Perheen perustamisen myötä oma elämäni on vähitellen kokonaan hävinnyt

Vierailija kirjoitti:

Hohhhoijaa...Miksi pitää niitä lapsia tehdä?

Että ne saa mankua av-palstalla, kun eivät parempaa tekemistä keksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Mä en millään käsitä sitä että joku ei siedä sitä että lapsi käyttäytyy kuten lapsi. Minä ainakin muistan että olen itsekin ollut lapsi, ja minkälaista se oli. En tosin muista että olisin sotkeunut syödessäni. Mutta ei lapset ole mitään älykääpiöitä vaikka pieniä ovatkin.

Ja minä en millään käsitä miten joillekin voi olla niin vaikeaa ymmärtää että lapsuuden kohtelu tekee ihmiseen hyvin syvät jäljet. Mistä sinä olet oppinut kuinka lapsia kohdellaan? Kohtelivatko vanhempasi sinua hyvin - nii-in, sieltä sinä olet omienkin lastesi kohtelun oppinut. 

Minua taas pilkattiin kaikesta "lapsenomaisesta". Ei saanut itkeä, ei saanut nauraa, ei saanut pitää hauskaa mutta ei saanut myöskään mököttää. Lapsuuden valokuvissa olen täydellisen ilmeetön, koska mitään tunne-elää tai sen ilmaisua ei sallittu, vaan niistä pilkattiin tai suututtiin tai niitä pelästyttiin. Joskus minua kuulema itketettiin ja yllytettiin itkemään niin pitkään että pyörryin (ja tätä kerrotaan siltä kantilta, kuinka pelottavaa se oli vanhemmilleni - ilmeisesti minun pitäisi yhä hävetä sitä että sain heidät pelkäämään kun itkin peloteltaessa ja yllytettäessä itkemään?).

Kaikki olisi pitänyt osata heti ekalla kerralla, ja suututtiin tai turhauduttiin kun en osannut. Lasten leikit oli tyhmiä (paitsi ne joita vanhemmat olivat itse leikkineet), lasten musiikki oli tyhmää, lasten ohjelmat oli enimmäkseen tyhmiä ja olin typerä kun olisin niitä halunnut katsoa.

Riittääkö jo esimerkit? Voitko nyt kuvitella yhtään mistä tulee se ajatus ja esimerkki, että lapset ei saa olla lapsia? Ja jos seuraavaksi olet neuvomassa kuinka voi opetella "oikeampaan" ajattelumalliin... mietipä itse, voisitko opetella ajattelemaan että lapset EIVÄT saa olla lapsia? Voisitko opetella suuttumaan joka kerta kun lapsi tekee jotain lapsekasta? Et varmasti voisi, eikä se koko iän itseen iskostettujen ajatusmallien muuttaminen ole yhtään sen helpompaa toisinkaan päin!

Niin, no sinä tiedät että nuo asiat sun lapsudessa oli ihan sairaita ja väärin. Niin miksi sun pitäis jatkaa niitä asioita? Ethän sinä ole aivoton ääliö? Jos sulle tulee "vääriä" tunteita, niin kyllä sun aikuisena ihmisenä pitää ne osata hallita, ja ammattiavun kanssa opetella pois niistä. Miksi pidät itseäsi vaan avuttomana uhrina? Toisia lapsia on kohdeltu vielä huonommin kuin sinua, ja heistä on tullut kunnollisia aikuisia, koska ovat halunneet, eivätkä ole jääneet märehtimään lopuksi ikää, että kun minäkään en saanut...

Ihmisellä on myös tunne-elämää. Se joka tajuaa mitään lapsen tunne-elämästä tajuaa millaisen pohjan se luo aikuisuudelle, ja mikä kaikki vaurioituu, kun lapsi EI SAA tarvitsemiaan asioita, hoivaa, huolenpitoa etc.

Aivan kuin sinä et tajuaisi tätä? Oletko aivan tunnevammainen köyhä ja kylmä ääliö? Onko se nyt siis aivan sama, miten mä kohtelen lapsiani lapsuutensa ajan, voinko mä sitten aikuisena ottaa karttakepin ja fläppitaulun esiin ja sanoa: " no niin, aikuiset lapseni, ANTEEKSI, että olin niin tavattoman tonttu teille lapsuudessa. OIKEASTI minun olisi kuitenkin pitänyt toimia teitä kohtaan "näin ja näin" mutta toiminkin "noin ja noin", se oli väärin. Sorry siis vielä kerran. Mutta! Nyt kun me kaikki tiedetään, kuinka asioiden olisi OIKEASTI pitänyt mennä ja kuinka teidän tulee niihin OIKEASTI suhtautua ja kuinka asiat OIKEASTI tuntea, niin voitte jatkaa hyvää elämäänne aikuisuudessa! Tässä olikin kaikki tällä kertaa, ja sitten ei kun talo tarjoaa kahvin ja pullasiivun, käydäänpäs pöytään!"

Näinkö? Tämmöistäkö sä ehdootat mulle? Oi kuin helppoa, sopii! Ihanaa, kun vanhemmuuden voi nykyään siirtää.

56

Näinhän se ilmeisesti menee :D. Mitäpä sitä turhaan lapsiaan hyvin kohtelemaan, sen kun kertoo niille vaikka 18v lahjana mikä meni pieleen ja mikä oikein, ja sitten lukee jostain käytöskirjasta kuinka heidän tästä lähtien tulee tuntea ja olla, välittämättä pieleen menneestä kasvatuksesta. Oi kuinka helppoa! 

Ps: "Märehtiminen" on aika köyhä tapa yrittää mitätöidä toisen itseanalyysia. Se, joka ei "märehdi", on kaikkein vaarallisin vanhempi, koska hän ei uhraa sekuntiakaan miettiäkseen miksi toimii niinkuin toimii, vaan menee vain sokkona eteenpäin. Miksi tämä yksi kirjoittaja kokee asiakseen yrittää mitätöidä ja tukahduttaa toiset käyttämällä noin inhottavaa sanaa kuin "märehtiminen"? Tulee ihan oma narsisti-isä mieleen, jonka mielestä se itkukin oli tosiaan vain märisemistä ja äiti, jonka mielestä on ihan turhaa märehtimistä esim. kysyä miksi kohtelit minua huonosti 20 vuotta sitten, tai vaikka juuri äsken. "Älä märehdi, kasva aikuiseksi, älä ole niin herkkä" lienevät persoonallisuushäiriöisen vanhemman lempilauseita - ne kun siirtävät vastuun sille toiselle, mutta ei itselleen...

Hirveää, että Suomessakin elää naisia, jotka on siepattu vastoin heidän tahtoaan ja omaa valintaansa vaimoiksi ja äideiksi, 2000-luvulla.

Luulin, että valinnanvapauden ja oman ajan menetyksiä tapahtuu vain jossain Pakistanissa, Afganistanissa, Afrikassa ja Isisien vaikutusvallan olevilla alueilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos lapsetkin saisivat olla tyhmiä (mitä he kuitenkin toisaalta myös ovat, eihän heillä ole mitään käsitystä Hsl:n bussiaikatauluista) niin silloin tulisi enemmänkin sellainen turvallinen tunne, että he saavat olla myös lapsia.

Enemmän minä näen tuon "lapset eivät ole tyhmiä" tarkoitavan lähinnä sitä, että aikuisten vajaavaisuudet eivät jää heiltä rekisteröimättä, vaikka aikuiset miten koittaisivat muuta esittää. Ikävä kyllä olin silti niin tyhmä (tai avuton), että en käsittänyt, että huutamisen vajavaisuus on oikeasti ei-normaalia käytöstä lasta kohtaan.

56

Mutta sinä et ole enää lapsi. Sinä olet aikuinen, ja voit vaikka unohtaa koko lapsuutesi.

Voisin, mutta en aio. Miksi minä unohtaisn sen, että minua kohdeltiin väärin ja se sai minut uskomaan pahaa itsestäni? Sitten eläisin unohtaneena lapsuuteni uskoen pahaa itsestäni. Se olisi vielä kauheampaa, kuin se, etätä minä muistan äitini aiheuttaneen sen, että minä ajattelen pahaa itsestäni, eikä se suinkaan ole mikään sisäsyntyinen tai synnynäinen ominaisuus. Sen asian muuttaminen on tähtäimessäni. Jos sinä haluat uskoa itsestäsi pahoja asioita ja uskoa, että ne ovat synnynnäisesti sinussa niin se on sinun päätöksesi. Minä en vois ikinä tehdä mitään niin mustaa ja pahaa itselleni.

56

Itseasiassa minä uskon äidilleni käyneen niin, että on unohtanut. Sen seurauksena hänessä olevat pahat asiat ovat tuntuneet hänestä synnynnäisiltä ominaisuuksilta. Mutta hän ei ole ymmärrettävästikään kyennyt niitä ratkaisemaan, joten ne on pitänyt piilottaa, peittää ja tukahduttaa. Mutta sitten syntyy pieni, viaton lapsi, joka ehkä ilmentääkin näitä samoja ominaisuuksia, joita äiti koitti itsessään peittää ja tukahduttaa.

Silloin äidilläni ei ollutkaan kovin terveitä keinoja kohdata minua ja hän aiheutti vaurioita. Vaihtoehtona vatvominen ei ole sen helpmpi tai nopeampi, mutta itse näen, että siinä mennään sentään kohti paranemista, vapautumista. Äitini ei muuti eikä parane KOSKAAN, koska on päättänyt tukahduttaa ja unohtaa kipeitä asioita. Nyt vanhanakaan hänelle ei ole tiedossa erityistä vapautumista niistä, eikä myöskään aitoa sovintoa kanssani.

56

Ja siis dr. Phil... Buahhah hah hah haaa.. Onhan siinä mielenkiintoisia keissejä, ja varmaan on ihan hyvä psykologi, terapeutti, mikä nyt onkaan, mutta siis... Voinko mäkin ulkoistaa lasteni hyvän kohtelun 2040-luvun tv-psykologille?

Kummasti tällä yhdellä tunnemitätöijällä oli aikaa vastailla ketjuun, mutta kun kärki kääntyikin liikaa osoittamaan häneen (unohtanut ja tukahduttanut itseensä jääneen pimeyden), niin kummasti liukenee paikalta.

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Mä en millään käsitä sitä että joku ei siedä sitä että lapsi käyttäytyy kuten lapsi. Minä ainakin muistan että olen itsekin ollut lapsi, ja minkälaista se oli. En tosin muista että olisin sotkeunut syödessäni. Mutta ei lapset ole mitään älykääpiöitä vaikka pieniä ovatkin.

Ja minä en millään käsitä miten joillekin voi olla niin vaikeaa ymmärtää että lapsuuden kohtelu tekee ihmiseen hyvin syvät jäljet. Mistä sinä olet oppinut kuinka lapsia kohdellaan? Kohtelivatko vanhempasi sinua hyvin - nii-in, sieltä sinä olet omienkin lastesi kohtelun oppinut. 

Minua taas pilkattiin kaikesta "lapsenomaisesta". Ei saanut itkeä, ei saanut nauraa, ei saanut pitää hauskaa mutta ei saanut myöskään mököttää. Lapsuuden valokuvissa olen täydellisen ilmeetön, koska mitään tunne-elää tai sen ilmaisua ei sallittu, vaan niistä pilkattiin tai suututtiin tai niitä pelästyttiin. Joskus minua kuulema itketettiin ja yllytettiin itkemään niin pitkään että pyörryin (ja tätä kerrotaan siltä kantilta, kuinka pelottavaa se oli vanhemmilleni - ilmeisesti minun pitäisi yhä hävetä sitä että sain heidät pelkäämään kun itkin peloteltaessa ja yllytettäessä itkemään?).

Kaikki olisi pitänyt osata heti ekalla kerralla, ja suututtiin tai turhauduttiin kun en osannut. Lasten leikit oli tyhmiä (paitsi ne joita vanhemmat olivat itse leikkineet), lasten musiikki oli tyhmää, lasten ohjelmat oli enimmäkseen tyhmiä ja olin typerä kun olisin niitä halunnut katsoa.

Riittääkö jo esimerkit? Voitko nyt kuvitella yhtään mistä tulee se ajatus ja esimerkki, että lapset ei saa olla lapsia? Ja jos seuraavaksi olet neuvomassa kuinka voi opetella "oikeampaan" ajattelumalliin... mietipä itse, voisitko opetella ajattelemaan että lapset EIVÄT saa olla lapsia? Voisitko opetella suuttumaan joka kerta kun lapsi tekee jotain lapsekasta? Et varmasti voisi, eikä se koko iän itseen iskostettujen ajatusmallien muuttaminen ole yhtään sen helpompaa toisinkaan päin!

Niin, no sinä tiedät että nuo asiat sun lapsudessa oli ihan sairaita ja väärin. Niin miksi sun pitäis jatkaa niitä asioita? Ethän sinä ole aivoton ääliö? Jos sulle tulee "vääriä" tunteita, niin kyllä sun aikuisena ihmisenä pitää ne osata hallita, ja ammattiavun kanssa opetella pois niistä. Miksi pidät itseäsi vaan avuttomana uhrina? Toisia lapsia on kohdeltu vielä huonommin kuin sinua, ja heistä on tullut kunnollisia aikuisia, koska ovat halunneet, eivätkä ole jääneet märehtimään lopuksi ikää, että kun minäkään en saanut...

Ihmisellä on myös tunne-elämää. Se joka tajuaa mitään lapsen tunne-elämästä tajuaa millaisen pohjan se luo aikuisuudelle, ja mikä kaikki vaurioituu, kun lapsi EI SAA tarvitsemiaan asioita, hoivaa, huolenpitoa etc.

Aivan kuin sinä et tajuaisi tätä? Oletko aivan tunnevammainen köyhä ja kylmä ääliö? Onko se nyt siis aivan sama, miten mä kohtelen lapsiani lapsuutensa ajan, voinko mä sitten aikuisena ottaa karttakepin ja fläppitaulun esiin ja sanoa: " no niin, aikuiset lapseni, ANTEEKSI, että olin niin tavattoman tonttu teille lapsuudessa. OIKEASTI minun olisi kuitenkin pitänyt toimia teitä kohtaan "näin ja näin" mutta toiminkin "noin ja noin", se oli väärin. Sorry siis vielä kerran. Mutta! Nyt kun me kaikki tiedetään, kuinka asioiden olisi OIKEASTI pitänyt mennä ja kuinka teidän tulee niihin OIKEASTI suhtautua ja kuinka asiat OIKEASTI tuntea, niin voitte jatkaa hyvää elämäänne aikuisuudessa! Tässä olikin kaikki tällä kertaa, ja sitten ei kun talo tarjoaa kahvin ja pullasiivun, käydäänpäs pöytään!"

Näinkö? Tämmöistäkö sä ehdootat mulle? Oi kuin helppoa, sopii! Ihanaa, kun vanhemmuuden voi nykyään siirtää.

56

Kyllä. Sun on mahdollista parantaa itsesi, vaikka sut on lapsena vaurioitettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos lapsetkin saisivat olla tyhmiä (mitä he kuitenkin toisaalta myös ovat, eihän heillä ole mitään käsitystä Hsl:n bussiaikatauluista) niin silloin tulisi enemmänkin sellainen turvallinen tunne, että he saavat olla myös lapsia.

Enemmän minä näen tuon "lapset eivät ole tyhmiä" tarkoitavan lähinnä sitä, että aikuisten vajaavaisuudet eivät jää heiltä rekisteröimättä, vaikka aikuiset miten koittaisivat muuta esittää. Ikävä kyllä olin silti niin tyhmä (tai avuton), että en käsittänyt, että huutamisen vajavaisuus on oikeasti ei-normaalia käytöstä lasta kohtaan.

56

Mutta sinä et ole enää lapsi. Sinä olet aikuinen, ja voit vaikka unohtaa koko lapsuutesi.

Voisin, mutta en aio. Miksi minä unohtaisn sen, että minua kohdeltiin väärin ja se sai minut uskomaan pahaa itsestäni? Sitten eläisin unohtaneena lapsuuteni uskoen pahaa itsestäni. Se olisi vielä kauheampaa, kuin se, etätä minä muistan äitini aiheuttaneen sen, että minä ajattelen pahaa itsestäni, eikä se suinkaan ole mikään sisäsyntyinen tai synnynäinen ominaisuus. Sen asian muuttaminen on tähtäimessäni. Jos sinä haluat uskoa itsestäsi pahoja asioita ja uskoa, että ne ovat synnynnäisesti sinussa niin se on sinun päätöksesi. Minä en vois ikinä tehdä mitään niin mustaa ja pahaa itselleni.

56

Itseasiassa minä uskon äidilleni käyneen niin, että on unohtanut. Sen seurauksena hänessä olevat pahat asiat ovat tuntuneet hänestä synnynnäisiltä ominaisuuksilta. Mutta hän ei ole ymmärrettävästikään kyennyt niitä ratkaisemaan, joten ne on pitänyt piilottaa, peittää ja tukahduttaa. Mutta sitten syntyy pieni, viaton lapsi, joka ehkä ilmentääkin näitä samoja ominaisuuksia, joita äiti koitti itsessään peittää ja tukahduttaa.

Silloin äidilläni ei ollutkaan kovin terveitä keinoja kohdata minua ja hän aiheutti vaurioita. Vaihtoehtona vatvominen ei ole sen helpmpi tai nopeampi, mutta itse näen, että siinä mennään sentään kohti paranemista, vapautumista. Äitini ei muuti eikä parane KOSKAAN, koska on päättänyt tukahduttaa ja unohtaa kipeitä asioita. Nyt vanhanakaan hänelle ei ole tiedossa erityistä vapautumista niistä, eikä myöskään aitoa sovintoa kanssani.

56

Niin ja tosiaan, sanan vatvominen paikalla on tässäkin parempi käyttää sanaa käsitteleminen. Koska sitähän mä teen. Käsittelen näitä asioita, pelkkä vatvominen ei todellakaan kiinnosta, sehän kun ei johda mihinkään. Mutta on surullista, että se on tukahduttajien mielestä synonyymi asioiden käsittelemiselle. Ehkä tekin sitten vain vatvotte työssänne pöydällenne jääneitä papereita. Sille se ainakin joskus tuntuu.

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Mä en millään käsitä sitä että joku ei siedä sitä että lapsi käyttäytyy kuten lapsi. Minä ainakin muistan että olen itsekin ollut lapsi, ja minkälaista se oli. En tosin muista että olisin sotkeunut syödessäni. Mutta ei lapset ole mitään älykääpiöitä vaikka pieniä ovatkin.

Ja minä en millään käsitä miten joillekin voi olla niin vaikeaa ymmärtää että lapsuuden kohtelu tekee ihmiseen hyvin syvät jäljet. Mistä sinä olet oppinut kuinka lapsia kohdellaan? Kohtelivatko vanhempasi sinua hyvin - nii-in, sieltä sinä olet omienkin lastesi kohtelun oppinut. 

Minua taas pilkattiin kaikesta "lapsenomaisesta". Ei saanut itkeä, ei saanut nauraa, ei saanut pitää hauskaa mutta ei saanut myöskään mököttää. Lapsuuden valokuvissa olen täydellisen ilmeetön, koska mitään tunne-elää tai sen ilmaisua ei sallittu, vaan niistä pilkattiin tai suututtiin tai niitä pelästyttiin. Joskus minua kuulema itketettiin ja yllytettiin itkemään niin pitkään että pyörryin (ja tätä kerrotaan siltä kantilta, kuinka pelottavaa se oli vanhemmilleni - ilmeisesti minun pitäisi yhä hävetä sitä että sain heidät pelkäämään kun itkin peloteltaessa ja yllytettäessä itkemään?).

Kaikki olisi pitänyt osata heti ekalla kerralla, ja suututtiin tai turhauduttiin kun en osannut. Lasten leikit oli tyhmiä (paitsi ne joita vanhemmat olivat itse leikkineet), lasten musiikki oli tyhmää, lasten ohjelmat oli enimmäkseen tyhmiä ja olin typerä kun olisin niitä halunnut katsoa.

Riittääkö jo esimerkit? Voitko nyt kuvitella yhtään mistä tulee se ajatus ja esimerkki, että lapset ei saa olla lapsia? Ja jos seuraavaksi olet neuvomassa kuinka voi opetella "oikeampaan" ajattelumalliin... mietipä itse, voisitko opetella ajattelemaan että lapset EIVÄT saa olla lapsia? Voisitko opetella suuttumaan joka kerta kun lapsi tekee jotain lapsekasta? Et varmasti voisi, eikä se koko iän itseen iskostettujen ajatusmallien muuttaminen ole yhtään sen helpompaa toisinkaan päin!

Niin, no sinä tiedät että nuo asiat sun lapsudessa oli ihan sairaita ja väärin. Niin miksi sun pitäis jatkaa niitä asioita? Ethän sinä ole aivoton ääliö? Jos sulle tulee "vääriä" tunteita, niin kyllä sun aikuisena ihmisenä pitää ne osata hallita, ja ammattiavun kanssa opetella pois niistä. Miksi pidät itseäsi vaan avuttomana uhrina? Toisia lapsia on kohdeltu vielä huonommin kuin sinua, ja heistä on tullut kunnollisia aikuisia, koska ovat halunneet, eivätkä ole jääneet märehtimään lopuksi ikää, että kun minäkään en saanut...

Ihmisellä on myös tunne-elämää. Se joka tajuaa mitään lapsen tunne-elämästä tajuaa millaisen pohjan se luo aikuisuudelle, ja mikä kaikki vaurioituu, kun lapsi EI SAA tarvitsemiaan asioita, hoivaa, huolenpitoa etc.

Aivan kuin sinä et tajuaisi tätä? Oletko aivan tunnevammainen köyhä ja kylmä ääliö? Onko se nyt siis aivan sama, miten mä kohtelen lapsiani lapsuutensa ajan, voinko mä sitten aikuisena ottaa karttakepin ja fläppitaulun esiin ja sanoa: " no niin, aikuiset lapseni, ANTEEKSI, että olin niin tavattoman tonttu teille lapsuudessa. OIKEASTI minun olisi kuitenkin pitänyt toimia teitä kohtaan "näin ja näin" mutta toiminkin "noin ja noin", se oli väärin. Sorry siis vielä kerran. Mutta! Nyt kun me kaikki tiedetään, kuinka asioiden olisi OIKEASTI pitänyt mennä ja kuinka teidän tulee niihin OIKEASTI suhtautua ja kuinka asiat OIKEASTI tuntea, niin voitte jatkaa hyvää elämäänne aikuisuudessa! Tässä olikin kaikki tällä kertaa, ja sitten ei kun talo tarjoaa kahvin ja pullasiivun, käydäänpäs pöytään!"

Näinkö? Tämmöistäkö sä ehdootat mulle? Oi kuin helppoa, sopii! Ihanaa, kun vanhemmuuden voi nykyään siirtää.

56

Kyllä. Sun on mahdollista parantaa itsesi, vaikka sut on lapsena vaurioitettu.

Sitähän mä juuri teenkn, kun käsittelen näitä asioita! Vai mihin vastasit kirjoituksessani kyllä? Että odottaisin, että äitini myöntää kalvosulkeisin omat virheensä ensin, KUTEN TOI MUN ESIMERKKINI KYLLÄKIN KERTOI? Päätä nyt jo, mikä onkaan sinun neuvosi minulle. Tosin en lupaa toimia sen mukaan. En alunperinkään kysynyt sinulta mitään.

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Mä en millään käsitä sitä että joku ei siedä sitä että lapsi käyttäytyy kuten lapsi. Minä ainakin muistan että olen itsekin ollut lapsi, ja minkälaista se oli. En tosin muista että olisin sotkeunut syödessäni. Mutta ei lapset ole mitään älykääpiöitä vaikka pieniä ovatkin.

Ja minä en millään käsitä miten joillekin voi olla niin vaikeaa ymmärtää että lapsuuden kohtelu tekee ihmiseen hyvin syvät jäljet. Mistä sinä olet oppinut kuinka lapsia kohdellaan? Kohtelivatko vanhempasi sinua hyvin - nii-in, sieltä sinä olet omienkin lastesi kohtelun oppinut. 

Minua taas pilkattiin kaikesta "lapsenomaisesta". Ei saanut itkeä, ei saanut nauraa, ei saanut pitää hauskaa mutta ei saanut myöskään mököttää. Lapsuuden valokuvissa olen täydellisen ilmeetön, koska mitään tunne-elää tai sen ilmaisua ei sallittu, vaan niistä pilkattiin tai suututtiin tai niitä pelästyttiin. Joskus minua kuulema itketettiin ja yllytettiin itkemään niin pitkään että pyörryin (ja tätä kerrotaan siltä kantilta, kuinka pelottavaa se oli vanhemmilleni - ilmeisesti minun pitäisi yhä hävetä sitä että sain heidät pelkäämään kun itkin peloteltaessa ja yllytettäessä itkemään?).

Kaikki olisi pitänyt osata heti ekalla kerralla, ja suututtiin tai turhauduttiin kun en osannut. Lasten leikit oli tyhmiä (paitsi ne joita vanhemmat olivat itse leikkineet), lasten musiikki oli tyhmää, lasten ohjelmat oli enimmäkseen tyhmiä ja olin typerä kun olisin niitä halunnut katsoa.

Riittääkö jo esimerkit? Voitko nyt kuvitella yhtään mistä tulee se ajatus ja esimerkki, että lapset ei saa olla lapsia? Ja jos seuraavaksi olet neuvomassa kuinka voi opetella "oikeampaan" ajattelumalliin... mietipä itse, voisitko opetella ajattelemaan että lapset EIVÄT saa olla lapsia? Voisitko opetella suuttumaan joka kerta kun lapsi tekee jotain lapsekasta? Et varmasti voisi, eikä se koko iän itseen iskostettujen ajatusmallien muuttaminen ole yhtään sen helpompaa toisinkaan päin!

Niin, no sinä tiedät että nuo asiat sun lapsudessa oli ihan sairaita ja väärin. Niin miksi sun pitäis jatkaa niitä asioita? Ethän sinä ole aivoton ääliö? Jos sulle tulee "vääriä" tunteita, niin kyllä sun aikuisena ihmisenä pitää ne osata hallita, ja ammattiavun kanssa opetella pois niistä. Miksi pidät itseäsi vaan avuttomana uhrina? Toisia lapsia on kohdeltu vielä huonommin kuin sinua, ja heistä on tullut kunnollisia aikuisia, koska ovat halunneet, eivätkä ole jääneet märehtimään lopuksi ikää, että kun minäkään en saanut...

Ihmisellä on myös tunne-elämää. Se joka tajuaa mitään lapsen tunne-elämästä tajuaa millaisen pohjan se luo aikuisuudelle, ja mikä kaikki vaurioituu, kun lapsi EI SAA tarvitsemiaan asioita, hoivaa, huolenpitoa etc.

Aivan kuin sinä et tajuaisi tätä? Oletko aivan tunnevammainen köyhä ja kylmä ääliö? Onko se nyt siis aivan sama, miten mä kohtelen lapsiani lapsuutensa ajan, voinko mä sitten aikuisena ottaa karttakepin ja fläppitaulun esiin ja sanoa: " no niin, aikuiset lapseni, ANTEEKSI, että olin niin tavattoman tonttu teille lapsuudessa. OIKEASTI minun olisi kuitenkin pitänyt toimia teitä kohtaan "näin ja näin" mutta toiminkin "noin ja noin", se oli väärin. Sorry siis vielä kerran. Mutta! Nyt kun me kaikki tiedetään, kuinka asioiden olisi OIKEASTI pitänyt mennä ja kuinka teidän tulee niihin OIKEASTI suhtautua ja kuinka asiat OIKEASTI tuntea, niin voitte jatkaa hyvää elämäänne aikuisuudessa! Tässä olikin kaikki tällä kertaa, ja sitten ei kun talo tarjoaa kahvin ja pullasiivun, käydäänpäs pöytään!"

Näinkö? Tämmöistäkö sä ehdootat mulle? Oi kuin helppoa, sopii! Ihanaa, kun vanhemmuuden voi nykyään siirtää.

56

Eikö se jo riitä, että olet parempi vanhempi, kuin omasi olivat? Ei sinun tarvitse olla täydellinen. Mieti mitä tarkoittaa riittävä äiti? Sinä et ilmeisesti lyö lapsiasi, etkä huuda pää punaisena pikkuasioista, vaikka olisitkin ärsyyntynyt. Minä olen ollut muuten sinuakin surkeampi äiti, koska olen yh ja ei ole sitä täysipäistä miestä siinä mukana. Mä olen huutanut pää punaisena ihan tyhmistä asioista, hävettää kyllä ihan vietävästi. Onneksi kun lapsi on nyt aikuinen, olen saanut häneltä anteeksi. Tämän myötä olen myös ikäänkuin korjaantunut sisältäpäin. Oma lapsuuteni oli erikoinen. Mutta olen kyennyt antamaan itsekin anteeksi kokemani puutteet ja vääryydet. Ja tiedän olleeni parempi äiti kuin omat vanhempani, se on jo aika hyvin se. 

Minulla anteeksi antamisessa on toiminut esim. historiaan tutustuminen. Tiedän ja ymmärrän miksi oma äitini on mitä on. Yhteiskunta ja 70-luvun kasvatusopit olivat jotain ihan muuta kuin tänä päivänä. Äitini taas on elänyt omaa lapsuuttaan 50-luvulla, se ei ollut lainkaan kivaa ja helppoa sodassa henkisiä vammoja saaneen isän kanssa. Mummoni eli nuoruuttaan silloin kun oli tavallista etsiä "kiltille" vauvalle huolehtivaa kotia lehti-ilmoituksin, jos ei itse ollut varoissaan tai ei ollut miestä huolehtimassa. Ja niin edelleen. 

Ajateltuani näitä olosuhteita olen tullut siihen tulokseen, etten olisi itsekään pystynyt parempaan kuin oma äitini tai hänen äitinsä. Itse asiassa kunnioitan sitä, että että ovan noinkin hyvin pärjänneet, huonompia kohtaloita on ihan pilvin pimein. 

Olen kiitollinen elämästäni ja siitä että minut on tänne tehty. En ole täydellinen, mutta elämä on elämisen arvoista. Tyttäreni päättää aikanaan haluaako itse olla äiti vai keskittyykö johonkin muuhun. Vaikka en koe olleeni hyvä äiti, niin voinhan vielä olle erinomainen mummo.

Vierailija kirjoitti:

Niin ja siis vielä se, että oikeastihan tuon kalvosulkeisen pitäisi joku aivan muu, kuin lapsen vanhempi. Jos minun äitini tai kohtalotoverini hirviövanhemmat itse kertoisivatkin tehneensä virheensä ja kertoisivat miten olisi pitänyt toimia et voi edes kuvitella, miten paljon sekin jo saattaisi auttaa. Mutta ei. He syyllistävät tai ainakin minun äitini syyllistää edelleen minua, joten mitään oikaisua mihinkään en tule saamaan.

Olen samaa mieltä toisen kohtalotoverini kanssa, että tuollainen tunteettomuus on hälyttävää ja sinun lapsista tässä sietää olla myös huolissaan, jonka mielestä eihän ne lapsuudenaikaiset kokemukset ole mitenkään vaurioittaneet ketään ikinä.

56

En minä ole sanonut että ei ole vaurioittanut, totta helvetissä on. Mutta ei siihen voi lopuksi ikää jäädä märehtimään ja kieriskelemään että nyyh nyyh kun äiti syyllistää vieläkin. Oma elämä pitää ottaa omiin käsiin. Lapsuus on merkittävä osa elämää, mutta tälläkin palstalla hyvin moni sanoo ettei muista lapsuudestan juuri mitään, ehkä se sitten onkin parempi niin.

Mullakin oli nuorena aikuisena vaikeaa elämässä, mutta nyt nelikymppisenä kun elämä on mennyt eteenpäin, se entinen elämä tuntuu kuin unelta tai jonkun toisen elämältä, en minä mieti sitä päivittäin että kuinka kauheaa mulla sillon oli kun itkin joka päivä, ja mullakin oli lapsi silloin, ja olen kokenut syyllisyyttä siitä ajasta, mutta olen huomannut että lapseni on pärjännyt hyvin elämässä on jo aikuinen, eli minä en pilannut hänen elämäänsä täysin, eikä edes isänsä vaikka varmaan jotain pientä traumaa jäikin. Myös mun lapsuudessa on ollut myös pahjoja asioita, ja ne tuli pintaan enemmän silloin kun sai ekan oman lapsen, mutta en minä silti jäänyt siihen tilaan ikuisesti.

Maailmassa on lapsia jotka näkevät sodan kauhut omakohtaisesti, eikä hekään loppuikäänsä sitä itke, he tietävät että elämä jatkuu ja pitää mennä eteenpäin, muuten tulee hulluksi. Ei kaikilla ihmisillä ole sellaista luksusta että voisi kieriskellä itsesäälissä loputtomiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos lapsetkin saisivat olla tyhmiä (mitä he kuitenkin toisaalta myös ovat, eihän heillä ole mitään käsitystä Hsl:n bussiaikatauluista) niin silloin tulisi enemmänkin sellainen turvallinen tunne, että he saavat olla myös lapsia.

Enemmän minä näen tuon "lapset eivät ole tyhmiä" tarkoitavan lähinnä sitä, että aikuisten vajaavaisuudet eivät jää heiltä rekisteröimättä, vaikka aikuiset miten koittaisivat muuta esittää. Ikävä kyllä olin silti niin tyhmä (tai avuton), että en käsittänyt, että huutamisen vajavaisuus on oikeasti ei-normaalia käytöstä lasta kohtaan.

56

Mutta sinä et ole enää lapsi. Sinä olet aikuinen, ja voit vaikka unohtaa koko lapsuutesi.

Voisin, mutta en aio. Miksi minä unohtaisn sen, että minua kohdeltiin väärin ja se sai minut uskomaan pahaa itsestäni? Sitten eläisin unohtaneena lapsuuteni uskoen pahaa itsestäni. Se olisi vielä kauheampaa, kuin se, etätä minä muistan äitini aiheuttaneen sen, että minä ajattelen pahaa itsestäni, eikä se suinkaan ole mikään sisäsyntyinen tai synnynäinen ominaisuus. Sen asian muuttaminen on tähtäimessäni. Jos sinä haluat uskoa itsestäsi pahoja asioita ja uskoa, että ne ovat synnynnäisesti sinussa niin se on sinun päätöksesi. Minä en vois ikinä tehdä mitään niin mustaa ja pahaa itselleni.

56

Itseasiassa minä uskon äidilleni käyneen niin, että on unohtanut. Sen seurauksena hänessä olevat pahat asiat ovat tuntuneet hänestä synnynnäisiltä ominaisuuksilta. Mutta hän ei ole ymmärrettävästikään kyennyt niitä ratkaisemaan, joten ne on pitänyt piilottaa, peittää ja tukahduttaa. Mutta sitten syntyy pieni, viaton lapsi, joka ehkä ilmentääkin näitä samoja ominaisuuksia, joita äiti koitti itsessään peittää ja tukahduttaa.

Silloin äidilläni ei ollutkaan kovin terveitä keinoja kohdata minua ja hän aiheutti vaurioita. Vaihtoehtona vatvominen ei ole sen helpmpi tai nopeampi, mutta itse näen, että siinä mennään sentään kohti paranemista, vapautumista. Äitini ei muuti eikä parane KOSKAAN, koska on päättänyt tukahduttaa ja unohtaa kipeitä asioita. Nyt vanhanakaan hänelle ei ole tiedossa erityistä vapautumista niistä, eikä myöskään aitoa sovintoa kanssani.

56

Niin ja tosiaan, sanan vatvominen paikalla on tässäkin parempi käyttää sanaa käsitteleminen. Koska sitähän mä teen. Käsittelen näitä asioita, pelkkä vatvominen ei todellakaan kiinnosta, sehän kun ei johda mihinkään. Mutta on surullista, että se on tukahduttajien mielestä synonyymi asioiden käsittelemiselle. Ehkä tekin sitten vain vatvotte työssänne pöydällenne jääneitä papereita. Sille se ainakin joskus tuntuu.

56

No ei tunnu sun puheiden perusteella että käsittelisit ja pääsisit eteenpäin. Jumitat vaan siinä että kun äitisi sitä ja tätä. Anna äitisi huolehtia omasta elämästään. Sinulla on omasi. Äitisi ei ole sinun ongelmiesi ratkaisu, vaikka aiheuttaja onkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Mä en millään käsitä sitä että joku ei siedä sitä että lapsi käyttäytyy kuten lapsi. Minä ainakin muistan että olen itsekin ollut lapsi, ja minkälaista se oli. En tosin muista että olisin sotkeunut syödessäni. Mutta ei lapset ole mitään älykääpiöitä vaikka pieniä ovatkin.

Ja minä en millään käsitä miten joillekin voi olla niin vaikeaa ymmärtää että lapsuuden kohtelu tekee ihmiseen hyvin syvät jäljet. Mistä sinä olet oppinut kuinka lapsia kohdellaan? Kohtelivatko vanhempasi sinua hyvin - nii-in, sieltä sinä olet omienkin lastesi kohtelun oppinut. 

Minua taas pilkattiin kaikesta "lapsenomaisesta". Ei saanut itkeä, ei saanut nauraa, ei saanut pitää hauskaa mutta ei saanut myöskään mököttää. Lapsuuden valokuvissa olen täydellisen ilmeetön, koska mitään tunne-elää tai sen ilmaisua ei sallittu, vaan niistä pilkattiin tai suututtiin tai niitä pelästyttiin. Joskus minua kuulema itketettiin ja yllytettiin itkemään niin pitkään että pyörryin (ja tätä kerrotaan siltä kantilta, kuinka pelottavaa se oli vanhemmilleni - ilmeisesti minun pitäisi yhä hävetä sitä että sain heidät pelkäämään kun itkin peloteltaessa ja yllytettäessä itkemään?).

Kaikki olisi pitänyt osata heti ekalla kerralla, ja suututtiin tai turhauduttiin kun en osannut. Lasten leikit oli tyhmiä (paitsi ne joita vanhemmat olivat itse leikkineet), lasten musiikki oli tyhmää, lasten ohjelmat oli enimmäkseen tyhmiä ja olin typerä kun olisin niitä halunnut katsoa.

Riittääkö jo esimerkit? Voitko nyt kuvitella yhtään mistä tulee se ajatus ja esimerkki, että lapset ei saa olla lapsia? Ja jos seuraavaksi olet neuvomassa kuinka voi opetella "oikeampaan" ajattelumalliin... mietipä itse, voisitko opetella ajattelemaan että lapset EIVÄT saa olla lapsia? Voisitko opetella suuttumaan joka kerta kun lapsi tekee jotain lapsekasta? Et varmasti voisi, eikä se koko iän itseen iskostettujen ajatusmallien muuttaminen ole yhtään sen helpompaa toisinkaan päin!

Niin, no sinä tiedät että nuo asiat sun lapsudessa oli ihan sairaita ja väärin. Niin miksi sun pitäis jatkaa niitä asioita? Ethän sinä ole aivoton ääliö? Jos sulle tulee "vääriä" tunteita, niin kyllä sun aikuisena ihmisenä pitää ne osata hallita, ja ammattiavun kanssa opetella pois niistä. Miksi pidät itseäsi vaan avuttomana uhrina? Toisia lapsia on kohdeltu vielä huonommin kuin sinua, ja heistä on tullut kunnollisia aikuisia, koska ovat halunneet, eivätkä ole jääneet märehtimään lopuksi ikää, että kun minäkään en saanut...

Ihmisellä on myös tunne-elämää. Se joka tajuaa mitään lapsen tunne-elämästä tajuaa millaisen pohjan se luo aikuisuudelle, ja mikä kaikki vaurioituu, kun lapsi EI SAA tarvitsemiaan asioita, hoivaa, huolenpitoa etc.

Aivan kuin sinä et tajuaisi tätä? Oletko aivan tunnevammainen köyhä ja kylmä ääliö? Onko se nyt siis aivan sama, miten mä kohtelen lapsiani lapsuutensa ajan, voinko mä sitten aikuisena ottaa karttakepin ja fläppitaulun esiin ja sanoa: " no niin, aikuiset lapseni, ANTEEKSI, että olin niin tavattoman tonttu teille lapsuudessa. OIKEASTI minun olisi kuitenkin pitänyt toimia teitä kohtaan "näin ja näin" mutta toiminkin "noin ja noin", se oli väärin. Sorry siis vielä kerran. Mutta! Nyt kun me kaikki tiedetään, kuinka asioiden olisi OIKEASTI pitänyt mennä ja kuinka teidän tulee niihin OIKEASTI suhtautua ja kuinka asiat OIKEASTI tuntea, niin voitte jatkaa hyvää elämäänne aikuisuudessa! Tässä olikin kaikki tällä kertaa, ja sitten ei kun talo tarjoaa kahvin ja pullasiivun, käydäänpäs pöytään!"

Näinkö? Tämmöistäkö sä ehdootat mulle? Oi kuin helppoa, sopii! Ihanaa, kun vanhemmuuden voi nykyään siirtää.

56

 

Eikö se jo riitä, että olet parempi vanhempi, kuin omasi olivat? Ei sinun tarvitse olla täydellinen. Mieti mitä tarkoittaa riittävä äiti? Sinä et ilmeisesti lyö lapsiasi, etkä huuda pää punaisena pikkuasioista, vaikka olisitkin ärsyyntynyt. Minä olen ollut muuten sinuakin surkeampi äiti, koska olen yh ja ei ole sitä täysipäistä miestä siinä mukana. Mä olen huutanut pää punaisena ihan tyhmistä asioista, hävettää kyllä ihan vietävästi. Onneksi kun lapsi on nyt aikuinen, olen saanut häneltä anteeksi. Tämän myötä olen myös ikäänkuin korjaantunut sisältäpäin. Oma lapsuuteni oli erikoinen. Mutta olen kyennyt antamaan itsekin anteeksi kokemani puutteet ja vääryydet. Ja tiedän olleeni parempi äiti kuin omat vanhempani, se on jo aika hyvin se. 

 

Minulla anteeksi antamisessa on toiminut esim. historiaan tutustuminen. Tiedän ja ymmärrän miksi oma äitini on mitä on. Yhteiskunta ja 70-luvun kasvatusopit olivat jotain ihan muuta kuin tänä päivänä. Äitini taas on elänyt omaa lapsuuttaan 50-luvulla, se ei ollut lainkaan kivaa ja helppoa sodassa henkisiä vammoja saaneen isän kanssa. Mummoni eli nuoruuttaan silloin kun oli tavallista etsiä "kiltille" vauvalle huolehtivaa kotia lehti-ilmoituksin, jos ei itse ollut varoissaan tai ei ollut miestä huolehtimassa. Ja niin edelleen. 

 

Ajateltuani näitä olosuhteita olen tullut siihen tulokseen, etten olisi itsekään pystynyt parempaan kuin oma äitini tai hänen äitinsä. Itse asiassa kunnioitan sitä, että että ovan noinkin hyvin pärjänneet, huonompia kohtaloita on ihan pilvin pimein. 

Olen kiitollinen elämästäni ja siitä että minut on tänne tehty. En ole täydellinen, mutta elämä on elämisen arvoista. Tyttäreni päättää aikanaan haluaako itse olla äiti vai keskittyykö johonkin muuhun. Vaikka en koe olleeni hyvä äiti, niin voinhan vielä olle erinomainen mummo.

Kyllä minä koen, että minun olisi pitänyt kyetä vain muuttumaan ja osata olla se äiti joka tahdon olla. Luulin, että saan jotenkin muutoksen ihan vain sillä että saan lapsia. En olisi ehkä halunnut lapsia, jos olisin tajunnut vain epäonnistuvani. Olen vihannut ja edelleenkin vihaan äitiäni hänen virheittensä takia. Miksi minä jatkaisin samaa? Tekisin virheitä? Ei helvetti. Sittenhän minuakin saa ihan hyvästä syystä vihata, enkä suostu siihen. Se riitti, että äiti vihasi minua, muiden ei enää kuulu vaivautua. Tai vihatkoon sitten sen takia, että olin itsekäs ja tein mitä minulle sopi, ei siksi, että yritin viekäpä riittää ja silti tein virheitä ja minua saa sitten vihata. Tajuan, että ajattelen tyhmästi, mutta näin minä juuri tässä kohtaa ajattelen. Toki muutos olisi kiva, mutta en tajua mistä ja milloin oivallus siihen syntyy. Pitääkö alkaa hyväksyä, että yrittäneenäkin minua saa vihata? En oikein usko, että kykenen...

56

Itsekkyydellä tarkoitan eriasteista vetäytymistä lastenhoidosta. Ehkä jopa erillään asumista.

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin ja siis vielä se, että oikeastihan tuon kalvosulkeisen pitäisi joku aivan muu, kuin lapsen vanhempi. Jos minun äitini tai kohtalotoverini hirviövanhemmat itse kertoisivatkin tehneensä virheensä ja kertoisivat miten olisi pitänyt toimia et voi edes kuvitella, miten paljon sekin jo saattaisi auttaa. Mutta ei. He syyllistävät tai ainakin minun äitini syyllistää edelleen minua, joten mitään oikaisua mihinkään en tule saamaan.

Olen samaa mieltä toisen kohtalotoverini kanssa, että tuollainen tunteettomuus on hälyttävää ja sinun lapsista tässä sietää olla myös huolissaan, jonka mielestä eihän ne lapsuudenaikaiset kokemukset ole mitenkään vaurioittaneet ketään ikinä.

56

En minä ole sanonut että ei ole vaurioittanut, totta helvetissä on. Mutta ei siihen voi lopuksi ikää jäädä märehtimään ja kieriskelemään että nyyh nyyh kun äiti syyllistää vieläkin. Oma elämä pitää ottaa omiin käsiin. Lapsuus on merkittävä osa elämää, mutta tälläkin palstalla hyvin moni sanoo ettei muista lapsuudestan juuri mitään, ehkä se sitten onkin parempi niin.

Mullakin oli nuorena aikuisena vaikeaa elämässä, mutta nyt nelikymppisenä kun elämä on mennyt eteenpäin, se entinen elämä tuntuu kuin unelta tai jonkun toisen elämältä, en minä mieti sitä päivittäin että kuinka kauheaa mulla sillon oli kun itkin joka päivä, ja mullakin oli lapsi silloin, ja olen kokenut syyllisyyttä siitä ajasta, mutta olen huomannut että lapseni on pärjännyt hyvin elämässä on jo aikuinen, eli minä en pilannut hänen elämäänsä täysin, eikä edes isänsä vaikka varmaan jotain pientä traumaa jäikin. Myös mun lapsuudessa on ollut myös pahjoja asioita, ja ne tuli pintaan enemmän silloin kun sai ekan oman lapsen, mutta en minä silti jäänyt siihen tilaan ikuisesti.

Maailmassa on lapsia jotka näkevät sodan kauhut omakohtaisesti, eikä hekään loppuikäänsä sitä itke, he tietävät että elämä jatkuu ja pitää mennä eteenpäin, muuten tulee hulluksi. Ei kaikilla ihmisillä ole sellaista luksusta että voisi kieriskellä itsesäälissä loputtomiin.

"Ei kaikilla ihmisillä ole sellaista luksusta että voisi kieriskellä itsesäälissä loputtomiin."

No, mulla on. Siis aikaa selvittää päätäni. Mies kykenee hoitamaan lapsia. Mä nyt oon muutenkin niin etuoikeutettu.

56

Itse olen aina halunnut äitiä ja ajatellut, että minusta tulee hyvä äiti. Olinkin sitä kun lapset olivat pieniä mutta nyt ovat kasvaneet, tuntuu, että tätäkö tämä olikin, pyykinpesua ja ruuanlaittoa päivästä toiseen. Tuntuu, että olen menettänyt aikuisen elämäni kodin ulkopuolella. Käyn kyllä töissä ja minulla on yksi ystäväkin, joka tosin asuu kaukana. Kaipaisin kuitenkin kovasti mieheni seuraa. Kaipaan sitä, että voidaan ihan vain yhtäkkiä lähteä jonnekin, ei olisi rutiineja tai loputtomia kotitöitä. Nyt vasta tajuan, ettei minun olisi pitänyt tehdä lapsia, sillä olen siihen ihan liian seikkailunhaluinen, arkea ja rutiineja inhoava sekä mukavuudenhaluinen laiskottelija. Varmasti ajattelisin toisin, jos meillä olisi esimerkiksi isovanhemmat apuna, että edes joskus pääsisi kahdestaan miehen kanssa jonnekin. 

* olen aina halunnut olla äiti (enkä siis halunnut äitiä)  -116

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin ja siis vielä se, että oikeastihan tuon kalvosulkeisen pitäisi joku aivan muu, kuin lapsen vanhempi. Jos minun äitini tai kohtalotoverini hirviövanhemmat itse kertoisivatkin tehneensä virheensä ja kertoisivat miten olisi pitänyt toimia et voi edes kuvitella, miten paljon sekin jo saattaisi auttaa. Mutta ei. He syyllistävät tai ainakin minun äitini syyllistää edelleen minua, joten mitään oikaisua mihinkään en tule saamaan.

Olen samaa mieltä toisen kohtalotoverini kanssa, että tuollainen tunteettomuus on hälyttävää ja sinun lapsista tässä sietää olla myös huolissaan, jonka mielestä eihän ne lapsuudenaikaiset kokemukset ole mitenkään vaurioittaneet ketään ikinä.

56

En minä ole sanonut että ei ole vaurioittanut, totta helvetissä on. Mutta ei siihen voi lopuksi ikää jäädä märehtimään ja kieriskelemään että nyyh nyyh kun äiti syyllistää vieläkin. Oma elämä pitää ottaa omiin käsiin. Lapsuus on merkittävä osa elämää, mutta tälläkin palstalla hyvin moni sanoo ettei muista lapsuudestan juuri mitään, ehkä se sitten onkin parempi niin.

Mullakin oli nuorena aikuisena vaikeaa elämässä, mutta nyt nelikymppisenä kun elämä on mennyt eteenpäin, se entinen elämä tuntuu kuin unelta tai jonkun toisen elämältä, en minä mieti sitä päivittäin että kuinka kauheaa mulla sillon oli kun itkin joka päivä, ja mullakin oli lapsi silloin, ja olen kokenut syyllisyyttä siitä ajasta, mutta olen huomannut että lapseni on pärjännyt hyvin elämässä on jo aikuinen, eli minä en pilannut hänen elämäänsä täysin, eikä edes isänsä vaikka varmaan jotain pientä traumaa jäikin. Myös mun lapsuudessa on ollut myös pahjoja asioita, ja ne tuli pintaan enemmän silloin kun sai ekan oman lapsen, mutta en minä silti jäänyt siihen tilaan ikuisesti.

Maailmassa on lapsia jotka näkevät sodan kauhut omakohtaisesti, eikä hekään loppuikäänsä sitä itke, he tietävät että elämä jatkuu ja pitää mennä eteenpäin, muuten tulee hulluksi. Ei kaikilla ihmisillä ole sellaista luksusta että voisi kieriskellä itsesäälissä loputtomiin.

Tuokin on hyvä, että pystyt sanomaan lapsellasi menneen hyvin. Toivottavasti se on myös lapsesi kokemus. Minun kokemukseni äidistä on sellainen, että MITÄÄN asiaa en aikuisuudestani saanut valittaa. Koska ei tää tosiaan ole mennyt kuten olisin toivonut. Niin onko äidistä MINKÄÄNLAISEKSI myötätunnoksi saati olkapääksi jolle itkeä tai murehtia? No ei todellakaan ole. Ja ei se vielä mitään, on mulla ollut tukijoita, jotka maksaneet terapiaani jo nuorena, en olisi kuormittanut äitiä, mutta kun äidin suhtautuminen minun vaikeuksiani kohtaan on ollut TODELLA HYINEN JA KYLMÄ. Mitään vaikeuksia ei saa olla tai niistä ei saa valittaa. Se on itseasiassa pahentanut oloani enemmän, miten äiti on suhteutunut minun asioihini aikuisena, kun se huuto yksistään lapsuudessa. Joku voisi kysyä, miksi puhun äidilleni, joka huusi minulle. No, syy on se, että koin eräänlaisen herätyksen nuorena, että "ehkä huonot välimme ovatkin mun syy" ja aloin jakaa asioitani äidilleni ja näin. Se olikin hyvä asia aluksi, kun mulla oli hyvää kerrottavaa. Kaikki virheeni ongelmani ja fibani äiti kuitenkin tuomitsi pahasti. SE oli minulle aivan kamalaa. Siitä alkoi alamäki ja masennus. Edes terpaeutitkaan eivät ole saaneet minua vakuuttuneiksi, etteivät virheeni ole tuomittavia. Kyllä ne ovat, kun äiti sanoi niin.

On tosi vaikea nähdä itseään omin silmin, kun äiti on ollut niin hallitseva ja suoltanut paljon pahaa päälleni.

Minulla ei ole ollut oikeastaan muita tukijoita, koska äiti on sanonut, ettei minusta kukaan voi pitää jne jne. Mies on tukenut silti, onneksi. Mutta en rakasta miestäni kovin syvästi, se olisikin ihanaa, jos osaisin hänellekin antaa enemmän rakkautta. Mutta ehkä joskus vielä.

Äiti lisäksi tuomitsi minun terapiani. Ei riittänyt, että hän itse haukkui minut, muutkaan eivät olisi saaneet ymmärtää. Menen siitä kuulemma ihan pilalle.

56

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina halunnut äitiä ja ajatellut, että minusta tulee hyvä äiti. Olinkin sitä kun lapset olivat pieniä mutta nyt ovat kasvaneet, tuntuu, että tätäkö tämä olikin, pyykinpesua ja ruuanlaittoa päivästä toiseen. Tuntuu, että olen menettänyt aikuisen elämäni kodin ulkopuolella. Käyn kyllä töissä ja minulla on yksi ystäväkin, joka tosin asuu kaukana. Kaipaisin kuitenkin kovasti mieheni seuraa. Kaipaan sitä, että voidaan ihan vain yhtäkkiä lähteä jonnekin, ei olisi rutiineja tai loputtomia kotitöitä. Nyt vasta tajuan, ettei minun olisi pitänyt tehdä lapsia, sillä olen siihen ihan liian seikkailunhaluinen, arkea ja rutiineja inhoava sekä mukavuudenhaluinen laiskottelija. Varmasti ajattelisin toisin, jos meillä olisi esimerkiksi isovanhemmat apuna, että edes joskus pääsisi kahdestaan miehen kanssa jonnekin. 

Ei ne lapset sua pakota kotitöitä tekemään. Meinaatko että ilman lapsia eläisit kuin joku juoppo/narkkari paskasessa kämpässä? JA kyllä minä tunnen ihmisiä jotka matkustelevat ja hommaavat lapsenvahtia, ilman isovanhempia... järjestelykysymys.

Mieti kuka sinä olet ja mikä tekee elämästäsi sinun omaa? Ensimmäiseen pariin vuoteen en itse ymmärtänyt, että voin mennä ja harrastaa jonkin verran sen lapsenkin kanssa. Voin kehittää itseäni esim päikkäriaikaan yms. Ei ole aina pakko pakertaa kotitöitä, ne voi jakaa sen toisen aikuisen kanssa, tehdä asiat helpommaksi tai välillä ihan antaa vaan olla. Itse olen aika spontaani ja se on kyllä vähentynyt mutta eihän se tarkoita, että minuus tai elämäni siitä miksikään katoaisi.