Perheen perustamisen myötä oma elämäni on vähitellen kokonaan hävinnyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunsin tuota ajoittain, mutta olin ennakoinut sen viisas kun olen (hah), ja päättänyt etukäteen että minun elämäni ei ole pelkkää kotia. Tätä tosin helpotti se, että minulla ei ollut työpaikkaa mihin palata ja koulutuskin vähän niin ja näin. En siis kaivannut minnekään töihin, vaan tein suunnitelmia tulevaisuuden varalle, ja elin myös itselleni. Otin esikoisen ja keskimmäisen vauvavuodet vapaa-aikana oravanpyörästä :)

Minä liikuin vauvan kanssa ulkoillen, kirppareita kierrellen yms. Kävin perhekerhossa ja myöhemmin leikkipuistoissa. Huomaamattani tutustuin muihin äiteihin ja kun keskimmäinen oli vauva, minulla oli paljon samanhenkisiä äitiystäviä ja paljon tekemistä. Kävimme teatterissa, elokuvissa, pidimme kaikenmaailman huuhaa-kutsuja ihan siksi, että se on hauskaa ja saa muuta ajateltavaa. Ja toki näin myös omia ystäviäni, luin paljon koska se on intohimoni ja päiväuniajat pyhitin itselleni. Saatoin vaikka kaksi tuntia surffailla netissä hyvällä omallatunnolla. Kotityöt tein ja teen edelleen lasten kanssa.

Päätin myös, että kun kerran hoidan lapsia kotona, teen sen hyvin. Siinäkin saa ajan kulumaan. Ja päätin senkin, että joka aamu minulla on puhtaat kivat vaatteet päällä, hiukset harjattu ja nätisti vaikka letillä, kasvot ja hampaat pesty ja  vaikka korvikset korvissa omaa oloa piristämässä. Toimii!

Ja kun keskimmäinen oli puolivuotias, mies osti minulle syntymäpäivälahjaksi järkkärin. Valokuvaamisesta tuli harrastus. 

Keskimmäisen ollessa kaksivuotias, palasin koulun penkille. Ei ehkä ihan niin kivaa kuin ennen lapsia, mutta ainakin motivaationi on kohdillaan. Sitten kävi hieman hassusti, ja ehkäisystä huolimatta meillä on täällä nyt kolmas lapsi, kolmeviikkoinen vauva. En aio heittää pyyhettä kehään edelleenkään vaan omat jutut jatkuu - kantoliina on loistava keksintö!

 

Mihin laitat ne kaksi vanhinta lasta? Oma kokemukseni on, ettei kirppareita ole kiva kierrellä vauvan ja kahden vanhemman lapsen kanssa.

Kirjoitin vähän epäselvästi, anteeksi siitä. Eli esikoisen vauva-aikana kiertelin kirppareita yms. Ei se kahden alle kolmevuotiaan kanssa enää hauskaa ollut, joten sitten keksin muita juttuja. Silloin kävin perhekerhoissa, ulkoilin paljon lasten kanssa, käytiin uimassa koko perhe, kyläiltiin jne. 

Mies on meillä aina, alusta lähtien hoitanut lapsia mallikkaasti kuten kuuluukin, ja "antanut" minun mennä. 

Mutta nyt kun olen muutaman juttuja tässä lukenut, niin näyttää siltä että ongelmat on niin paljon syvemmällä kuin omassa tahtotilassa :( Kamalaa luettavaa. Itsellänikin on takana hylkäämiskokemuksia ja rankka lapsuus ja teini-ikä. Olen käynyt myös terapiassa, ja olen aivan varma että en ole maailman paras äiti juuri omien kokemusten takia. Mutta minulla ne traumat liittyy omaan itseen, elämässä suorittamiseen, ihmispelkoon, ei perheeseeni, ei lapsiini. 

Taidan olla aika onnekas, ja poistun nyt taka-alalle tästä ketjusta. 

Kaikkea hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Mä en millään käsitä sitä että joku ei siedä sitä että lapsi käyttäytyy kuten lapsi. Minä ainakin muistan että olen itsekin ollut lapsi, ja minkälaista se oli. En tosin muista että olisin sotkeunut syödessäni. Mutta ei lapset ole mitään älykääpiöitä vaikka pieniä ovatkin. Meillä lapset on kasvatettu niin, että heitä on syötetty pitkään, esim. iltapuurot syötettiin aika isoksi, olisivat osanneet itsekin syödä, mutta sillä että puuro lipattiin reippaasti molemille kitaan, vältettiin se että kaksi väsynyttä lasta alkaa viivytellä niin että puuro on kylmää, ja sitten alkaa sotkeminen ja kiukuttelu. Samoin pukeminen, kun piti johonkin lähteä tiettyyn aikaan, niin me vanhemmat puettiin kersoille ne retut päälle, eikä jääty pyytelemään että pueppas nyt päällesi että voidaan lähteä, ei lapsilla ole sellaista käsitystä että mitä kello on, että nyt on kiire. Vielä nytkin kun lapset on jo eskarissa, jos ei meinaa vaatteet mennä päälle ja on kiire, niin kyllä sekä minä että mies aletaan auttaa niitä vaatteita päälle. 

Myös vaipoista potalle, ja potalta pöntölle meni myöhemmin kuin useimmilla, eli lasten omaan tahtiin, mutta eipä tarvinnut tapella mitään. Hyvin ovat nyt eskarissa pärjänneet vaikka eivät oppineet potalle heti kaksivuotiaina.

Sanoit käyväsi jo terapiassa.. olethan kertonut nämäkin ajatukset terapeutille? Kuinka kauan hoitoa on jatkunut - onko se varmasti "oikeanlaista"? Sieltä pitäisi nimittäin saada apua näiden ajatusten käsittelyyn, eikä kuulosta siltä, että saisit :(.

Minä en ole ammattilainen, ja paras apu jonka itselleni olen keksinyt on ollut jättää lapset tekemättä. Sinulla se on kuitenkin myöhäistä, ikävä kyllä. Tilanteen kanssa pitää vain elää, niillä palikoilla jotka on olemassa.

Tiedäthän, että jo yksi "normaali" aikuinen riittää kyllä saattamaan lapset tervepäisiksi aikuisiksi? Heillä on jo miehesi, joten sinulla on tavallaan mahdollisuus "laistaa" kasvatuksesta ja lasten kanssa olemisesta vähän enemmän. Lapset voivat saada tarpeeksi normaalin lapsuuden ilman normaalia äitiäkin, jos isä on normaali.

Kuulostaa, että koet suurempana stressinä nimittäin "hyvän äitiyden paineen" kuin itse sen, että et osaa toimia oikein. Helpottaisiko siis ajatella että ok, en kykene olemaan täysin normaali äiti, mutta se on silti ihan ok koska mies hoitaa lapset normaaleiksi? Voisit olla rauhassa "huono äiti", jolloin käytännössä ehkä olisitkin paljon parempi kuin nyt, kun stressi ja paine helpottaisi. Lykkää siis ihan reilusti vastuu lapsista miehille, ja elä sinä "50-luvun isin" elämää. Annat lapsille sen mitä pystyt, ja teet sen hyvin, mutta kun et pysty, pysyt kaukana. Eli et edes yritä olla koko ajan 100% hyvä äiti (joka varmasti epäonnistuu), vaan olet 90% oma itsesi ja mahdollisimman kaukana lapsiperhe-elämästä, ja sitten jaksat antaa sen 10% ehkä luontaisesti kun lapset ovat kilteimmillään ja koti siisti. 

Yksilöterapian ohelle suosittelisin pariterapiaakin. Miehesi suhde seksiin (riittää kun välillä runkkaa) ei kuulosta normaalilta, eikä ole reilua jos sinä kuitenkin kaipaat seksiä. Tietääkö miehesi perhetaustasi - ymmärtääkö hän sitä? Olisi tärkeää että hän ymmärtäisi, jotta ei katkeroidu siitä miksi lasten hoivaaminen jää hänelle. Näitä voisi olla helpompi ja parempi työstää jonkun ulkopuolisen ammattilaisen kanssa.

Muutes: rakastatko miestäsi? Haluatko juuri hänen kanssaan parisuhteen, vai onko sekin vain "täydellisen perheen" esittämistä? Ero kun on ihan oikeasti vaihtoehto, ja se ,että lapset olisivat pääsääntöisesti isällään. Sinäkin varmasti jaksaisit olla paljon rakastavampi äiti pari viikonloppua kuusta, kun muun ajan saisit viettää ilman äitiyden paineita.

T: se lapsia sietämätön, samanlaisen lapsuuden kokenut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä tätä Mullei oo omaa elämää-vinkumista. Siis sullahan on oma elämä, se on vaan muuttunut, elämä muuttuu, ei se pysy samanlaisena. Tuo sun perhe-elämä on nyt sun omaa elämää. Koita sopeutua ja iloita lapsestasi. Hanki joku harrastus vaikka uinti tai lenkkeily, että saat omaa aikaa ilman lasta. Eikö rakkaus omaan lapseen riitä ja tuo iloa? Miksi teit lapsen, jos et selvästikään halunnut.

Kyllä halusin, kun kuvittelin että mies haluaisi seksiä senkin jälkeen, kun olin tullut raskaaksi, enkä muuttuisi vain äidiksi. Pitäisikö pelkän äidinrakkauden riittää elämän sisällöksi? Ap

EI tietenkään. Joko selvität asian miehen kanssa tai otat eron. Eipä siinä muita vaihtoehtoja ole. Lopeta ruikutus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sellaista se pikkulapsiaika ja leikki-ikäkin vielä on. Helpottaa, kun nuorin on noin 10 ja muksut kasvaneet yksilöiksi. Isompien kanssa on paljon helpompaa; lasten/nuorten omatoimisuus, itseohjautuvuus, keskustelutaito ym. Kehittyvät ja jatkuva riippuvuus ja sitovuus vanhemmista vähenee. Sitten se oma elämäkin palaa.

Entä alkaako mies kohdella naisena, kun nuorin on n. 10? Epäilen. Ap

Jos sulla on ongelmia miehen kanssa. Ja masennus niin että et voi keskittyä mihinkään omaan vaikka aikaakin olisi, niin eihän ne asiat lapsiin liity. Selvitä ongelmasi miehesi kanssa ja lääkärin kanssa masennus.

Jos mies on sanonut, ettei tarvitse seksiä vaan satunnainen runkkaus riittää, en siltä pohjalta ala selvittää mitään. Ap

NO sitten otat eron. EI se sen vaikeampaa ole, sun elämä on liian lyhyt tuollaiseen paskaan mieheen.

Sitä vielä tuosta "normaalista" kotikasvatuksesta, jona oma äitini toimintaansa piti, mitä olen lukenut muiden vaurioituneiden kokemuksia, niin aika usein minulle tullaan sanomaan, että "oli minullakin kauhea lapsuus ja kauhea äiti, ei minunkaan lapsuuteni ollut normaalia". Mutta minulle on tullut käsitys, että siellä kokijan lapsuudessa on kuitenkin useimmiten ollut jokin tekijä, mikä on muistuttanut sille ihmiselle jo lapsuudessa tai viimeistään teini-iässä, että "tämä ei ole normaalia. Kohteluni on väärin".

Minulla ei ollut. Jos olisikin ollut, olisin alkanut ehkä luovia pois.

Tosin olen joskus miettinyt, että 12-vuotiaana hakeuduin kirkon piiriin ajatuksenani saada apua, mutta kukaan kirkossa ei tajunnut, mikä nuorella tytöllä voisi olla hätänä. Eli olen miettinyt, että jonkinlaista apua tarvitsisin, mutta en tänäkään päivänä keksi, miten olisin luovinut tieni tilanteesta pois, kun sitä, siis kasvatustani kuitenkin pidettiin normaalina. Kun olin kaksin yh-äidin kanssa, niin ei meillä koskaan ollut ketään aikuista näkemässä. Isäni, mummini (isänäiti) ja muut eivät tienneet, ettei kaikki ollut normaalia ja halusivat varmaan vähän ummistaa silmiään mahdollisilta epäilynpoikasilta (ainakin mummini, isä ei oikeasti varmaan oikein tajunnutkaan) koska olisi ollut niin kertakaikkisen hankalaa varmasti muutoin. Ja eihän nyt hyvässä suvussa ole mitään hankalia sotkuja, eihän. Itselleni kehittyi sellainen arvo itseäni kohtaan, että ei minua kuulukaan puolustaa pahaa oloa vastaan jne. Eli varmaan ei kaikilla ole ollut normaalia lapsuutta, mutta joku on antanut luvan ja oikeuden sanoa, ettei se olekaan normaali. Lapsi (nuori) on voinut ajatella asioista itse. Minä uskoin kun minulle sanottiin, että vika on minussa. Äitini osasi käyttäytyä täysin moitteettomasti kaikkien kanssa, enkä minäkään nähnyt mitään moitittavaa siinä, että vaatii vihaisena minulta asioita, kai se oli ihan oikein, ainakin äiti saattoi perustella sen olevan ihan oikein - minulle van tuli paha olo. Mutta sehän olikin vain omaa syytäni.

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Mä en millään käsitä sitä että joku ei siedä sitä että lapsi käyttäytyy kuten lapsi. Minä ainakin muistan että olen itsekin ollut lapsi, ja minkälaista se oli. En tosin muista että olisin sotkeunut syödessäni. Mutta ei lapset ole mitään älykääpiöitä vaikka pieniä ovatkin.

Ja minä en millään käsitä miten joillekin voi olla niin vaikeaa ymmärtää että lapsuuden kohtelu tekee ihmiseen hyvin syvät jäljet. Mistä sinä olet oppinut kuinka lapsia kohdellaan? Kohtelivatko vanhempasi sinua hyvin - nii-in, sieltä sinä olet omienkin lastesi kohtelun oppinut. 

Minua taas pilkattiin kaikesta "lapsenomaisesta". Ei saanut itkeä, ei saanut nauraa, ei saanut pitää hauskaa mutta ei saanut myöskään mököttää. Lapsuuden valokuvissa olen täydellisen ilmeetön, koska mitään tunne-elää tai sen ilmaisua ei sallittu, vaan niistä pilkattiin tai suututtiin tai niitä pelästyttiin. Joskus minua kuulema itketettiin ja yllytettiin itkemään niin pitkään että pyörryin (ja tätä kerrotaan siltä kantilta, kuinka pelottavaa se oli vanhemmilleni - ilmeisesti minun pitäisi yhä hävetä sitä että sain heidät pelkäämään kun itkin peloteltaessa ja yllytettäessä itkemään?).

Kaikki olisi pitänyt osata heti ekalla kerralla, ja suututtiin tai turhauduttiin kun en osannut. Lasten leikit oli tyhmiä (paitsi ne joita vanhemmat olivat itse leikkineet), lasten musiikki oli tyhmää, lasten ohjelmat oli enimmäkseen tyhmiä ja olin typerä kun olisin niitä halunnut katsoa.

Riittääkö jo esimerkit? Voitko nyt kuvitella yhtään mistä tulee se ajatus ja esimerkki, että lapset ei saa olla lapsia? Ja jos seuraavaksi olet neuvomassa kuinka voi opetella "oikeampaan" ajattelumalliin... mietipä itse, voisitko opetella ajattelemaan että lapset EIVÄT saa olla lapsia? Voisitko opetella suuttumaan joka kerta kun lapsi tekee jotain lapsekasta? Et varmasti voisi, eikä se koko iän itseen iskostettujen ajatusmallien muuttaminen ole yhtään sen helpompaa toisinkaan päin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sellaista se pikkulapsiaika ja leikki-ikäkin vielä on. Helpottaa, kun nuorin on noin 10 ja muksut kasvaneet yksilöiksi. Isompien kanssa on paljon helpompaa; lasten/nuorten omatoimisuus, itseohjautuvuus, keskustelutaito ym. Kehittyvät ja jatkuva riippuvuus ja sitovuus vanhemmista vähenee. Sitten se oma elämäkin palaa.

Entä alkaako mies kohdella naisena, kun nuorin on n. 10? Epäilen. Ap

Ei automaattisesti eikä välttämättä enää lainkaan. Ihmiset muuttuvat ajan myötä, samoin parisuhteet. Meillä samaa, tilalle tuli enemmän ystävyyttä ja kumppanuutta, vähemmän huomioimista sukupuolen mukaan...itsetunto naisena on rakennettava muiden seikkojen varaan. Ei se helppoa ole, mutta kannattavaa.

Eli mielestäsi mun pitäisi nyt vain sopeutua elämään loppuikäni ilman seksiäkin? Ap

NO sieltähän se todellinen syy masikseen tuli! Edelleen, ei ole lasten vika. Sulla ja miehellä on ongelmia, ja lapsettomuus ei niitä estäisi/poistaisi.

Kyllä sikäli, että lapsettomana tuon asian takia lopetettaisiin suhde.

56

Juuri niin! Lapsilla mies kiristää suhteen mieleisekseen. Ap

EI mitään tuollaista paskaa, ei muuta kuin ero jos ei ala munaa tulemaan! Lapset voi hoitaa vaikka ei olisi miehen kanssa yhdessä. 

56 ei ollut ap!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Mä en millään käsitä sitä että joku ei siedä sitä että lapsi käyttäytyy kuten lapsi. Minä ainakin muistan että olen itsekin ollut lapsi, ja minkälaista se oli. En tosin muista että olisin sotkeunut syödessäni. Mutta ei lapset ole mitään älykääpiöitä vaikka pieniä ovatkin. Meillä lapset on kasvatettu niin, että heitä on syötetty pitkään, esim. iltapuurot syötettiin aika isoksi, olisivat osanneet itsekin syödä, mutta sillä että puuro lipattiin reippaasti molemille kitaan, vältettiin se että kaksi väsynyttä lasta alkaa viivytellä niin että puuro on kylmää, ja sitten alkaa sotkeminen ja kiukuttelu. Samoin pukeminen, kun piti johonkin lähteä tiettyyn aikaan, niin me vanhemmat puettiin kersoille ne retut päälle, eikä jääty pyytelemään että pueppas nyt päällesi että voidaan lähteä, ei lapsilla ole sellaista käsitystä että mitä kello on, että nyt on kiire. Vielä nytkin kun lapset on jo eskarissa, jos ei meinaa vaatteet mennä päälle ja on kiire, niin kyllä sekä minä että mies aletaan auttaa niitä vaatteita päälle. 

Myös vaipoista potalle, ja potalta pöntölle meni myöhemmin kuin useimmilla, eli lasten omaan tahtiin, mutta eipä tarvinnut tapella mitään. Hyvin ovat nyt eskarissa pärjänneet vaikka eivät oppineet potalle heti kaksivuotiaina.

"Lasten pitää saada olla lapsia" Minkätakia tähän aina tulee seuraava lause perään: "Ei ne lapset tyhmiä ole!"

?

Minulla alkaa aina hälytyskellot soimaan, kun joku aikuinen vetoaa lapsille asioiden opettamista (tai vaatimista) tuolla "lapset ei ole tyhmiä". Aivan. Lapset EIVÄT OLE TYHMIÄ. Tämä oli äitinikin lempilauseita.

Mutta minä en ymmärrä, miten sillä lauseella voidaan siis pohjustaa ajatusta lapsen tasolle menemisestä, koska meillä sillä oikeasti ilmeisesti pohjustettiin OIKEUTTA VAATIA LAPSELTA AIKUISEN KÄYTÖSTÄ.

Juu, en ole tyhmä, mutta välillä tuntuu edelleenkin siltä, että olisin lapsi.

56

Eli jos lapsetkin saisivat olla tyhmiä (mitä he kuitenkin toisaalta myös ovat, eihän heillä ole mitään käsitystä Hsl:n bussiaikatauluista) niin silloin tulisi enemmänkin sellainen turvallinen tunne, että he saavat olla myös lapsia.

Enemmän minä näen tuon "lapset eivät ole tyhmiä" tarkoitavan lähinnä sitä, että aikuisten vajaavaisuudet eivät jää heiltä rekisteröimättä, vaikka aikuiset miten koittaisivat muuta esittää. Ikävä kyllä olin silti niin tyhmä (tai avuton), että en käsittänyt, että huutamisen vajavaisuus on oikeasti ei-normaalia käytöstä lasta kohtaan.

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Mä en millään käsitä sitä että joku ei siedä sitä että lapsi käyttäytyy kuten lapsi. Minä ainakin muistan että olen itsekin ollut lapsi, ja minkälaista se oli. En tosin muista että olisin sotkeunut syödessäni. Mutta ei lapset ole mitään älykääpiöitä vaikka pieniä ovatkin.

Ja minä en millään käsitä miten joillekin voi olla niin vaikeaa ymmärtää että lapsuuden kohtelu tekee ihmiseen hyvin syvät jäljet. Mistä sinä olet oppinut kuinka lapsia kohdellaan? Kohtelivatko vanhempasi sinua hyvin - nii-in, sieltä sinä olet omienkin lastesi kohtelun oppinut. 

Minua taas pilkattiin kaikesta "lapsenomaisesta". Ei saanut itkeä, ei saanut nauraa, ei saanut pitää hauskaa mutta ei saanut myöskään mököttää. Lapsuuden valokuvissa olen täydellisen ilmeetön, koska mitään tunne-elää tai sen ilmaisua ei sallittu, vaan niistä pilkattiin tai suututtiin tai niitä pelästyttiin. Joskus minua kuulema itketettiin ja yllytettiin itkemään niin pitkään että pyörryin (ja tätä kerrotaan siltä kantilta, kuinka pelottavaa se oli vanhemmilleni - ilmeisesti minun pitäisi yhä hävetä sitä että sain heidät pelkäämään kun itkin peloteltaessa ja yllytettäessä itkemään?).

Kaikki olisi pitänyt osata heti ekalla kerralla, ja suututtiin tai turhauduttiin kun en osannut. Lasten leikit oli tyhmiä (paitsi ne joita vanhemmat olivat itse leikkineet), lasten musiikki oli tyhmää, lasten ohjelmat oli enimmäkseen tyhmiä ja olin typerä kun olisin niitä halunnut katsoa.

Riittääkö jo esimerkit? Voitko nyt kuvitella yhtään mistä tulee se ajatus ja esimerkki, että lapset ei saa olla lapsia? Ja jos seuraavaksi olet neuvomassa kuinka voi opetella "oikeampaan" ajattelumalliin... mietipä itse, voisitko opetella ajattelemaan että lapset EIVÄT saa olla lapsia? Voisitko opetella suuttumaan joka kerta kun lapsi tekee jotain lapsekasta? Et varmasti voisi, eikä se koko iän itseen iskostettujen ajatusmallien muuttaminen ole yhtään sen helpompaa toisinkaan päin!

Niin, no sinä tiedät että nuo asiat sun lapsudessa oli ihan sairaita ja väärin. Niin miksi sun pitäis jatkaa niitä asioita? Ethän sinä ole aivoton ääliö? Jos sulle tulee "vääriä" tunteita, niin kyllä sun aikuisena ihmisenä pitää ne osata hallita, ja ammattiavun kanssa opetella pois niistä. Miksi pidät itseäsi vaan avuttomana uhrina? Toisia lapsia on kohdeltu vielä huonommin kuin sinua, ja heistä on tullut kunnollisia aikuisia, koska ovat halunneet, eivätkä ole jääneet märehtimään lopuksi ikää, että kun minäkään en saanut...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Mä en millään käsitä sitä että joku ei siedä sitä että lapsi käyttäytyy kuten lapsi. Minä ainakin muistan että olen itsekin ollut lapsi, ja minkälaista se oli. En tosin muista että olisin sotkeunut syödessäni. Mutta ei lapset ole mitään älykääpiöitä vaikka pieniä ovatkin. Meillä lapset on kasvatettu niin, että heitä on syötetty pitkään, esim. iltapuurot syötettiin aika isoksi, olisivat osanneet itsekin syödä, mutta sillä että puuro lipattiin reippaasti molemille kitaan, vältettiin se että kaksi väsynyttä lasta alkaa viivytellä niin että puuro on kylmää, ja sitten alkaa sotkeminen ja kiukuttelu. Samoin pukeminen, kun piti johonkin lähteä tiettyyn aikaan, niin me vanhemmat puettiin kersoille ne retut päälle, eikä jääty pyytelemään että pueppas nyt päällesi että voidaan lähteä, ei lapsilla ole sellaista käsitystä että mitä kello on, että nyt on kiire. Vielä nytkin kun lapset on jo eskarissa, jos ei meinaa vaatteet mennä päälle ja on kiire, niin kyllä sekä minä että mies aletaan auttaa niitä vaatteita päälle. 

Myös vaipoista potalle, ja potalta pöntölle meni myöhemmin kuin useimmilla, eli lasten omaan tahtiin, mutta eipä tarvinnut tapella mitään. Hyvin ovat nyt eskarissa pärjänneet vaikka eivät oppineet potalle heti kaksivuotiaina.

"Lasten pitää saada olla lapsia" Minkätakia tähän aina tulee seuraava lause perään: "Ei ne lapset tyhmiä ole!"

?

Minulla alkaa aina hälytyskellot soimaan, kun joku aikuinen vetoaa lapsille asioiden opettamista (tai vaatimista) tuolla "lapset ei ole tyhmiä". Aivan. Lapset EIVÄT OLE TYHMIÄ. Tämä oli äitinikin lempilauseita.

Mutta minä en ymmärrä, miten sillä lauseella voidaan siis pohjustaa ajatusta lapsen tasolle menemisestä, koska meillä sillä oikeasti ilmeisesti pohjustettiin OIKEUTTA VAATIA LAPSELTA AIKUISEN KÄYTÖSTÄ.

Juu, en ole tyhmä, mutta välillä tuntuu edelleenkin siltä, että olisin lapsi.

56

En tarkoita sitä että kun vaaditaan lapsilta jotain, että lapset eivät ole tyhmiä. Vaan sitä että minä muistan omasta lapsuudestani että ajattelin asioita, varmasti paljon enemmän kuin vanhemmat osasivat kuvitella. Siksi en myöskään aliarvioi sitä mitä lapsi ajattelee. Lapsi ei osaa eikä tiedä kaikkea, mutta ei se tarkoita sitä etteikö lapsi pohtisi asioita omassa päässään. Mun lapset ainakin ovat puhuneet hyvinkin älykkäitä asioita silloinkin kun ovat vielä paskoneet housuihinsa, eivätkä ole tajunneet kellosta mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Mä en millään käsitä sitä että joku ei siedä sitä että lapsi käyttäytyy kuten lapsi. Minä ainakin muistan että olen itsekin ollut lapsi, ja minkälaista se oli. En tosin muista että olisin sotkeunut syödessäni. Mutta ei lapset ole mitään älykääpiöitä vaikka pieniä ovatkin.

Ja minä en millään käsitä miten joillekin voi olla niin vaikeaa ymmärtää että lapsuuden kohtelu tekee ihmiseen hyvin syvät jäljet. Mistä sinä olet oppinut kuinka lapsia kohdellaan? Kohtelivatko vanhempasi sinua hyvin - nii-in, sieltä sinä olet omienkin lastesi kohtelun oppinut. 

Minua taas pilkattiin kaikesta "lapsenomaisesta". Ei saanut itkeä, ei saanut nauraa, ei saanut pitää hauskaa mutta ei saanut myöskään mököttää. Lapsuuden valokuvissa olen täydellisen ilmeetön, koska mitään tunne-elää tai sen ilmaisua ei sallittu, vaan niistä pilkattiin tai suututtiin tai niitä pelästyttiin. Joskus minua kuulema itketettiin ja yllytettiin itkemään niin pitkään että pyörryin (ja tätä kerrotaan siltä kantilta, kuinka pelottavaa se oli vanhemmilleni - ilmeisesti minun pitäisi yhä hävetä sitä että sain heidät pelkäämään kun itkin peloteltaessa ja yllytettäessä itkemään?).

Kaikki olisi pitänyt osata heti ekalla kerralla, ja suututtiin tai turhauduttiin kun en osannut. Lasten leikit oli tyhmiä (paitsi ne joita vanhemmat olivat itse leikkineet), lasten musiikki oli tyhmää, lasten ohjelmat oli enimmäkseen tyhmiä ja olin typerä kun olisin niitä halunnut katsoa.

Riittääkö jo esimerkit? Voitko nyt kuvitella yhtään mistä tulee se ajatus ja esimerkki, että lapset ei saa olla lapsia? Ja jos seuraavaksi olet neuvomassa kuinka voi opetella "oikeampaan" ajattelumalliin... mietipä itse, voisitko opetella ajattelemaan että lapset EIVÄT saa olla lapsia? Voisitko opetella suuttumaan joka kerta kun lapsi tekee jotain lapsekasta? Et varmasti voisi, eikä se koko iän itseen iskostettujen ajatusmallien muuttaminen ole yhtään sen helpompaa toisinkaan päin!

Niin, no sinä tiedät että nuo asiat sun lapsudessa oli ihan sairaita ja väärin. Niin miksi sun pitäis jatkaa niitä asioita? Ethän sinä ole aivoton ääliö? Jos sulle tulee "vääriä" tunteita, niin kyllä sun aikuisena ihmisenä pitää ne osata hallita, ja ammattiavun kanssa opetella pois niistä. Miksi pidät itseäsi vaan avuttomana uhrina? Toisia lapsia on kohdeltu vielä huonommin kuin sinua, ja heistä on tullut kunnollisia aikuisia, koska ovat halunneet, eivätkä ole jääneet märehtimään lopuksi ikää, että kun minäkään en saanut...

Huh huh, tässä kommentoi ihminen joka ei ymmärrä ihmisen psykologiasta yhtään mitään. Tai siitä, että tunteet ja järki eivät aikuisellakaan kulje aina samaa rataa edes tahdonvoimalla. En tuhlaa sinuun enempää aikaani, kun et edes viitsinyt miettiä tuota ehdottamaani ajatuskokeilua toisinpäin oppimisesta. Sanonpa vaan, että noin typerästä ihmisestä ei saa hyvää vanhempaa millään, kun et typeryydessäsi edes ymmärrä vajavaisuuttasi. Minä sentään ymmärrän, ja jätin ne lapsiraukat tekemättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Mä en millään käsitä sitä että joku ei siedä sitä että lapsi käyttäytyy kuten lapsi. Minä ainakin muistan että olen itsekin ollut lapsi, ja minkälaista se oli. En tosin muista että olisin sotkeunut syödessäni. Mutta ei lapset ole mitään älykääpiöitä vaikka pieniä ovatkin.

Ja minä en millään käsitä miten joillekin voi olla niin vaikeaa ymmärtää että lapsuuden kohtelu tekee ihmiseen hyvin syvät jäljet. Mistä sinä olet oppinut kuinka lapsia kohdellaan? Kohtelivatko vanhempasi sinua hyvin - nii-in, sieltä sinä olet omienkin lastesi kohtelun oppinut. 

Minua taas pilkattiin kaikesta "lapsenomaisesta". Ei saanut itkeä, ei saanut nauraa, ei saanut pitää hauskaa mutta ei saanut myöskään mököttää. Lapsuuden valokuvissa olen täydellisen ilmeetön, koska mitään tunne-elää tai sen ilmaisua ei sallittu, vaan niistä pilkattiin tai suututtiin tai niitä pelästyttiin. Joskus minua kuulema itketettiin ja yllytettiin itkemään niin pitkään että pyörryin (ja tätä kerrotaan siltä kantilta, kuinka pelottavaa se oli vanhemmilleni - ilmeisesti minun pitäisi yhä hävetä sitä että sain heidät pelkäämään kun itkin peloteltaessa ja yllytettäessä itkemään?).

Kaikki olisi pitänyt osata heti ekalla kerralla, ja suututtiin tai turhauduttiin kun en osannut. Lasten leikit oli tyhmiä (paitsi ne joita vanhemmat olivat itse leikkineet), lasten musiikki oli tyhmää, lasten ohjelmat oli enimmäkseen tyhmiä ja olin typerä kun olisin niitä halunnut katsoa.

Riittääkö jo esimerkit? Voitko nyt kuvitella yhtään mistä tulee se ajatus ja esimerkki, että lapset ei saa olla lapsia? Ja jos seuraavaksi olet neuvomassa kuinka voi opetella "oikeampaan" ajattelumalliin... mietipä itse, voisitko opetella ajattelemaan että lapset EIVÄT saa olla lapsia? Voisitko opetella suuttumaan joka kerta kun lapsi tekee jotain lapsekasta? Et varmasti voisi, eikä se koko iän itseen iskostettujen ajatusmallien muuttaminen ole yhtään sen helpompaa toisinkaan päin!

Niin, no sinä tiedät että nuo asiat sun lapsudessa oli ihan sairaita ja väärin. Niin miksi sun pitäis jatkaa niitä asioita? Ethän sinä ole aivoton ääliö? Jos sulle tulee "vääriä" tunteita, niin kyllä sun aikuisena ihmisenä pitää ne osata hallita, ja ammattiavun kanssa opetella pois niistä. Miksi pidät itseäsi vaan avuttomana uhrina? Toisia lapsia on kohdeltu vielä huonommin kuin sinua, ja heistä on tullut kunnollisia aikuisia, koska ovat halunneet, eivätkä ole jääneet märehtimään lopuksi ikää, että kun minäkään en saanut...

Ihmisellä on myös tunne-elämää. Se joka tajuaa mitään lapsen tunne-elämästä tajuaa millaisen pohjan se luo aikuisuudelle, ja mikä kaikki vaurioituu, kun lapsi EI SAA tarvitsemiaan asioita, hoivaa, huolenpitoa etc.

Aivan kuin sinä et tajuaisi tätä? Oletko aivan tunnevammainen köyhä ja kylmä ääliö? Onko se nyt siis aivan sama, miten mä kohtelen lapsiani lapsuutensa ajan, voinko mä sitten aikuisena ottaa karttakepin ja fläppitaulun esiin ja sanoa: " no niin, aikuiset lapseni, ANTEEKSI, että olin niin tavattoman tonttu teille lapsuudessa. OIKEASTI minun olisi kuitenkin pitänyt toimia teitä kohtaan "näin ja näin" mutta toiminkin "noin ja noin", se oli väärin. Sorry siis vielä kerran. Mutta! Nyt kun me kaikki tiedetään, kuinka asioiden olisi OIKEASTI pitänyt mennä ja kuinka teidän tulee niihin OIKEASTI suhtautua ja kuinka asiat OIKEASTI tuntea, niin voitte jatkaa hyvää elämäänne aikuisuudessa! Tässä olikin kaikki tällä kertaa, ja sitten ei kun talo tarjoaa kahvin ja pullasiivun, käydäänpäs pöytään!"

Näinkö? Tämmöistäkö sä ehdootat mulle? Oi kuin helppoa, sopii! Ihanaa, kun vanhemmuuden voi nykyään siirtää.

56

Vierailija kirjoitti:

Eli jos lapsetkin saisivat olla tyhmiä (mitä he kuitenkin toisaalta myös ovat, eihän heillä ole mitään käsitystä Hsl:n bussiaikatauluista) niin silloin tulisi enemmänkin sellainen turvallinen tunne, että he saavat olla myös lapsia.

Enemmän minä näen tuon "lapset eivät ole tyhmiä" tarkoitavan lähinnä sitä, että aikuisten vajaavaisuudet eivät jää heiltä rekisteröimättä, vaikka aikuiset miten koittaisivat muuta esittää. Ikävä kyllä olin silti niin tyhmä (tai avuton), että en käsittänyt, että huutamisen vajavaisuus on oikeasti ei-normaalia käytöstä lasta kohtaan.

56

Mutta sinä et ole enää lapsi. Sinä olet aikuinen, ja voit vaikka unohtaa koko lapsuutesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Mä en millään käsitä sitä että joku ei siedä sitä että lapsi käyttäytyy kuten lapsi. Minä ainakin muistan että olen itsekin ollut lapsi, ja minkälaista se oli. En tosin muista että olisin sotkeunut syödessäni. Mutta ei lapset ole mitään älykääpiöitä vaikka pieniä ovatkin.

Ja minä en millään käsitä miten joillekin voi olla niin vaikeaa ymmärtää että lapsuuden kohtelu tekee ihmiseen hyvin syvät jäljet. Mistä sinä olet oppinut kuinka lapsia kohdellaan? Kohtelivatko vanhempasi sinua hyvin - nii-in, sieltä sinä olet omienkin lastesi kohtelun oppinut. 

Minua taas pilkattiin kaikesta "lapsenomaisesta". Ei saanut itkeä, ei saanut nauraa, ei saanut pitää hauskaa mutta ei saanut myöskään mököttää. Lapsuuden valokuvissa olen täydellisen ilmeetön, koska mitään tunne-elää tai sen ilmaisua ei sallittu, vaan niistä pilkattiin tai suututtiin tai niitä pelästyttiin. Joskus minua kuulema itketettiin ja yllytettiin itkemään niin pitkään että pyörryin (ja tätä kerrotaan siltä kantilta, kuinka pelottavaa se oli vanhemmilleni - ilmeisesti minun pitäisi yhä hävetä sitä että sain heidät pelkäämään kun itkin peloteltaessa ja yllytettäessä itkemään?).

Kaikki olisi pitänyt osata heti ekalla kerralla, ja suututtiin tai turhauduttiin kun en osannut. Lasten leikit oli tyhmiä (paitsi ne joita vanhemmat olivat itse leikkineet), lasten musiikki oli tyhmää, lasten ohjelmat oli enimmäkseen tyhmiä ja olin typerä kun olisin niitä halunnut katsoa.

Riittääkö jo esimerkit? Voitko nyt kuvitella yhtään mistä tulee se ajatus ja esimerkki, että lapset ei saa olla lapsia? Ja jos seuraavaksi olet neuvomassa kuinka voi opetella "oikeampaan" ajattelumalliin... mietipä itse, voisitko opetella ajattelemaan että lapset EIVÄT saa olla lapsia? Voisitko opetella suuttumaan joka kerta kun lapsi tekee jotain lapsekasta? Et varmasti voisi, eikä se koko iän itseen iskostettujen ajatusmallien muuttaminen ole yhtään sen helpompaa toisinkaan päin!

Niin, no sinä tiedät että nuo asiat sun lapsudessa oli ihan sairaita ja väärin. Niin miksi sun pitäis jatkaa niitä asioita? Ethän sinä ole aivoton ääliö? Jos sulle tulee "vääriä" tunteita, niin kyllä sun aikuisena ihmisenä pitää ne osata hallita, ja ammattiavun kanssa opetella pois niistä. Miksi pidät itseäsi vaan avuttomana uhrina? Toisia lapsia on kohdeltu vielä huonommin kuin sinua, ja heistä on tullut kunnollisia aikuisia, koska ovat halunneet, eivätkä ole jääneet märehtimään lopuksi ikää, että kun minäkään en saanut...

Huh huh, tässä kommentoi ihminen joka ei ymmärrä ihmisen psykologiasta yhtään mitään. Tai siitä, että tunteet ja järki eivät aikuisellakaan kulje aina samaa rataa edes tahdonvoimalla. En tuhlaa sinuun enempää aikaani, kun et edes viitsinyt miettiä tuota ehdottamaani ajatuskokeilua toisinpäin oppimisesta. Sanonpa vaan, että noin typerästä ihmisestä ei saa hyvää vanhempaa millään, kun et typeryydessäsi edes ymmärrä vajavaisuuttasi. Minä sentään ymmärrän, ja jätin ne lapsiraukat tekemättä.

Kyllä ihminen pystyy ohjaamaan tunteitaan, ota sinä vähän asioista selvää, tai katso vaikka tohtori Philliä... EI ole mikään pakko jäädä lapsuuttaan märehtimään. Elämä on elämistä varten, pitää katsoa eteenpäin koska elämä menee eteenpäin halusit tai et, sulla on yks ainoa elämä, käytä se mitä on jäljellä. Jokaisella tulee elämässä murheita ennemmin tai myöhemmin, ja jokaisen on niistä mahdollista selviytyä.

Niin ja siis vielä se, että oikeastihan tuon kalvosulkeisen pitäisi joku aivan muu, kuin lapsen vanhempi. Jos minun äitini tai kohtalotoverini hirviövanhemmat itse kertoisivatkin tehneensä virheensä ja kertoisivat miten olisi pitänyt toimia et voi edes kuvitella, miten paljon sekin jo saattaisi auttaa. Mutta ei. He syyllistävät tai ainakin minun äitini syyllistää edelleen minua, joten mitään oikaisua mihinkään en tule saamaan.

Olen samaa mieltä toisen kohtalotoverini kanssa, että tuollainen tunteettomuus on hälyttävää ja sinun lapsista tässä sietää olla myös huolissaan, jonka mielestä eihän ne lapsuudenaikaiset kokemukset ole mitenkään vaurioittaneet ketään ikinä.

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos lapsetkin saisivat olla tyhmiä (mitä he kuitenkin toisaalta myös ovat, eihän heillä ole mitään käsitystä Hsl:n bussiaikatauluista) niin silloin tulisi enemmänkin sellainen turvallinen tunne, että he saavat olla myös lapsia.

Enemmän minä näen tuon "lapset eivät ole tyhmiä" tarkoitavan lähinnä sitä, että aikuisten vajaavaisuudet eivät jää heiltä rekisteröimättä, vaikka aikuiset miten koittaisivat muuta esittää. Ikävä kyllä olin silti niin tyhmä (tai avuton), että en käsittänyt, että huutamisen vajavaisuus on oikeasti ei-normaalia käytöstä lasta kohtaan.

56

Mutta sinä et ole enää lapsi. Sinä olet aikuinen, ja voit vaikka unohtaa koko lapsuutesi.

Voisin, mutta en aio. Miksi minä unohtaisn sen, että minua kohdeltiin väärin ja se sai minut uskomaan pahaa itsestäni? Sitten eläisin unohtaneena lapsuuteni uskoen pahaa itsestäni. Se olisi vielä kauheampaa, kuin se, etätä minä muistan äitini aiheuttaneen sen, että minä ajattelen pahaa itsestäni, eikä se suinkaan ole mikään sisäsyntyinen tai synnynäinen ominaisuus. Sen asian muuttaminen on tähtäimessäni. Jos sinä haluat uskoa itsestäsi pahoja asioita ja uskoa, että ne ovat synnynnäisesti sinussa niin se on sinun päätöksesi. Minä en vois ikinä tehdä mitään niin mustaa ja pahaa itselleni.

56

Mitä paremmin äiti voi sitä paremmin myös lapsi voi. Käykää treffeillä miestenne kanssa ja matkustelkaa välillä kahdestaan. Käykää salilla tai spassa tai mikä ikinä tuntuu hyvältä. Vaikka lapsiaan rakastaakin se ei tarkoita oman elämän uhraamista vaan lapset ovat lisänä omaan elämään ei sen keskipiste. Jos ette halua jättää lasta nannylle niin ottakaa edes siivooja kotiin koska äitikin tarvitsee lepoa ja silloin on hyvä tilaisuus lähteä pois kotoa. Ystävät voivat vierailla vaikka onkin vauva tai voi itse mennä ystäville ei ravitse edes jättää vauvaa kotiin :)