Perheen perustamisen myötä oma elämäni on vähitellen kokonaan hävinnyt

Vierailija kirjoitti:

En tee enää mitään kiinnostavia asioita, en enää edes tiedä mitä ne voisivat olla, yritän vain selviytyä päivästä toiseen. Ahdistaa! En ole enää mitään...

Jaa. Ammattivalittajakos se siellä?

Voisitko hankkia omaa elämää? Käydä lenkillä, lukea ja ostoksilla yksin? Perheen pyörittäminen vie veronsa, mutta kyllä se antaa paljon, en voisi elää ilman perhettäni, enkä koe sitä taakaksi saatikka, että se veisi oman elämäni.

Vierailija kirjoitti:

Jos sulla 56 on mies joka haluaa seksiä kanssasi aina kun haluat, en käsitä miten asiasi ovat niin huonosti. Vai mättääkö seksin laatu? Ap

No se lähinnä. Valitsin kumppanin muiden seikkojen pohjalta.

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin ja siis vielä se, että oikeastihan tuon kalvosulkeisen pitäisi joku aivan muu, kuin lapsen vanhempi. Jos minun äitini tai kohtalotoverini hirviövanhemmat itse kertoisivatkin tehneensä virheensä ja kertoisivat miten olisi pitänyt toimia et voi edes kuvitella, miten paljon sekin jo saattaisi auttaa. Mutta ei. He syyllistävät tai ainakin minun äitini syyllistää edelleen minua, joten mitään oikaisua mihinkään en tule saamaan.

Olen samaa mieltä toisen kohtalotoverini kanssa, että tuollainen tunteettomuus on hälyttävää ja sinun lapsista tässä sietää olla myös huolissaan, jonka mielestä eihän ne lapsuudenaikaiset kokemukset ole mitenkään vaurioittaneet ketään ikinä.

56

En minä ole sanonut että ei ole vaurioittanut, totta helvetissä on. Mutta ei siihen voi lopuksi ikää jäädä märehtimään ja kieriskelemään että nyyh nyyh kun äiti syyllistää vieläkin. Oma elämä pitää ottaa omiin käsiin. Lapsuus on merkittävä osa elämää, mutta tälläkin palstalla hyvin moni sanoo ettei muista lapsuudestan juuri mitään, ehkä se sitten onkin parempi niin.

Mullakin oli nuorena aikuisena vaikeaa elämässä, mutta nyt nelikymppisenä kun elämä on mennyt eteenpäin, se entinen elämä tuntuu kuin unelta tai jonkun toisen elämältä, en minä mieti sitä päivittäin että kuinka kauheaa mulla sillon oli kun itkin joka päivä, ja mullakin oli lapsi silloin, ja olen kokenut syyllisyyttä siitä ajasta, mutta olen huomannut että lapseni on pärjännyt hyvin elämässä on jo aikuinen, eli minä en pilannut hänen elämäänsä täysin, eikä edes isänsä vaikka varmaan jotain pientä traumaa jäikin. Myös mun lapsuudessa on ollut myös pahjoja asioita, ja ne tuli pintaan enemmän silloin kun sai ekan oman lapsen, mutta en minä silti jäänyt siihen tilaan ikuisesti.

Maailmassa on lapsia jotka näkevät sodan kauhut omakohtaisesti, eikä hekään loppuikäänsä sitä itke, he tietävät että elämä jatkuu ja pitää mennä eteenpäin, muuten tulee hulluksi. Ei kaikilla ihmisillä ole sellaista luksusta että voisi kieriskellä itsesäälissä loputtomiin.

Tuokin on hyvä, että pystyt sanomaan lapsellasi menneen hyvin. Toivottavasti se on myös lapsesi kokemus. Minun kokemukseni äidistä on sellainen, että MITÄÄN asiaa en aikuisuudestani saanut valittaa. Koska ei tää tosiaan ole mennyt kuten olisin toivonut. Niin onko äidistä MINKÄÄNLAISEKSI myötätunnoksi saati olkapääksi jolle itkeä tai murehtia? No ei todellakaan ole. Ja ei se vielä mitään, on mulla ollut tukijoita, jotka maksaneet terapiaani jo nuorena, en olisi kuormittanut äitiä, mutta kun äidin suhtautuminen minun vaikeuksiani kohtaan on ollut TODELLA HYINEN JA KYLMÄ. Mitään vaikeuksia ei saa olla tai niistä ei saa valittaa. Se on itseasiassa pahentanut oloani enemmän, miten äiti on suhteutunut minun asioihini aikuisena, kun se huuto yksistään lapsuudessa. Joku voisi kysyä, miksi puhun äidilleni, joka huusi minulle. No, syy on se, että koin eräänlaisen herätyksen nuorena, että "ehkä huonot välimme ovatkin mun syy" ja aloin jakaa asioitani äidilleni ja näin. Se olikin hyvä asia aluksi, kun mulla oli hyvää kerrottavaa. Kaikki virheeni ongelmani ja fibani äiti kuitenkin tuomitsi pahasti. SE oli minulle aivan kamalaa. Siitä alkoi alamäki ja masennus. Edes terpaeutitkaan eivät ole saaneet minua vakuuttuneiksi, etteivät virheeni ole tuomittavia. Kyllä ne ovat, kun äiti sanoi niin.

On tosi vaikea nähdä itseään omin silmin, kun äiti on ollut niin hallitseva ja suoltanut paljon pahaa päälleni.

Minulla ei ole ollut oikeastaan muita tukijoita, koska äiti on sanonut, ettei minusta kukaan voi pitää jne jne. Mies on tukenut silti, onneksi. Mutta en rakasta miestäni kovin syvästi, se olisikin ihanaa, jos osaisin hänellekin antaa enemmän rakkautta. Mutta ehkä joskus vielä.

Äiti lisäksi tuomitsi minun terapiani. Ei riittänyt, että hän itse haukkui minut, muutkaan eivät olisi saaneet ymmärtää. Menen siitä kuulemma ihan pilalle.

56

Ja toistan itseäni edelleen. Jätä äitisi rauhaan. Älä vihaa äitiäsi enää, sillä ei ole enää mitään merkitystä. Äläkä kuvittele että äitisi pitäisi olla joku lohduttajasi, hyväksy se että äitisi on täys paska, ja sillä hyvä, mene eteenpäin. Sulla on ollut tukijoita jotka maksoi sun terapian, sun ei tarvi olla missään tekemisissä äitisi kanssa, tai edes ajatella häntä. Olet kuin hakattu vaimo joka ei osaa lähteä parisuhteesta, kun mies on sanonut että ansaitset hakkaamisen.

No en enää pidäkään yhteyksiä juuri, mutta äitiini välien katkaiseminen ei mitenkään mystisesti ratkaise ongelmiani. Toki se helpottaa hiukan, kun se paskiainen ei kerro enää paskaa totuuttaan mulle korvaani. Mutta ei se sitä mihinkään muuta, ettei mulla oikeastaan ole eväitä ja kykyä sitten elää, kun joku, joka kertoo mitä mieltä olla asioista ja varsinkin lasten asioista puuttuu. Ts ei äitini osaisi kertoa miten olla lasten kanssa, mutta tarttisin siihen silti apua, joka ei syyllistäisi minua. Mutta koska tällaista ei ole olemassakaan, menemme näin, että mies hoitaa.

Lisäksi olen katkera siitä, ettei lapsi saa edes äidiltään tukea! Voi helvetti! Ota huomioon, että äitini on mielestään täydellinen ihminen, ja on kertonut sen minullekin monta kertaa. Niin KYLLÄ MINÄ NYT SITTEN ODPTAN, ETTÄ TÄMÄ TÄYDELLINEN IHMINEN PYSTYY omaa tytärtään tukemaan. Vai mitä vittua?! Olenko ollut aivan turhaa ystävällinen hänelle? Voi helvetti! Olen aivan superkatkera tällaisesta täysin turhasta ystävällisyydestä, mitä minä saan? Ja milloin?!?

56

 

Minusta nyt tuntuu, että äitisi on siirtänyt sinuun perfektionismin. Mitä jos unohtiaist hetkeksi äitisi, ja miettisit että olet itsekin perfektionisti ja miten päästä siitä irti. Jos yhtään lohduttaa, minä olen saanut äidiltäni avuttomuuden taakan... No meillä on sukurasitteena taipumus ADD:n se miten itse tulen toimeen tämän kanssa on minun ongelmani, eikä äiti osaa auttaa edes itseään saati minua. Mä ainakin hyväksyn itseni sellaisena kuin olen ja sählään tässä menemään miten parhaiten kykenen. Huumori auttaa ainakin.

Varmaan se on näinkin tai jos ei pelkän perfektionismin niin ainakn syyllisyyden. On minun syytäni jos jokin ei onnistu, muut voivat pahoin jne jne jne. Löysin itseasiassa pari päivää sitten mielettömän hyvän kirjan vaikeuksilleni (Doreen Virtuen Oletko maaenkeli?) ja siellä käsiteltiin näitä asioita joita päässäni pyörittelen. Kelpaamattomuutta, omien tarpeiden näkemistä (siis että edes itse näkis ne) ja ilmaisua yms.

Se oli todella hyvä. Kirjan nimestä huolimatta sopii monenlaisille ihmisille. Saatan itsekin olla vaikka add, ainakin piirteitä löytyy siitäkin, sitten voimme kuvitella kontrolloivan narskutyyppisen äitini vaatimaan minua suoriutumaan kuin aikuinen kaikesta, ja miettiä minkä tasoista syyllisyyttä alan kantaa, kun en suoriudu.

56

Aloin miettimään omaa elämääni. Tosi harvoin ehdin ystävälle tai harrastuksiin. Jumpassa käyn kerran viikossa. Muu aika menee töissä, kotitöissä, lasten kuskaamisessa ja niiden kanssa olemisesta. Viikonloppuisin aina vanhempien hoitamista. Mutta se on sitten tämä vaihe elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vau. Taisin juuri oppia itsestäni enemmän, kuin pitkään aikaan. Minulla on ollut samanlainen lapsuus, ei ihan yhtä rankka, mutta paljon on mennyt vituiksi. Minulla oli vanhempia sisaruksia, jotka lällätteli kaikesta "lapsellisesta", jota tein. Vanhemmat nauroi mukana. Opin jo hyvin, hyvin pienenä että pojista tykkääminen on noloa, nolouden äärimmäinen muoto. Siitä saa isoimmat naurut. Uskalsin hankkia ensimmäisen poikaystävän vasta aikuisiällä, ja kesti kauan, että uskalsin asiasta kertoa. Miten sairasta!

Lisäksi kaikki leikkiminen oli typerää, kaikki mitä sanoin, oli typerää joten opin sitten puhumaan aikuisia miellyttäviä asioita. Kaikki ovat läpi elämäni sanoneet, kuinka vaikutan paljon vanhemmalta, kuin olen. Jollain tavalla se on ollut myös positiivista. Mutta esitin niin pitkään vanhempaa, että se oikea aikuiseksi kasvaminen jäi välistä. Yhtäkkiä olin aikuinen lapsi, aikuisen kropassa ja henkisessä kuoressa.

Nyt ymmärrän, miksi en osaa olla lasten seurassa. Kaikki lepertely ja "ikätasoinen kohtelu" tuntuu niin ihmeelliseltä. Sehän on vain ihminen, kaikille ihmisille voi puhua samalla tavalla. Tulee epämiellyttävä olo ja huomaan, että kaikki muutkin tajuavat, että olen ihan kuutamolla. Mutta toisaalta huomaan tykkääväni kyllä vähän vanhemmista lapsista, joiden kanssa voi tehdä asioita. 

Ihan vain kerrostalon kokoinen kiitos aloittajalle. Mä olen luullut tuntevani itseni aika hyvin (oon paljon käsitellyt näitä omia vajavaisuuksiani) mutta en ole koskaan osannut yhdistää näitä naaman edessä roikkuvia lankoja toisiinsa. Ensimmäinen, mit

ä itselle tulee mieleen on olla ihan raatorehellinen, näillä sanoilla, puolison kanssa. Eli jos joskus lapsia tulee, niin mulla on ongelmia joita sinä joudut paikkailemaan. Oletko sanonut miehellesi näistä?

Mulla oli toi sama, että äiti piti minun ihastumistani jotenkin pahana ja toisaalta tuomittavana, nolona asiana. Olen siitäkin hänelle katkera. Miesvalinnakseni on sitten osunut todella kiltti mutta ei juurikaan sukkia jaloissa pyörittävä mies, jota kohtaan mitään hullua rakkautta en ole tuntenut. Mitä sitä nyt, sellainenhan on aivan tyhmää. Kunnes rakastuin, tyhmästi, ja päättömästi ollessani jo perheellinen. Siitä tämä koko prosessini pahin vaihe (tyytymättömyys elämääni) käynnistyikin. En ole koskaan tuntenut itseäni rakastetuksi enkä tuntenut saavani vastarakkautta. Eka poikaystävä 25-vuotiaana. Silloinkin hän oli sitten se, joka halusi olla minun kanssani, sillä miten paljon hän kiinnosti minua ei ollut mitään merkitystä. (Ei kovinkaan paljoa.)

Että varmaan sillä äidin suhtautumisella on ollut vaikutusta seksuaalisuuteenkin, mutta se on sitten ihan oma stoorinsa. En oikein ymmärrä, miten voisn tämän kaiken jälkeen pitääkään äitiyttä kovin korkeassa kurssissa? Kyllä minä uskon, että hyviä ja rakastavia äitejäkin on, mutta en näe siinäkään niinkään hyvää äitiä, vaan hyvän naisen, hyvän ihmisen. Jos et ole hyvä ihminen, "hyvä äitiys" siihen päälleliimattuna on asia, jota en usko.

56

Vierailija kirjoitti:

Hohhhoijaa...Miksi pitää niitä lapsia tehdä?

Lienet lapseton ja toivottavasti sellaiseksi jäätikin.

Vierailija kirjoitti:

Sitä vielä tuosta "normaalista" kotikasvatuksesta, jona oma äitini toimintaansa piti, mitä olen lukenut muiden vaurioituneiden kokemuksia, niin aika usein minulle tullaan sanomaan, että "oli minullakin kauhea lapsuus ja kauhea äiti, ei minunkaan lapsuuteni ollut normaalia". Mutta minulle on tullut käsitys, että siellä kokijan lapsuudessa on kuitenkin useimmiten ollut jokin tekijä, mikä on muistuttanut sille ihmiselle jo lapsuudessa tai viimeistään teini-iässä, että "tämä ei ole normaalia. Kohteluni on väärin".

Minulla ei ollut. Jos olisikin ollut, olisin alkanut ehkä luovia pois.

Tosin olen joskus miettinyt, että 12-vuotiaana hakeuduin kirkon piiriin ajatuksenani saada apua, mutta kukaan kirkossa ei tajunnut, mikä nuorella tytöllä voisi olla hätänä. Eli olen miettinyt, että jonkinlaista apua tarvitsisin, mutta en tänäkään päivänä keksi, miten olisin luovinut tieni tilanteesta pois, kun sitä, siis kasvatustani kuitenkin pidettiin normaalina. Kun olin kaksin yh-äidin kanssa, niin ei meillä koskaan ollut ketään aikuista näkemässä. Isäni, mummini (isänäiti) ja muut eivät tienneet, ettei kaikki ollut normaalia ja halusivat varmaan vähän ummistaa silmiään mahdollisilta epäilynpoikasilta (ainakin mummini, isä ei oikeasti varmaan oikein tajunnutkaan) koska olisi ollut niin kertakaikkisen hankalaa varmasti muutoin. Ja eihän nyt hyvässä suvussa ole mitään hankalia sotkuja, eihän. Itselleni kehittyi sellainen arvo itseäni kohtaan, että ei minua kuulukaan puolustaa pahaa oloa vastaan jne. Eli varmaan ei kaikilla ole ollut normaalia lapsuutta, mutta joku on antanut luvan ja oikeuden sanoa, ettei se olekaan normaali. Lapsi (nuori) on voinut ajatella asioista itse. Minä uskoin kun minulle sanottiin, että vika on minussa. Äitini osasi käyttäytyä täysin moitteettomasti kaikkien kanssa, enkä minäkään nähnyt mitään moitittavaa siinä, että vaatii vihaisena minulta asioita, kai se oli ihan oikein, ainakin äiti saattoi perustella sen olevan ihan oikein - minulle van tuli paha olo. Mutta sehän olikin vain omaa syytäni.

56

Tuo on totta, yksikin "hyvä" aikuinen auttaa tajuamaan ja helpottaa. MInulla myös äiti oli tunnevammainen, impulsiivinen ja lapsellinen käytöksessään. Onneksi isä oli tasainen ja luotettava, toi paljon turvallisuutta jota epävakaan äidin kanssa olisi jäänyt saamatta. Kaikilla on haavansa, toisilla niitä syvempiä. MInusta tärkeintä olisi ettei niitä siirrä seuraavalle sukupolvelle. Tuo ei tarkoita marttyyriutta vaan päinvastoin, tervettä huolehtimista itsestään ja tarpeistaan, itsensä rakastamista. Ainakin minä olen nykyään paljon parempi, välittävämpi  ja rennompi äiti kun viihdyn omissa nahoissani ja omassa elämässäni. Kerkeää suhteuttaa lastenkin ongelmia eikä hermostu heti niistä pienemmistä kuten sotkusta tai pienistä unohteluista...

Mulla on nyt 3 ja 5 vuotiaat lapset ja pikkuhiljaa alkaa oleen taas niitä omiakin juttuja. Kyllä ne omat jutut sieltä taas tulee, kun lapset on omatoimisempia ja yöt nukutaan kunnolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ne lapsetkin alkaa tuntua omalta elämältä jossain vaiheessa, ainakin useimmissa tapauksissa. 

Ensin se on outoa ja vierasta olla lapsen kanssa, odottaa vaan että vauva/taapero menee unille ja saa katsoa omia sarjoja, lukea kirjaa, juoda lasillisen viiniä, soittaa kaverille, panna miehen kanssa tms.Lapsen kanssa olo on aluksi kuormittavaa, pelkää tekevänsä jotain väärin, vauvan itku ahdistaa ja pelottaakin, ei ole mitään järkevää tekemistä, aika kuluu siihen että heilutetaan äitiyspakkauksen helistintä ja jokelletaan "äyh". Se onkin aika kamalaa aikaa, koska ei kukaan jaksa 14h päivässä katsella helistintä.

Mutta lapset kasvaa ja niistä tulee jo noin 2-3-vuotiaina aika hauskoja kavereita. Voi hassutella, pelata pelejä, katsoa yhdessä telkkua, käydä pyörälenkillä, uimassa, laittaa ruokaa yhdessä, jutella asioista, shoppailla, käydä pizzalla, nauttia matkustelusta jne... Toki niistä on edelleen vaivaa ja huolta ja hoitamista, mutta elämä monipuolistuu siitä vauva-ajasta. Ja itse rentoutuu, ei sillä ole niin väliä nukahtaako se 20 vai 22, ihan sama, voi soittaa ystävälle vaikka lapsi on hereillä, voi jopa juoda lasillisen viiniä tai kutoa sukkaa/ lukea kirjaa ja antaa lapsen piirrellä itsekseen. Vauvakooma on ohi ja lapsestasi on tullut luonnollinen osa perhettä, eikä joku ylimääräinen rasittava hoitotoimenpiteiden kohde. Tai ainakin mulle kävi näin, varmaan sullekin! 

 

Onkohan sinulla vain yksi lapsi? 

2 on ja enempää ei kyllä ehkä tuu

Kamalaa. Juuri tämän takia en tiedä, haluanko koskaan lapsia.

Itsekästä kenties, mutta en ole valmis laittamaan elämääni katkolle moneksi vuodeksi lapsen takia. Tuntuu, että elämä muuttuu 110% ja nimenomaan huonompaan suuntaan - parisuhde kärsii ym. Toki lapsen saannissa on paljon hyvää, tuskin niitä muuten edes tehtäisiin.

Mutta en halua olla vain äiti vaan myös nainen.

Äitiys on kaiken kaikkiaan pelottavan iso asia omassa päässä.

Vierailija kirjoitti:

En tee enää mitään kiinnostavia asioita, en enää edes tiedä mitä ne voisivat olla, yritän vain selviytyä päivästä toiseen. Ahdistaa! En ole enää mitään...

Samat tunteet minullakin. Olen kadottanut sen mikä minä olin.

Ärsyttää kun mies kulkee aamusta iltaan menoillaan ja kaikki vastuut kodista, lapsista, perheestä jää mulle. Parisuhdekin tuntuu niin ohuelta että jollei sitä olis kirkossa kuulutettu niin en luokittelisi tätä parisuhteeksi. Mikään ei ole paperilla huonosti mutta silti kaikki on huonosti.