Perheen perustamisen myötä oma elämäni on vähitellen kokonaan hävinnyt

Niin siis itsellä elämä vain täyttyy huolista siitä, että millä tavalla pilaan lasten elämän epäonnistumalla vanhemmuudessa. Kysymys ei ole siitä, että jos pilaan sen vaan että miten pilaan. On niin paljon asioita, joissa mikään ei suju, vaan on jatkuvaa vääntöä lapsen ja/tai miehen kanssa. Mutta mikäpäs siinä, pilatkoot elämänsä, lukekoot sitten aikuisena kasan self-help -oppaita. En jaksa välittää. (Mutta huolta se ei poista).

39

Vierailija kirjoitti:

Itse masennukseen taipuvaisena ihmisenä preppasin itseäni jo raskausaikana siihen, että harrastuksia ei sitten jätetä. Varmasti top 3 parhaista ratkaisuista elämässäni koskaan.

Minäkin olen masennustaipuvainen, eikä mulla ollut harrastuksia. Tai no käsityöt ja sen sellainen, mutta ei se oikeastaan virkistä juurikaan. Shoppailu virkistäisi, mutta enää ei ole aikaa siihen (mikään pikainen pistäytyminen joskus jossain ei ole shoppailua). Eikä oo kyllä rahaakaan.

Tämä ei varmaan kovin kannustavaa ole, mutta itselläni oli ihan samanlainen olo kun lapset olivat pieniä. Kadotin itseni yli kymmeneksi vuodeksi. Ruuhkavuodet vei mennessään, elämä oli pelkkää kiirettä ja siivoamista, ruuanlaittoa, harrastuksiin kuskaamista. Ei siinä ollut aikaa miettiä itseään tai omia halujaan, eikä oikeastaan tullut juuri mieleenkään. En itsekkään ymmärtänyt lapsia hankkiessani kuinka kokonaisvaltaista se lapsiperhe elämä on. En sano, että se on huonoa elämää, mutta ei ihan sellaista jota ajattelin ehkä sen olevan. No nyt kun lapset ovat jo teinejä, aikaa kyllä olisi, mutta ihan suoraan sanottuna en oikein enää keksi mitä edes tekisin kaikella tällä ajalla :D miehen kanssa ei osata edes oikein kahdestaan olla enää kun ei olla vuosiin saatu olla. Ehkä voisin alottaa jonkun uuden harrastuksen kunhan vaan keksisin että mitä haluan edes tehdä.

Meilläkin oli tosi vaikeaa lapsen vauva-aikaan kun osui meidän omia sairauksia ja sukulaisten kuolemia samaan aikaan ja lapsella uniongelmia paljon ja piiiiitkään.. Päätimme että lapsen harrastusten kuskaamisrumbaan ei lähtä, ja sekä minä että mies tykätään pistäytyä keskustassa tunnelmoimassa vaikka ei olisi rahaakaan. Joten etsimme asunnon läheltä keskustaa ja olimme valmiit muuttamaan todella pieniin neliöihinkin, mutta kävi onnenkantamoinen ja ihan kohtuullisen kokoinen asunto on, tosin tingimme parvekkeesta ja vähän sijainnistakin. Mutta olemme olleet ratkaisuun tyytyväisiä, sillä harrastukset ovat lähellä lapsella ja kavereita, joille voi vuoden parin kuluttua itse kävellä tai pyöräillä. Mutta masennus kannattaa hoitaa kunnollisella lääkärillä & mahd. terapeutilla. Kokemusta on. Samoin muut sairaudet: heti vain erikoislääkärille, maksoi mitä maksoi, en enää jää odottelemaan yleislääkäreiden burana-linjalla kovinkaan kauaa. Samoin kyllä jouduimme päättämään että voimat eivät meillä riitä toiseen lapseen. :( Sitä suren välillä vieläkin mutta se oli silti oikea päätös meille.

Ai mä taas toivon, että saisin oikean elämän eli perheen. Kaikki muu tuntuu vain leikkimiseltä :( kaikki intressini on suunnitella tulevaa perhettäni, lapsien nimet, omakotitalon pohja, kaikki päivät mietin miten ihanaa olisi kun olisi lapsia. Mies ei ole vielä valmis, kohta räjähdän ja valitsen jonkun uuden miehen:(( Huoh. N28

Muistan aina  sen hetken, kun 10 vuoden tiukan työelämäputken jälkeen jäin vauvan kanssa kotiin ja omaa aikaa oli ihan älyttömästi, jopa niin paljon, että en tiennyt, mitä sillä tehdä. Vauva oli kaiken lisäksi muiden mielestä ns. vaativa, eli ei nukkunut pitkiä päiväunia, oli monin tavoin utelias jne. Silti koin, että sain perheen myötä elämäni takaisin.

Meillä on siis 2 lasta, vielä isolla (5v) ikäerolla ja mies kyllä osallistuu paljon vrt. monella tuttavalla. Se ero on, että mitään hoitoapua ei ole kuten kai useimmilla. En voi sanoa, ettei mulla olisi yhtään omaa aikaa, mutta sitä on kuitenkin niin vähän, etten pystyisi keskittymään oikeasti mihinkään omaan. Ja kun yhä enemmän tuntuu siltä, ettei musta ole enää keskittymään mihunkään omaan, sillä ei ole väliä jne. Lisäksi tuntuu siltä, ettei mies tai kukaan muukaan pidä minua ns. naisena, mikä laskee itsetuntoa entisestään. Enkä sitten ole yhtään lihava enkä yleensä mene mihunkään ilman meikkiä, vaikka meikkaaminenkin tuntuu usein suurelta rasitukselta tässä ja mies lähinnä valittaa siitä, eikö senkin ajan voisi käyttää paremmin. Mutta munhan piti lopettaa valittaminen. Kerta kiellon päälle. Ap

No sellaista se pikkulapsiaika ja leikki-ikäkin vielä on. Helpottaa, kun nuorin on noin 10 ja muksut kasvaneet yksilöiksi. Isompien kanssa on paljon helpompaa; lasten/nuorten omatoimisuus, itseohjautuvuus, keskustelutaito ym. Kehittyvät ja jatkuva riippuvuus ja sitovuus vanhemmista vähenee. Sitten se oma elämäkin palaa.

Vierailija kirjoitti:

No sellaista se pikkulapsiaika ja leikki-ikäkin vielä on. Helpottaa, kun nuorin on noin 10 ja muksut kasvaneet yksilöiksi. Isompien kanssa on paljon helpompaa; lasten/nuorten omatoimisuus, itseohjautuvuus, keskustelutaito ym. Kehittyvät ja jatkuva riippuvuus ja sitovuus vanhemmista vähenee. Sitten se oma elämäkin palaa.

Entä alkaako mies kohdella naisena, kun nuorin on n. 10? Epäilen. Ap

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sellaista se pikkulapsiaika ja leikki-ikäkin vielä on. Helpottaa, kun nuorin on noin 10 ja muksut kasvaneet yksilöiksi. Isompien kanssa on paljon helpompaa; lasten/nuorten omatoimisuus, itseohjautuvuus, keskustelutaito ym. Kehittyvät ja jatkuva riippuvuus ja sitovuus vanhemmista vähenee. Sitten se oma elämäkin palaa.

Entä alkaako mies kohdella naisena, kun nuorin on n. 10? Epäilen. Ap

Ei automaattisesti eikä välttämättä enää lainkaan. Ihmiset muuttuvat ajan myötä, samoin parisuhteet. Meillä samaa, tilalle tuli enemmän ystävyyttä ja kumppanuutta, vähemmän huomioimista sukupuolen mukaan...itsetunto naisena on rakennettava muiden seikkojen varaan. Ei se helppoa ole, mutta kannattavaa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on siis 2 lasta, vielä isolla (5v) ikäerolla ja mies kyllä osallistuu paljon vrt. monella tuttavalla. Se ero on, että mitään hoitoapua ei ole kuten kai useimmilla. En voi sanoa, ettei mulla olisi yhtään omaa aikaa, mutta sitä on kuitenkin niin vähän, etten pystyisi keskittymään oikeasti mihinkään omaan. Ja kun yhä enemmän tuntuu siltä, ettei musta ole enää keskittymään mihunkään omaan, sillä ei ole väliä jne. Lisäksi tuntuu siltä, ettei mies tai kukaan muukaan pidä minua ns. naisena, mikä laskee itsetuntoa entisestään. Enkä sitten ole yhtään lihava enkä yleensä mene mihunkään ilman meikkiä, vaikka meikkaaminenkin tuntuu usein suurelta rasitukselta tässä ja mies lähinnä valittaa siitä, eikö senkin ajan voisi käyttää paremmin. Mutta munhan piti lopettaa valittaminen. Kerta kiellon päälle. Ap

Valivalivali, voi kun mulla on kurjaa ja ikävää eikä mitään hauskaa ikinä... Miten voi olla noin kurja asenne ihmisellä? Oletkohan kotonakin marttyyri ja marisija?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sellaista se pikkulapsiaika ja leikki-ikäkin vielä on. Helpottaa, kun nuorin on noin 10 ja muksut kasvaneet yksilöiksi. Isompien kanssa on paljon helpompaa; lasten/nuorten omatoimisuus, itseohjautuvuus, keskustelutaito ym. Kehittyvät ja jatkuva riippuvuus ja sitovuus vanhemmista vähenee. Sitten se oma elämäkin palaa.

Entä alkaako mies kohdella naisena, kun nuorin on n. 10? Epäilen. Ap

Ei automaattisesti eikä välttämättä enää lainkaan. Ihmiset muuttuvat ajan myötä, samoin parisuhteet. Meillä samaa, tilalle tuli enemmän ystävyyttä ja kumppanuutta, vähemmän huomioimista sukupuolen mukaan...itsetunto naisena on rakennettava muiden seikkojen varaan. Ei se helppoa ole, mutta kannattavaa.

Eli mielestäsi mun pitäisi nyt vain sopeutua elämään loppuikäni ilman seksiäkin? Ap

Sekin helpottaisi, jos näistä fiiliksistä voisi puhua avoimesti. Ei se perhe-elämä mitään auvoa ole, mutta etenkän äideille sen myöntäminen ei edelleenkään ole sallittu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sellaista se pikkulapsiaika ja leikki-ikäkin vielä on. Helpottaa, kun nuorin on noin 10 ja muksut kasvaneet yksilöiksi. Isompien kanssa on paljon helpompaa; lasten/nuorten omatoimisuus, itseohjautuvuus, keskustelutaito ym. Kehittyvät ja jatkuva riippuvuus ja sitovuus vanhemmista vähenee. Sitten se oma elämäkin palaa.

Entä alkaako mies kohdella naisena, kun nuorin on n. 10? Epäilen. Ap

Ei automaattisesti eikä välttämättä enää lainkaan. Ihmiset muuttuvat ajan myötä, samoin parisuhteet. Meillä samaa, tilalle tuli enemmän ystävyyttä ja kumppanuutta, vähemmän huomioimista sukupuolen mukaan...itsetunto naisena on rakennettava muiden seikkojen varaan. Ei se helppoa ole, mutta kannattavaa.

Eli mielestäsi mun pitäisi nyt vain sopeutua elämään loppuikäni ilman seksiäkin? Ap

Mikä minä olen sinua neuvomaan? En voi suositella rakastajaa ratkaisuksi. Eroamallakaan asiat eivät parane. Intohimo katoaa ajan kanssa, kiintymys kestää kauemmin. Seksielämässä on hiljaisempia ja vilkkaampia kausia, ei se ole mikään syy kieriä itsesäälissä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä alotin lenkkeilyn. Lenkkeilen kun 2v nukkuu vaunuissa ja 45min joka ilta. Kun mies tulee kotiin. :) suosittelen. Sykevyö ja askelmittari motivoi. Tällä tavoittelen siis hyvää kuntoa ja hehkeää ulkomuotoa ;)

Siis 2v nukkuu illalla? Toiset päiväunet? ??

Mitä hyötyä hehkeästä ulkomuodosta on perheenäidille? Eikä lenkkeily oikeasti vartaloa muokkaa. Ap

Toi sun vastaus kiteyttää sen miksi olet kadottanut itsesi! En minä ajattele, että lenkkeilystä on jotain hyötyä perheen äidille vaan minulle:) olen nätimpi, terveempi, onnellisempi, jne jne. Mies itseasiassa tykkää, että naisessa on jotain.mistä ottaa kiinni muuta ennen kaikkea tykkää minusta. En siis todellakaan tee tätä miehen takia.

Miksi ihmeessä ap teit lapsia? Etenkin miksi teit vielä toisen, kun ekasta oli jo 5v kokemusta eikä sekään varmaan mieluisa? En voi ymmärtää, en vaan voi. Juuri tuotahan lapsiperhe-elämä on, kyllä se pitäisi olla kaikille tiedossa ja suomessa on ihan vapaa ehkäisy ja melko vapaa aborttioikeuskin. Älkää tehkö lapsia jos ette halua tuollaista elämää!

Nyt voit vaan joko sietää tuota, tai erota ja jättää lapset isälleen. Saat edes osan "oikeasta" elämästäsi takaisin, ja mahdollisuuden oikeaan parisuhteeseen jonkun muun miehen kanssa. "Pelkkä äiti" -statuksesta tuskin miehellesi enää naiseksi muutut, ikävä kyllä.

Tunsin tuota ajoittain, mutta olin ennakoinut sen viisas kun olen (hah), ja päättänyt etukäteen että minun elämäni ei ole pelkkää kotia. Tätä tosin helpotti se, että minulla ei ollut työpaikkaa mihin palata ja koulutuskin vähän niin ja näin. En siis kaivannut minnekään töihin, vaan tein suunnitelmia tulevaisuuden varalle, ja elin myös itselleni. Otin esikoisen ja keskimmäisen vauvavuodet vapaa-aikana oravanpyörästä :)

Minä liikuin vauvan kanssa ulkoillen, kirppareita kierrellen yms. Kävin perhekerhossa ja myöhemmin leikkipuistoissa. Huomaamattani tutustuin muihin äiteihin ja kun keskimmäinen oli vauva, minulla oli paljon samanhenkisiä äitiystäviä ja paljon tekemistä. Kävimme teatterissa, elokuvissa, pidimme kaikenmaailman huuhaa-kutsuja ihan siksi, että se on hauskaa ja saa muuta ajateltavaa. Ja toki näin myös omia ystäviäni, luin paljon koska se on intohimoni ja päiväuniajat pyhitin itselleni. Saatoin vaikka kaksi tuntia surffailla netissä hyvällä omallatunnolla. Kotityöt tein ja teen edelleen lasten kanssa.

Päätin myös, että kun kerran hoidan lapsia kotona, teen sen hyvin. Siinäkin saa ajan kulumaan. Ja päätin senkin, että joka aamu minulla on puhtaat kivat vaatteet päällä, hiukset harjattu ja nätisti vaikka letillä, kasvot ja hampaat pesty ja  vaikka korvikset korvissa omaa oloa piristämässä. Toimii!

Ja kun keskimmäinen oli puolivuotias, mies osti minulle syntymäpäivälahjaksi järkkärin. Valokuvaamisesta tuli harrastus. 

Keskimmäisen ollessa kaksivuotias, palasin koulun penkille. Ei ehkä ihan niin kivaa kuin ennen lapsia, mutta ainakin motivaationi on kohdillaan. Sitten kävi hieman hassusti, ja ehkäisystä huolimatta meillä on täällä nyt kolmas lapsi, kolmeviikkoinen vauva. En aio heittää pyyhettä kehään edelleenkään vaan omat jutut jatkuu - kantoliina on loistava keksintö!

Vierailija kirjoitti:

No sellaista se pikkulapsiaika ja leikki-ikäkin vielä on. Helpottaa, kun nuorin on noin 10 ja muksut kasvaneet yksilöiksi. Isompien kanssa on paljon helpompaa; lasten/nuorten omatoimisuus, itseohjautuvuus, keskustelutaito ym. Kehittyvät ja jatkuva riippuvuus ja sitovuus vanhemmista vähenee. Sitten se oma elämäkin palaa.

Riippuu paljon lapsesta! He ovat yksilöitä. Minulla on 2 poikaa ja 1 tyttö. Pienenä oli melko helppoa kaikkien kanssa. Kouluiässä vanhin poika alkoi muuttua. Pärjäsi huonosti koulussa, aina jotain välituntitappelua ja vaikeuksia sopeutua ryhmään. Epäiltiin ADHD:tä ja vaikka mitä. Meillä miehen kanssa koko elämä meni yhden lapsen ehdoilla. Olin usein palavereissa koululla ja korvasin tunteja töihin tekemällä pidempään illalla töitä. Mies syytti minua pojan ongelmista ja olimme lähellä eroa. Lopulta pojalla paljastui "vain" laaja-alainen luki-häiriö. Todennäköisesti tappelut ja häiriköinti liittyivät siihen, että jotkut kiusasivat häntä haukkumalla tyhmäksi ja kehariksi. Nyt hän on 14 ja koulussa sujuu paremmin, mutta kavereita ei oikein ole. Minua raastaa se yksinäisyys. Pikkuveljensä on 12v rämäpää. Harrastaa viidesti viikossa urheilua, joten häntä pitää olla koko ajan viemässä ja hakemassa. Minulla oli paljon enemmän "omaa" aikaa juoda vaikka kahvia rauhassa, kun lapset oli pieniä.