa, jotka ovat minun. Papereissa lukee vain minun nimeni, olen sanonut miehelle huumorimielessä, että jos eroamme, ne ovat sitten minun :) Ja minä maksan ruoat ja eläinlääkärikulut. Ne saisi kyllä riistää minulta vain kuolleen ruumiini yli. Lapsen kanssa ei asia ole läheskään noin yksinkertainen,koska lapsi ei ole lemmikki, vaan kansalainen, joka pian kasvaessaan ymmärtää syy- ja seuraussuhteet.
Ja lisään vielä, minä nainen 29v, että en ole ikinä pitänyt vauvoista, ne ovat mielestäni rumia ja haisevia ja ällöttäviä. Enkä oikeastaan voi sille mitään. Kun haistan lieruhajun vaipoissa tai vauvan kuola valuu, minulle tulee oksennusreaktio ja minusta KAIKKI vauvat näyttävät jokseenkin klooneilta toisistaan. Mutta kun veljeni saa vauvan ihan näinä päivinä, on sydämeni pehmennyt tälle kyseiselle tulevalle vauvalle ja olen oikeasti innoissani. En ennen tätä IKINÄ ole ollut innoissani yhdenkään vauvan tulosta tähän maailmaan. :)
Onko sinulla ap mahdollista ajaa nyt yöksi sinne mökille?
Mies ei välttämättä ole siellä, tai ainakaan yksin..
Miettii nyt elämäänsä uusiksi ja se on voinut herätä jostain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä vastaava tilanne ja ihan viime viikot raskaudesta menossa. On ollut tosi rankkaa aikaa mulle, olen ollut ahdistunut ja masentunut kun ei vaan ole tullut sitä tunnetta että vauvan oikeasti haluaisin. Ja sitten tietenkin on kauhea syyllisyys näistä tunteista. Ja miehelle olen vihainen kun hänen takiaan olen tässä kärsimyksessä (ollut vaikea raskaus). Todella toivon että tunteeni muuttuvat kun vauva syntyy.
Pakko vinkata, että älä odota mitään rakkausryöppyä synnytyksen jälkeenkään tapahtuvan. Voi olla että petyt ja pelästyt kun silloinkaan et saa sitä samaa rakkauden tunnetta mistä kaikki puhuu. Joillekkin semmoinen varmaan sitten tulee ja mullekkin jonkinlainen tunnevyöry muttei kuitenkaan niin vahva mitä muut on kertonut.
Eiköhän se rakkaus lasta kohtaan kasva koko ajan. 5kk synnytyksestä ja rakastan tuota pikkuista, mutta uskon vuoden päästä rakastavani vielä hurjasti enemmän.
Minun on pakko kommentoida, että on biologisia todisteita siitä,että kaikki eivät sovellu äideiksi. Koko elämäni huostaanotettuja ja heidän perheitään seuranneena tiedän myös, että kaikki äidit eivät rakasta lapsiaan. Jotkut koirat tappavat pentunsa, koska niistä ei ole äideiksi. Se vaikuttaa meistä raadolliselta, mutta on parempi vaihtoehto kuin elämä ilman äidin rakkautta. Meillä on käytössä ehkäisy, ja pystymme tietoisesti välttämään tämän. Minäkin olin esimerkiksi 3 vuotta sitten 26-vuotiaana aika varma, etten halua lapsia, mutta olen alkanut pehmetä. Nyt 29-vuotiaana olen lähes satavarma, että saamme lapsia tulevaisuudessa, tavalla tai toisella. Mutta tiedän syvällä sisimmässäni, etten vielä ole siihen valmis. Lasta et missään nimessä mene tekemään sen takia, että toinen muuttikin mielensä. Minäkin muutin mieleni. Kun ihminen henkisesti aikuistuu, alkaa pakostikin miettiä asioita syvällisemmin, joten nuorempana tehdyistä "sopimuksista" ei ole oikeasti mihinkään. Ajattele toisaalta, miten hieno ja lämmin piirre se on, että mies haluaa lapsia. Teidän kannattaa tehdä sellainen uusi sopimus, että tutustut vauvoihin ja seuraat läheisten vauva-arkea ja odotat, josko se kipinä syttyisi. Eräs lämmittävä kokemus voi olla alle viikon vanhan vauvan pitäminen sylissä. Sanot, että harkitset asiaa. Mutta joillekin se ei syty ja sitä ei saa eikä voi pakottaa. Mutta miehellä on myös oikeus saada lapsia. Hänestä on varmaan ollut vaikeaa saada asia sanotuksi, ja hän on harkinnut asiaa pitkään, se on hyvä asia. Miehillä on myös se hyvä puoli, että lapsia voi hankkia kuinka vanhana tahansa ja miehen on helpompi saada nuorempi nainen kuin päinvastoin, hän siis VOI odottaa vielä. Äitini serkku hankki ensimmäisen lapsensa 37-vuotiaana, heillä on 3 tytärtä,vanhimman sai 42-vuotiaana.
Ero on aina vaikea, mutta paljon pahempi on tietoisesti tehdä lapsi, jonka haluttavuudesta ei ole varmuutta. Lapsi vaistoaa ihan KAIKEN! Jos ei aidosti rakasta lasta, se vaistoaa sen ja aiheuttaa aikamoisia psykologisia ongelmia. Lapsi ei ole koira, josta voi tehdä sopimuksen etukäteen, että jos eroamme, se jää sitten sinulle tai minulle. Esimerkkinä meillä 3 isoa koiraa, jotka ovat minun. Papereissa lukee vain minun nimeni, olen sanonut miehelle huumorimielessä, että jos eroamme, ne ovat sitten minun :) Ja minä maksan ruoat ja eläinlääkärikulut. Ne saisi kyllä riistää minulta vain kuolleen ruumiini yli. Lapsen kanssa ei asia ole läheskään noin yksinkertainen,koska lapsi ei ole lemmikki, vaan kansalainen, joka pian kasvaessaan ymmärtää syy- ja seuraussuhteet.
Miten tämä liittyy linkkaamaasi tekstiin? :D meinaatko, että ihmiset jotka raskausaikana tai heti lapsen synnyttyä ei saa järjetöntä rakkauden tunnetta ei ole sopivia äidiksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä vastaava tilanne ja ihan viime viikot raskaudesta menossa. On ollut tosi rankkaa aikaa mulle, olen ollut ahdistunut ja masentunut kun ei vaan ole tullut sitä tunnetta että vauvan oikeasti haluaisin. Ja sitten tietenkin on kauhea syyllisyys näistä tunteista. Ja miehelle olen vihainen kun hänen takiaan olen tässä kärsimyksessä (ollut vaikea raskaus). Todella toivon että tunteeni muuttuvat kun vauva syntyy.
Pakko vinkata, että älä odota mitään rakkausryöppyä synnytyksen jälkeenkään tapahtuvan. Voi olla että petyt ja pelästyt kun silloinkaan et saa sitä samaa rakkauden tunnetta mistä kaikki puhuu. Joillekkin semmoinen varmaan sitten tulee ja mullekkin jonkinlainen tunnevyöry muttei kuitenkaan niin vahva mitä muut on kertonut.
Eiköhän se rakkaus lasta kohtaan kasva koko ajan. 5kk synnytyksestä ja rakastan tuota pikkuista, mutta uskon vuoden päästä rakastavani vielä hurjasti enemmän.
Minun on pakko kommentoida, että on biologisia todisteita siitä,että kaikki eivät sovellu äideiksi. Koko elämäni huostaanotettuja ja heidän perheitään seuranneena tiedän myös, että kaikki äidit eivät rakasta lapsiaan. Jotkut koirat tappavat pentunsa, koska niistä ei ole äideiksi. Se vaikuttaa meistä raadolliselta, mutta on parempi vaihtoehto kuin elämä ilman äidin rakkautta. Meillä on käytössä ehkäisy, ja pystymme tietoisesti välttämään tämän. Minäkin olin esimerkiksi 3 vuotta sitten 26-vuotiaana aika varma, etten halua lapsia, mutta olen alkanut pehmetä. Nyt 29-vuotiaana olen lähes satavarma, että saamme lapsia tulevaisuudessa, tavalla tai toisella. Mutta tiedän syvällä sisimmässäni, etten vielä ole siihen valmis. Lasta et missään nimessä mene tekemään sen takia, että toinen muuttikin mielensä. Minäkin muutin mieleni. Kun ihminen henkisesti aikuistuu, alkaa pakostikin miettiä asioita syvällisemmin, joten nuorempana tehdyistä "sopimuksista" ei ole oikeasti mihinkään. Ajattele toisaalta, miten hieno ja lämmin piirre se on, että mies haluaa lapsia. Teidän kannattaa tehdä sellainen uusi sopimus, että tutustut vauvoihin ja seuraat läheisten vauva-arkea ja odotat, josko se kipinä syttyisi. Eräs lämmittävä kokemus voi olla alle viikon vanhan vauvan pitäminen sylissä. Sanot, että harkitset asiaa. Mutta joillekin se ei syty ja sitä ei saa eikä voi pakottaa. Mutta miehellä on myös oikeus saada lapsia. Hänestä on varmaan ollut vaikeaa saada asia sanotuksi, ja hän on harkinnut asiaa pitkään, se on hyvä asia. Miehillä on myös se hyvä puoli, että lapsia voi hankkia kuinka vanhana tahansa ja miehen on helpompi saada nuorempi nainen kuin päinvastoin, hän siis VOI odottaa vielä. Äitini serkku hankki ensimmäisen lapsensa 37-vuotiaana, heillä on 3 tytärtä,vanhimman sai 42-vuotiaana.
Ero on aina vaikea, mutta paljon pahempi on tietoisesti tehdä lapsi, jonka haluttavuudesta ei ole varmuutta. Lapsi vaistoaa ihan KAIKEN! Jos ei aidosti rakasta lasta, se vaistoaa sen ja aiheuttaa aikamoisia psykologisia ongelmia. Lapsi ei ole koira, josta voi tehdä sopimuksen etukäteen, että jos eroamme, se jää sitten sinulle tai minulle. Esimerkkinä meillä 3 isoa koiraa, jotka ovat minun. Papereissa lukee vain minun nimeni, olen sanonut miehelle huumorimielessä, että jos eroamme, ne ovat sitten minun :) Ja minä maksan ruoat ja eläinlääkärikulut. Ne saisi kyllä riistää minulta vain kuolleen ruumiini yli. Lapsen kanssa ei asia ole läheskään noin yksinkertainen,koska lapsi ei ole lemmikki, vaan kansalainen, joka pian kasvaessaan ymmärtää syy- ja seuraussuhteet.
Miten tämä liittyy linkkaamaasi tekstiin? :D meinaatko, että ihmiset jotka raskausaikana tai heti lapsen synnyttyä ei saa järjetöntä rakkauden tunnetta ei ole sopivia äidiksi?
En minä niin sanonut, vaan että se on mahdollista, ja se, että ei halua lapsia, ja ei tunne lainkaan rakkaudentunteita voi olla vihje. Ja miksi vedit heti toiseen ääripäähän, mitä en sanoissani käyttänyt: "järjetön rakkaudentunne".Koska siellä yleensä on se pieni rakkaudentunne olemassa. On kyllä käsittämätöntä, miten tyhmät ihmiset ottavat kaiken kontekstistaan ja pelkistävät ja esittävät äärimmäisyyksiä. Mainitsin vain,että tällaistakin absoluuttista rakkaudettomuutta on ja jos sydän sanoo että en halua lapsia, niin ei kannata hankkia niitä, koska VOI olla, ettei se rakkaudentunne syty ollenkaan ja siinä tekee vain hallaa lapselle. Sinä vääristit sanojani aivan kummallisesti. Eli en todellakaan meinannut, mitä kaikessa yksinkertaisuudessasi ehdotit.
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulla ap mahdollista ajaa nyt yöksi sinne mökille?
Mies ei välttämättä ole siellä, tai ainakaan yksin..Miettii nyt elämäänsä uusiksi ja se on voinut herätä jostain.
On mahdollista, mutta miksi ihmeessä ajaisin? Mies on mökillä, auttaa vanhempiaan jossakin puuhommissa. Ei minun luottamus häntä kohtaan ole minnekään kadonnut. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä myös aloitettin suhde lapsettomuuden idealla. Meni pari vuotta ja mies kertoi, että haluaisikin sen lapsen. Suostuin, mutta muistelen itsekin miettineeni, että hoitohommat ei ole minun juttunu, hoitakoon mies. No, lapsi on ja aivan hurjan rakas molemmille. Mies on aivan upea ja omistautunut isä ja vaikka kaikki hoitopuoli ei olekaan hänellä, hoitaa hän varmastikin keskivertoisää huomattavasti enemmän ja ihan vapaasta tahdostaan.
En sinänsä epäile etteikö mahdollinen lapsi olis minullekki hurjan rakas, mutta pelottaa että enhän niiden itkuisten ja valvottujen öiden jälkeen ala syyllistämään miestäni lapsenhankinnasta. En siis halua haluta lasta vain siksi että mieheni niin haluaa, päätös pitäisi lopulta olla yhteinen. AP
Kuule sulla on 9kk aikaa vähintään kasvaa äidiksi ja siksi toisekseen ei se vauva aina mikään hankala ole. Meilläkin tuollaiset itketyt/valvotut yöt jäivät todella vähiin kun olikin rauhallinen ja tyytyväinen vauva.
No ei voi noi aatella että kaikilla jää valvotut yöt lyhyeen kerran teilläkin jäi..!
Itsellä kolmas lapsi ja tää on näistä vauvoista kyllä työllistävin! Ekalla oli refulssia ja huusi vatsavaivoja päiväs aikaanja ilta kakkonen oli ihanne vauvakunhan sai tarpeeks usein ruokaa.. ja tän kolmannen kanssa on juostu jo vvyöhyketarapiatkin nyt koht täyttää 2kk ja alkaa onneks helpottamaan pikkuhiljaa.. ilta /yö vatsavaivas päästiin nukkumaan klo4 yöllä.. nyt jo klo3.. =) yöllä syödään n.4h välein päivällä kahden.. ja vauvani ei sentää turhasta huuda.. onneks.
ap ihan hyvin voit olla vauvan kanssa kotona sen alun puolvuotta ja kun kiinteät aloitatte niin töihin vaan ja mies jääköön kotiin hoitamaan!
mä olen tämän viimeisen kanssa kotona vuoden ja sit mies on tammi-syyskuun! Mä otan tän ajan kyllä ihana irtiottana ja vapaana!
Mä en sano et tää olis hyvä tai realistinen vaihtoehto just teille. mut tuli mieleeni että jos et itse lapsia sitten loppuviimein halua, on varmasti olemassa esim. lesbopareja, jotka varmaan ottaisivat mielellään elämäänsä lapsen, jolla olisi isä jollain lailla myös elämässä mukana
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, koetko että miehesi olisi hyvä isä lapsille, kasvattaja, läsnä ja vastuuntuntoinen? Tukisi sinua raskauden aikana, ja synnytyksessä? Synnytyksen jälkeen tarvittaessa hoitaisi lapsen ja huushollin esim 1kk ajan jos vointisi olisikin niin huono (yleensä ei ole mutta jos jotain sattuisi)? Voisitko luottaa että hän hoitaisi tilanteen niin kuin toivot, tapahtuupa mitä tahansa?
Itse tekisin ja olen tehnyt lapsen vain tällaisen miehen kanssa. Jos et pysty kokemaan näin niin suosittelen että et tee lasta, sillä se millaisen miehen kanssa lapsen tekee vaikuttaa niin paljon. Ok, silti voi käydä niin että jäät lapsen kanssa yksin jos toinen esim kuolee, mutta monesti vaan tilanteista näkee että ko. ihmisen ei olisi kannattanut valita lapsilleen tuollaista isää ja siksi elämä/lapsen hoitamineb jne onkin pettymys.
On positiivista että vielä kaiken tuon hyvä isä -läpätyksen päälle nyös vielä mahdollisesti rakastat ja kunnioitat, parisuhteenne toimii, miestäsi!
Jos sulla on vakityöpaikka niin se kyllä ja ura odottaa ihan kevyesti 6-9kk. Sen jälkeen mies voi jäädä hoitamaan lasta, tai laitatte hoitoon.
Ensimmäisen lapsen kohdalla ei normaalitapauksen kohdalla ole mitään rajoittavaa tekijää jäädä 4 seinän sisälle. "Hankalinta" on ehkä ollut kärryjen kanssa liikkuminen kun täytyy etsiä uusia hissireittejä, vaipanvaihdot aika ruljanssi kunnes löytää ne toimivimmat vaipanvaihtohuoneet kylillä, ravintoloissa joutuu vähän katsomaan että ihan jokaiseen plytään ei voikaan istua kun kärry ei mahdu. Bussin suhteen voikin joutua odottamaan seuraavaa kun aiempi oli jo täynnä lastenvaunuja, raitiovaunu olikin korkealattiainen eli odotan seuraavaa. Ei siis kovin pahoja juttuja arjessa/liikkumisen suhteen. Vauva 1-5kk nukkuu suurimman osan ajasta, opettelette heti kärryssä nukkumisen niin ei väliä vaikka menisi illalla myöhempäänkin kun olet näkemässä kavereita esim kahvilassa. Imetys on henkilökohtaista, mutta jos se tuntuu ahdistavan, ei ole väärin antaa pullosta. Sitä paitsi, pullolla voi ruokkia heti ihan missä vaan, ei tarvitse toisen itkeä nälkää yhtään vaikka keskellä katua. Ota nuo kuukaudet lomailun kannalta, saat tehdä mitä huvittaa ja sitten taas uudella teholla uran kimppuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ikinä suostuisi kantamaan ja synnyttämään lasta, jos en itse haluaisi äidiksi. Jos tulisi vahinkolaukaus, niin ehkä sitten pitäisin lapsen ja hyväksyisin kohtaloni, ajattelisin että kaipa siihen perhe-elämäänkin oppii. Mutta en jättäisi tietoisesti ehkäisyä pois.
Sehän vain katkeroittaisi, kun kokisi tekevänsä jotain vain toisen mieliksi, eikä itse välttämättä saisikaan siitä mitään hyvää. Toki voi käydä niinkin, että äidinvaistot heräävät raskauden aikana tai synnytyksen jälkeen, mutta en luottaisi siihen. En todellakaan. Hrr, kamala ajatus.
Tuossa tilanteessa sanoisin miehelle, että en ole nyt valmis, enkä voi luvata, että koskaan tulen olemaan. Toki niin voi käydä että vauvakuume iskeekin, ja jos mies on valmis tätä ihmettä odottamaan, niin yritetään lasta silloin. Jos mies ei halua tai voi odottaa epävarmuudessa, niin tervemenoa sitten vain etsimään sopivampaa kandidaattia lapsensa äidiksi.
Olin vuosia sitten vähän samassa tilanteessa, paitsi lapsi oli jo alulla. Mies ei pitänyt lapsilla niin väliä mutta olisin rikkonut suhteemme lisäksi hänen sydämensä abortilla. Jo silloin keskusteltiin että erossa hän on lähivanhempi. Vain jos hän kuolisi, hoitaisin lapsen.
Olin äitiyslomalla 3 kk ja sitten kevennetysti, ilman työmatkoja töissä imetysajan. Mies hoiti kodin ja lapsen. Oli ihanaa kun kotiin tultua oli siistiä ja ruoka valmiina. Illalla lasta hoidettiin yhdessä ja yöllä havahduin muutaman kerran imettämään. Olihan se joskus raskasta mutta yhdessä olemme edelleen ja rakastan lasta. Se ei tarkoita että haluaisin edelleenkään olla yksin vastuussa hänestä. Mutta tämä järjestely toimii meidän perheelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sepä se, kun mennään nuorena yhteen. Ollaan mukamas ehdottomia, eikä sitten ollakaan.
Vierailija kirjoitti:
Miehesi on siis ajatellut asian jo niin pitkälle, että jollet sinä tee hänelle lasta, te eroatte ja hän etsii jonkun muun lapsentekijäksi. Kyllä tuo minun mielestäni on ihan selvää kiristämistä, kaiken lisäksi monilla sellaisilla sanakäänteillä, jotka saavat hänet näyttämään uhrilta ja sinut julmurilta.
Paras kaverini oli juuri tuossa tilanteessa vuosia sitten. Hän vuodatti minulle sitä, että jollei hän suostu tekemään lasta, hänen miehensä tekee sen sitten jonkun muun kanssa. Hän teki sen lapsen, hoiti ja hoitaa lapsen täysin yksin ja on niitä harvoja ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa ääneen sen, että jos hän saisi valita uudelleen, hän jättäisi lapsen tekemättä. Kaikesta huolimatta lapsi on hänelle maailman tärkein ihminen ja hän on itse oikein hyvä äiti, mutta jos aikaa voisi kääntää taaksepäin, hän valitsisi toisin. Melko monimutkainen tilanne, siis. Tarina jatkui myöhemmin siten, että kumpikin löysi uuden kumppanin, ja lapsesta tuli kahden uusioperheen lapsi.
Raadollisesti on kysymys siitä, minkä hinnan sinä olet valmis maksamaan siitä, että miehesi suostuu jäämään luoksesi. On mahdollista, että liittonne hajoaa jostain muusta syystä tai että ette edes pysty saamaan lapsia, joten asiaa kannattaa harkita monelta kannalta eikä vain parhaassa tapauksessa.
Olen sitä mieltä, että kenenkään mieliksi ei pidä lapsia tehdä.
Mutta ei kaverisi lapsi kyllä kuulosta, että olisi maailman tärkein, jos jättäisi tekemättä. Itselleni lapseni ovat maailman tärkeimpiä, vaikka osaavat olla hankalia, en osaisi kuvitella jättäväni tekemättä MAAILMAN TÄRKEIMPIÄ ihmisiä.
Tai sitten vain en osaa asettua sellaisen asemaan, joka voisi kelloa kääntämällä luopua siitä maailman tärkeimmästään.
Älä tee lasta vain miehen vuoksi molempien pitää haluta lasta. Tsemppiä! :)
Vierailija kirjoitti:
Älä tee lasta vain miehen vuoksi molempien pitää haluta lasta. Tsemppiä! :)
Hän on oikeassa
Ap mitä tekisit jos tulisit raskaaksi?
Minulle kävi samoin. Odotin synnytyksen jälkeen sitä kaiken mullistavaa rakkauden tunnetta vauvaa kohtaan, josta kaikki puhuu, mutta sitä ei tullutkaan. Ihmettelin sitä todella paljon ja koin siitä syvää syyllisyyttä. Hoivaviettiä ja suojelunhalua ei kuitenkaan puuttunut ja jokin luontainen kiintymys vauvaan oli heti kuitenkin alusta asti. Rakkaus kasvoi pikku hiljaa, ensin se tuntui sellaisina lämpiminä läikähdyksinä sydämessä, kun vauva oli pari kuukautinen. Ja kun tustuimme koko ajan lisää ja mitä enemmän vauvan ja sitten lapsen persoonallisuus alkoi kehittymään ja erottumaan, sitä enemmän pieni ihminen vei sydäntäni. Nyt alle kaksivuotias on elämäni tärkein ja rakkain asia. Tällä hetkellä koen syyllisyyttä siitä miten en ole voinut tuntea näin heti vauvan synnyttyä, vaikken asialle mitään voikaan. Juttelin asiasta neuvolassa ja onnekseni meillä oli todella ymmärtäväinen ja ihana täti, joka kertoi tuon olevan aika yleistä, mutta siitä ei kehdata puhua.
Tämä siis ap:lle vinkkinä, jos päätätte lapsenhankintaan ryhtyä ja synnytyksen jälkeen meneekin aikaa ennen kuin ne tunteet alkavat vaikuttaa. Mieti myös millaiset tukiverkot teillä on, jotta saatte hoitoapua ja mieti miten pärjäisit, jos jäisit syystä tai toisesta vauvan/lapsen kanssa ihan kahden.
Tsemppiä!
Jos sä olet se kaheli, joka täälläkin kirjoittelee kaikenlaisia huostaanotto juttuja ja muuta katkeraa paskaa, niin miettisin kyllä vielä.
Jos olet sama ihminen, niin hoidata ensin pääsi kuntoon, jooko?
Ja isä "äitinä", älä viitsi.