Perheen perustamisen myötä oma elämäni on vähitellen kokonaan hävinnyt

En minäkään koskaan ajatellut, että lasten tultua elän vain heille tai että hyvä äiti tekee niin. Mutta se ei muuta mihinkään sitä tosiseikkaa, etten nauti enää elämässäni mistään ja kaikki on vielä pahempaa kuin sinkkuna, jolloin en nauttinut niin ikään, koska nyt olen vastuussa muidenkin tuntemuksista millaisia juttuja sinne heidän päihinsä synnytän, hyviä vaiko pahoja.

Ei sitä poistais se, että kävisin jumpassa 2 x viikossa tai maalailisin.

56

Mä en ymmärrä tätä Mullei oo omaa elämää-vinkumista. Siis sullahan on oma elämä, se on vaan muuttunut, elämä muuttuu, ei se pysy samanlaisena. Tuo sun perhe-elämä on nyt sun omaa elämää. Koita sopeutua ja iloita lapsestasi. Hanki joku harrastus vaikka uinti tai lenkkeily, että saat omaa aikaa ilman lasta. Eikö rakkaus omaan lapseen riitä ja tuo iloa? Miksi teit lapsen, jos et selvästikään halunnut.

Vierailija kirjoitti:

En minäkään koskaan ajatellut, että lasten tultua elän vain heille tai että hyvä äiti tekee niin. Mutta se ei muuta mihinkään sitä tosiseikkaa, etten nauti enää elämässäni mistään ja kaikki on vielä pahempaa kuin sinkkuna, jolloin en nauttinut niin ikään, koska nyt olen vastuussa muidenkin tuntemuksista millaisia juttuja sinne heidän päihinsä synnytän, hyviä vaiko pahoja.

Ei sitä poistais se, että kävisin jumpassa 2 x viikossa tai maalailisin.

56

Niin, ikävä tosiasia on, että sen poistaa vain sinun oma asennemuutos. Jos päättää että kaikki on kurjaa niin kaikki todellakin on kurjaa.

Mä oon kahden totaali yh. Mun elämä on ihanaa, jokainen päivä lasten kanssa on lahja. Mä en ymmärrä, mitä muuta mun pitäis olla ja tehdä, että ois Omaa elämää? Käyn lenkillä ja töissä. Se riittää. Nautin kotielämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä tätä Mullei oo omaa elämää-vinkumista. Siis sullahan on oma elämä, se on vaan muuttunut, elämä muuttuu, ei se pysy samanlaisena. Tuo sun perhe-elämä on nyt sun omaa elämää. Koita sopeutua ja iloita lapsestasi. Hanki joku harrastus vaikka uinti tai lenkkeily, että saat omaa aikaa ilman lasta. Eikö rakkaus omaan lapseen riitä ja tuo iloa? Miksi teit lapsen, jos et selvästikään halunnut.

Kyllä halusin, kun kuvittelin että mies haluaisi seksiä senkin jälkeen, kun olin tullut raskaaksi, enkä muuttuisi vain äidiksi. Pitäisikö pelkän äidinrakkauden riittää elämän sisällöksi? Ap

Vierailija kirjoitti:

Tunsin tuota ajoittain, mutta olin ennakoinut sen viisas kun olen (hah), ja päättänyt etukäteen että minun elämäni ei ole pelkkää kotia. Tätä tosin helpotti se, että minulla ei ollut työpaikkaa mihin palata ja koulutuskin vähän niin ja näin. En siis kaivannut minnekään töihin, vaan tein suunnitelmia tulevaisuuden varalle, ja elin myös itselleni. Otin esikoisen ja keskimmäisen vauvavuodet vapaa-aikana oravanpyörästä :)

Minä liikuin vauvan kanssa ulkoillen, kirppareita kierrellen yms. Kävin perhekerhossa ja myöhemmin leikkipuistoissa. Huomaamattani tutustuin muihin äiteihin ja kun keskimmäinen oli vauva, minulla oli paljon samanhenkisiä äitiystäviä ja paljon tekemistä. Kävimme teatterissa, elokuvissa, pidimme kaikenmaailman huuhaa-kutsuja ihan siksi, että se on hauskaa ja saa muuta ajateltavaa. Ja toki näin myös omia ystäviäni, luin paljon koska se on intohimoni ja päiväuniajat pyhitin itselleni. Saatoin vaikka kaksi tuntia surffailla netissä hyvällä omallatunnolla. Kotityöt tein ja teen edelleen lasten kanssa.

Päätin myös, että kun kerran hoidan lapsia kotona, teen sen hyvin. Siinäkin saa ajan kulumaan. Ja päätin senkin, että joka aamu minulla on puhtaat kivat vaatteet päällä, hiukset harjattu ja nätisti vaikka letillä, kasvot ja hampaat pesty ja  vaikka korvikset korvissa omaa oloa piristämässä. Toimii!

Ja kun keskimmäinen oli puolivuotias, mies osti minulle syntymäpäivälahjaksi järkkärin. Valokuvaamisesta tuli harrastus. 

Keskimmäisen ollessa kaksivuotias, palasin koulun penkille. Ei ehkä ihan niin kivaa kuin ennen lapsia, mutta ainakin motivaationi on kohdillaan. Sitten kävi hieman hassusti, ja ehkäisystä huolimatta meillä on täällä nyt kolmas lapsi, kolmeviikkoinen vauva. En aio heittää pyyhettä kehään edelleenkään vaan omat jutut jatkuu - kantoliina on loistava keksintö!

 

Mihin laitat ne kaksi vanhinta lasta? Oma kokemukseni on, ettei kirppareita ole kiva kierrellä vauvan ja kahden vanhemman lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään koskaan ajatellut, että lasten tultua elän vain heille tai että hyvä äiti tekee niin. Mutta se ei muuta mihinkään sitä tosiseikkaa, etten nauti enää elämässäni mistään ja kaikki on vielä pahempaa kuin sinkkuna, jolloin en nauttinut niin ikään, koska nyt olen vastuussa muidenkin tuntemuksista millaisia juttuja sinne heidän päihinsä synnytän, hyviä vaiko pahoja.

Ei sitä poistais se, että kävisin jumpassa 2 x viikossa tai maalailisin.

56

Niin, ikävä tosiasia on, että sen poistaa vain sinun oma asennemuutos. Jos päättää että kaikki on kurjaa niin kaikki todellakin on kurjaa.

En minä ole päättänyt, että kaikki on kurjaa, vaan en osaa olla lapsilleni hyvä äiti ja se masentaa ja ahdistaa minua. En osaa, älä tarjoa ratkaisuksi, että opettele, koska en osaa edes oppia, jonkun pitäisi se opettaa minulle. Mutta jos joku koittaa opettaa, että lasten tulee saada olla lapsia niin sisältäni nousee vastau: "en minäkään saanut olla" ja siihen jumahtaa yhteistyö, en halua ulkokultaisesti leperrellä lapsilleni suuttumatta (tunne mitä oikeasti tunnen) kun nämä eivät heti tee mitä käsketään, kuten minulle tehtiin, huudettiin ja paheksuttiin minua olemasta lapsi! Jos minä nyt vain ulkoaopetellen koittaisin olla "hyvä vanhempi" niin itseni tuntien se valhe ja paska sieltä paljastuisi lapsille jonakin kauniina päivänä, että äiti oikeasti vihasi sitä kun joutui pukemaan kauniin käytöksen naamarin naamalleen, jotta te saisitte olla lapsia. En halua sitä. Haluan kyllä, että lapseni saavat paremman lapsuuden kuin minä sain ja heitä kohdellaan lapsina eikä pieninä aikuisina - se on minusta rakkautta - mutta itse en siihen kykene. Mutta tilanne masentaa minua suuresti enkä tiedä miten muuten sen ratkaista kuin vetäytymällä. Käyn kyllä terapiassa, mutta se on hidasta apua silti. En sovi äidiksi, mutta se selvisi minulle vasta ajan saatossa.

56

Vierailija kirjoitti:

En samaistu, enää. Kuopus 5 v ja omaa aikaa on riittämiin. Eli jos sinulla on jokin vuoden vanha taapero kotona, niin usko pois, loppuelämäsi ei tule olemaan samanlaista. Lisää lapsia jos tekee, toki sitten helpompi vaihe siirtyy aina vähän eteenpäin.

Kuopus 7, enkä allekirjoita tätä. Omaa aikaa ei tod ole riittämiin.

Ehkä joskus kuuden vuoden kuluttua - yläkouluikäisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty arvostamaan mitään tekemiäni asioita, kukaan muukaan ei niitä arvosta. Ap

Kuule, tuo kuulostaa nyt siltä että sä olet masentunut. Jos et olisi, niin et piittaisi muitten arvostamisista, vaan harrastaisit mitä lystäät, tai makaisit sohvalla jos siltä tuntuu.

Eihän ne lapset sun elämää ole mihinkään vienyt, vaan se että sinä kuvittelet että sun pitää nyt suorittaa äitiyttä, ja se lasten isä ei tee mitään... Lapsia saa hoitaa joku muukin kuin sinä, ja myös kotitöitä voi tehdä joku muukin, sulla on lupa tehdä mitä haluat yhtä lailla kuin miehelläsikin.

Joo ja sitten kn tänne avautuu, ettei aio siivota jotta äiti, johon on katkaissut välit pääsisi kylään sukulaisen kanssa ja mies hoitaa lapset, koska itse ei niinikään kuten ap enää arvosta äitiyttään saa hirveää haukkua ja halveksuntaa osakseen. Tässä kuitenkin kauniisti pelkkiä yläpeukkuja. Vähänkö kaksinaamaista scheissea. Älkää nyt viitsikö, ei tuota laistamisneuvoa usko hyväksytyksi kukaan.

No tuo nyt onkin kauheaa jos ei arvosta omaa äitityttää ja mies sen takia hoitaa lapset, miksi ihmeessä mies ei voi hoitaa lapsia sen takia kun ne lapset on senkin, ja miksi ihmeessä sinä et arvosta äitiyttäsi eli sitä että sulla on lapsia??? Ja jos on äitiin katkaissut välit, niin mitä hittoa se kylään änkeää, ja paskat siitä hyväksyykö muut sen vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä piristymisneuvojat eivät ymmärrä millaisesta ongelmasta aloittaja puhuu. Ei kukaan koe noin, jos asiat oli ratkaistavissa jollain kävelylenkillä tai lasten sillointällöisellä hoidolla sukulaisilla.

Itse koen samoin kuin ap. Ihan kaikki meni perheen perustamisen myötä, mikä elämässäni oli mukavaa, enkä nauti enää elämässäni yhtikäs mistään. En nauttinut perhe-elämään osallistumisesta enkä nauti siitäkään, että en tee mitään kun ne lapset kuitenkin ovat jo maailmassa ja tarvitsisivat sitä, että heillä on minut! Mutta minua ei tarvitse kenenkään kunnioittaa, pääasia vain, että lapsilla on hienosti ja hyvin!

35

Vittu mikä marttyyri taas! Niin mikä sulla meni kun perustit perheen? Ja miksi helvetissä teit enemmän kuin yhden lapsen???

Mulla mies valittaa päivittäin (melkein koko ajan) lapsista ja minusta aiheutuvaa oman elämän puutetta. Ehkä sen pitäis pakata kamansa ja häipyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

En edes ollut nuori. En nähnyt tilannetta sellaisena kuin sen nyt näen. Olin tottunut syyttämään itseäni kaikista virheistäni ja jotenkin kuvittelin, että pystyn kyllä korjaamaan virheitäni - nehän ovat oma vikani. Vasta lasten myötä olen tullut siihen tulokseen, että eivät ne virheet olekaan minun syytäni, vaan kasvatukseni. No, en minä osaa kasvattajani tekemisä virheitä korjata, milläs korjaisin, kun juuri niitä asioita minulla ei ole, mitä pitäisi saada!

Keskustelin mieheni kanssa lapsihankinnasta paljon ja en osannut kuvitellakaan, etteivätkö KAIKKI vanhemmat, kaikki HYVÄT vanhemmat, joiksi uskalsin mieheni lukea (ja joka hän onkin) vaadi ja saa aikaan lapsille sotilaallista järjestystä, ei ehkä vihakurilla, kuten meillä, vaan jollain ihanalla taianomaisella lempeydellä, jota itsekin janosin ja olin jopa utelias näkemään, miten mieheni sen tekisi.

Mutta eihän se sitten ihan näin mennytkään, mies antaa lapsen olla vapaammin kuin itse ikinä osasin ajatellakaan, ja itselleni jonkinmoisena kontrollifriikkinä se on vain ahdistavaa, kauheaa ja kamalaa. Tajuan, että lapsille se on ka ihan jees, ainakaan ei tule traumoja huudoista eikä se epäjärjestelmällisyys kai ole lasten kasvuympäristön karmein puute, varsinkin jos suhteuttaa sanan epäjärjestelmällisyys kontrollifriikkeyden vierelle, että mitenköhän kova epäjärjestys se an sich mahtaakaan olla. Mutta minulle vaikea kestää silti jne.

Pitkä hieno kirjoituksesi ei mahdu kerralla laitteen näytölle, jotta näkisin sen kokonaan, luen sitä ajatuksella lisää ja vastaan vielä lisää, autat minua jäsentämään ajatuksiani. Kiitos siitä.

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sellaista se pikkulapsiaika ja leikki-ikäkin vielä on. Helpottaa, kun nuorin on noin 10 ja muksut kasvaneet yksilöiksi. Isompien kanssa on paljon helpompaa; lasten/nuorten omatoimisuus, itseohjautuvuus, keskustelutaito ym. Kehittyvät ja jatkuva riippuvuus ja sitovuus vanhemmista vähenee. Sitten se oma elämäkin palaa.

Entä alkaako mies kohdella naisena, kun nuorin on n. 10? Epäilen. Ap

Jos sulla on ongelmia miehen kanssa. Ja masennus niin että et voi keskittyä mihinkään omaan vaikka aikaakin olisi, niin eihän ne asiat lapsiin liity. Selvitä ongelmasi miehesi kanssa ja lääkärin kanssa masennus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sellaista se pikkulapsiaika ja leikki-ikäkin vielä on. Helpottaa, kun nuorin on noin 10 ja muksut kasvaneet yksilöiksi. Isompien kanssa on paljon helpompaa; lasten/nuorten omatoimisuus, itseohjautuvuus, keskustelutaito ym. Kehittyvät ja jatkuva riippuvuus ja sitovuus vanhemmista vähenee. Sitten se oma elämäkin palaa.

Entä alkaako mies kohdella naisena, kun nuorin on n. 10? Epäilen. Ap

Ei automaattisesti eikä välttämättä enää lainkaan. Ihmiset muuttuvat ajan myötä, samoin parisuhteet. Meillä samaa, tilalle tuli enemmän ystävyyttä ja kumppanuutta, vähemmän huomioimista sukupuolen mukaan...itsetunto naisena on rakennettava muiden seikkojen varaan. Ei se helppoa ole, mutta kannattavaa.

Eli mielestäsi mun pitäisi nyt vain sopeutua elämään loppuikäni ilman seksiäkin? Ap

NO sieltähän se todellinen syy masikseen tuli! Edelleen, ei ole lasten vika. Sulla ja miehellä on ongelmia, ja lapsettomuus ei niitä estäisi/poistaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sellaista se pikkulapsiaika ja leikki-ikäkin vielä on. Helpottaa, kun nuorin on noin 10 ja muksut kasvaneet yksilöiksi. Isompien kanssa on paljon helpompaa; lasten/nuorten omatoimisuus, itseohjautuvuus, keskustelutaito ym. Kehittyvät ja jatkuva riippuvuus ja sitovuus vanhemmista vähenee. Sitten se oma elämäkin palaa.

Entä alkaako mies kohdella naisena, kun nuorin on n. 10? Epäilen. Ap

Jos sulla on ongelmia miehen kanssa. Ja masennus niin että et voi keskittyä mihinkään omaan vaikka aikaakin olisi, niin eihän ne asiat lapsiin liity. Selvitä ongelmasi miehesi kanssa ja lääkärin kanssa masennus.

Jos mies on sanonut, ettei tarvitse seksiä vaan satunnainen runkkaus riittää, en siltä pohjalta ala selvittää mitään. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Voi herranjumala mitä vinkumista! Ei ne lapset sulta ole mitään vieneet, sinä olet ihan itse valinnut jumittaa jossain omassa lapsuudessasi, koita nyt tajuta että se on ollutta ja mennyttä, jos sua se niin vituttaa, niin valita vanhemmilles ja sit anna olla! Mene hakemaan ammattiapua siihen että olet omille lapsillesi kateellinen että niillä on kivempaa ku sulla oli koskaa lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teet lapsia, jos koet, ettei ne ole sitä omaa elämää???!!! Ääliömäistä valittaa oman elämän katoamisesta omien valintojensa vuoksi. Itselleni lapset ovat tuoneet sisällön elämään. Meillä oli miehen kanssa tosi tylsää kahdestaan, ehdittiin seurustella 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Nyt on elämä täynnä menoa, ihanaa! Kolme lasta, eikä koskaan tylsää.

Eihän sitä voi tietää, ennen kuin ne lapset on siinä. Minulle vauva-aika on henk koht sitäpaitsi ollut nykyvaihetta helpompaa. Isommat ristiriidat syntyvät sitä mukaa kun lapset kasvavat, puhumattakaan siitä, että oma lapsuus nousee kuvioon. Olen itse nyt juuri tajunnut, että kärsin nyt omien lasteni myötä jatkuvasti siitä mitä omassa lapsuudessani ei ollut. En pysty antamaan sitä mitä siellä ei ollut omille lapsilleni. Mieheni kykenee, ja tunnen jääväni perheestä ulkopuoliseksi. Eli nämä asiat ovat lapsen ymmärtäminen lapsena, heiltä ei vaadita aikuismaista käytöstä lapsena. Lapsen hyväksyminen keskeneräisenä, ei odoteta, että nämä olisivat pikkuaikuisia. Lasten rakastaminen, vaikka he eivät pue, pese hampaita, lopeta heti leikkejä jne vaaditussa ajassa jne jne jne.

En pysty noihin. Sisältäni nousee raivoaja, joka suuttuu, kun lapset eivät toimi, kuten minun odotettiin lapsena toimivan. Sitä traumaa ei ole korjattu vieläkään. Minä yhä tunnen itseni ei-rakastetuksi ja että minulta odotetaan asioita ennen kuin minut voidaan hyväksyä jne. ja sen takia jättäydyn perheen ulkopuolelle, koska miehellä ei ole nyt aikaa miettiä mitä minulle kuuluu, kun on nuo lapset. Ja totta kai kärsin, kun tajuan, että vetäytyminen on huono asia. Se vaan on ehkä hitusen parempi, kuin koittaa huutaa lapsille, kuten minullekin huudettiin, ellei asiat sujuneet AIKUISEN mittakaavojen mukaan.

Ystävälliseksi muuttuminen ei ole työkalupakissani, en siis tiedä miten olla ystävällinen vanhempi, jos lasten toistuva viivyttely yms tuskastuttaa ja loukkaa. Ymmärrän kyllä järjellä, että lasten kuuluu olla lapsia, mutta tunteen tasolla en ymmärrä miksi he saavat asioita, joita minä en saanut. Tai ehkä kääntäen, miksi minä en saa tuntea edelleenkään itseäni hyväksi ja rakastetuksi, lapsuuskokemuksosta johtuen.

Siksi lapset ovat tullessaan vieneet elämäni, olen jumissa tämän pahanolon tunteen kanssa.

Meillä on ilmeisesti ollut aika samanlaiset lapsuudet. Itselle kuitenkin on aina ollut selvää, että juuri tuon takia en tee lapsia. Vaikka järjellä tiedän ettei lapselta voi odottaa aikuiden käytöstä, niin tiedän myös, että tunteen tasolla raivostuisin kersalle jolle pitäisi kerta toisensa jälkeen jankuttaa samoja asioita ja joka esim. sotkisi syödessään. Olisin myös varmasti todella mustasukkainen miehestä ja miehen olettavasti normaalimmasta kyvystä toimia lasten kanssa.

On todella harmillista että sulla ei ollut tarvittavaa itsetuntemusta ENNEN lisääntymispäätöstä - ehkä olit todella nuori tehdessäsi lapset? Vai olitko "kieltänyt" totuuden lapsuudestasi? Et ollut ollut missään tekemissä lasten kanssa joten et osannut ennustaa ettet siedä lapsenomaista käytöstä? Menit siihen lankaan että omat on eri asia? Itse kun en voi sietää lapsia tippaakaan, niin on hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ilmeisen samalla lailla "pilattu" menisi tekemään lapsia. Koska juuri tuollaista minunkin elämäni olisi lasten kanssa!

Tuossa tilanteessa ei varmaan voi enää muuta kuin yrittää päästä itse terapiaan tms. hoitoon, jotta et jatka samaa paskaa omille lapsillesi. Sinä olet nyt se aikuinen osapuoli perheessä, ja sinun vastuulla on katkaista paskan perinteen ja lasten kaltoinkohtelun ketju. Myös rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys on kaltoinkohtelua, enkä usko että traumoissasi kykenet nyt kohtelemaan lapsiasi normaalin äidin tavoin.

Sinä olet kuitenkin tehnyt lapset, joten sinä vastaat siitä miten perheessä elät, etkä voi vedota siihen että sinuakin kohdeltiin kurjasti - ihan niinkuin sinunkaan vanhempani eivät voi oikeuttaa sinun kohteluasi sillä, että heitä kohdeltiin omassa lapsuudessaan kurjasti. Joo, ei ole reilua että sinä joudut nyt korjaamaan muiden jälkiä sukupolvia taaksepäin, mutta omien lastesi suhteen se vastuu on vain ja ainoastaan sinulla. Voit valita joko vanhempiesi tien ja maksattaa laskun lapsillasi, tai sen oikean tien, ja korjata asian parhaasi mukaan. Ammattimaisella avulla.

Ja vielä tuosta, että oliko lähipiirissäsi lapsia. Ei aivan lähellä, mutta jotain. Mutta ei se äitiys niin vaikealle näyttänyt, ajattelin, että sen on pakko kasvattaa jonkinlaisen uuden pään tms kun kaikki nuo muutkin naiset kestävät tuollaista käytöstä tuosta vaan. Ihan oikeasti kuvittelin niin, että siihen kasvaa viimeistään lapsen myötä. No, ei kasva, jos on vaurioitettu tarpeeksi.

Minun äitini korosti aina minulle, miten hänen kasvatuksensa on normaalia, vain minussa oli vikaa (jota en myöskään täysin uskonut) joten ei minulle tullut mieleenkään, että ehkä toisilla naisilla tosiaan on ollut oikeasti normaalimpi kotikasvatus ja he siksi kykenevät johonkin, mihin minä en tulisi kykenemään. Jos kerran kasvatukseni on normaalia, jos kerran on normaalia, että äidit ovat ilkeitä lapsilleen, niin kai minäkin kuitenkin voin valita olla kiltti äiti kuvittelin ja ainakin toivoin ja uskoinkin niin.

Mutta toinen asia joka suuresti vaikutti lastenhankintapäätökseeni on se, että tiesin voivani luottaa mieheeni kasvatusasioissa ja lasten hoidossakin täysin. Ajattelin, että mies ne lapset saa sitten luvan viimekädessä hoitaa ja väläyttelinkin, että jos minä en jaksa (en älynnyt sanoa kykene, vaikka se on todenmukaisempi sana) niin jaksatko olla tarvittaessa vaikka yh? Mies sanoi että kyllä. No, mies vastaa nyt sitten lasten kanssa melkeinpä kaikesta, ja hyvin hänellä onkin siihen aikaa, koska ei ole työelämässä. Tämän takia se, millainen raivohullu mä olen jää ikään kuin itsestään pimentoon. Olen kyllä läsnä, mutta en verevästi ja täysillä. Toivon toki, että tämä muuttuuu, mutta saa nyt nähdä.

Harmittaa vain todella paljon, tuntuu etten ole missään elämässäni niin pahasti epäonnistunut kuin olla rakastava äiti. Mutta mitäs siitä, niinhän koen äitinikin siinä epäonnistuneen, sarkastisesti voi van sanoa, että onneksi äitiä se ei haittaa pätkääkään ja kokee edelleen olleensa ihan helvetin kunnollinen ja hieno äiti. Ainoalle lapselleen.

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sellaista se pikkulapsiaika ja leikki-ikäkin vielä on. Helpottaa, kun nuorin on noin 10 ja muksut kasvaneet yksilöiksi. Isompien kanssa on paljon helpompaa; lasten/nuorten omatoimisuus, itseohjautuvuus, keskustelutaito ym. Kehittyvät ja jatkuva riippuvuus ja sitovuus vanhemmista vähenee. Sitten se oma elämäkin palaa.

Entä alkaako mies kohdella naisena, kun nuorin on n. 10? Epäilen. Ap

Ei automaattisesti eikä välttämättä enää lainkaan. Ihmiset muuttuvat ajan myötä, samoin parisuhteet. Meillä samaa, tilalle tuli enemmän ystävyyttä ja kumppanuutta, vähemmän huomioimista sukupuolen mukaan...itsetunto naisena on rakennettava muiden seikkojen varaan. Ei se helppoa ole, mutta kannattavaa.

Eli mielestäsi mun pitäisi nyt vain sopeutua elämään loppuikäni ilman seksiäkin? Ap

NO sieltähän se todellinen syy masikseen tuli! Edelleen, ei ole lasten vika. Sulla ja miehellä on ongelmia, ja lapsettomuus ei niitä estäisi/poistaisi.

Kyllä sikäli, että lapsettomana tuon asian takia lopetettaisiin suhde.

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sellaista se pikkulapsiaika ja leikki-ikäkin vielä on. Helpottaa, kun nuorin on noin 10 ja muksut kasvaneet yksilöiksi. Isompien kanssa on paljon helpompaa; lasten/nuorten omatoimisuus, itseohjautuvuus, keskustelutaito ym. Kehittyvät ja jatkuva riippuvuus ja sitovuus vanhemmista vähenee. Sitten se oma elämäkin palaa.

Entä alkaako mies kohdella naisena, kun nuorin on n. 10? Epäilen. Ap

Ei automaattisesti eikä välttämättä enää lainkaan. Ihmiset muuttuvat ajan myötä, samoin parisuhteet. Meillä samaa, tilalle tuli enemmän ystävyyttä ja kumppanuutta, vähemmän huomioimista sukupuolen mukaan...itsetunto naisena on rakennettava muiden seikkojen varaan. Ei se helppoa ole, mutta kannattavaa.

Eli mielestäsi mun pitäisi nyt vain sopeutua elämään loppuikäni ilman seksiäkin? Ap

NO sieltähän se todellinen syy masikseen tuli! Edelleen, ei ole lasten vika. Sulla ja miehellä on ongelmia, ja lapsettomuus ei niitä estäisi/poistaisi.

Kyllä sikäli, että lapsettomana tuon asian takia lopetettaisiin suhde.

56

Juuri niin! Lapsilla mies kiristää suhteen mieleisekseen. Ap